Part 18

Maaliskuun illan kuutamossa oli Orjo kylältä yllättänyt nuoren tytön, joka iloisesti huudahtaen tarttui hänen käteensä ja puhutteli häntä kuin omaa veljeä. Aviomies hieman säpsähti tätä tuttavallisuutta ja ystävällistä ääntä -- siitä oli niin pitkät ajat kun kukaan syrjäinen nuori neito häneen oli huomiotaan kääntänyt ja erämaan elämän yksipuoliset olosuhteet olivat painaneet hänen olentoonsa ikäänkuin jotakin virallista kovaa. Hän vastasi tytön tervehdykseen jäykästi ja katsahtaen häneen vierastavasti sanoi:

-- Oihonna! Oletpa tainnut kasvaa sitten viime näkemästä?

Tyttö nauroi niin että valkoiset hampaat näkyivät. Hän oli juuri täyttänyt kaksikymmentänsä ja oli kukoistavimmallaan. Hän oli nuorempana hiukan pelonsekaisella kunnioituksella kohdellut sisarensa miestä, joka oli häntä lähes toiset kaksikymmentä vanhempi, mutta nyt hän jonkunlaisella iloisella varmuudella katsoi lankoansa, joka siinä seisoi hänen edessään hilpeän helakassa lappalaispukimessa.

-- Olen porolla postissa, selitti lankomies, -- ja ottaisin sinut heti pulkkaani, mutta sinulla on tietysti kapsäkit ja koffertit ja sen seitsemät hattuaskit, ja sentähden sinun täytyy ajaa hevoskyydillä.

-- Hattuaskit! nauroi tyttö puuhkaansa heilutellen. Jätetään tavarat kievariin ja minä lähden sinun kanssasi porolla.

-- Sinäkö porolla? kummasteli mies ivallisen terävästi. -- Tuskin olet elämässäsi poroa nähnytkään?

-- En olekkaan, mutta saattaahan tuota kerran koettaa.

-- Hyvä on, neiti tekee siis hyvin ja lähtee pulkkaan.

He laskeutuivat pihalle, jossa sarvipää poro täysissä valjaissa seisoi kytkettynä koivuun.

-- Miten tässä istutaan? ihmetteli tyttö.

-- Minun sylissäni, arvoisa fröökkynä kaupunkilainen.

-- Voi hirveätä... älä vain kaada minua. Orjo-hyvä! Ai...

Poro oli jo liikkeessä ja otteli komeata laukkaa alas rinnettä, josta tie laskeutui järven jäälle.

-- Siunaa nyt itsesi ja pane buuat ja muffit nenäsi eteen ja pidä suusi tukossa, muuten tierat lentävät kurkkuusi.

Tyttö oli niin hämmästyksissään kovasta vauhdista että vasta jäälle tultua selvisi tajuntaan.

-- En olisi lähtenyt, jos olisin tiennyt!...

-- Jänisten kanssa on hauska ajaa, sanoi lankomies rauhallisesti, hoputtaen vahvaa poroa, joka oli tottunut kahta henkeä vetämään. Sitten hän ystävällisemmin lisäsi:

-- Ole nyt aivan rauhallinen, Oihonna, kaikki käy hyvin.

Kun olivat ajaneet metsätietä ja pitkien puiden varjot vilisivät heidän ympärillään ja koko korpi hiljaisena seisoi kahta puolta tietä edessään, virkkoi tyttö:

-- Voi kuinka piti sattua mainiosti. Näin kaunis kuutamoilta!... Sinä kiidätät minua kuin mikä ritari linnaasi.

Mutta Orjo ajatteli itseksensä pitäen tyttöä väkinäisesti sylissään: "Mitähän tuokin letukka erämaan kuutamosta ymmärtää."

Kuitenkin hänestä tuntui jollakin tavoin mieluisalta että sai opastaa Oihonnaa Korpilinnaan ja että tyttö uhmaten oli suostunut porokyytiin.

