Part 16

Siellä -- humisevassa metsässä, pihkan ja koivulehden ja honkaisten lastujen tuoksussa, nyt kuluivat perheen isän päivät ja yönsäkin hän siellä läheisyydessä vietti soutaen salmen yli Ulpukkasaareen. Viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen hän näin eleli yksin pienessä saaressaan keittäen itse ruokansa ja kahvinsa, jota hän sai tarjota tilillä käyville työmiehilleen. Usein hän aamusta iltaan saakka viipyi rakennuksellaan valvoen sen kaikkia töitä, joissa hänellä entuudesta ei ollut mitään kokemusta, vaan jotka työt väkistenkin panivat aatteen miehen harkitsemaan käytännöllisiä asioita. Ja usein hän läpiväsyneenä, viimeisten työmiesten, mentyä levolle, itse palasi lepäämään.

Aniharvoin oli Mirjam lasten kanssa hänen luonaan saaressa, joskus harvoin oli hänellä miehinen toveri, tavallisesti oli hän aivan yksin, mutta usein oli sentään seuralaisenaan valkoinen, töpöhäntä; pappilan koira.

Ihminen ei ole aivan yksin, ei sielullisestikaan, jos hänellä on yksinäisyytensä jakajana valpas koira, joka milloin tahansa on valmis isäntänsä kanssa kapulaa vetämään, häntä kädelle nuolasemaan. Orjo ajatteli useinkin: paljon parempi olla hyvän koiran kanssa ja ikävöidä ihmistä kuin huonon ihmisen kanssa ja kaivata koiraa... Kenties tämä vertaus koirasta ja ihmisestä minussa on jäännöstä muinaisesta raakalaismetsämiehestä, joka naisetta eleli erämaissa, mutta minä en tunnettani häpeä. Sillä tämä tunne perustuu minussa ylevimpään ihanteeseen mitä ihmisellä on: rakkauden, sovinnollisen arkielämän kaipaukseen. Ymmärrän hyvin erakkojen sielunelämän: he ovat paenneet yksinäisyyteen päästäksensä pakoon kahden ihmisen välisiä tulenlieskoja, jotka polttavat sydämet pilalle. Hiljaisuus on pyhää minullekkin, hiljaisuudessa täydellisesti oivallan omat heikkouteni ja tiedän välttäväni tuhansia kiusauksia toisten heikkouksien suhteen. Kadotan paljon elämän lämpöä ja nautintoa ja kentiesi niinsanottua karaistustakin, mutta kokoan samalla voimia uusiin välttämättömiin taisteluihin, joita avioliitossa on.

Yksinäisyydessä hymyilen pienelle kukkaselle ja varon sitä taittamasta; kahden ollen polkaisen sen päälle karkeasti nauraen. Yksinäisyydessä on murheeni tasaisesti jäytävä syvä kipu; kahden ollen pistää se minua kuin tylsällä, likaisella, myrkyttävällä keihäällä. Yksinäisyys ikävöivä, paheeton -- on siis pyhempi kuin kahden elo. Mies miettii Jumalaa ja tuntee ihmiset omassa muistissaan.

--

Orjo, aviomies, pienten lasten isä, joka rakennutti kotia korpeen, nautti ja kärsi yhtaikaa tästä rakennuksensa valvomistyöstä.

Luomistyö oli ihanaa, omien keksintöjen, omien käsialojen käytäntöönpano oli jotakin alkuperäisen viehättävää, tulevaisuuteen voimakkaalla tavalla vaikuttavaa.

Siinä oli jotakin ylvästeltävää, suurenmoista ja sulostuttavaa, _että mies rakensi kotia vaimolleen ja lapsilleen_, jotka tähän asti olivat saaneet heittelehtiä maailman jaloissa! Mikä lintu hän olikaan ollut käki -- joka oli asunut toisen pesässä!

