Part 19

"Mutta Oihonna _pitää_ laulusta. Hänen sydämensä kaipaa suloisia säveliä. Kerran soitteli Orjo hänelle yli salmen lämpimänä kesäaamuna ja Oihonna kuunteli saaren akkunassa. Vai voisiko se olla hänessä vain muotia?"

-- Lapset, lapset, ei saa nousta laidalle!

Iloisesti halkoi venhe viivasuoraan yli ulapan ja laski vanhaan Orjon lapsuudentuttuun valkamaan.

Vanhan pappilan metsä tuoksahti niin suloiselle, kun Orjo ja Oihonna kolmen lapsen kanssa nousi ylös kartanoon, joka upeili kukkivien suurten tuomien takana vihantien peltojensa ja nurmipiennartensa keskessä. Akkunan alla oli valkoinen ruusupensas, ja Orjo ja Oihonna taittoivat sivumennen itselleen juhannuskukat rintaan.

-- Ohhoh! vastaanottivat vanhukset, sieltäpä koreina tullaan. Eikö Mirjam olekkaan mukana? Ja lapsikullat...

* * * * *

Orjo ja Oihonna olivat palanneet kylältä, jossa ei mitään juhannuksen viettoa ollut näkynyt. Heti kun aurinko painahti metsän reunan taa, tuli yö viileäksi. Heitä hiukan vilusti ohuissa pukimissaan.

Vanha pappila nukkui. He kiipesivät yläkertaan, jonka pohjoispäässä oli kummallinen kaksiosainen huone, joista toinen oli pimeä ja alempana, toinen avara ja valoisa. Huoneita erotti toisistaan ainoastaan suuri, läpinäkyvä, verhoton _lasiovi_. Orjon ja Oihonnan saapuessa Korpilinnasta oli vanha ruustinna sanonut: Tehän olette yhtä perhettä, saatatte nukkua pohjoispäässä molemmat.

Orjolle oli vuode tehty pimeään huoneeseen, Oihonnalle valoisaan; lapset makasivat perempänä.

Orjo ja Oihonna, kiivettyään yläkertaan, menivät molemmat ensiksi valoisan huoneen akkunaan. Se oli sellainen akkuna, jonka ääreen jokaisen täytyi mennä ennenkuin aikoi nukkumaan.

-- Katso Oihonna, katso tätä erämaan juhannusyön näköalaa! puheli Orjo puolittain kuiskaamalla. -- Katso tuota kaukaista järven selkää, katso tuota totista rämekorpea, katso pientaren pihlajia ja noita ikuisia pappilan riihiä. Tätä olen lapsuudestani saakka ihmetellyt, _mitä_ tämä kaikki sisältää. Ja tiedätkö, mitä siinä on!

-- Mitä siinä sitten on? kysyi Oihonna tuijottaen kesäyön valkeuteen.

-- _Alakuloisuutta!_ Ei mitään muuta kuin alakuloisuutta! saneli Orjo itsekkin alakuloisena. -- Pohjatonta, muuttumatonta erämaan kankeata henkeä. Tekee mieli hypätä akkunasta alas heilimöivään ruispeltoon ja huudahtaa: herää kirottu velho!

-- Sinähän nyt kummasti puhut, Orjo!

-- Puhunko, Oihonna?

Orjo etsi tytön katsetta. Tyttö katsahtikin häneen ja Orjo koetti tunkeutua syvemmälle sinne, jonne päästään ainoastaan silmien valon kautta.

Mutta tyttö ikäänkuin säpsähti: "älä huoli kulkea niin syvälle." Hän sulki äkkiä silmiensä portin, jonka jokainen neitsyt paiskaa kiinni milloin pelkää varkaita.

Oihonna haukotteli toverillisesti ja ojensi kätensä:

-- Hyvää yötä Orjo! Mene nyt nukkumaan!

Orjo tarttui tytön käteen ja sanoi leikillisesti:

-- Lasiovenko taa?...

Oihonna ei mitään sanonut.

