Part 2

Hän muisti lukemattomat kerrat ennen maailmalta palatessaan riemusta sykkivin sydämin lähestyneensä vanhan maalaiskotinsa pajaporttia, mutta nyt hän ikäänkuin koneellisesti kohtasi vanhan isänsä, joka aherteli jossain ulkotyössä pihalla, ja ikäänkuin vierastavasti vastasi hellän vanhan äitinsä vastaanottosuudelmaan. Eikä hän myös siinä määrin kuin ennen ollut huvitettu talon koirista, jotka irvistellen, ulvoen ja häntiänsä huiskuttaen hyppelivät häntä vastaan, ikäänkuin kysellen: "mitä sinulle nyt oikein kuuluu?"

-- No, ja mihin Mirjam jäi? kysyi isäukko lauhkeasti savuja puhallellen hopeahelaisesta piipustaan, jonka on heti täyttänyt vaakunalla ja tullut saliin pojaltaan uutisia kuulemaan.

-- Mirjam? Se... mehän tuota... sopertaa iso poika säpsähtäen todellisuuteen, mutta häveten paljastaa tunteitansa. Ja lisää reippaasti: -- Hätäkös Mirjamilla, hänellähän oli vain junamatka.

-- Mutta eikö sinusta tuntunut hirveän ikävälle hänestä "erota"? kysyy sisar kirkkaasti veljensä silmiin katsahtaen.

-- Ikäväkö? letkauttaa velimies teeskennellen. -- Kaikkea sitä kysytäänkin. Kun on kohta neljäsataa päivää yksissä oltu, niin tokihan raatsii neljäksikymmeneksi päiväksi toisistaan luopua.

Vanha äiti katsoo poikaansa tutkivasti ja sanoo ruotsiksi:

-- Minulla on ikävä, jos pappa viipyy venerannassa yhden illankaan.

Orjo kuuntelee ja vastailee kysymyksiin -- tämä on hänen lapsuutensa rakkain paikka, jossa häntä aina on hellästi kohdeltu -- mutta hän tuntee sielussaan että hänen saapumisessaan tähän pyhäkköön on tällä kertaa jotakin vajanaista, epäluonnollista ja puolinaista.

Eikä hän tunne itseään omaksi itsekseen ennenkuin on kiivennyt ylihuoneeseen ja purkanut Mirjamille ensimäiset vanhankodin tulotunnelmat pitkässä kirjeessä, joka huolellisesti lakattuna lähetetään postissa seuraavana aamuna.

5.

Ja niin alkoi nuoren avioparin ensimäinen kirjevaihto, jossa tapahtui se sama ilmiö mikä on lintumaailmassa tavallista pesimisaikana, että nimittäin uros laulaa korkeimman kuusen latvasta, ruikuttaa rintansa täydeltä riemuiten, loppumatonta kaihoansa kertoen, väliin intohimoisen katkeraakin säveltä kaijuttaen, kun sitävastoin pesässään hautova naaras enimmäkseen vaikenee, sydän kylläisenä kuunnellen ja ainoastaan silloin tällöin vastaukseksi lemmentoverilleen piiskuttaen.

Herra Orjo oli jo ehtinyt viidesti visertää, laulaa kokonaisia koloratuuri-aarioita, ennenkuin sai ensimäisen vastaussirahduksen kauvas lentäneeltä armaaltaan. Näin vastasi Mirjam:

Rakas Poika kultani!