Ja hän työskenteli kaksin käsin rakennuksensa ääressä, milloin raivaten metsää, milloin mitaten lauistettuja rakennushirsiä, milloin merkiten akkunain ja ovien sijoja, milloin vastaanottaen sammalia, milloin neuvotellen rakentajansa kanssa tai tehden sopimuksia uusien työmiesten kanssa. Joka lauvantai oli hänellä ankara tilipäivä ja paljon markkoja luisti viikossa hänen kättensä läpi. Kysyttiin rahaa, aina vaan rahaa ja ilman rahaa ei yksikään hirsi liikahtanut, ei yksikään lastu lentänyt, ei yksikään saha vinkunut. Työn humina oli hänestä kuin ihana soitto metsässä.

Joskus hän kesäyön hämärässä seisoi honkaisen rakennuksensa ylimmällä telineellä katsoen alas katottomiin huoneisiinsa. Ja hänen sydämensä sykki voimakkaasti.

"Jumala tietää mitä elämää olen elävä näissä huoneissa sitten kun niissä on lattiat, akkunat, laipiot ja tulipesät?"

Hän näki haamuja: tuosta ovesta tulee Mirjam ja sanoo hänelle... Tuolla lattialla pyörivät hänen lapsensa huutaen ja iloisesti mellastaen. Tuossa istuu hän itse päivän työstä uupuneena... Tuossa on heidän mukava makuuhuoneensa, jonne he hiipivät sitten kun kaikki äänet ovat hiljenneet... Ja pirtin, valoisan, siistin, avaran arkihuoneen suuressa leivinuunissa räiskää talven pakkasessa loimottava honka valkea, jonka ääressä isäntä paahtaa suksiaan ja emäntä leipoo makeita leipiä... Ja kaikki on niin kodikasta... Onni ja rauha vallitsee, jokainen päivä on ilon ja työn raitis päivä...

Se oli hänelle uutta kummallista satua koko tämä rakennuspuuha. Väliin hän ikäänkuin ei uskonut itseään isännäksi, omistajaksi tuolle talolle, joka viikosta viikkoon kohosi ylös taivasta kohden ja näytti niin lupaavalta.

Syksy saapui, mutta talo ei vielä tänä suvena joutunut valmiiksi. -- -- --

Myrskyt pauhasivat Ulpukkasaaren rannoilla, vaahtopäissä jättiläisaalloissa keikkui Orjon vene. Yöt olivat pimeät ja hornan kolkko kohina kävi ympäri saaren louhikkorantoja. Mutta Orjo vain _eli omaa elämäänsä_ ja valvoi rakentamistyötä. Öisin hän usein luki paksuja kummallisia kirjoja kummallisista asioista, jotka omituisesti sekaantuivat hänen uniinsa. Hänellä oli sielun horroshetkiä, jolloin hän todella luuli lentävänsä ilmojen korkeudessa tai kuljeksivansa syvällä maan alla.

Väliin hän unhoitti missä oli, mitä varten oli, siellä missä oli.

Äärettömän yksinäiseksi hän itsensä tunsi ja pakotti itsensä surullisesti hymyilemään, kun muisti että hänellä -- tuolla, ulapan toisella puolella -- oli vaimo ja lapset. Mirjamin haamu nousi hänen sielunsa silmien eteen suloisena, lempeänä, tyttömäisenä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sekoittui tuohon armaaseen kuvaan jotakin katkerata ja aviomies tunnusti itselleen: Hän on nyt kertakaikkiaan sellainen! Ja minä olen tällainen. Ja meidän välillämme on ollut sitä ja sitä ja tulee varmasti olemaan... sitä ja sitä...

Hänhän oli koko nuorenmiehen elämänsä läpi suitsuttanut _kultaiselle tytölle, joka häntä aina rakastaisi eikä koskaan hänelle olisi tyly_. Ja hänhän oli aina uskotellut itselleen että jos kukaan, niin hän, sellaisen kultasieluisen tytön ansaitsi. Oli hirveintä kohtalon kiroa ettei hän, Orjo Korelius, _sellaista_ tyttöä ollut saanut...