Samalla häntä vihlasi joku onea tunne. Aivankuin hän nyt vasta, yhdeksän vuoden avioliiton jälkeen, olisi herännyt oivaltamaan että todella oli aviomies ja yhteen ainoaan naiseen sidottu. Ettei saanut kääntää mitään huomiota nuorten neitojen ulkomuotoon, solakkaan vartaloon, neitseellisesti ulospäin ponnahteleviin jalkoihin, huulten hymyyn, äänen sointuun ja silmien säteisiin.

Surunsuloiset muistot hivelivät ikäänkuin kiireesti hipaisemalla käväisten hänen sydämessään, hän muisti oman nuoruutensa tuhannet haaveilut, nuoruuden kärsimykset, vihdoin kihloihin menonsa nuoren suomalaisen neidon kanssa, muisti hurmaavat nautintonsa ja sitten... yhtäkkiä... koko entisen elämän vastapainoksi töksähti _nykyisyys_. --

-- Onko Mirjam terve? Ovatko lapset terveet? Nyt vasta Oihonna kyseli. Orjo vastasi hänen kysymyksiinsä aivankuin kaikki hänen kodissaan olisi paraatikunnossa. Hän iloitsi Mirjamin puolesta, joka aina kaipasi sisariaan.

Poro juoksi hurjaa vauhtia, tie muuttui mutkaiseksi, kuoppaiseksi ja pulkka nakkelehti kovasti. Yhtäkkiä he molemmat paiskautuivat suin päin kinokseen ja poro pyörähti ympäri jääden kiinni ajajan kintaaseen.

Orjo koppasi tytön kinoksesta ja naurahti:

-- Pulkassa istuessa ei saa ajatella mitään. Me kai ajattelimme molemmat. Sentähden kuperruttiin. Sattuikos sinuun?

-- Ei mitään. Huh!...

-- Kohta päästään perille.

Poro harppaili vilkkaasti, sen kaareilevien sarvien varjo liiteli kuin monipäinen kummitus pitkin tien kallasta, tiuvut helisivät kileän kirkkaasti ja kevättä tuoksuva hanki kimmelsi miljoonina salaperäisinä jalokivinä.

Korpilinna kohosi heidän eteensä kuin satulinna kuutamon sylistä...

-- Näinkö suurenmoinen koti Mirjamilla ja sinulla on? huudahti tyttö. -- En ollut tällaista kuvitellutkaan. Totta tosiaan!

-- Ole hyvä ja astu sisään!

Mirjam juoksi avopäin portaille ja huusi iloisesti tuleville:

-- Onko Oihonna siellä?

-- On, on, terve! kuului vastaan hyökkäävän siskon ääni. -- Kuule Mirjam: minäkin tulin porolla!

* * * * *

Mirjam otti huostaansa Oihonnan, ja usein yksin maatessaan huoneessaan kuuli Orjo sisarusten puhelevan myöhäiseen yöhön saakka.

"Se nyt on sitä heikäläisten rupatusta", arvosteli mies itsekseen.

Hän ei ollut kääntänyt tyttöön sen suurempaa huomiota. Ainoastaan se maaliskuun kuutamoilta, jolloin oli tuonut Oihonnan poron pulkassaan ja jolloin olivat kaatuneet kinokseen, oli jollakin tavoin pamahtanut miehen mieleen.

"Reipas tyttö", arvosteli lankomies, "mutta aika äkäpussi."

Jokapäiväisen elämän hyörinässä hän näet silloin tällöin oli saanut nuoren kälynsä suusta kuulla kiivaita vastaväitöksiä, jotka väliin saivat hullunkurisen huiman muodon.

-- Riippuu siitä, kuinka _minä_ tahdon! oli tyttö painostanut. -- Minä saan menetellä aivan niinkuin _minä_ haluan. Yleisöllä ei ole minkäänlaista tekemistä sen asian kanssa! Auki tai kiinni! Kylässä tai kotona!

Oihonna oli näet juuri farmaseuttitutkintonsa suorittanut ja se oli hänen elämänsä ylpeys. Hän oli ollut ainoa tyttö, joka läpäisi tutkinnoissa -- muut tytöt olivat saaneet repposet. Siitä oli hän kerskahtaen kertonut sisarilleen.