Orjo silmähti ympärilleen. Siinä makasivat hänen lapsensa niin suloisesti punoittavin poskin vuoteissaan. Lasioven edessä seisoi tavattoman leveä, kahdenmaattava vanhanaikuinen sänky, joka nähtävästi tällä kertaa oli aijottu Oihonnaa varten. Nurkassa, hiukan lasioven suojassa, oli tosin yksi varavuode pakkilaatikkojen päällä, mutta sen makauksia ei oltu järjestetty. "Tuossa leveässä vuoteessa me makasimme Mirjamin kanssa, silloin kun meillä ei vielä ollut lapsia", muisti Orjo. "Ja meistä se oli maailman suloisin sänky", lisäsi hän ajatuksissaan ja huokasi huoneen täydeltä.

-- Mitäs huokailet? tokaisi tyttö tahallaan proosallisesti.

-- No en kerrassa mitään! pani toinenkin tarttuen taktiikkaan.

Ja hän astui huolimattomaksi tekeytyen pimeään huoneeseen ja riisuutui nopeasti.

Mutta hänellä oli äärettömän ikävä. Tällainen juhannusyön vietto oli hänestä järjetöntä. Sydän kaipasi jotakin iloisempaa, jotakin vapauttavampaa.

Hän makasi vuoteessaan ja häneen tuli omituinen hermokuume eikä hän voinut nukkua. Hiki vuoti virtanaan hänen ruumiistaan. Hän tahtoi pestä ruumiinsa, mutta huomasi ettei pesukojeita ollut hänen huoneessaan, ne olivat kaikki lasioven takana. Hän oli siitä jollakin tavoin hyvillään.

Lasioven läpi näkyi se leveä sänky ja hän kuvitteli Oihonnan siinä nukkuvan. Hän tuskin uskalsi katsoa suoraan lasioven läpi, ettei Oihonna tuntisi hänen katsettaan. Mutta yön kuluessa hän huomasi ettei leveässä sängyssä ketään ollutkaan. Hän nousi lattialle ja näki lasioven läpi Oihonnan nukkuvan nurkkavuoteessa. Miksei Oihonna siis ollut mennytkään nukkumaan hänelle aijottuun sänkyyn, vaan oli vetäytynyt syrjään? Orjoa tämä neidon ujous viehätti.

Ennenkaikkea hän tunsi että Oihonna oli neito. Miksi hän _nyt_ sen niin tunsikin?

Hän pidätti hengitystään ja kuuli oman sydämensä rajun sykinnän. Nyt -- komensi hän järkeään, mutta järjen tiellä oli joku ihmeellinen jarru, hän ei liikahtanut, makasi vaan ja -- värisi hikimärkänä...

Ääretön ikävä häntä kalvoi, pohjaton toisen ihmisen kaipaus. Yön tunnit kuluivat -- Orjo vaipui horrokseen, kummalliseen horrokseen, josta ei itse ymmärtänyt, oliko se unta vai totta. Hän ikävöi, ikävöi -- yhtäkkiä avautuu lasiovi ja Oihonna laskeutuu kirkkain silmin ja hymyhuulin _hänen luokseen_, tulee vuoteen viereen, silittelee Orjon päätä, kumartuu suutelemaan otsalle -- Orjo itkee liikutuksesta: tule! hän kuiskaa, tyttö kulta! Tule ja lohduta!

Mutta silloin -- mitä tämä on? -- tyhjyys, pimeä huone...

Orjo säpsähtää: hieroo silmiään, -- _milloin_ Oihonna meni? Hän _uskoo Oihonnan käyneen_, hän ei siinä löydä muuta kuin luonnollisuutta ja hän siunaa, kuinka suloinen oli Oihonna ja luonnollinen.

Hän uskoo Oihonnan _todella käyneen_ -- Jumala hänet muka lähetti, kuuli miehen rukouksen, lähetti -- mutta tuskin tiesi tyttö itsekään, mii _korkeampi voima_ hänet pani unessa tekemään. Näin hän intohimonsa vallassa kuvittelee.

Hänen täytyy saada selko, _kävikö_ tyttö vai oliko hänen tuntemuksensa horroslumousta. Ja Orjo nousee ja hiljaa naputtaa lasioveen.

-- Oihonna!

Neidon vuoteesta kuuluu risahdus.