Mirjamin haahmo väikkyi hänen edessään, kun myrsky mylvi ja saaren puut sohisivat peloittavasti, ja hän näki Mirjamin kauniit puolet, ainoastaan kauniit, sillä heikot puolet hupenivat suuren sydämellisen kaipauksen hetkinä olemattomiin, tuntuivat niin vähäpätöisiltä ja vaarattomilta ettei niitä kannattanut muistellakkaan.

Silloin mies kiitti Jumalaa että oli hänellä elämän toveri, joka ei häntä tahtonut hyljätä ei surussa eikä ilossa. Tätä kuvaa hän tahtoi säilyttää sielussansa, se antoi hänelle voimaa ja toimintatarmoa.

Mirjamin kaunis -- se kauniimpi -- kuva sydämessään Orjo viikon vankeuden jälkeen kovassa vastamyrskyssä jaksoi soutaa yli suuren ulapan ja kantaa raskaita taakkoja... Iloisesti huohottaen hän juoksujalkaa tuli vanhaan kotiin kuvitellen Mirjamin käsivarsien kiertymistä kaulaansa ja Mirjamin huulien lämmintä suudelmaa.

Mutta silloin -- Yhtäkkiä... Tuo kaunis kuva mureni sirpaleiksi ja _arkisen proosan_ hyökylaine löi aviomiehen rintaa vasten ja koko maailma sumentui hänen silmissään.

Avioliitto? -- -- --

Mies muuttui murheelliseksi, sitten hän kirosi kohtalonsa ja lopuksi näki hän vain haavoja, haavoja, jotka olivat revenneet auki ja kirvelivät julmasti...

29.

-- Etkö sinä tiedä että minä olen raskaana?

-- Tiedän, Mirjam, tiedän...

-- Taas!

-- Niin, niin.

-- Se on _sinun_ syysi!

-- Mirjam, älä tee syntiä!

-- Minä en olisi tahtonut vielä.

-- En minäkään.

-- Se sattuu niin äärettömän sopimattomasti. Minä olen niin vihainen, niin vihainen että tahtoisin lyödä koko maailman murskaksi!

-- Me otamme sen _sittenkin_ kiitollisuudella vastaan, Mirjam kulta.

-- Helppo _sinun_ on sanoa! Helppo _teidän miesten_ on sanoa. Hyi kuinka minä inhoan miehiä!

-- Mutta sinähän olet aina sanonut että kadehdit miehiä?

-- Niin kadehdinkin. Siksi inhoankin. Sinä pääset nytkin huviretkelle -- minun täytyy matkustaa kuin kuritushuoneeseen.

-- Sellainen on _naisen kohtalo_!

-- Naisenko kohtalo? Sen ei _tarvitse_ olla sellainen. Kuuletko, sen _ei_ tarvitse!

-- Mutta se _on_. Ja jääpi. Ja on _aina_ ollut.

-- Mutta minä en jaksa. Minä hyppään koskeen. Kun ajattelen mitä kaikkea taas on läpikäytävä... Oih!

-- Muista silloin Mirjam, kuinka paljon mies kärsii naisensa vuoksi _henkisesti_.

-- Se ei ole mitään _siihen_ verraten!

-- Se _on_. Ja _se_ se juuri onkin.

-- Mutta miksi, miksi hyvä Jumala minun pitää...? Pelasta minut tästä, vapauta minut tästä.

-- Rakas ystävä, tyynny nyt. Eletään päivä kerrallaan. Ja usko minua että et yksin kärsi me kärsimme siitä molemmat. Mutta muistathan sinä sen ihanan kesäyön...

-- Älä puhu _siitä_. Älä puhu...

-- Tässä ei ole mitään muuta pahaa kuin että sinä yhtä vuotta liian varhain nyt tulit tuohon tilaan.

-- Mutta sen me päätämme Orjo että _tämän_ jälkeen ei saa tulla yhtään lasta. Ei yhtään! Ei milloinkaan!

-- Niin, Mirjam. Mutta...

