Part 17

Hän ei saa rauhaa kotona, hän hyppää polkupyöränsä selkään ja ajaa penikulman vastaan. On jo myöhäinen juhannusaaton ilta, metsä uinailee, ääretön hiljaisuus vallitsee maantiellä, joka maailmalta vetää -- tuo loputon tie, joka ihmisen nielee ja tuo.

Mies istuu tuntikauden äänetönnä paadella maantien ojan reunalla ja odottaa joka sekunti näkevänsä Mirjamin tulevan kyytikärryissä. Hän on näkevinään hänen haahmonsa ojelmuksen äärimmäisessä päässä, korkean mäen huipulla, vaalea hieno kesähattu kuvastuneena taivaan rantaa vasten... millainen hattu Mirjamilla taas lieneekään?

Orjo vähän naurahtaa itsekseen, purasee viiksiään kuin nuorukainen ja samalla ikäänkuin häpeää itseään että pitää hänellä, aikamiehellä, neljän lapsen isällä, olla näin riivatun _ikävä_...

Hän tuijottaa ja koettaa olla mitään ajattelematta -- on jollakin tavalla niin hyvä olla, tuntuu jollakin tavalla niin täyteläiseltä sydämessä ja verisoluissa -- merkitseisiköhän se sitä että Mirjam on lähestymässä?

Hän katsoo kelloaan, katsoo kellertävää tyhjää maantietä ja päättää hieman katkeroituneena ettei Mirjam enää mitenkään voi tulla tänä iltana -- pienen lapsen kanssa.

Oh! millainen autio juhannusyö hänelle tulikaan. Koko Suomen kansa viettää sydänjuhlaansa, mutta hän, aviomies, saa tässä istua metsäkivellä ilman naista, ilman omaansa, ilman ketään, joka hänestä välittää...

Ja Orjo ajaa hurjasti takaisin ja hiipii nukkumaan.

* * * * *

Mies on tuntikauden levännyt horroksissa, kun kärryt jyrisevät aivan hänen akkunansa alla ja alaslaskettujen verhojen lomitse hän näkee vilahduksen nuoresta naisesta, joka korkea, kaunis, muodikas hattu päässä hypähtää keveästi alas kärryistä. Hänen edellään kantaa joku rippikoulupoika pientä koria hyvin varovaisesti käsivarsillaan. Kolkutetaan ulko-oveen, palvelijatar rientää avaamaan, tulijat pääsevät saliin, jossa pari lapsista nukkuu hoitajattaren kanssa. _Sitten on kaikki hiljaista_. Orjolla on sydän kourassa, hänen aistimuksessaan väikkyy tyttömäisen nuori nainen, joka naurahtelee iloisesti, jonka huulet ovat punaiset ja tuoreet ja posket hienonpunehtivat... Hän kuulee jonkun ikäänkuin kiireesti riisuutuvan viereisessä huoneessa; seuraavassa silmänräpäyksessä rasahtaa ovi ja sulkeutuu samalla, mutta sisään on pujahtanut joku -- ja yhtäkkiä se ruusuhuulinen olento _sukeltaa hänen luokseen_, painautuu lämpimästi häntä vastaan...

-- Oi Jumala! kuiskaa aviomies, tämähän on sittenkin onni, sulo, hurma, kaikki kaikessa, ainoa auringon alla... _Oma vaimoni!!_

-- _Oma mieheni!_ kuiskaa Mirjam. -- Nyt minä tulin!...

31.

Aviomiehen pöytäalmanakasta löydämme seuraavat muistiinpanot:

_Heinäkuu_.

1 päivä: Yksin yli järven -- Korpilinnalleni.

2 päivä: Myrsky raivosi. Sain työskennellä tiilimiehenä aamusta iltaan ja väsyin kovasti. Ei toveria saaren yössä.

3 päivä: Saaren vanki, orjain vanki, ei pilkota ystävän purjetta.

4 päivä: Yksin hyvä. Yksin ikävä. Työn ruoska.