-- Älä säikähdä, Oihonna, -- sanoo Orjo miehekkään rauhallisesti -- minä käyn ottamassa _pesuvettä_.

-- _Käy vaan!_ sanoo Oihonna.

Orjo astuu sisään, menee pesukaapille, näkee Oihonnan vetäneen peiton hiuksiinsa asti... Orjo palaa huoneeseensa, ja huuhtelee ruumiinsa raittiilla pyyheliinalla... Ja hän palaa yhtäkkiä takaisin ja astuu suoraan Oihonnan vuoteelle istuutuen reunalle.

-- _Oihonna! älä pelkää!_ kuiskaa hän. -- Ethän pelkää minua?

-- _En!_ sanoo tyttö lujasti, mutta vetää häveliäästi peiton silmiinsä saakka ja _pyörähtää selin_.

-- Kuule Oihonna, kummallinen asia, jatkaa Orjo, -- sano minulle rehellisesti: _olitko sinä äsken minun luonani?_

-- Mitä sinä hulluttelet? mutisee tyttö.

-- Sinä _olit_ minun luonani! sanoo Orjo.

-- Älä viitsi, Orjo!

-- Sinä _olit_ minun luonani! vakuuttaa aviomies. -- Ilmielävänä! äsken!

-- _Mene pois, Orjo!_

-- Pelkäätkö?

-- En!

-- No älä siis käske pois. Anna minun edes istua hiukan. Minä en ole nukkunut koko yönä. Minulla on niin äärettömän _ikävä_...

Tyttö ei sano mitään.

-- Oihonna, älä ujostele, anna minun pidellä sinua kädestä.

Hän tavottelee tytön kättä, mutta tyttö kätkee sen.

Orjo istuu hievahtamatta, puhumatta. Tyttö makaa selin häneen, peitto hiuksiin asti vedettynä. On niin äärettömän hiljaista että luulisi lastenkin kuolleen. Vaalea kesäyö kajastelee huoneessa. _Eikä mitään tapahdu_. Mutta syvän hiljaisuuden takana, miehen rinnassa, hermostossa, aivoissa, järjessä ja sydämessä riehuu kova taistelu. Mitä minä teen? Miksi en tee jotakin? Juuri nyt? Juuri tällä hetkellä?

-- Mene nyt, Orjo hyvä! lausuu tyttö rukoilevasti peiton alta.

Yksi ainoa äänen siveä sulosävy tekee Orjosta hyvän ihmisen.

Hän menee. Palaa huoneeseensa, panee lasioven kiinni ja nukahtaa aamu-uneen.

Palvelijatar kolkuttaa ulko-oveen, tuopi raskasta teetarjotinta.

Orjo säpsähtää: _mitähän_ palvelijatar mahtaakaan ajatella, kun ovi on _sisäänpäin säpissä_ ja he, Oihonna ja Orjo, lukkojen takana -- kahden.

Oihonna vielä makaa, odottaa että Orjo ensin pukeutuisi.

-- Oihonna! sanoo Orjo lähtiessään alakerrokseen täydessä juhlapuvussaan. -- Älä huoli kertoa sitten kotona että minä istuin sinun vuotees reunalla. Tiedäthän että Mirjam on siinä tilassa...

-- Enpä tietystikään! vastaa Oihonna.

Orjo ei huomaa neidon äänessä mitään muutosta. Ja hän iloitsee ettei Oihonna ole hänen suhteensa sen ujompi. Vielä likemmäs hän häntä tahtoisi päästä, vielä likemmäs -- hän tahtoisi tehdä Oihonnasta suloisen _välittäjän_ itsensä ja Mirjamin välille. Tyttö on varmasti kaitselmuksen lähettämä pelastaja, sovittaja ristiriidassa...

* * * * *

Seuraava yö.