-- Vanno se!

-- En vanno, vaan lupaan.

-- Vahvista lupauksesi suutelolla!

-- Mirjam kulta! Pikku raukka!

-- En ole raukka! Et saa sanoa!

-- No?

-- Ota paremmin kiinni. -- --

-- Sinä taidat sittenkin minua rakastaa, Mirjam?

-- Älä vaadi sanoja. Näethän -- tiedäthän. Voi kuinka minun tulee ikävä taas jättää sinut.

--...

-- Ja anna nyt, rakas kulta, anteeksi että olen sinua loukannut. Että olen ollut paha...

-- Mirjam, tällaisina hetkinä kokenut aviomies ei sano mitään. Ei kerrassa mitään! Tietysti hän sydämessänsä pyyhkäisee kaikki katkeruudet pois ja pyytää itsekin anteeksi, mutta kun tietää, millainen pyörä on elämä...

-- Niin se on!

-- Ne tuhannet kauniit päätökset...?

-- Mutta kenties _minä_ paranen. Oi Orjo, kuinka minä unelmoin tulevaisuutta... sellaisia kesiä, jolloin en ole raskaana... ja me sinun kanssasi asumme siellä uudessa kodissa...

-- Rakas ystävä, sinä haaveilet!

-- Anna minunkin kerran haaveilla. Siitähän sinä pidät. Itsehän haaveilet enemmän. Kukaties minä kuolen synnytykseen.

-- Et, Mirjam, et kuole. Kaikki käy hyvin. Siinä asiassa kestät. Mutta hermoseurauksia et näy kestävän.

-- Moni rouva minun asemassani olisi jo kuollut.

-- Nykyajan naiset ovat niin heikot. Älä pahastu, jos sanon sentään, että moni rouva sinun asemassasi kestää _vielä paremmin kuin sinä_. Ei yksikään!

-- Mutta minä voin näyttää esimerkkejä. Eläviä todistuksia... Elämäniloisia, sitkeitä, lujia, luonnollisia, lempeitä ihmisiä, joilla on ollut tai joilla on esimerkiksi kahdeksan lasta.

-- Lampaita!

-- _Naisia!_ Mainioita naisia!

-- Miesten mielestä!

-- Tietysti. Mutta kenties sellaisilla äideillä on joku tytärkin, joka sanoo samaa. Ja eivätkö tyttäret ole naisia?

-- Miksi et nainut _sellaista_ naista?

-- Siksi että _sinä_ satuit sen naisen sijalle. Miksi et sinä valinnut _sellaista_ miestä, joka ei olisi halunnut lapsia! --

-- Halusinhan minä... alussa... Orjo, sinä et saa olla paha. Sinä vääristelet tahallasi Älä, rakas ystävä, puhu enää -- minua niin... nukuttaa...

-- Mutta...

285

-- Puhutaan sitten aamulla lisää. Nukutaan nyt. Älä vedä kättäsi pois. Orjo... rakas...

* * * * *

Mikä siinä taas auttoi. Mirjam matkusti halki Suomen synnyttääkseen viidennen lapsensa. Ei yksikään lapsista saanut syntyä kotona. Se oli niin päätetty -- varovaisuuden vuoksi. Ja muutenkin -- rauhan vuoksi.

Mies jäi taas yksin toisten lasten vahdiksi Ja teki työtä kuin hullu.

30.

Jättiläisköngäs 20 p. maaliskuuta.

Rakas Orjo!

Poikahan se taas tuli ensimäisen lapsemme näköinen: hyvin sievä suu ja leuka, tummat silmät, suora nenä. Se saa äitinsä maitoa.