Joskus kuuli Orjo Oihonnan tiuskaisten vastaavan Mirjamille. -- Huolimatta siitä että sisarukset intohimoisesti rakastivat toisiaan.

Joskus Orjoa Oihonnan käytös suorastaan suututti.

-- Jos neiti on rasittunut, niin laitetaan neidille oma huone että saapi levähtää! sanoi hän kerran Mirjamin puolesta, joka oli äärettömän kiitollinen, milloin vain Oihonna häntä auttoi lasten hoidossa.

-- Minä en ole sinun piikasi! huudahti Oihonna puolestaan kerran Orjolle. -- Minä en ole tullut teille halkoja kantamaan! Minä teen mikä _minua_ huvittaa!

Ja niin Oihonna tekikin. Mikä häntä huvitti, joskus halonkin kantaminen -- sitä hän vain teki. Jos häntä yhtäkkiä huvitti heittää työnsä kesken, niin hän hyvällä omallatunnolla pukeutui prameaan kyläpukuun ja läksi vierailemaan. Mirjamin kohtaloa hän sentään säälitteli. Ja ainoastaan se hänet ajoi takaisin, varsinkin jos hän sattui saamaan jonkun kylän herroista itseään saattamaan. Silloin hän saapui iloisena ja komeana Korpilinnaan, loistavin silmin ja tyytyväisenä osaansa. Oihonna aivan intohimoisesti kaipasi herrojen seuraa. Ne olivat häntä kohtaan aina niin huomaavaisia ja kertoivat "fiksuja" juttuja. Ja "sakissa" oli niin hauska humpsailla visiitiltä visiitille.

Sitten oli Oihonna viikkokausia käymättä Korpilinnassa.

Kevätjäiden aikana Orjo hänet houkutteli taas tulemaan Korpilinnaan, koska Oihonna toistaiseksi oli vapaa virastaan ja sai matkustaa maailmalle milloin halusi. Oihonna suostui entistä nöyrempänä auttelemaan Mirjamia, jolla ei ollut kyllin pelastusta palvelijoista. Mutta herroistansa ei tyttö hevillä luopunut. Hän laittoi aina niin että niitä oli hänen ympärillään. Muuten oli inhoitta van ikävää. Paitsi jos sai lukea romaania. Mutta pienet seikkailut erämaan karussa luonnossa tuntuivat hauskoilta. Tässä luonnossa oli jotain... sähkönsekaista...

Orjolle jäi mieleen miten hän taas opasti Oihonnaa läpi synkän korven pitkin metsäpolkua, kun ei vielä veneellä päässyt. Tytöllä oli selässään kantamus vaatteitaan, mutta Orjolla oli raskas taakka.

-- Anna omasi minulle, kyllä tämä mies on tottunut kuormia kantamaan, -- kehoitti hän tyttöä, kun olivat levähtäneet kaatuneen hongan päällä.

Mutta Oihonna ei antanut. Suurin osa hänen tavaroistaan oli jo alussa tuupattu Orjon laukkuun. Ja Orjon kukkaroon oli tyttö työntänyt rahansa.

-- Minulla ei ole taskua!

-- Niin, milloinka naisilla on taskut? oli lankomies murissut. -- Tahtoisinpa nähdä senkin päivän valkenevan että naisella olisi yhtä monta taskua kuin miehellä!

Oihonna oli vain nauranut. Hänen jalkansa nousi niin keveästi kivisellä metsäpolulla. Ja hän saattoi väsymättä seurata nopeasti Orjoa. Posket hehkuivat.

-- Olet sinä melkoinen kävelijä, kehui lankomies. -- Mirjamia minun aina täytyy odottaa.

-- Eikö Mirjam pysy sinun perässäsi? ihmetteli Oihonna.

He olivat pitkän aikaa ääneti. Orjolla teki mieli mainita jotakin, mutta hän ei kertonut mitään.