Oihonna ja Orjo ovat olleet kylän herrain ja naisten seurassa. On leikitty ulkoilmassa avaralla nurmipihalla ja oltu hurjalla tuulella. Oihonna on ollut leikin kuningatar ja Orjo leikin kuningas. Sillä molemmat ovat mainioita kilpajuoksijoita eivätkä helposti antaudu kiinni. Molemmilla taipuu ruumis äkkikäänteissä, molemmilla on vahvat keuhkot. "Te olette pulska pari", ovat muut kilpajuoksijat tunnustaneet. Oihonna on johtanut uutta leikkiä "Kolmas pyörä pois" ja nauranut sydämensä pohjasta. Orjo on tuntenut itsensä tänä juhannusiltana kymmentä vuotta nuoremmaksi, jollei vieläkin nuoremmaksi kuin silloin kun hän meni kihloihin Oihonnan sisaren kanssa. Jospa hän _silloin_ olisi ollut näin vahva! Näin elämänhaluinen ja seuravilkas? Ja jospa hänen eteensä silloin olisi sattunut noin komea tyttö --!

Hän ei voi olla ajattelematta Oihonnaa. Oihonna on -- sen hän huomasi vasta ulkoleikissä -- hurmaava. Kummallista ettei hän sitä ennen ole huomannut! Kyllä hän on tiennyt että kälytyttö on nuori, mutta ei hän ole ennen tiennyt että hän myös todella voi viehättää miestä. Hän on pitänyt häntä kiukkupäisenä, rumanpuoleisena tyttönä -- ja nyt yhtäkkiä? Valkoinen leninkikö, valkoiset jalkineetko -- nuo neitseellisesti ulospäin ponnahtelevat jalatko sen tekevät? Ei -- he kuuluvat _sielullisesti_, salaperäisesti yhteen -- hän ja Oihonna -- siitä tämä kasvava kiintymys.

Orjo on salaisesti huumeissaan ja äärettömän onnekas ettei Oihonna ole mitään huomannut toisen yön nukkumisesta. Ettei hän siitä ole puhunut alakerroksessa eikä pyytänyt uutta yösijaa.

He astuvat taas yhdessä Oihonnan huoneeseen ja menevät pohjan valoisan akkunan eteen.

Ja Orjo alkaa puhua.

Hän puhelee nyt Mirjamista. Uskoo Oihonnalle nykyiset huolestuneet tunteensa Mirjamin suhteen. Mainitsee muutamia piirteitä Mirjamissa. Selittää, millä tavalla Mirjam on häneen vaikuttanut. Koko hänen elämäänsä! Ja mitä siitä _olisi_ voinut tulla, jos Mirjam olisi ollut vähän toisenlainen. Edes vähänkään...

-- Miksikä menitte naimisiin? sanoo Oihonna.

-- Niin, miksi! sanoo Orjo alakuloisesti. -- Tiedätkö, Oihonna, minun piti joutua onnellisimpaan avioliittoon -- juuri minun -- minulla oli siihen edellytykset...

-- Ja minä luulen, Orjo, sanoi Oihonna jollakin tavoin pidättäen itseään, että sinunlaisesi miehen kanssa ei kestäisi kukaan muu kuin -- Mirjam.

-- Mitä sinä puhut, Oihonna? huudahtaa aviomies. -- Senkö tähden vain että hän on sisaresi, sinä teet hänestä parhaan?

-- Niin, vastaa Oihonna kiivaasti, minulle tekee niin pahaa, kun sinä arvostelet Mirjamia!

-- Minähän koetan vain selittää asemaani. He ovat pitkän aikaa vaiti.

-- Mene nyt nukkumaan, Orjo! sanoo Oihonna.

-- En mene, sanoo Orjo jäykästi, alakuloisesti. -- Sinulle juuri minä tahdon puhua. Tiedät että Mirjam on raskaana...

-- Mutta herrannimessä, miksi saatat hänet siihen tilaan iskee Oihonna säälimättömästi.

Orjo iskee häneen silmänsä sanojen asemesta. Sitten hän sanoo:

-- Sinä et ole naimisissa, Oihonna, etkä vielä tiedä avioliiton salaisuuksia.

-- Enkä tahdokaan tietää. Mene nyt!

-- Oihonna! sanoo Orjo hetken mietittyään tytön kiihkoa. Suo anteeksi että sinua valvotan, mutta tämä on ehkä niitä harvoja tilaisuuksia, jolloin saan sinulle vapaasti puhua. Oletko ajatellut että Mirjamin ja minun välit ovat jo sellaiset...