Asiat tapahtuivat näin (sinähän aina vaadit minua kertomaan). Läksin lauvantai-iltana klo 10:n junassa -- menee vain 10 min. tällä matkalla -- olin näet alkanut tuntea vähän nipistystä, vaan kun tulin "könkäälle", niin kaikki katosi ja ylihoitajattaren ja Mirdjan kanssa naurettiin vielä klo 3 yöllä meidän huviretkeä ja aijoimme palata ensi junassa takaisin. Niin sitten alkoikin taas vähän poltella ja hoitaja rupesi tarkastamaan että joko poltot todellakin alkavat, ja ajattele: poika tulla tupsahti siihen paikkaan. -- Sen pituinen se. Tohtori on kovasti kieltänyt saven, liidun ja kalkin syönnin sanoen että voin helposti saada suolikalkkeutuman eikä saa enää antaa lapsillekaan siellä. Vieläkö poropolvesi juonittelee? Muista antaa hieroa käsivarsiasi. Pikku Mailalle ja Sirkalle äidiltä suutelo "kirjeistään" -- oli niin kovin hauska kuulla Mailan pakinoita -- kirjoita toistekin äidille. Ei ole paperia enempää! Pitääkö Jormolle lähettää uusi kolttu?

Mirdjan luota 18/5.

Rakas Orjo!

Kaikki kirjeesi olen saanut ja kiitän sinua niistä, sillä tuntuu keventävältä aina kuulla että lapset ovat terveinä -- alakuloisuus kuitenkin aina valtaa mieleni kirjeesi luettuani ja sydämelläni on suuri painostus jota en ole tähän saakka voinut pois heittää. Mistäpä minä voisin takuuseen mennä minä, joka jo vaistomaisesti vien käden silmien turvaksi suojellakseni edes ne iskuilta. Ja minä en tahdo katsoa toisia asioita selviksi, koska tunnen itseni sen verran että minkä kerran saan sydämessäni -- enkä vain järjellä päätetyksi, niin se pakottaa minut toimintaan. Annan kohtalon heitellä -- teen minkä kykenen, mitä en jaksa, siitä ei omatunto minua syytä. Se tiehaara, josta niin varmana puhuit ja joka osoitti kuinka vähän sinä todellakin vaimoasi tunnet -- jospa olisit nähnyt minun suuni ilmeen sitä lukiessa! -- niin: se tiehaara kyllä jossakin varmasti häämöttää, mutta vielä se ei ole vaativana eteeni auennut ja _sen vuoksi tulen takaisin sinne_, vaikka en lähtiessäni todellakaan ollut varma, _palaanko sinne enää_. Turhaa on taistella tutkainta vastaan, turhaa on koettaa kohtaloaan muuttaa, odotan vain mitä se tuo, en sure, en iloitse, sillä enhän tiedä, _mikä_ se on. En ole koskaan katunut naimisiin menoani sinun kanssasi, sillä tunsin niin voimakkaasti, niin voimakkaasti kuin tuntea voi: että _sinä_ olit siinä _minun_ kohtaloni, että kaikki mitä on seurannut, on minun kohtaloani, jota en ole voinut muuttaa, ja vaikka minulle koko maailma olisi huutanut että tulen onnettomaksi, olisin sittenkin mennyt kanssasi naimisiin siinä määrin vaativana ja kauheana _pakkona_ se päälleni lankesi ja minä tunsin ja ymmärsin sen selvästi.

Minulla oli silloin kihlasormusmatkalla -- sinä muistat -- tarkoitus jättää sinut (jolloin juoksutin sinua kärryjen perässä) ja paeta kauvas pois ja tein jo päätöksen, mutta sitten minua nauratti oma päätökseni, sillä niin selittämättömän voimakkaasti tunsin, kuinka turhaa on koettaa _kohtaloaan välttää_.