Hän sanoi ainoastaan:

-- Taas sitä tullaan kotiin. Mikähän ne kaikki työt siellä... Minulla olisi niin hirveästi tehtäviä, kattojen maalaukset, ovien ja akkunain maalaukset, pihan raivaukset. Ja kohta pannaan koko talo nurin, kun aletaan lattioita ja laipioita korjata. Pitäisi tässä kalastaakkin. Mikähän tästäkin kesästä tullee. Se kai menee vilahtamalla vaan.

Vielä hän lisäsi:

-- Taitaa tulla levoton kesä. Mirjam ja lapset saavat siirtyä muutamiksi viikoiksi saareen.

-- Sinäkö jäät yksin Korpilinnaan? kysyi Oihonna hajamielisesti.

-- Niin kai, vastasi Orjo.

Hänestä tuntui jollakin tavoin turvalliselta että Mirjamin sisko tuli heidän perheensä jäseneksi. Oli hänellekkin, Orjolle, mielen vaihteeksi. Itse hän sitä ihmetteli.

-- Mitä sinä Oihonna tyhjää kiirehdit maailmalle?

-- Ei, kyllä minä lähden juhannuksen jälkeen, sanoi tyttö.

He saapuivat taloon.

-- -- --

Orjo riehui kovissa jätkän töissä kiipeillen talonsa katolla. Illoin hän pitkin sinistä kevätjäätä lykkäsi pienintä venettä saaren sulaan kokien rysiään, joista sai suuria haukia. Eräänä lauvantai-iltana, kun sauna parhaillaan tupruutti sakeata sauhua, viskasi Orjo jättiläissiveltimensä maahan ja huusi naisille:

-- Tulkaa katsomaan nyt! Jäät lähtevät ja katot ovat punaiset.

Järvellä kävi kohina kuin koskessa. Soristen ja omituisesti mylvien pakenivat jäät tuulen ahtaminapa salmi aukeni sulanleveänä uutistalon eteen.

-- Oihonna, lähdetkö rysille?

-- Voi lähden! Vai lähteekö Mirjam? kysyi tyttö.

-- Mene vaan Oihonnan kanssa! Hän pitää soutelemisesta, sanoi Mirjam, seisoen rannalla avopäin ja väljässä puvussa. Toiset lähtivät.

-- Minä soudan!

Soutaessaan tyttö pyrskähti nauruun.

-- Mikä nyt?

-- Nenäsi on maalissa!

-- Se ei ole ensi eikä viime kerta. Kohtahan sauna joutuu, arveli lankomies.

Hän hieroi kuitenkin kasvonsa puhtaiksi kylmällä vedellä ja sanoi sitten:

-- Housujani minä tässä en rupea pesemään. Työmies on työnsä karvainen.

He saivat saaren rannasta seitsemän haukea. Oihonna käänsi päänsä pois joka kerta kun Orjo tarttui puukkoonsa pistääksensä hauvin kuoliaaksi. Ilta-aurinko välkkyi niin somasti laineilla, jotka aivan kuin opettelivat liikkumaan talven kangistuksesta päästyään. Pajupensaat rannalla näyttivät jollakin tavoin houkuttelevilta.

-- Voi, eikö käväistä saarella? ehdotti Oihonna.

-- Käväistään vaan.

Äänettöminä kävelivät he ylös leveätä polkua pienten majojen luo.

-- Tiedätkö Oihonna että tämä polku on Mirjamin ja minun raivaama.

-- Niinkö?

-- Silloin kun ei ollut yhtään lasta...

-- Kyllä te mahdoitte täällä nauttia? sanoi Oihonna.

-- Nautimmepa hyvinkin. Mirjamilla väliin ei ollut hamettakaan päällään.

-- Nyt sinä narraat! nauroi tyttö.

"Jos hänelle kertoisi kaikki", ajatteli aviomies itsekseen. "Olisi soma nähdä hänen hämmästyksiään, nuoret tytöt ovat niin riivatun uteliaita ja kuitenkin niin tavattoman tekopyhiä. Oihonna tuskin uskoisi, jos kuulisi Mirjamin aviosalaisuuksista."

Hän ei sanonut mitään. Näytteli vain Oihonnalle kalamajaa, keinua ja omaa tupaansa, jonka oveen oli orjanruusukiehkuran sisään maalattu sanat:

"_Erakon pyhäkkö_."