5 päivä: Kolme tulipesälaitosta valmiina Korpilinnassa.

6 päivä: Neljäs tulimuuri tekeillä. Välilattiaan hinattu viiden tuhannen kilon paino raaka-ainetta.

7 päivä: Vanhan kodin pyhä rauha. Mirjamin sulot.

8 päivä: Ratkaiseva viikko rakennuksella. Lattiat -- tulisijat. Törky pois.

12 päivä: Elämä tai kuolema!

13 päivä: Yhdestoistatuhannes markka menossa.

14 päivä: Sunnuntai-idylli kukkivan puun alla.

15 päivä: Harvinaisia ja kaukaisia vieraita Ulpukkasaarella. He nimittävät saartani "Lycksalighetens ö." Etelämaisen kuuma ilma. Kylvemme aalloissa.

16 päivä: Mirjam tahallaan tulematta ja se onkin kai -- parempi. Hän nimittäin ei kärsi "hienoja vieraita" epähienossa paikassa -- en saa ikinä hänen päähänsä, että Ulpukkasaaren maja on vieraille mieluisa. Hän on kauhean hermostuksissaan että otin vieraani vastaan _ennenkuin Korpilinna on valmis_. Mutta vieraani nauttivat äärettömästi ja _me_ tulemme hyvin toimeen palvelustytön kanssa, jonka Mirjam on lähettänyt "passaamaan." -- Päivälliseksi sentään uskalsimme vanhaan kotiin, mutta kylläpä Mirjamilla oli ponnistamista ottaessaan hyvillä kasvoilla vastaan vieraita. Minulle, aviomiehelle, oli hän neljännestuntia ennen uhannut antaa kyytiä, kun en ollut joutanut onkimaan hänelle suurta lohta päivälliseksi. Sitä _aviovaimon silmäystä!_ sitä äänen sävyä! oi herra Jumala! Minä ajattelen että jos vaimo kerran rakastaa miestään, hänen täytyy osata olla ystävällinen hänelle ilman kymmenen markan juhlalohtakin. Vai onko lupa olla vihainen ja vierasten edessä näytellä sovinnaista roolia? Tietysti annan anteeksi tämän -- yhden tuhansista pienistä synneistä.

18 päivä: Muurarin tili 540 markkaa.

25 päivä: _Korpilinna valmis_. Matti Verkkaista en sentään olisi päästänyt pois. Paljon on hutiloitua...

26 päivä: Muutto alkanut yli päilyväin vetten. Kuinka paljon jokainen huonekalu kertookaan elämän vaiheista! Minähän kuljetan tässä kuormittain ihmisten sieluja ja kohtaloita. Tuo yöpöytä... tuo sohva... tuo pesukaappi... tuo taulu...? Sirpaleita ja sirpaleiden keräilemistä on koko ihmisen elämä! Kuinka onnellisia ovatkaan kaikki ne, joilla ei ole edes omaa kapsäkkiä -- ei muistoja repelemässä. Olin minäkin onnen poika -- silloin kun ei ollut muuta omaa kuin _kapsäkki_...

29 päivä: Mirjamin ja kaikkien lapsukaisten kera muutimme soutaen ja purjehtien suurella veneellä ihanimpana kesäiltana uuteen kotiimme, jonne palvelustyttö edeltäpäin oli kierrättänyt oman lehmän. Lehmänkin? Meille? -- Nyt se siis alkaa...

Tässä kohden voimme keskeyttää pöytäallakkamerkinnöt ja tehdä asiaa valaisevia lisäyksiä.

Kun perhe tuona kauniina kesäiltana oli saapunut uutistalon rantaan ja kaikki lapset ja tavarat olivat kannetut ylös törmää ja iloinen hälinä kävi kaikissa valkeanhohtavissa huoneissa, yllätti Orjon, isännän, yhtäkkiä sydäntä kiristävä kaihon tunnelma ja hän sanoi itselleen: "Tämä on nyt meidän ensimäinen yömme Korpilinnassa?"