Kesäkuun alussa menemme Rekijärvelle, jossa Mirdja vihitään. Yöauringon kaupunkiin en mene -- se siitä. Noin viikkoa ennen juhannusta joutunen Syrjäkorpeen. Onko sinulla paljon sitä vastaan että Agnes tulisi meille kesäksi? Hän tulisi yhtä matkaa minun kanssani eikä sinun tarvitseisi hänen matkojaan maksaa. Tämä nuorin poikamme on levoton lapsi enkä minä jaksa sitä öillä yksin hoitaa, en parhaalla tahdollakaan; ja tiedät, kuinka vaikeaa on rahallakaan saada lapsenhoidossa apua päiviksi, mitä sitten öiksi. Koeta siis antaa myöntävä vastaus. Sataiset markkasi olen saanut ja kiitän sinua niistä ja ymmärrän kuinka vaikeaa sinulle on rahaa lähettää, kun on itselläsikin tiukka. Jos _se_ tiehaara olisi eteeni avautunut, niin menisin entiselle alalleni ja ottaisin kaikki lapset luokseni ja sinut myös -- _nyt_ tulen sinun luoksesi. Suuri helpoitus olisi vain minulle, kun voisin _itse ansaita_. Sitä minä aina haaveilen ja jos nyt asuisimme kaupungissa, niin eihän se mikään mahdottomuus olisi -- nyt kun emme enää lapsia tahdo.

Kunpa saisit siellä muurarin uutistalollemme; mutta älä saata meitä hirmuvelkoihin kaupunkilaisten mestarien vuoksi! Koeta nyt ottaa asia reippaasti, eihän tätä ikuisesti kestä ja mikä jää, se jääköön -- emme me ikuisesti rakenna emmekä kiduta itseämme yhden talon takia. Sano sille Verkkaiselle että laittaa osansa valmiiksi kunnes emäntäsi tulee. Ruokakonttorin hyllyt saa minun tultuani laittaa ja odotelkoon Verkkainen vuosikauden loppusatoja, koska meitäkin odotuttaa Äläkä pidä niin paljon puhetta rahapulastasi: eihän _siellä_ huutosi auta, kiusaa vain omaisiasi.

Mailalle ja Sirkalle tuopi äiti omatekoiset nuket, Jormolle torven. Mitäs isälle?

Suutelo lapsikultaisilleni.

_Mirjam_.

P. S. Tarvitsetko pitkiä saranoita? Kysyn sitä siksi että menen pian kaupungissa käymään. Otetaanko pirttiin kattolamppu ja akkunaverhot! Sano Jormo pojulle että äiti tuopi suuriäänisen torven ja takin.

Mirdjalasta 27/5.

Rakas Orjo!

Tulenhan minä, koska omatuntoni ja sydämeni niin vaatii. Täältä lähden 10 päivä kesäkuuta Rekijärvelle Mirdjan kanssa, jossa hänet vihitään 12 p:nä. Viivyn siellä ainoastaan muutaman päivän ja alotan sitten matkustukseni maan halki Syrjäkorpeen asti -- tietysti ilman Agnesta, koska sinä niin tahdot, vaikka tietänet, kuinka vaikeaa on pienen lapsen kanssa matkustaminen; -- siis tulen yksistään pojan kanssa "ilman seuranaisia."

Pääasia on että sinä ja siellä olevat lapset olette terveet, vaikka kovin on lamauttavaa sinun rahapulasi -- tuntuu kuin en voisi ihmisiä silmiin katsoa, sillä _niin minua hävettää_ ja kiusaa huonot, raha-asiamme. Etkö voisi koettaa olla niistä _puhumatta_ minun vuokseni, vaikka se sinusta ehkä on joutavaa -- vaan minun vuokseni koeta salata muilta, sillä niin pahalta se minusta tuntuu etten soisi siitä tarpeettomasti puhuttavan. Se viepi minulta kaiken elämisen mahdollisuuden ja viimeisenkin elämän ilon -- tieto ettei ole leipää lapsille... että täytyy kituuttaa, kituuttaa...

Etkö voisi ajatella mahdollisuutta mennä ensi talveksi opettajaksi kaupunkiin? -- saisit palkan kesältäkin ja minä jäisin lasten kanssa Syrjäkorpeen...

Menisin vaikka Rajapostiin, jotta pahimmasta pulasta pääsisimme. Toimita minulle paikka -- puhun täydellä aikomuksella ja olisin iloinen, jos voisin saada paikan -- ottaisin kaikki lapset mukaan -- koeta!