Kirjeesi olen saanut ja juuri toi postiljooni esperanto-korttisi, josta en ymmärrä muuta kuin _Mia kara Infano_. "Malvarmigis" sanaa, jonka olit alleviivannut, etsin sanakirjasta, mutta en löydä, tarkoittaako se ruskeanväristä? Kylläpähän selvän saan, kun huomisen päivää tavailen. Kortteja saat kirjoittaa esperantoksi, vaan et kirjeitä, muista se! Sinun valokuvasi olen asettanut kirjoituspöydällemme. -- Voi Orjo kultani, kuinka se oli vaikea se eroamisen hetki. Panin koko tahdonvoimani liikkeelle hillitäkseni itseäni itkuun purskahtamasta, vaan kun juna läksi enkä enää sinua nähnyt, tulvahtivat kyyneleet silmiini ja ne tyhmät ryssät töllistelivät kuin ihmettä, niin että lensin suoraapäätä ensiluokan odotussaliin ja tappelin siellä turhaan itkua vastaan. On hauska minun ajatella että sinä nyt olet kotonasi ja saat levätä sielun ja ruumiin puolesta. Olen koettanut tiedustaa meille maalta asuntoa, vaan en ole vielä saanut. Kuule Orjo, en minäkään oikein pidä siitä herratar-tittelistä, se herättää niin huomiota.

Voi hyvin kultani, oma rakas Orjoni! Minulla jo alkaa tulla sinua ikävä. Ollappa telefooni sinne. Terveisiä kotiväelle.

Sinun suutelosi -- ero-suutelosi -- oli ihana! Lämmön väreet sydämessäni käyvät, kun sitä muistelen. Painan ajatuksissani poskeni sinun poskeasi vastaan.

Poika sinua? Miksi teet noin, vaikka tiedät että olen utelias. Parasta että sanot sen pahan asian, luulen jaksavani sen kantaa. Kyllä ne sinua kiusaavat.

Toivoisin joka ilta saavani sinulta kirjeen. Jumala Orjoani siunatkoon!

_Mirjamisi_.

P. S. "Malvarmigis" kai tarkoittaakin kylmettymistä. Ah armaani, ettet vilustuksestasi vain saisi seurauksia. Tämä punainen kuori ei ole sinun lähettämiäsi. Kello on 1/2 1 yöllä. Linnut jo visertelevät ja aurinko pian nousee. Kirjoita kultani sielusi tilasta.

Heidän kirjeensä sattuivat vastakkain.

Rakas Tyttö! alkoi aviomiehen pitkä kirje.

Nyt kerron Sinulle, Mirjam, kappaleen nykyistä elämääni.

Kirkkaan kesäyön jälkeen -- akkunat auki läpi yön -- herään kello 8 leveässä "aviovuoteessani" siihen että oma iso mammani kiipeää sisään ja sanoo "Go'mor'on, min gosse" sekä laskee tuolille lautasen, joka on kukkuroillaan mitä makeinta lakkahilloa. Syödä lipostelen herkkua, haukottelen ja tunnen tuota ihanaa janoa, joka nykyään kohdistuu omaan pikku