Joku Mirjamin venheessä lausuma sana, joku erityinen äänen sävy, oli häneen sattunut -- oliko hän tarpeettoman herkästi loukkaantunut tai oliko se ehkä pahimmassa tapauksessa oikkua tai itsekkäisyyttä, tuskin hän itsekään tiesi.

Mutta mitään sanomatta kenellekään hän hiljaa laskeusi takaisin rantaan, lykkäsi venheen vesille ja souti yön hämärässä vastapäiseen saareen, Ulpukkasaareen, joka nukkui hopeankirkkaitten rantojen keskessä niin runollisena ja samalla niin hyljättynä. Ja paneutui maata samalle vuoteelle, jolla hän niin monta monituista yötä oli _yksin_ maannut. Hän ikäänkuin ei vielä hennonnut repäistä itseänsä irti siitä elämän asemasta, jossa hän viime ajat oli elänyt: ikuisesti toivovan, _rauhan linnaa_ kaipaavan, mutta yksinäisyydessään julmasti kärsivän aviomiehen asemasta. Tuossa kesäyön pehmeässä hämyssä, peilikirkkaan salmen toisella puolella, kohosi hänen uusi kotinsa -- sinne oli Mirjam juuri saapunut kaikkine lapsineen, siellä ja _vain siellä_ oli hänen elämänsä punainen lanka -- hän tiesi sen, tunsi sen kaikilla aisteillaan -- ja kuitenkin hän oli ikäänkuin pelännyt omaa onneansa, omaa kohtaloansa ja paennut tänne -- entiseen hiljaisuuteen.

_Mitä mahtoikaan Mirjam ajatella!_ Millä tunteilla vaimo saattoi mennä nukkumaan oman kotinsa ensimäisenä yönä, kun oma mies tahallaan häntä _vältti!_ Katsahtiko hän kummissaan salmen toiselle puolelle ja näki Orjon pienen venheen?...

Erämaan saaressa piilee hento punainen orjanruusu. Se on jo kukkinut aikansa, ei kukaan sitä ole ihaillut, sen terälehdet ovat levällään, sen kauneus hempeimmällään, sen lemmenjano huumaavimmallaan, se on niin herkkä vaikutuksille. Älä puhalla, oi pohjoistuuli, liian kovaa, älä kulje ihminen liian varomattomasti sen lähitse, muuten ruusu varistaa lehtensä ja jää paljaaksi...

Orjo katseli _uutta kotiansa_ saaren tuvan akkunasta ja oli näkevinään siellä koko perheen, itsensäkin... Toinen Orjo oli täällä yksinänsä _elämän suuren peilin edessä_, toinen lepäsi tuolla Mirjamin vieressä aviomiehen suurten sulojen ja katkerain surujen sylissä.

* * * * *

Etelämaiset, kuumat, kuivat ilmat jatkuivat. Lämpömittari osoitti joka päivä varjossa 30 astetta, auringon paiste oli niin tulinen että puinen pinta poltteli paljaita jalkoja, järvivesi oli lämmintä kuin keitetty. Uutistalolla olivat yöt tukahduttavat, sillä ympärillä seisova metsä oli lähettänyt noihin uusiin valoisiin huoneisiin miljoonittain silmälle tuskin näkyviä polttiaisia, jotka vastoin tavallisuutta purivat sisälläkin tunkeutuen vaatteiden alle ja saaden ihmisen ruumiin kirvelevään, kutisevaan poltteeseen.

Ainoastaan saaressa oli viileämpää ja sinne Orjo yhä vieläkin tuon tuostakin pakeni, väliin keskellä yötäkin. Mutta vähitellen hän kotiintui uuteen taloonsa ja alkoi nauttia sen kaikista viehättäväisyyksistä.

Oma koti!

Hän näki Mirjamin nauttivan oman kodin vapaudesta; tuollaisena tulikuumana sunnuntaipäivänä vaelsi koko perhe alastomana hiekkarannalle. Pieni poika, toisella vuodella oleva Jormo, juoksenteli kuin enkeli nauttien sanomattomasti alastomuudestaan, pienet tytöt leijailivat kuin perhoset veden äärellä tuontuostakin heittäytyen piehtaroimaan. He eivät kuulleet mitä isä ja äiti keskustelivat. Ja Mirjam ja Orjo makasivat onnellisina heidän keskellään...