Suutelo rakkaille lapsukaisille ja isälle myös, jos ottaa vastaan.

Kaikille terveiset

_Mirjamilta_.

J. K. Ehkä se "valtion mestari" laittaisi ne kaapit ja sinun huoneesi sohvan!?

* * * * *

Orjo puuhasi hikipäin.

Koko talven hän oli tulipalopakkasessa ajellut porollaan vanhan ja uuden asunnon väliä, ottanut vastaan rahtikuormia, tehnyt urakoita ja itsekkin työskennellyt rakennuspaikalla. Keväällä jäiden lähdön aikana oli hän makaillut öitäkin rakennuspaikalla vuoteenaan keko höylänlastuja jossakin ulkohuoneen nurkassa. Ja kevätyön kuulaassa kirkkaudessa oli hän väräjävin sydämin katsellut yli korkean metsän ja sinimustan jääulapan, kuunnellen kuni ensi kerran koskien kohinaa ja kevätkäen kukuntaa. Silloin oli hänen omakotipuuhansa tuntunut ihmeelliseltä sadulta ja Mirjamin poissaolo oli sen sadun tehnyt vielä jännittävämmäksi. Vanhassa kodissa oli hän joka yö nukkunut suloisen pikku tyttönsä Sirkan kanssa, joka äidin puutteessa oli täydellisesti turvautunut isäänsä -- millä hellyydellä tuo pieni tytti olikaan joka aamu kiivennyt omasta pienestä sängystään isän tilavaan vuoteeseen ja kietonut hennot lapsenkäsivartensa isänsä partaiseen kaulaan. Silloin oli isä aina kaihoten muistanut Mirjamia ja tuntenut niin selvästi sydämessään että lapset tarvitsivat äitiä... ja että kumpikin oli kultainen kappale lapsen sydämelle -- sekä isä että äiti.

Nyt oli kesä saapunut, vedet olivat auenneet ja rakennuspaikalla hurisi entistä vilkkaampi työ. Jokainen yksityiskohta oli Orjon itsensä muodosteltava -- hänen rakennusmiehensä Matti Verkkainen oli yksinkertainen mies, joka ei itsestään paljon älynnyt ja joka pyrki tekemään kaiken päin mäntyyn, ellei miestä joka hetki sormella neuvottu.

-- Miten tämä oikein tehhään?

Joka nurkassa kävi kalske, akkunoita ja ovia pisteltiin paikoilleen, laipioita ja lattioita syntyi, portaita, parvekkeita, patsaita ja kaidekapuloita veistettiin ja höylättiin, työ oli vihdoinkin alkanut edistyä. Muurarit saapuivat kaukaisesta kaupungista -- maalaismuurarit eivät uskaltaneet tehdä kahta uunia päällekkäin -- ja iloinen työnkuhina ja pauke kävi rakennuksella. Tuhansia kiloja multaa ja hiekkaa kohosi köysissä kiikkuen rakennuksen ullakoille, kelat pyörivät ja vinkuivat, muuraripojat kantoivat tiiliä ja saviliejua ja esiliinarintainen muurarimestari huuteli korkealla äänellä telineillään seisten: "Ruukki -- ruuk-ki!" Muurarimestari, tulipunanaamainen mies, oli kuin mikä laivan kapteeni, joka komensi koko laitosta -- oli kuin uutisrakennus olisi ollut laiva, joka ei liikahtanut ilman mestarin huutoa.

Kaikista vaikeinta oli sammalen kuivaus; siinä sai isäntä itse tehdä monta päivätyötä, kun vesisade tuon tuostakin turmeli kaikki varustukset.

Orjosta tuntui kuin ei työ loppuisi koskaan ja että joka paikassa piili vahingon vaara.

Urakkamiehet väliin pettivät, päivätyöläiset osasivat nylkeä ja kiskoa, kaikki käyttivät hyväkseen työnantajan pakkoa saada kotinsa pian valmiiksi.