-- Mutta sinähän olit jo naimisissa silloin kun tämän tuvan rakensit? kummasteli tyttö.

-- Ihminen voi naimisissakin olla erakko, sanoi Orjo hiljaa.

Sitten he eivät taas kotvaan puhuneet. Pois lähtiessä Orjo virkkoi:

-- Tämä saari kätkee paljon suloisia ja surullisiakin muistoja. Yksin käyden minä täällä... kuljen aivan kuin hautausmaalla.

-- Sinä, Orjo, otat kaikki niin raskaasti, huomautti tyttö sydämellisesti.

-- Hm, pani lankomies.

He astuivat veneeseen. Mutta kaukaa tuulen ajamat jäälautat olivat uudestaan tukkineet salmen ja rysiltä palaajain täytyy kiertää niemen kautta.

Hauska heistä vain oli kummastakin tämä ensimäinen vesiretki tänä suvena. Ja Mirjam oli ihmeissään, kun sai niin paljon suuria haukia. -- Sauna on valmis! ilmoitti hän. -- Sinäkö Orjo menet ensiksi?

* * * * *

Sitten he, Oihonna ja Orjo, tyttö ja mies, useinkin olivat yhdessä milloin kalalla, milloin kylällä. Oihonna alkoi yhä enemmän luottaa sisarensa mieheen ja Orjo puolestaan piti kälyänsä hauskana seuratoverina, jolle saattoi rupatella mitä milloinkin ja joka mielenkiinnolla kuunteli varsinkin miehen kertomia rakkausjuttuja. Kertoipa Orjo väliin omistakin, nuorenmiehen aikuisista rakastumisistaan ja "suhteistaan" niin avomielisesti että Oihonna silmät suurina häntä ihmetteli:

-- No se on tuo Orjo!

-- Ihan totta! toimitti toinen. -- Mitä syytä minulla olisi salata mitään. Nämähän ovat minun ihanimpia muistojani -- nyt jälestäpäin. Minä rakastin _sitä tyttöä_ niin sydämeni pohjasta, minä en nähnyt mitään muuta aurinkoa maailmassa, hän oli minun tulipunainen kukkani päivän touhussa ja yön hourussa, minä kirjoitin hänelle tulisia kirjeitä, hän vastasi minulle yhtä suloisesti, minä tahdoin mennä naimisiin hänen kanssaan ja kuitenkin --

-- No mikset mennyt, hupsu?

-- Älä sano hupsuksi, Oihonna -- se oli vakava sielullinen prosessi. Minä en kertaakaan häntä suudellut, vaikka niin kauheasti halutti.

Voi sinua Orjo, kun semmoista kerrot!

-- Johan sanoin että voin kertoa kaiken. Kun ihminen on täydellisesti voittanut jonkun kärsimyksen, niin voihan siihen vapaasti koskettaa. Mutta silloin --

-- Oliko hän kaunis!

-- Komea kuin ruhtinatar! Ja kenties hän olikin -- ruhtinatar.

-- Ajatteles Orjo! huudahti tyttö.

-- Niin, ajatteles, Oihonna!

-- Mutta miksi ihmeessä sinä hänet hylkäsit?

-- Niin! Kysy sitä ja sano se! Se kirottu patriotismi. Meidän hyvinkouluutettu kansalliskiihkomme. Kielieroavaisuus ja niin edespäin. No, ei puhuta, sanoi Orjo hiukan synkeänä.

-- Ahaa, kadutpas! letkautti tyttö.

-- Kadun, Oihonna, ainoastaan sitä etten kertaakaan suudellut enkä syleillyt sitä ihanaa naista. _Sitä ihanaa ruhtinatarta!_

-- Hyi, sinua, Orjo! huudahti taas tyttö.

-- Hyi, sinua Oihonna, _sinä_ et ymmärrä mitään!

-- Miksi siis kerrot minulle, koska minä en muka ymmärrä?

-- Siksi että se sinua huvittaa.

-- Olet kenties rakastanut muitakin kuin sitä?