-- Muistatko Mirjam sitä kesää, jolloin meillä ei ollut vielä yhtään lasta? sanoo aviomies haukotellen.

-- -- --

-- Muistatko miten käsikädessä aina menimme veteen, ja kun tuli kylmä, niin taas kuivasimme toisemme auringonpaisteessa ja lämmitimme toisemme. Muistatko sen tunteen kun varistaa hienoa lämmintä hiekkaa toinen-toisensa iholle...

Mirjam kääntyi sirosti kuumalla hiekalla ja nauroi niin että valkoiset hampaat näkyivät.

-- Me osasimme nauttia silloin vapaudesta ja luonnosta. Me osasimme ainakin juoda nautinnon maljan pohjaan saakka...

-- Niin, Orjo, _se_ oli onnellista aikaa...

-- Niin, Mirjam, ja joka kerta kun minä muistan sitä kesää -- oikeastaan niitä oli kaksikin -- niin minä kiitän Jumalaa että niin teimme! Siunaan onneamme!

-- Niin minäkin!

-- Nyt minä kannan sinut veteen ja viimeinkin opetan uimaan. --

-- Älä, älä, hyvä ihme, Orjo, Orjo! -- voi hirveätä -- älä hukuta -- kuuletko -- pelastakaa -- Orjo -- huh -- päästä -- no kyllä sinä!...

Mirjam huusi ja potki niin että lapset säikähtivät ja Orjon oli pakko päästää hänet irti.

-- En lähde koskaan sinun kanssasi uimaan! uhkasi Mirjam maalle päästyään.

-- Rakas ystävä, niinhän sinä olet kerskunut jo kahdeksan vuotta ja kuitenkin aina pyydät niin kauniisti: "Orjo kulta, lähdetään yhdessä uimaan!"

Mirjam nauroi ja lapset telmivät.

Orjo heittäytyi veteen ja ui syvälle.

* * * * *

Kuumat ilmat muuttuivat yhtäkkiä kylmiksi. Kuin puukolla katkaisten loppuivat kesän keveät riemut. Hirveät sateet alkoivat, jotka koettelivat uutistalon kattoja ja antoivat paljon lisätyötä isännälle. Pian puhkesi ilma lumimyrskyksi, joka kaatoi metsää kuin viikate ruista. Korpilinnankin ympärillä sortui kaunista puistoa ryskyen maahan.

Eivätkä korpilinnalaiset päiväkausiin päässeet liikahtamaan minnekään, ei vesitse eikä maitse.

Monenlaisia vaikeuksia ilmestyi taloudellisessa suhteessa.

Odottamattomia vastoinkäymisiä sattui.

He, tämä nuori perhe, olivat aivan eristetyt muusta maailmasta. Ei ollut heillä edes naapuria -- talonpoikaistalot piilivät kaukana myrskyävien vetten takana. Ei mitään hevostietä, ei kunnon metsäpolkua, ei laivaliikettä, ei telefooniyhteyttä. Aalto pauhasi ja petäjät tohisivat, korpit lensivät koikkuen yli salmen, kömpelösti luovien tuulessa. Ja syyssäiden valjuina kuutamoöinä huuteli huuhkaja kaamean karussa takalistossa...

Silloin, eräänä lokakuun sysisynkkänä yönä, kolkon korpiluonnon painostaessa mieltä, pitkien petäjien tohistessa ja jäisten laineiden hyrskytessä akkunain alla pilkkopimeässä avaruudessa, jossa: silmä ei mistään päin erottanut valon pilkettä -- tapahtui Korpilinnassa jotakin.

Tapahtui että kaksi ihmistä pitkällisen vilkkaasta maailmasta erilläolon ja luonnon kaamean kaihon vaikutuksesta tahtoi etsiä toistensa seuraa sydämen palavasta pakosta.