vaimo-kultaani. Hyppään ylös, riistän yöpaidan yltäni ja alan voimistelun Müllerin mukaan. Sitten ohuet kesähousut sääriin ja mies avojaloin alas vinnin portaita. Siellä mitä herkullisin päiväpaiste pihanurmella vastaan hymyilemässä. Aamiaisen syötyä kysyn itseltäni: hyvä herra, mikä on tämän päivän työ? Sisätyöt _pitäisi_ alottaa, mutta päivä on sellaisiin liian kaunis. Isäukko ja veliherra ehdottavat vanhan sluupin pohjan tervaamista. Orjo muka mainiosti joutaa! Suostun tarjoukseen -- kaappaan raskaan tervasankon, kintaat ja nahturin ja nilkutan kohti venerantaa, jonne, kuten tiedät, karttuu parituhatta askelta. Noin kolmekymmentä askelta kerralla jaksan kantaa tervakiulua, joka pyrkii sotkemaan sirot housuni. Koetan juosta hölkyttää taakkoineni, mutta joka kolmenkymmenen askeleen päässä täytyy pysähtyäni huohottamaan. On varmaankin 25 astetta lämpöä. Vihdoin pääsen rantaan märkänä kuin kuninkaaksi voideltu. Ensi työkseni riisun vaatteet yltäni, peseydyn pehmoisessa järvivedessä -- mikä ihana asia -- järvi uinailee siinä kirkkaana peilinä -- ei ristinsielua risahda rannassa; saan olla rauhassa. Teen kuperkeikan pehmeässä hiekassa kuin jänis enkä raatsi vetää paitaa ylleni. Totisesti nämä ovat niitä hetkiä luonnossa, jolloin Jumala tahtoisi että ihmiset olisivat alasti eivätkä häpeisi! Otan nahturin ja tervakiulun (proosallinen kuva, mutta sluuppi on tervattava!) ja alan toimeni. Aurinko iskee ihooni, mutta vaikka kallo halkeaisi, en suostu itseäni peittämään. Ja minä tervaan, tervaan kuin taivaan enkeli Noakin arkkia ja väkevä tervantuoksu lemuaa sieraimissani. Sääsket juupelit karkaavat intohimoisesti niskaani, sääriini (sinä muistat että miehelläsi on sääret!), käsivarsiini... Minä tuuppailen niitä nahturini varrella ja joka kerta kun itikan litistän, ilmestyy ruusu ruumiiseeni. Olen täynnä ruskeita tervatäpliä, Saharan pantterin näköinen tai kuten Esau... Huomaan ilokseni että kuta useampia pläsejä annan, sitä välinpitämättömämmiksi muuttuvat sääsket, niin että ne lopulta eivät makeasta lihastani lainkaan piittaa. Ja minä saan rauhassa tervata sen suuren sluupin pohjan! Sitten otan pienen kylvyn ja pesen tervat hiekalla, vedellä ja saippualla -- aivan kuin pestään lattioita, ja taas moniahta karhunpenikan kuperpyllyä heleällä hietikolla, joka on minun Eedenini...