-- Herranterttu, Oihonna, olenhan toki. Voin laskea rakastamani tytöt sentään yhden käden sormilla, ja se ei suinkaan ole paljon näin sydämelliselle miehelle. En ole koskaan ollut Don Juan...

-- Miksi et niiden toisten kanssa sitten joutunut naimisiin?

-- Samasta kirotusta syystä: en päässyt koskaan niin sanoakseni _lihaan ja vereen asti_ -- en koskaan _uskaltanut suudella_.

-- Hyi sinua, Orjo!

-- Ja minä sanon: hyi sinua, Oihonna, ettet älyä elämän pyhimpiä sala-aarteita. Minä en sinulle kerro, _mitä_ se on merkinnyt nuoren miehen elämässä ettei ole kulkenut ja suudellut tyttöjä niinkuin sinun liehtarisi.

-- Minun!?

-- Niin. Sinä tietysti tahdot nekin salatuiksi.

-- Se on jokaisen oma asia! sanoi tyttö säihkyvin silmin, joista leimahti ikäänkuin uhmaa: "älä vain kajoa minun salaisuuksiini!"

-- Tietysti! lopetti Orjo.

Näin he juttelivat ja leikkiä laskivat. Orjo tunsi itsensä niin vapaaksi Oihonnan seurassa.

"Kummallista!" hän ajatteli. "Tuommoinen iso tytön möhkäle vaan ja kelpaa minulle sielun ruuaksi täällä erämaassa."

Joskus oli heillä pieniä salaisuuksia Mirjamin suhteen silloin kun Mirjam oli hermostunut. Piti esimerkiksi salata vieraiden tulo Korpilinnaan ettei Mirjam nostaisi hälinää.

-- Se on parempi ettei Mirjam tiedä mitään.

-- Niin onkin! myönsi Oihonna.

Ja kerrankin he verkonlaskusta sateella soutivat sovittuun paikkaan vahtimaan kirjelippua, jossa vierasten tulo seuraavana päivänä oli ilmoitettava. Mirjam torui heitä pitkästä viipymisestä aavistamatta syytä.

Mutta kun vieraat sitten saapuivat odottamatta, niin Mirjam pani toimeen ikävän mielenosoituksen ja suututti kylän rouvat pahanpäiväisesti. Josta Oihonna puolestaan vannoi Orjolle, että hän ei ikinä enää rupea salaamaan Mirjamilta ihmisten vieraissakäynti-aikomuksia. Mutta Orjo sanoi:

-- Tekipä niin tai näin, kummassakin tapauksessa Mirjam pitää hälinää. Voi, kuinka se on ikävää.

-- Eihän se niin kummallista ole, puolsi Oihonna sisartaan. -- Teillä on talo nurin, joka huonetta korjataan ja Mirjam odottaa lasta.

-- Mutta Mirjamin tylyys vieraille aiheutuu ainoastaan turhamaisesta ylpeydestä, väitti Orjo Miksi pitää olla niin korska ettei saata ottaa vieraita vastaan olosuhteiden mukaan? Varsinkin kauniina kesäpäivänä. Kun kerran isäntä ottaa, niin ottakoon emäntäkin. Se on tyhmä vieras, joka kaipaa hienoa salonkia luonnon helmassa. Minä tahtoisin että Mirjam asettuisi luonnolliselle kannalle...

Aviomies todellakin kärsi siitä että hänen vaimonsa aina vieraan tullen ajatteli vain salonkia hyviä leipomuksia ja kaikkea ulkonaista prameutta unhoittamalla ihmissydämet. "Voiko hän olla minun vaimoni?" kysyi aviomies itseltään, "joka takertuu mokomiin vähäpätöisyyksiin."