Ja puristautua toinen toiseensa kiinni _ikäänkuin hukkuvaiset_, kontettuvaiset myrsky-yössä.

* * * * *

-- Mirjam, rakas... rauhoitu!

Mutta vaimo vapisi koko ruumiiltaan:

-- Kuuletko Orjo, minä en tahdo! Se ei saa olla totta! Se ei saa! Se ei saa...

Hänelle tuli hysteerinen kohtaus. Mies koetti epätoivoissaan nauraa.

-- Älä ole lapsellinen, Mirjam. Eihän vielä tiedä... Rauhoitu Jumalan nimessä. Rauhoitu!

Mutta Mirjam ei rauhoittunut enää. Hän peitti itsensä huppuun -- tahtoi peittää itsensä koko maailmalta -- kauhun kyynel silmässä...

Silloin aviomieskin huokasi syvään, aavistaen, tuntien kaikilla hermoillaan, että jokaista onnen hetkeä seurasi elämässä pitkällinen kärsimys.

Myrsky ympärillä pauhasi, luonto otti sokeana, väkevänä osaa ihmisten kohtaloihin.

Ja yökynttilä Korpilinnassa puhallettiin sammuksiin. Sitten oli kaikki hiljaa. -- --

32.

Mirjamin raskaaksi tulemisesta nyt oli seurauksena sanoin selittämätön sielullinen suhde miehen ja vaimon välillä. Mies itse suri tätä asiaa enempi kuin uskalsi vaimolleen myöntää, jotta ei häntä yhä kiihottaisi.

-- Orjo, minä en tahdo!

-- Mutta täytyyhän sinun alistua Jumalan tahtoon.

Aviomies ei itsekään hyväksynyt käsitettä Jumalan tahto.

-- Minä kuolen synnytykseen. Ja jos en synnytykseen, niin jälkiseuraukseen. Lääkäri sanoi jo viime kerralla...

-- Rauhoitu, rakas Mirjam. Sinä tiedät, jos tahdot, että minä otan osaa sinun onnettomuuteesi, mutta me emme saa sitä suurentaa. Ei tapahdu ensi kertaa että vaimo tulee raskaaksi vasten avioliiton järkeä. Kun ei todellisuutta voi tyhjäksi tehdä, niin siihen on pakko tyytyä. Ja sinä kyllä kestät vielä tämänkin, jos itse tahdot.

-- En!

-- Tietysti sinä väität kaikkea järkevää vastaan, vaikka mitä sisässäsi tuntisit. Minä sanon sinulle ainoastaan että ole varovainen.

-- Kaikki katsovat minuun että taasko se... Minä saan hävetä.

-- Sano heille että se on _minun_ häpeäni. Että miehesi... Taikka -- sanon sen itse. Minä kuljen pää pystyssä.

-- Tietysti!

-- Älä ole niin katkera, Mirjam. Sinä teet väärin että minua yksistään syytät.

Mirjam tyrskähti itkemään ja heittäytyi kasvoilleen, nyyhkien, miehensä työhuoneen sänkyyn. Oli keskipäivän aika sydäntalvella.

-- -- --

-- Rakas, onneton ystäväni! kuiskasi mies suudellen itkevää vaimoaan, joka makasi siinä niin avuttomana, niin neuvottomana miehensä työhuoneessa, jonne hän hetkiseksi oli paennut lasten melua, väsyneenä yön valvomisesta pienemmän pojan Erhon takia. -- Koeta nyt kaikin mokomin tyyntyä. Ja ajattele järkevästi. Eihän vielä ole kaikki elämän mahdollisuus hukassa. Tiedätkö _mitä_ olen ajatellut?

-- Mitä?

-- Että sinä matkustat jo nyt ajoissa pois kotoa.

-- Niinhän sinä aina...

-- Ei Mirjam, ihan vakavasti. Sinun itsesi hyväksi. Näethän sinä ettet kestä, _ettet jaksa olla yhtaikaa emäntä ja lastenhoitajatar ja samalla raskaana_.