-- Ottakaa avioero! sanoo Oihonna. Ja sitten hän kuin itsekseen huokaisee:

-- Voi jos Mirjam saisi edes kuolla. Sellaisten kärsimysten jälkeen...

-- Ja sinä Oihonna uskot tietysti että Mirjam on viaton ja ettei minulla ole kärsimyksiä. _Minulla!_ sanoo hän painostavasti samalla tuntien kuinka mahdotonta ihmisen on todistaa kokemuksiaan toiselle.

-- Uskon kyllä, mutta...

He keskustelevat ja väittelevät yli puolen yön. Väliin tyttö luottavasti kirkkain silmin katsoo Orjoon, sisarensa mieheen, ja muuttaa äänensä lempeäksi.

Vihdoinkin ojentaa Orjo kätensä ja Oihonna tarttuu siihen. Orjo pitelee tytön kättä tavallista kauvemmin omassaan ja sanoo:

-- Minä tahdoin vain nähdä, oliko sinussa _sydäntä_ vai ei. En mitään muuta tarkoittanut. Eikä sinun tarvitse peljätä että minä tänä yönä tulen sinua häiritsemään.

Hän vetäytyi lasioven taa ja meni pian vuoteeseensa. Unta odotellessa kaikui hänen sydämessään vain yksi lause Oihonnan suusta: "Mirjam sinusta aina on puhunut niin lämpimästi -- se ei voi olla muuta kuin rakkautta."

Oh tätä helvetinpolttavaa _ristiriitaa!_ Miksi eivät ihmiset edes avioliitossa ole sitä mitä he todellisissa tunteissaan ovat? Kaikkialla naamarit!

Orjo nukahti väsyneenä. Mutta tänä toisena yönä oli _Oihonnan vuoro valvoa_ ja hikoilla vuoteessaan.

35.

Kesä oli kauneimmallaan. Nurmi tuoksui, lehtipuut lemusivat pöyhistelehtien rannoilla, linnut liversivät kiitosta poikueista, jotka olivat kohta valmiit lentämään pesästään -- vesilinnuilla uivat poikueet pitkänä jonona perässä.

Laine oli haalea ja kimmelsi raukeana, aurinko paistoi huumaavan kuumasti. Ja erämaan saaren vehmaita rantoja kiersi jättiläisseppele ummuilleen puhjenneita helakanpunaisia orjan ruusuja, joiden juurilla hohteli lumivalkoinen kaino kielonterttu, levittäen suloista, väkevää tuoksua läpi vakavan havumetsän.

Sellaisena päivänä Orjo ja Oihonna läksivät Ulpukkasaaresta noutaaksensa postin kylältä. Kun he jo olivat menossa puolivälissä salmea, huusi Mirjam heidän peräänsä:

-- Mitä varten Oihonnan piti mukaan? Eihän tuo soudakkaan! Yhtä hyvinhän _minä_ voisin istua perässä joutilaana.

Orjo oli henkeään pidättäen ja airoja koholla lepuuttaen kuunnellut, kun Mirjam alkoi huutaa. Nyt hän mitään vastaamatta laski aironsa veteen ja nykäisi venheen voimakkaaseen liikkeeseen.

Oihonna näytti neuvottomalta eikä osannut mitään vastata sisarelleen.

-- Siinä se taas oli, äänsi Orjo kuin itsekseen.

Mutta kuta edemmäs he pääsivät saaresta, jossa Mirjam eleli lasten kanssa, sitä iloisempi mieliala valtasi väkistenkin kummankin. Luonto oli _liian kaunis_ pitääksensä heitä siinä synkässä mielentilassa, jonka nykyään joka päivä Mirjamin ja Orjon välinen hermotila vaikutti. Tuntui vapauttavalta päästä pariksikaan tunniksi irti kotihengestä! Oihonna tunsi sen yhtä hyvin -- Oihonna, jonka täytyi auttaa Mirjamia lastenhoidossa ja jonka hermot eivät kestäneet yövalvontaa senkään vertaa kuin lasten äidin.