Oh! se oli ihana ilmiö -- tuo purren pohjan tervaus alastomuudessa. Kuinkahan monta tuhatta taudin bakteria aurinko armias ehtikään ruumihistani irti nykäistä siinä teutaroidessani -- lääketieteen professorit laskekoot. Ja se kotirannan pehmoinen vesi! Voi Tyttöni! Mutta sinua, sinua kanssani kaipasin; mielikuvitukseni lensi kuin untuva heijaten kesäpäivän ilmassa livertävän pääskysen ajamana... _Sinua_ haaveilin toverikseni polttavaan aurinkoon, joka nuoren vereni loitsi suloisimmilla lämmöllä -- sillä lämmöllä, joka on elämän punainen lanka maailman harmaassa kankaassa! Oo Tyttö, Tyttö, pelkään tulevani hulluksi hurmauksesta, kun kuljeskellessani vetten vaiheilla muistelen viime kesämme paratiisillisia päiviä... siellä pyökkimetsissä ja merikalliolaaksoissa. -- --

Jatkan kirjettäni. Sitten -- samana herranenkelin poutapäivänä -- läksin siukkuni siveän kera Ulpukkasaareen -- ensi kertaa kahden vuoden jälkeen. Ilma oli hirveän kuuma, aivankuin Etelän rannoilla. Järvi kuin lumottu lepäsi... Ulpukkasaareen tultua alkoivat tytöt puhdistuspuuhansa, joka olikin retken moraalinen tarkoitus. Mutta keittiön savureikä oli tukossa ja minun täytyi ruveta nuohoojaksi, kiivetä katolle ja laskea kiviriippa alas savutorveen. Kopsis koli-kol! Kivi kelvoton kirposi irti nuorasta ja uuni parka tukkeutui yhä hullummin. Silloin läksin käpälämäkeen toiseen päähän saarta, sillä ukko-Papan ja herra-veljen oli määrä saapua toisella veneellä kalastamaan. Menin rantakivelle istumaan ja aloin lukea esperantoa -- voidakseni heilani kanssa keskustella kymmenellä pennillä niin etteivät syrjäiset ymmärrä. Mutta yhtäkkiä huomasin olevani päätä myöten järvessä ja se siunattu esperanto jäi rantakivelle... Kun taas hiivin tuvalle, äkkäsin herra veljeni vuorostaan katolla tuiman näköisenä huutamassa, ja haromassa pitkällä lohivavalla. Sen tuhannen tomppeli!! Mutta uuni paran kurkusta vain ei karvas pala lähtenyt, ja kahvikullat täytyi keittää taivas-alla kivien päällä, jolloin minä nuoremmakseni tietysti sain torttuja lisäksi. Tytöt heippanat panivat koko tuvan kaluston mullin-mallin. Minä istuin keinulaudalla ja rupesin puhaltamaan huiluani, jolla jo olen oppinut eräitä sävelmiä, jotka kauniissa kesäillassa somasti kiiriskelevät yli vetten rantamain. Kuikat pitkäkaulat jokisuulla huikailivat kuin kissat naukuen, rantasipi lentää viilsi vikisten edestakaisin, lasten polskarointaa kuului kaukaa mökin rannasta... Meillä oli mukana sekä Killit että Kiisket ja tietysti minä olin joutilain sessuja uittamaan, josta ne niin virkistyivät että olivat piehtaroida orjanruusut saaresta sukupuuttoon. Muuan kuopi mykrää mullikossa ja ulvoi raivosta kun ei saanut kynsiinsä; Sitten otti herra velimies meistä kaikista naamataulut, jonka jälkeen minä rupesin raivaamaan polkuja leveämmiksi. Tätä työtä tein ainoastaan sinua haaveillen -- sinua varten, jotteivät kovat kanervat raappisi oman kultani kauniita nilkkoja... sitten konsa me yhdessä siellä saaressa ollaan ja elellään. Tunnustanpa hurmeen nousseen päähäni kuvitellessani kultani jalan nousua sillä polulla, jota raivasin. Niin olin työhöni innostunut että käteni haavoille repelin, mutta kyllä kulta ne eheiksi suutelee...

Elämä on niin lyhyt, -- heilahdus vain -- nauttikaamme silloin kun nautinto hengellemme kelpaa -- ei se aina kelpaa. Jumala! Olen ihan huumauksissa tätä kirjettä kirjoittaessa, mutta _sinä_ minut ymmärrät.

Aurinko oli juuri vaipumassa siimekseen, kun myöhään kotimatkalle läksimme ja me ihailimme kesäyön soreutta ja minä soitin huilullani "sydämestäni rakastan..." Meillä oli punaiset lakit päässä. Ja kun kotivaaralle noustiin kesäyön valossa: kas siinä loisti kymmenhaarainen ryytimaatuomi täyteen kukkaansa puhjenneena -- niin paljon matkaansaa yksi lämmin päivä -- ja me riensimme taittamaan terttuja yöpöydillemme. Sounnit, uinnit ja saaren toimet olivat vaikuttaneet meissä oikean maalaisjanon, ja lapsuuden päivien tapaan hiivimme suoraan mamman maitokamariin juomaan sitä suloista kirnuhuitua valkoisesta pahkakauhasta. Olisinpa suonut että heilini olisi nähnyt minut viikset piimässä ja naama autuaassa poika-ajan irvistyksessä...

Niin kotia kopsahdimme saariretkeltä ja yliskamariin kiivettyä minä miekkoinen paitasillani aloin kullalleni sommitella runoa, jota en sentään vielä huoli lähettää. Sen pääsisältö taitaa olla: "minä hullu, joka eron otin kesäkullan kukkeimmaksi ajaksi!"

* * * * *

Saaos nyt kerran lemmen veri punainen kirje -- sinä, joka et koskaan ennen sellaista saanut ole.