-- Ja palvelijatar!

-- Juuri niin. Siksipä sinun täytyy saada levähtää. Perinpohjin levähtää!

-- Ja minä taas jättäisin kotini? Mitä sinä luulet että kylän rouvat sanoisivat?

-- Sinä olet liian arka tyhmien ihmisten juoruille.

-- Ja kuka hoitaisi lapset?

-- Minä hankkisin lastenhoitajan. Vaikkapa siskosi Agnes tulisi taas. Siihenkin suostuisin, kun _sinä_ vain pääsisit rauhaan.

-- Agnes ei pääse ennenkuin kesällä.

-- Ottaisin siis vieraan.

-- Jonkun kaupunkineidin?

-- Kenet tahansa, älä siitä huolehdi. Minuun tulee heti tarmo, kun sinä olet poissa.

-- Kyllähän se kannattaisi!

-- Minä hankkisin sinulle matkarahat vaikka kiven kolosta. Vaikka minä sinua ikävöinkin hirveästi -- tiedäthän sen -- niin se toiselta puolelta minua säästäisi. Saattaisin rauhassa tehdä henkistä työtä. Sinun hermosi, Mirjam... Joka päivä...

-- Minä en matkusta, en voi...

-- Rakas ystävä! Tottele minun neuvoani. Vältät suuren vaaran. Pelastat itsesi, pelastat minut ja lapsesi. Koko lähin tulevaisuutemme riippuu tästä. Minä sen tunnen, näen, aavistan... Tämä on välttämätön leikkaus ettei pahempaa seuraisi... Mirjam, minä pelkään...

* * * * *

Tuhansien taloushuolien myllerryksessä kiemurtelee kaksi ihmistä turhaan ojentaen käsiänsä taivasta kohden. Yksi sunnuntai ei pysty pyhittämään kuutta arkipäivää, sydämen syvät rukoukset särkyvät ulkonaisen elämän särmäisiin kompastuskiviin. Ja niitä ilmestyy tavallista enemmän juuri siiloin kun poloinen mielestään kantaa liian raskasta taakkaa. Aineelliset vahingot ovat kuin pirun salaisia ansoja, joilla hän pyytää surmata ihmisen sisällisyyttä ja usein hän hävitystyössään onnistuu. Mutta huono palvelija on huolekkaan emännän ikuinen kidutus. Se on paha aika ja nurjat yhteiskuntaolot, jotka kasvattavat huonoja palvelijoita tuhansien kotien kiusaksi. Ainoastaan ne puoluekiihkoilijat joilla ei itsellä tarvitse olla palvelijoita, voivat ilkkua kotien kohtaloa ja syytää syyt yläluokan niskoille.

Korpilinnassa riehui arkielämä, neljän lapsen suloiset suut vaikuttivat väliin hermostuttavilta, ja Mirjamilla, joka kantoi viidettä (oikeastaan kuudetta, sillä esikoinen oli kuollut) lasta sydämensä alla, oli täysi työ järjestää tätä elämää. Ainoa palvelustyttö, mikä hänellä oli apuna, oli suulas ja typerä, mutta rouvan oli pakko tyytyä tähänkin ja kiittää ettei tyttö juossut pois. Sillä syrjäiseen Korpilinnaan, jossa ei ollut renkejä eikä tansseja, ei kukaan oikea palvelijatar halunnut. Lasten pyykit ovat nykyaikaisten hattu- ja hansikashimoisten piikatyttöjemme kauhu; ennemmin he kumartuvat suutelemaan suutarin sälliä pikiselle poskelle kuin kajoavat herrasväen lasten vaateriepuihin. Sillä rakkautta hekin janoovat ymmärtämättä että vierasten lapsilla olisi minkäänlaista tekemistä rakkauden kanssa. Syrjäkorven piiat ainakaan eivät rakastaneet pieniä, viattomia lapsia, menetellen siinä aivankuin pystykorvakoirat, jotka nuoremmalla iällään purevat lapsia, mutta aikuisille heiluttavat häntäänsä. Pankaa tuollainen hännänheiluttaja, lihava, terve, paksupalmikkoinen piikatyllerö hoitamaan pientä lasta yhtenäkään yönä, jolloin talon rouva on väsynyt tai kipeä -- neitsyt moukka nukkuu kuin tukki, ja vaikka tykillä ammuttaisiin hänen korvansa juuressa, niin hän vain nukkuu, kunnes talon rouva hänet aamulla herättää valmista kahvia juomaan. Jumala on moukille, noille meidän palvelijoillemme, antanut hyvät hermot, joita herrasväen syystä sopii kadehtia.