Orjo, soutaessaan etuteljolla, alkoi kertoa iloisia juttuja Oihonnalle. Ja Oihonna innostui kyselemään, vieläpä poikkesi tavallisesta umpimielisyydestään ja kertoi hänkin puolestaan tuttavuuksistaan. Kertoi uljaasta laulajanuorukaisesta, joka oli hänen kanssaan leikkinyt kuin lapsi.

-- Ei olisi kummallista, jos häneen kaikki tytöt rakastuisivat! Hänellä on niin kauniit silmät.

-- Pyh! pani Orjo ylimielisesti. -- Kaikenlaisia mamsselleja sinäkin Oihonna ihastelet.

-- Annas nyt minäkin soudan! pyysi Oihonna äkkiä ikäänkuin muistaen Mirjamin sanat.

-- Tule vaan, sanoi Orjo ja asettui itse venheen pohjalle olkihattu silmäin päälle, mutta niin että voi tirkistää soutavaan neitoon. Ja siitä hän sitten alkoi lasketella yhä hauskempia juttuja.

-- Sinä olet mainio! kehui Oihonna nauraen.

-- Ja tämähän on kerrassaan ihanteellista syntisten vaellusta, riemuitsi Orjo, -- antaa nuoren tytön kauniina kesäpäivänä tuuditella itseään yli ulapan. -- Kuules Oihonna, me taidamme nyt soutaa suoraan paratiisiin...

Hän iski katseensa iloisesti niin syvälle Oihonnan silmiin ettei tyttö ehtinyt eikä nähtävästi tahtonutkaan niitä sulkea tuolla ennenmainitulla sulkulaitoksella.

"Oihonna on suloinen", ajatteli aviomies. "Jumala on hänet lähettänyt minulle Mirjamin katkeruuden balsamiksi. Minun on niin helppo ja hyvä olla Oihonnan kanssa, kuljinpa missä hyvänsä. Minun ei tarvitse kuin katsahtaa häntä silmiin ja saada yksi vastakatse, niin kaikki hätä ja onnettomuus sielussani tyrehtyy ja minä kiitän Jumalaa että elämässä sentään on auringonsäteitä."

-- Oihonna, joko väsyt? Sinä soudat hurjasti. Kyllä minä tulen...

-- Lepää sinä vaan, maalarimestari. Ja tyttö souti raittiisti. Kun he olivat saapuneet kylän rantaan, niin he kaahlimalla molemmat astuivat alas venheestä nauttien lämpöisestä rantavedestä.

-- Ihan tekisi mieli uimaan! sanoi tyttö. Jos uitaisiin yhdessä? laski mies pilaa.

-- Jää sinä uimaan -- minä menen edeltä postiin.

Mutta he menivät yhdessä, istuivat kumpikin tienreunaan toinen toiselle puolelle rantatietä ja panivat jalkineet jalkaansa ennenkuin astuivat sisään kylän piiriin. Rinnakkain he sitten -- valkoisissa jalkineissa -- astuivat kylän raitille.

Ja minne mies meni, sinne seurasi neitokin, ja Orjosta tuntui että Oihonna häntä piti hyvänä ystävänä, joka tiesi mitä tahtoi. Tuttavat katsoivat heitä hymyhuulin, uteliaat kurkistivat akkunoista, kauppiaat olivat heille kohteliaat...

Miksi heistä yhtäkkiä niin väkevästi tuntuikaan että he kuuluivat yhteen, _he_ -- juuri he, kuvitteli Orjo tytönkin puolesta, -- vaikka kohtalo heidät oli eroittanut ennenkuin yhteenkuuluvaisuus tuli selville? Tyttö muka tunsi sen itsetiedottomasti -- hän ei olisi sitä ikinä kenellekään tunnustanut! -- mutta Orjo sekä tunnusti sen itselleen että oli valmis tunnustamaan sen koko maailmalle... Hän, Orjo ja tuo Oihonna, olivat muka jumalallisen järjestyksen mukaan _luodut_ toisilleen...