Sinua minulle pääskysten pesänlaitto muistuttaa, sinua etelän tuuloset minulle suhisevat otsaani nivelien, sinut minä hengessäni näen häikäisevän valkoisena kotirantani lämpöisellä hiekalla, ja kun laineet varpailleni lipajavat, niin sinun pienten varvastesi hipaisut veressäni tunnen. Ja kun vuoteeseeni yösydännä nousen, sinä taas siellä mielikuvituksessani odotat, minä tunnen kuinka käsivartesi kietoutuvat kaulaani, huulesi huuliani etsivät -- ja minä sukellan, sukellan, sukellan onnellisena sinun sielusi pohjiin, unhoittaen koko maailman... sinua juon ja sinä minua, sinä imet minun nuorta voimakasta vertani saadaksesi itse elämän voiman ja rakkauden...

Mitä siitä, jos kärsimys kerran tulee -- nyt on kesä ja me olemme nuoret ja meillä on vain toinentoisemme, ja omalle Jumalallemme teemme tilit lempemme nautinnoista, joita puhtaalla omallatunnolla nautimme. Nyt on kesä ja kaikki lintuset pesivät ja uroot laulavat naaraille -- miksi en minäkin saisi laulaa kuin yörastas nuoren intohimoni helkkylaulua? Minä, joka olen täynnä henkeä, kun vaan aistit ovat saaneet ravintonsa! -- en minä, en kuuna kullan valkeana aineellisuuden kahleihin sotkeudu ja, koska sen tiedän, siksi rohkenen näin päästää lemmeniloni irti, tehden sen _aivan tahallani_ sinulle näyttääkseni, _kuinka_ mies voi ikävöidä sitä jota hän rakastaa. Ja nyt minä sanon sinulle, Mirjam: jos et ole päässyt pois maaseudulle, niin väärin olisi minun puoleltani, jos pyytäisin sinua yhä jäämään pölyiseen kaupunkiin -- miksi en kutsuisi sinua rientämään sinne, jossa lempeni sinua vartoo? tänne, jossa on vapaus suurin, sillä usko se: täällä olemme omat itsemme, jota ensin olin epäillyt. Niin, jos sinun siis on ikävä, niin tehdään muutos kesäohjelmassa ja sinä tulet luokseni suoraan -- oi en ymmärrä, kuinka tätä polttoa kestänen heinäkuun kymmenenteen päivään saakka?! Mutta varo itseäsi Mirjam, varo tapaturmilta: minua niin pelottaa etten sinua saa koskaan nähdä -- mistä kummasta tuo pelko tulee? Kätke tämä kirje uteliailta...

Minun päivätyöhöni kuuluu myös: 1 tunti raskasta ojankaivausta intohimojeni taltuttamiseksi ja hengen karaisemiseksi. Kyllä minä pian voimistun, kunhan sinä vain saisit innon ruumistasi kehittämään, sillä siinä on elämän arvo, muista aina se, lapseni, ja sinä kestät paremmin levotonta lempijääsi, jos saat itsestäsi vähitellen -- naisheikkoudet hävitetyksi. Voimakasta, suloista, lempeätä naista Poika kaipaa ja: _silloin on Poika hyvä, jos Tyttö ei turhamaisuuksiin elämän-päiviänsä tuhlaa, vaan pyrkii olemaan luonnollisesti kaunis ja harrastaa terveydenhoitoa hyljäten muotihulluudet_.

Hajahiuksista, avojalkaista Tyttöä sinun Orjosi enin rakastaa, vain sellaiselle hänen sydämensä kannel kirkkaimmin helisee!!! Muista tämä, lapseni, muista ja ajattele syvästi. _Sillä tämä on meidän elämämme sopusoinnun ehto_. Aamen.

_Orjo_.

6.

Kaksi päivää myöhemmin, ehtimättä saada vastinetta edelliseen, nuori aviomies yliskammaristaan lennätti uuden kirjelmän, joka alkoi reunamuistustuksella:

Tämän kirjeen saat lukea vasta nukuttuasi yön rauhassa edellisen kirjeen tunnelmissa.