Mirjam ei päässyt viikkokausiin missään käymään, hän oli aina kiinni lapsissa ja taloudessa.

-- Sinun täytyy käydä edes kävelemässä, muistutti mies.

-- Missä minä käyn, eihän täällä ole tietäkään.

-- Joka luontoa rakastaa, löytää aina virkistyskeinot. Olenhan sinulle, Mirjam kulta, ostanut hyvät sukset.

-- Minä tahdon poron!

Mirjam sai poronkin -- urheilu erämaassa oli raikasta, mutta ei mikään voinut parantaa hänen hermojansa. Saattoi sattua että Mirjam tuskaantui lastensa hoitoon ja kantoi väkisten Jormon miehensä huoneeseen.

-- Hoitakoon isä!

-- Hoitaisin mielelläni, mutta ymmärräthän että se enemmässä määrin on mahdotonta minulle. _Työnjako_ olla täytyy...

Viikon pari hän suostui pitämään poikaa yöllä luonaan ja toimitti kaikki yötehtävät täsmällisesti. Mutta silloin hän, yön hiljaisina hetkinä, sielussaan hyvin ymmärsi, miltä Mirjamista mahtoi tuntua. Hän häpesi itseään että hänen täytyi Mirjamille olla _niin kova_ ja vaatia häntä yksin hoitamaan kaikki lapset. Hän, miehinen mies, tunsi ettei viikkokausia kestäisi. Mutta, ajatteli hän -- tai koetti ajatella -- lasten hoidonhan täytyy naisilla olla verissä, he ovat siihen tottuneet, vaikka sitä valittavatkin.

-- Sinulla ei ole _henkisen työn huolia_ niinkuin minulla, puolustelihen aviomies Mirjamia vastaan, -- Elämän helpointa työtä on sittenkin kaikki ruumiillinen, aineellinen askaroiminen, varsinkin kun ei tarvitse pitää huolta rahatuloista. Minulla on _ikuiset rahahuoleni_, minun vastuullani on koko perheen elatus ja jos minä rupean yhtaikaa emännäksi ja elättäjäksi, niin jompikumpi toimi kärsii tappiota.

-- Eihän sinun tarvitsekkaan kuin _auttaa_!

-- Niin sinä sanot etkä huomaa, miten paljon _aikaa_ minun täytyy joka päivä uhrata perheelleni ja talolleni. Minä rakastan lapsia -- näethän -- ja intohimoisesti tahtoisin tehdä aineellisia töitä, mutta minun täytyy, täytyy _pidättyä kaikesta, muuten kuolemme nälkään_...

* * * * *

Heillä oli väliin kauheita yhteentörmäyksiä.

-- Minä tiedän nyt että sinä, sinä Mirjam, olet häirinnyt koko minun työni. Se on iäksi pilassa! Minä en enää haudo päässäni mitään muuta kuin sinua ja sinun käytöstäsi. Viheliäistä että _minun_ elämäni yhden ainoan naisen tautta piti mennä turmioon. Kirottu kohtalo!

-- Orjo! Rauhoitu!

Mutta aviomies yhä raivostui; hänellä nousi veri päähän, silmät terästyivät, nyrkit kohosivat vaimon kasvojen edessä, hän karjui kuin karhu...