Mirjamin katkeruus kävi päivä-päivältä hänelle raskaammaksi kestää. Ja hän huomasi että Oihonnaakin se rasitti. Kesän tullen oli Oihonna useana iltana lykännyt venheen vesille ja paennut pikku Mailan ja Sirkan kanssa saareen yöksi. Joskus tapahtui että Orjo saattoi neitosta saareen ja istui hänen kanssaan saaren tuvassa myöhään yöhön asti. Molemmat olivat silloin tavallista vähäpuheisemmat ja katselivat salakaihoavin silmäyksin tyynen ulapan taa laskevaa aurinkoa. Sitten nousi Orjo äänettömänä, hyväili telmiviä pieniä tyttöjään ja ojensi kätensä Oihonnalle. Oihonna tarttui vähän kummastellen lankonsa käteen.

-- Hyvää yötä.

Orjo souti mietteissään taloonsa Mirjamin luo. Harvoin he enää nukkuivat yhdessä. Saattoi tapahtua että kumpikin yösydännä hiipi toisensa vuoteeseen hellänä ja pelastusta etsivänä, uinaili muutamia tunteja käsivarsi kierrettynä puolison ympäri, mutta aamulla taas oli kaikki kuin sumua, satua, unta...

Talouden hoito, meluavat lapset ja raskaana olo -- ne rasittivat Mirjamia ja tekivät hänestä katkeran perheen äidin, jonka rakastavaa sydäntä Orjo ei enää löytänyt jokapäiväisen elämän hyörinästä.

Aviomies vaati että naisen sydämen piti näkyä arkielämän kaikissa ilmiöissä eikä hän ottanut syykseen vähimmässä määrinkään Mirjamin surkeutta.

-- Jos et jaksa elää, sanoi hän aina uudestaan, niin heitä kaikki ja lähde pois kotoa. Minä kyllä tulen toimeen jonkun aikaa ilman sinuakin. Lähde kultani, lähde Jumalan nimessä, pelasta itsesi ja minut -- sillä _näin on synti elää_ ja näin vain epäsopumme yhä kasvaa. Vai pitääkö minun sinut väkisin toimittaa pois niinkuin mielisairaan?

Mutta Mirjam ei lähtenyt. Hänen oli vastenmielistä ajatella poismatkustusta. Hän rakasti ja vihasi omaa kohtaloansa, rakasti ja vihasi yhtaikaa eikä selvästi tajunnut asemaansa.

Kuinka sanomattomasti hän olisikaan toivonut _että_ mies nurisematta olisi sietänyt hänen kaikkia purkauksiaan ja pahoja tuuliaan! Silloin hän vasta häneen olisi kiintynyt! Mutta Orjo osasi olla niin ankara.

34.

Juhannusaatto!

Aurinko paistaa tulikuumasti Korpilinnan etelärinteeseen. Järven laineet kimaltelevat kirkkaasti. Koivun lehvät lemuavat. Käki kukkuu. Tuomi tuoksuu Ulpukkasaaren rannassa. Hietikot heloittavat. Iloiset purjeet pilkoittavat ulapalla. Syrjäkorven kansa soutelee ja purjehtii kovalla äänellä puhellen pitkissä venheissänsä kirkkorantaan. Joka suunnalta näkyy venheitä ja purjeita. Juhla-aaton tunnelma tarttuu kaikkiin. Köyhänkin mökin ukko ottaa aitasta eheimmän takkinsa ja työntyy juhlille. Satoja ihmisiä soutaa Korpilinnan sivu.

Orjo istuu alastomana uimahuoneensa sillalla ja paistattelee itseään päivän paahteessa. Sitten hän hyppää veteen ja sukeltaa. Hän on juuri saanut ensimäisen lattian maalatuksi -- nyt täytyy joutua juhlille.

Pikkutytöt ja Jormo puetaan myös juhlapukuihin. Mirjam ja Oihonna ovat pari päivää ommelleet. Lapset juoksevat iloisina ylös portaita näyttämään itseään isälleen.

Orjo katselee pienokaisiaan, heidän kesäisiä pukujaan, nauharuusuja ja polvihousuja ja sanoo:

-- No kylläpä te nyt olette koreat.

Pikku Maila keikahuttaa päätään ja kysyy:

-- Olemmeko me isän mielestä liika hienot?

"Liika hienot!" Mistä ihmeestä arvaa viisivuotias tyttö noin kysyä?