Jonka jälkeen seurasi vakava teksti:

_Mitalin toinen puoli_ eli _Elämämme arkiharmaa_.

Rakas Mirjam!

Terveellistä on nyt luoda katsahdus 1. vuoden avioelämämme varjopuoliinkin. Sinun kanssasi, Tyttö kulta, olen minä saanut kulkea paratiisin ruusutarhoissa, joiden sulot ovat sieluni runollisimpia aarteita. Kiitos tästä! Mutta -- mistä tuli katkeruuden musta kyykäärme meitä kiusaamaan? Kuinka on mahdollista että kaksi ihmistä, jotka muutamia tunteja takaisinpäin mitä suloisimmassa sovussa tahtoivat sulautua toisiinsa -- yhtäkkiä perästäpäin huomaavat olevansa kovin tyytymättömät, vieläpä vihaiset toinentoisellensa?

Onko se vain hermojen luonnollista ärtymistä?

Lienee syy usein hermostossa, mutta kyllä syy piilee syvemmälläkin -- henki-ruumiillisessa olemuksessamme.

Oi Jumala, jos osaisin oikein selittää, niin tästä voisi olla hyötyä sekä sinulle että minulle. Sillä tahtoisithan sinäkin, rakkaani, että me sopusointuisesti oppisimme yhteiselämäämme viettämään, ettei se jonakin päivänä rikkoutuisi ja särkisi kummankin sydäntä? Tahtoisithan?

Jos tahdot, niin sinä muistat, kuinka ikäviäkin kohtauksia meidän kesken on sattunut, meidän kesken, jotka lemmessä toisillemme antaudumme. Ja minä sanon nyt kuten ennen: kohtausten kovuuden olen minä yksin aikaansaanut. Minä se olen ollut se, joka olen raivostunut ja käyttäytynyt ryhdittömästi pikku vaimoani kohtaan. Mutta -- olen myös kärsinyt enempi, olen kärsinyt omasta hillitsemättömyydestäni, omasta onnettomuudestani. Vaan mistä onkaan onnettomuuden tunne johtunut? Miten minä hetkellisesti olen niin voinut raivostua ja synketä ja päästää kauheita sanoja tai säikytellä sinua äkkipikaisilla uhkauksilla? Häijyydestäkö, hulluudestako, huonosta sydämestäkö?

Ei! Tyttö-kulta -- en liene sydämeltäni pahempi kuin kukaan muu; on ollut jaloja naisia, jotka ovat väittäneet sen pohjalla piilevän kultaakin...

Hermoni ovat huonot, mutta ei sydämeni. Muista aina se!

Synkistymiseni, pahapäisyyteni on -- mikäli itseäni osaan tutkia -- aiheutunut jostakin ilmiöstä, ota _aatteellisesti_ olen pitänyt huonona, pikkumaisena, turhamaisena, epäkristillisenä, epäinhimillisenä, muotiorjallisena tai muulla tavoin siveellisesti vääränä. Silloin kun sinun käytöksessäsi, arvosteluissasi tahi teoissasi on mielestäni ilmennyt vivahdustakaan jostakin, jota pidän huonona tai epäjalona, niin minussa on heti noussut hylkäämisen hyökylaine, joka pyrkii huuhtomaan tieltään kaiken, mikä on tuon hyvän prinsiipin esteenä. Toisin sanoen: pikkuasioiden takaa minä aina näen suuren sarjan aatteita, ottaen siis pienenkin asian vakavalta kannalta, ja koskekoon ilmiö vaikka omaa vaimoani, sitä enemmän kärsin, koska ihanteeni saavat pahoja kolauksia. Kun kerran olen entinen fantasian lapsi, niin juuri se ettei todellisuus mene niinkuin olen laskenut, tekee minut pettyneeksi, ja pettymys herättää minussa tuskaa; tuska taas -- puhkeaa raivoon, joka pukeutuu määrättyihin muotoihin. Esimerkiksi jos sinä suutuksissasi lausut jyrkän ja varomattoman arvostelun jostakin henkilöstä, joka on sinua kohtaan aivan yhtä ystävällinen kuin sinä häntä kohtaan, niin se loukkaa minun elämänkatsomustani, ja jos lisäksi hermot ovat heikot, niin siitä se sitten leimahtaa se, mikä polttaa kuin tuli. Mutta periaate on: olkaamme oikeutta harrastavia, olkaamme ihmisiä, olkaamme kristityitä! Niin kauvan kun vaimoni ei loukkaa tätä periaatetta, niin kauvan ei minunkaan pahastumiseni ole vaarallista laatua.