Ja silloin, jos ei Mirjam ymmärtänyt oikeassa silmänräpäyksessä koskettaa miestänsä sydämeen tai heittäytyä rohkeasti hänen kaulaansa, silloin tapahtui jotakin julmaa, jotakin häpeällistä, jotakin kaikista surkeinta, mitä avioliitossa olla voi.

Monesti Orjo vavisten ja likomärkänä ruumiiltaan, kysyi itseltään, Mirjamin poistuttua, oliko kaikki totta, mitä hän oli tehnyt, mitä hän oli sanonut.

"Minä olen hullu!" --

Tyynenä hetkenä hän sitten älysi että raivokohtaukset johtuivat pitkällisestä hermojen pingoituksesta ja sydämen hauteluista, surusta ja vähitellen kerääntyneiden katkeruuksien sarjasta. Täytyi johonkin _purkaa_ itseänsä! Miksi ei Mirjam sitä ymmärtänyt? Miksi ei Mirjam häntä _varonut?_ Miksi ei hän käyttänyt naisellisia kykyjään? Mieshän on peto -- jos hänessä peto herätetään, mutta nainen on leijonan kesyttäjä... eikö Mirjam ole niitä naisia, joka _sen ymmärtää_?...

Samoin on Mirjaminkin laita. Hänenkin sydämeensä kerääntyi katkeruuden muruja sellainen kasa että niiden jonakin päivänä täytyi purkaantua. Ja vaimo piti luonnollisena _purkaa kaiken miehelleen_ -- kaiken, mitä hän tunsi kaunaa maailmaa vastaan. Mies piti sydämettömänä että hänet sotkettiin asioihin, joihin hän ei kuulunut. Ja siitä hän aina lopuksi, turhaan varotettuaan, suuttui vaimolleen.

* * * * *

Kuinka äärettömästi he kumpikin siitä kärsivät että olivat sortuneet toisiaan ankarasti arvostelemaan!

Aviomiehelle tuli hetkiä, jolloin hän sydämensä syvyydestä etsi pelastusta sanomalla ainoastaan:

-- Mirjam, eroa minusta. Minun käy sinua _sääli_.

Taikka hän sanoi näin:

-- Minä eroan sinusta. Näin on _synti_ elää. Parempi pelastaa sirpaleita kuin antaa koko laivan mennä haaksirikkoon.

Mutta ei kumpaakaan tapahtunut. He repivät turhaan itseään irti toisistaan.

-- Mikset sinä matkusta, oi Jumala! Taikka pakotatko minut matkustamaan!

Väliin otti Mirjam ääneti vastaan kaikki Orjon raivosyytökset. Ja se liikutti aviomiestä vielä enemmän.

Usein hän ärtyneenä Mirjamin äänestä ja suuttuneena jostakin pienestä epäjärjestyksestä talossa taikka piston saaneena Mirjamin vihaisista silmäyksistä, paiskoen ovia ja hyvästiä sanomatta, kovia sanoja huudellen, _pakeni pois kotoaan_ ja viipyi yön kylällä. Mutta heti kun hän oli päässyt matkan päähän, valtasi hänet ääretön _katumus_ ja tuska ja hän tahtoi kääntyä takaisin. Eikä kuitenkaan koskaan kääntynyt.

Hän ikäänkuin uhmasi koettaa, kuinka paljon mies kestää omia syntejään.

Ja kulki _kuin pahantekijä_ kylällä. Kummallista ettei häntä vangittu...

Vierasten ihmisten parissa hän ikäänkuin selveni siitä kauheasta humalasta, jossa hän eli kotona. Hermohumalluksesta...

314 314

Ja silloin astui Mirjamin haamu hänen eteensä aivan toisena kuin kotona.

Silloin hän vasta aina muistikin että Mirjamhan oli raskaana ja että raskaaksi tulo oli tapahtunut vasten hänen hartainta haluaan.

Ja hän päätti sietää tyynellä pontevuudella Mirjamin epänormaalisia mielenosoituksia.

"Huomispäivästä alkaen! Huomisaamusta!"...

33.