Orjo pukeutuu itsekkin ulkomaalaiseen polvihousupukimeensa, pistää jalkaansa lumivalkoiset urheilujalkineet, miettii hetken ottaakko ylioppilaslakki vai korea töyhtöhattu, ja rientää rantaan nostamaan purjetta. Punavalkoinen purje liehahtelee iloisesti, kutsuvasti rannassa, venheen punainen laita loistaa siniaaltoja vasten. Kaikki näyttää tänä päivänä niin lupaavalta.

Orjo tuntee itsensä nuorekkaaksi. Hän on reippaalla tuulella, hän on tehnyt työtä koko viikon -- kannattaa levähtää juhlapäivinä. Hän on miehuutensa parhaassa iässä.

Mirjam ei halua lähteä juhlille. Hän jääpi -- hänenhän täytyykin jäädä -- kotimieheksi Erhoa hoitamaan. Piika Kaijakin kun lähtee...

-- _Kukapas muu jäisi!_ Et ainakaan sinä! sanoo Mirjam Orjolle. Siinä on hiukan surullista katkeruutta hänen äänessään.

Oihonna astuu venheeseen lumivalkoisessa pukimessa, lumivalkoiset kengät jaloissa.

Venhe irtaantuu rannasta, purje pullistuu, lapset heiluttavat käsiään äidille, joka seisoo surullisena rantakivellä. Nopeasti etääntyy pursi rannasta myötätuulen painamana kohti iloista ulappaa. Orjo pitelee melaa ja purjetta, hänen sielussaan on Mirjamin kuva, _Mirjamin, joka jäi seisomaan rantakivelle_, silmissään hellä loiste lapsille...

Mutta Orjon edessä teljolla istuu Oihonna, nuori, elämään vielä väsymätön neito, nuoruutensa kukoistuksessa.

Ja Orjo, joka pitelee melaa, ei voi olla katsomatta Oihonnaa suoraan silmiin. Tyttö katsoo vastaan.

Orjosta tuntuu että on suloista katsoa Oihonnan silmiin. Kuka oikein on Oihonna?

... Aivan kuin mies sitä ensi kerran miettisi. Miksi hänen on jollakin tavoin _hyvä olla_ Oihonnan kanssa? Ei mitään hermostusta. Oihonna hoitelee niin hellästi Orjon lapsia -- aivankuin ne olisivat hänen omiaan.

Orjo puristaa melaa ja kiinnittää purjetta, venhe lentää, kokka hyrskii. "Miksi ei Mirjam ole samanlainen kuin Oihonna?"

Aviomies ei voi olla vertailematta sisaruksia. Ja vaikka hän tietää että lasten synnyttäminen muuttaa useimmat tytöt toisen näköisiksi, niin hän sittenkin tunteessaan kapinoi että Mirjamkin on muuttunut.

"Vaimo on kautta vuosituhansien vaimo", ajattelee hän viihdyttäen itseään. "Me miehet rakastamme vaimojamme niinkauvan kun he meistä ovat viehättävät, mutta emme suinkaan läpi elämän. Napoleon oli kenties oikeassa tunnustaessaan että mies vaimonsa raskauden aikana kaipaa toistakin naista. Tuo ikuinen riitakysymys. _Minä_ en ikinä uskonut tulevani sille asteelle! Ja _nyt_ kuitenkin... aivankuin... tunnustan ainakin haaveilevani..."

Venhe kiitää, aallot hyrskivät.

-- Eikös olekin mainiota? kysyy Orjo.

-- No on totisesti! vastaa Oihonna. -- Sinä istut siellä perässä kuin mikä prinssi töyhtö päässä.

-- Entäs sinä siellä keulassa? Aivankuin olisit konserttiin menossa. Primadonna!

-- Ohoo!

Oihonna ei osannut vähääkään laulaa. Orjo muisti sen ja hänessä välähti taas vertaus: "Mirjam sentään laulaa niin kauniisti. Mirjam on siinä suhteessa lahjakkaampi, naisellisempi. Eivätköhän ne naiset, joilta puuttuu laulun lahja, ole jollakin tavoin sydämeltään vajanaiset?"