Toisella kertaa syy synkistymiseeni saattaa olla yksinomaan aviollinen. Esimerkiksi jos sinä -- valmistamatta minua siihen -- heität minut yksikseni kotiin yöhön asti, itse viipyen jossakin huvissa, niin se sinänsä niin pieni asia on ikävöivälle mielelle katkera koetus, joka itsekkään luonnon takia -- sitä en kiellä -- puhkeaa ankaraan arvosteluun. Mutta asianlaita on toinen, jos minut siihen valmistat sopivalla, lempeällä tavalla ja selvästi -- silloin tyydyn eikä jälkinäytöksiä tule. Että itse ehkä myös joskus valmistamatta olen jättänyt sinut yksiksesi, on huonosti tehtyä, mutta väliin on syy ollut edeltäpäin tietämättömyys viipymisestä jossakin kokouksessa j.m.s.

Sellaisia avioliitto-asioita on tuhansia, niiden onnellinen suoriutuminen riippuu sopivasta vaaran torjumisesta. Nainen, kodin luoja, kodin henki, on kutsumukseltaan se, jonka täytyy oppia tuo vaaran torjumisen taito. Kuka koleat tasoittaa, ellei hän, nainen? Tutki naisen elämäntehtävää, niin huomaat, että tämä taito kuuluu hänen sydämensä vaatimuksiin. Sillä kokemus osoittaa että milloin nainen asettuu odottamaan mieheltään valmista kotoisen rauhan luojaksi, hän on itseltään liian vähän vaativainen. Kyllä mies itseltään vaatii yhtä ja toista käytöksessään naistansa kohtaan, vaan ei ennen kuin näkee että hänen naisensa todella on nainen. Jos ihanteeni naisesta lienee ollut tavallista vaateliaampi, niin siihen on syynä kohtalo, joka minut on tehnyt runoilijaksi. Mutta ken kerran runoilijan kanssa on suostunut rakkauden liittoon, hänen täytyy myös suostua huomioonottamaan sellaisen lentävän luonteen erikoispyyteitä.

Vaimo-kultani, joka olet poveani vasten itkenyt surunsuloisia kyyneleitä elämämme arvoituksia miettien. Olethan itse aavistanut, kuinka miehesi maailmankatsomus suuresti eriää siitä elämän haaveesta, minkä sinussa kasvatus on muodostanut. Mutta oletko silloin vakavasti itseltäsi kysynyt: voitko olla _sen_ Orjon elämäntoveri, joka pitää mitättömänä niin monta asiaa, mikä tavallisista ihmisistä on jonkun arvoista? Voitko tyydyttää hänen henkensä toverikaipausta kymmenennellä osalla siitä, mitä tyydytät häntä lemmelläsi ja nuorella verelläsi? Tai onko sinulla todellista pyrkimystä siihen että koettaisitkaan olla hänelle jossakin määrin tuo henkiystävä -- etkä ainoastaan hyväilyjen kahtia jakaja?

Varmaan olet sinä, Mirjam jotain tällaista tuntenut, vaikka et osaa tunteitasi sanoiksi pukea. Olenhan iloitellut että sinä -- huolimatta ihmisten irvistelystä -- olet suostunut avioliittoomme ilman vanhanaikuista pappia. Mutta sen sinä itsekkin tunnustanet, että olet noihin vapaa-aatteellisuuksiin toistaiseksi kypsymätön. Sillä siihen sisältyy paljon muutakin kuin kansallisavioliiton sietäminen. Siihen sisältyy kokonainen erityisen elämänkatsantokannan omistaminen. Ja se luonnollisesti ei tapahdu kädenkäänteessä.