Kurja kolikko! huudahteli Orjo tuontuostaan ollen alituisessa kiristävässä kirjevaihdossa rahanhankkijainsa kanssa. Väliin hän selvästi huomasi, kuinka vahingoniloisesti joku työmies hymyili pyytämänsä rahasummat saatuaan -- aniharvoin Orjo vastusteli työmiestensä vaatimuksia tahtoen olla kaikkien kanssa sovinnollisissa väleissä. Jos joku joskus saikin liikaa paikkakunnan tavallisen käsityksen mukaan, niin hän koetti ajatella että sellainen oli hän itsekin ja sellaisia ovat kaikki ihmiset -- kaikille kelpaa raha eikä sitä koskaan tule liikaa. Ja työmies, joka jotakin tekee ja saa siitä rahaa, on monta vertaa ansiokkaampi ihmisenä kuin herrasmies-virkamies, jolla on korkea palkka huonostikin hoidetusta työstään.

Kohta, kohta oli hänen rakennuksensa joutuva valmiiksi ja silloin hän pääsee työmiehistä, urakoista ja ikuisista lauvantaitileistä!...

Ja kohta, kohta palajaa Mirjam takaisin viimeisen lapsen kanssa ja silloin he muuttavat uuteen kotiin ja alottavat uuden elämän!

Uuden elämän? Niin, sillä se täytyy alottaa nyt -- kahdennellatoista hetkellä -- muuten käy huonosti.

* * * * *

Orjo purjehti kevätkesän myrskyissä edestakaisin suurta ulappaa -- aina yksin, aina yksin, mutta ikuisessa toivossa.

_Toivo_ se on, joka hänelle antaa voimia alituisiin rasituksiin, ruumiin ja sielun ponnistuksiin. Ihana toivo että elämä Mirjamin kanssa on -- kaikesta kokemuksesta huolimatta -- sulava rehelliseen sopusointuun. Nythän näet vihdoin Mirjamin oma haave on toteutumassa -- oma koti.

Hänhän, rakas vaimo, on aina vakuuttanut että silloin vasta, kun heillä on oma koti, hän, Mirjam lakkaa nurisemasta. Silloin alkaa hänen luonnollinen toiminta-alansa -- hänen haaveensa päästä ansaitsemaan syrjään, juuri nyt kun hänelle aukenee oma koti, _se_ on tietysti lapsellista harhaa, jota hän ei missään tapauksessa kykene täyttämään.

Oi kuinka hänellä, Orjolla, on ikävä Mirjamiansa! Millä kaiholla hän häntä odottaa kehtaamatta sanoa tovereilleen, kuinka yksipuolisen autiolta hänen elämänsä tuntuu.

Sillä nyt on kesä ja valoisat kesäyöt, tuomi kukkii ja koivikot verhoutuvat hienonvihreään, tuores tuoksu lemahtelee yli päilyvien vesirantojen, kuikat huutelevat joenniskassa ja pääskyset hautovat pieniä muniaan.

Juhannus lähestyy! Syrjäkorven syvänsalaperäinen, pohjan kaihoisa juhannus, valkeuden hääpäivä ja hääyö.

Missä viipyy Mirjam?

Jo on juhannusaatto, Orjon rakennuksella ovat kaikki työt keskeytetyt, Syrjäkorven kansa soutelee sadoin venhein kirkkorantaan, nuotiot palavat, suuret kahvipannut höyryävät, jätkäin silkkihuivit leiskahtelevat, karttuunihameet kahisevat kylän raitilla -- ristirahvas pyhitteleiksen, puhdisteleiksen nauttien itsetiedottomastikin valkeuden juhla-aatosta...

Missä viipyy Mirjam?

Orjo on pukeutunut nuorenmiehen aikuiseen vaaleaan kesäpukuunsa, on ajellut partaisen leukansa sileäksi ja pistänyt päähänsä ylioppilaslakin ja tuntee itsekkin nuorentuneensa...

_Missä viipyy Mirjam?_