Se oli suloinen pyörrytys kesähelteessä suurten kyläkoivujen siimeksessä. Orjo ei tehnyt itselleen selkoa, mitä hänessä paraikaa tapahtui, hän antautui huumeelleen ja nautti myötävirrasta, ja hänestä näytti että tyttö laski huimaa vauhtia sitä samaa myötävirtaa hänen rinnallaan. Mutta yhtäkkiä mies tuli surulliseksi, hän muisti että Oihonna pian lähtee pois paikkakunnalta -- kenties iäksi -- kenties menee kihloihinkin jonkun kanssa ja _hänen_, Orjon, kaunis kesäidylli särkyy. Hän jää yksin Mirjaminsa kanssa -- oh, saattaa tapahtua että Mirjam kuolee -- _hänen_ elämänsä käy yhä orvommaksi, mutta Oihonna on silloin poissa ja luultavasti siteissä jonkun kanssa. Luonteensa mukaan hän aina näin ajatteli vain itseään ja omien intohimojensa tyydytystä.

Oliko synti ajatella että Oihonna jollakin tavoin voisi joutua Mirjamin tilalle, jos Orjo jäisi leskeksi?

-- -- --

"Oihonna lentää minulta kuin lintu käsistä. Enkö voi ja enkö saa hänelle antaa mitään merkkiä mitä hänestä sisimmässäni ajattelen?"

Aviomies ei suinkaan selvästi ajatellut, kaikki oli hänessä vain väkevää vaistoa, herkkää, hellää tunnelmaa.

Hän säpsähti itseänsä: "Minäkö, rehellisin aviomies, joka en edes nuorena miehenä ole vietellyt ainoatakaan tyttöä, minäkö nyt, lasten isänä, suunnittelen niinsanottua luvatonta rakkautta -- vaimoni seljän takana?"

Orjo ja Oihonna palasivat venheelleen. Päivä paistoi yhä hempeämmin. He riisuivat taas jalkineensa ja lykkäsivät kaahlien venettä ennenkuin siihen nousivat.

-- Minä soudan ensiksi, sanoi Orjo ja riisui takkinsa niin että ohut keltainen kesäliivi tuli näkyviin ja väljät silkkipaidan hihat lepattivat tuulessa.

Oihonna ohjasi venhettä. Hän katsoi Orjoon hymyilevin huulin ja Orjo antoi katseensa tuontuostakin viivähtää neidon silmissä. Heidän keskustelunsa oli niin toverillista, niin sydämellistä.

-- Miksi et sinä Oihonna jää Korpilinnaan, kun Mirjam matkustaa! Minä olin sinuun niin tyytyväinen, kun kerran viikon olit emäntänä ja Mirjam viipyi pappilassa, puhelee Orjo.

Mutta tyttö sanoo:

-- Ei, kyllä minä matkustan yhdessä Mirjamin kanssa. Mutta minähän tulen syksyllä takaisin.

-- Jumala ties, tuletkokaan, epäilee Orjo.

-- Miksi en tulisi? kysyy tyttö huolettomasti.

-- Siksi että muuttolinnut, jotka kerran kesällä ovat lentäneet etelään, eivät palaa vielä syksyllä takaisin.

-- Näyt pitävän minua lintuna.

-- Lintuhan sinä olet...

Airot loiskuttavat, laine kimmeltää, lenseä etelätuuli puhaltaa unisesti pitkin ulappaa.

-- Minne asti sinä soudat? kysyy tyttö.

-- Tuonne Tuuliniemen kohdalle, vastaa mies miettivästi.

Todentotta: Orjo miettii jotakin, punnitsee sielussaan ja näyttää hajamieliseltä.

-- Mikä sinulle tuli, Orjo? kysyy tyttö osanottavasti. -- Sinä muutuit yhtäkkiä aivan kalpeaksi?

-- Nukuin taas huonosti viime yönä...

-- _Minä_ tulen nyt soutamaan, pyytää tyttö.

-- _Ei vielä_, vastaa aviomies. Hän katsahtaa ympärilleen. Ei ainoatakaan muuta venhettä ole näköpiirissä, kaukaisten mökkien rannoilla ei näy ainoatakaan ihmistä, kesähelteen hiljaisuus leijailee aalloilla. Soutaja katsoo tyttöön rukoilevasti, sielullinen tuska värähtää hänen silmissään -- hän tuntee itsensä heikoksi kuin kaatuvainen ja tahtoisi tarttua kiinni johonkin ettei kaatuisi...