Jos luonto kokonaan panee vastaan, turha on silloin toista opettaa. En ole se, joka "dresseeraamalla" tahtoisi vaimostaan tottelevaista. Jos ei yhteensulaminen ota mennäkseen luonnollisesti, saa olla menemättä. Mikä siitä seura sitä älkäämme turhaan kuvitelko. Pääasia on, että olemme rehelliset toisiamme kohtaan ja _jos_ näemme, ettemme opi elämään keskenämme paremmassa sovussa kuin tusinasielut, niin on pyhä velvollisuutemme valita se tie, jolla ainakaan emme toisiamme turmele.

Näin on aina ollut minun vakuutukseni aviokysymyksessä. _Minä_ totta tosiaan en tahdo olla tusina-avioliitossa, jossa mies ja vaimo vähitellen kuluttavat toisensa rikki _uskaltamatta_ erota! Sellaisia surkeita liittoja näemme tuhansittain ympärillämme -- minua inhoittaa ajatella meitä yhtä kurjiksi olennoiksi. Siinä ei ole kyllin että ollaan jotakuinkin sietävällä kannalla ja ainoastaan yhteiskunnan muoto-orjuuden ja ihmisten ilkeitten kielten tähden pysytään osassaan. Meidän täytyy päästä sovinnolliselle kannalle, niin että kummallakin on toinen-toisestaan enemmän apua kuin yksin eläessä. Täydellisen sopusoinnun ihanteeni tosin suostuu laskemaan kadotetun paratiisin haaveitten joukkoon...

(Kirjoittaja tunsi väsähtymistä ja hän jatkoi):

Kunpa avioliittomme, oi Mirjam, kehittyisi edes oikein _mahdolliseksikaan_, niin siinä olisi kylliksi onnea onnettomalle runoilijasielulle!

Nyt olen puhunut kuin se, joka uskoo olevansa ylempänä toista ja siis sillä oikeudella arvostelee. Jos pidät sitä vääränä ja itsekkäänä, niin on turha koskaan enempää yrittääkkään tähän äänilajiin. Sillä minä en rakasta naista enää sokeasti kuten takavuosinani ja tiedäthän vanhan totuuden että: jollei _minun vaimoni_ pidä minusta lujasti kiinni, niin solmu voi aueta -- minullahan on oma elämänhistoriani, jota ei ole sinulla. Sukupuolitarve ei näy takaavan avioliiton mahdollisuutta. Muista aina se, rakas lapseni!

Lisään vielä, mitä edellisessä kirjeessäni huomautin, että jos sinulle on epäterveellistä jäädä sinne, niin lähde heti tänne, sillä täällä saat aurinkokylpyä ja rantavettä...

Kuumat suudelmat Tyttöni huulille:

_Orjolta_.

7.

Viesti n:o 7 Erämaan Pyhäköstä 19 p. kesäkuuta.

Motto: Sydämeni pohjasta halveksin, jokaisen naisen ravintolaneitimäistä seurahaluisuutta. Joka ei osaa itseään siitä kasvattaa pois, ei ole kokonaan puhdas.

Mirjam ystäväni!

Kahteen yöhön en ole taas nukkunut. Mieli hautoo ja sydän on niin alakuloinen. Sattumalta näet mainitsi tänne saapunut sisaresi siitä sinun junamatkastasi...

En olisi uskonut, Mirjam, että sinä _vielä_ saatoit niin tehdä. Että menit siihen vaunuun, kun sattui tuttuja herroja. Ei mikään voi enää pelastaa minua siitä luulosta että minulla on -- kevytmielinen vaimo.