-- _Päästä minut nyt soutamaan_, Orjo hyvä! pyytää tyttö kauniisti.

-- _Tule siis!_ vastaa soutaja ja nousee seisoalleen. "Nyt jos koskaan tai ei koskaan", leimahtaa hänessä sekava päätös. Oihonna astahtaa häntä vastaan solakkana ja viehkeänä valkoisessa puvussaan -- heidän täytyy sivuuttaa toisensa niin likeltä että kummankin on pakko väistää toisiansa.

Ja silloin yhtäkkiä Orjo kiertää käsivartensa lujasti Oihonnan vartalon ympäri, kallistaa päänsä ja painaa pikaisen _suudelman_ neidon huulille...

Oihonna riuhtaisee itsensä hurjasti irti, viskautuu teljolle, tarttuu airoihin ja iskee airon lavat niin raivokkaasti veteen että vesi roiskahtaa korkealle molemmin puolin venettä. Hän on niin hämmästynyt, ettei muutamiin sekunteihin saa sanaa suustaan, hänen kasvoillaan käy kummallinen värileikki, suupielet värähtelevät, silmät iskevät vihan kipunoita, hän puristaa yhtaikaa huuliaan yhteen ja airoja voimakkailla kourillaan. Sitten hän purskahtaa puhumaan:

-- Tätäpä en koskaan olisi uskonut Orjo Koreliuksesta! Jos keneenkään olen _luottanut_, niin sinuun! Hyi!

Orjo, rikollinen aviomies, nähdessään suhteensa nyt muuttuneen, on silmänräpäyksessä tajunnut vaaran suuruuden ja asettuu puolustusasemaan. Hän ryömii niin lähelle Oihonnan jalkoihin että tyttö aivan hyvin voisi potkaista häntä kasvoihin siinä soutaessaan paljain pohkein.

-- Älä suutu, Oihonna. Sinä olet -- lähinnä Mirjamia -- ainoa tyttö koko maailmassa, jota _minä_ olen suudellut.

Tästä, siitä ettei ollut _uskaltanut_ suudella, vaikka olisi alati kauheasti halunnut, koetti hän aina saada itselleen erikoista ansiota!

-- Hyi! pani tyttö sähisten kuin kissa ja kiskoi intohimoisesti airoillaan.

-- Mutta minulla halutti sinua suudella, halutti niin kauheasti -- tämä kaunis kesäpäivä -- oliko siinä mitään pahaa?

-- Ja vasten toisen tahtoa! sähisi neito.

-- Mutta milloin te tytöt ilmoitatte tahtonne? Ette milloinkaan! muistutti Orjo. -- Tehän aina teeskentelette.

-- Se riippuu siitä, kenelle teeskentelee! sanoi tyttö ankarasti, purren huuliaan tiukasti yhteen ja soutaen vimmatusti. Orjo oli varma siitä ettei tyttö tiennyt tällä kertaa soutavansa mainiosti. Hänen mielenkuohunsa valui airojen kärkiin.

-- Oihonna, Oihonna, Oihonna!?

Orjo katsoi voimakkaasti tyttöä kasvoihin etsien hänen silmäystään.

Mutta tyttö koetti kääntää päätään oikealle ja vasemmalle silminnähtävästi harmitellen että täytyi näinkin paljon itseään näyttää. Ettei päässyt pakoon!

-- Oihonna, jatkoi Orjo rauhallisesti, rauhoittavasti, sisässään väristen oudosta pelosta, -- katso minua silmiin -- niinkuin ennenkin. Katsothan?

Tyttö naurahti kummallisesti, mutta Orjon sydän riemuitsi salaa -- hänestä näytti että Oihonnan vihastus oli jo lauhtumassa, että se oli vain hämmästystä ja että hänen silmiensä raoista pilkisti ystävällinen säde Orjoa vastaan.

Sitten kumpikin oli pitkän aikaa ääneti ja vene liukui kohisten pitkin selkää.

Ulpukkasaari oli näkyvissä ja lasten iloiset huudot alkoivat raikua rantahiekalta korviin.