Part 15

P. S. 5 p. sunnuntaina. Tämä kirje on ollut postissa jo mutkan, vaan jäi pois. Hyvin voimme ja luulen kykeneväni matkustamaan, odotan vain sieltä tietoja. Rouvat täällä ovat kantaneet minulle hyvyyksiään: alaglassit, hyytelöt ja sokerikakut. En voi sinne tultuani saunaan mennä. Agnes hommaisi sinisen hameeni kuntoon.

Pienet kullannuppuseni, kuinka minulla on teitä ikävä! Ajattelen että istut siellä, lapsukaiset polvillasi ja juttelet eli loruat pikku pojasta.

Olkaa tervehdityt _Mirjamilta_.

Syrjäkorven Kontiosta Suopungin Sulolaan 6-7 p. helmikuuta.

Koko kartano nukkuu eikä tiedä tuon taivaallista, kuinka pakkanen, puhurin poika, kiljuu nurkissa. Uteliaana kurkistan lämpömittariin, joka tällä haavaa osoittaa -26 astetta Cels. Ja kuu kumottaa kuin hullu aave ja tähdet pitävät pientä sirinää kuni miljoonat hopeiset porokulkuset. Oh kuinka minä nautin tällaisella kuivalla pakkasella, olinpa sisällä tai ulkona; ilma on niin kevyt hengittää ja järki on selvä ja sydän vielä enemmän paikoillaan kuin Runebergin Dufvalla, Runebergin, jonka syntymäpäivää muka eilen vietimme raahaamalla Orpokodin neitejä pulkissamme siinä määrin että porot uhkasivat tehdä lakon. Minä "suomalaistutan" neiti Brandia metsäherra Bukefalon mitä suurimmaksi kauhuksi ja olen varma siitä että tämän kylän juoruakat -- niihin luettuina monta maskuliiniakin -- sanovat: "Orjo, nainut mies, hakkailee neiti Brandia!" Se oli näet minun vuoroni eilen käydä "leimaamassa Koskenlinnan puita", vaan tulevana sabbattina taas on sen kenraalin pojan virkavuoro. Ja hänet minä naitan Gisela neidin kanssa niin että helähtää ja pulkka kolahtaa portinpieleen. Kuvitteleppas lisäksi: hyvin vakavalla naamalla eilen tuumiskelin pororetkestä kahdenkesken neitsyt Abbedissan kera Suopunkiin. Olisitpas vain nähnyt hänen silmiensä loistoa! Mutta Jeppe Niilonpoika hänet hylkäsi -- sen rumilaan -- kun "Kirppu" väsähti Rakkauden törmässä ja herra Knaapen täytyi ruveta rahtimieheksi saamatta viittä penniä kilolta. Mutta enpä juttele siitä eilisestä sen enempää, sillä sen enempää siitä eivät paremmatkaan osaa kertoa.

Ja nyt sinun kirjeesi vastaus: Pysy siellä vielä toistaiseksi äläkä turhaan hätiköi muka lähteäksesi pakomatkalle Egyptiin Betlehemissä syntyneen piltin kera, vaikka Herodes pelotteleisikin. Sehän on vasta kaksiviikkoinen ensi perjantai-iltana; ei sitä nyt panna 30 asteen pakkaseen, ja mikä pääasia: Sinä, koska olet heikko, _et saa vielä tulla tänne_. Näin sanoo oma miehesi. Minä en ota sinua vielä vastaan, mutta lupaan ja uhkaan itse ensin käydä rauhallisesti nuuskimassa asiain todellista tilaa ensi pyhän tienoissa ja viivyn pari päivää, mutta Sinä et sittenkään saa lähteä vielä minun matkaani, vaan jäät koreasti sinne vielä ainakin yhdeksi, mutta mieluimmin kahdeksi viikoksi ja tulet vasta sitten kun poikanen on 1 kuukauden ikäinen. Saat luvan totella käskyäni, sillä minulla on aivan järkisyyt kieltooni, vieläpä sydämenkin syyt, jos oikein ymmärtänet etkä ole epäluuloinen.

Mitä siihen tulee että nyt, sikäläisen lääkärin lausunnon mukaan, olet muuttanut ohjelmasi kaupungissa käynnin suhteen, niin sanon vaan että kun kerran tulet Syrjäkorpeen ja kiinnyt kolmen lapsen äidiksi ja ne puolestaan sinuun kaikilla juonillansa ja sielunvarpaillansa, niin älä usko että sinulla silloin on helppo repäistä itseäsi irti ja lähteä ennen vappua matkoille. Jääpi lähtemättä, siitä olen varma, et näy osaavan laskea, mitä on sattuva...

Mutta nyt, juuri siitä situatsiosta, missä olet, olisi sinun helpoin päästä tuolle reissulle, jos vain ehtisit vahvistua ennen maaliskuuta. Ja meille, lapsille ja minulle, olisi helpoin kestettävä _yhteenperään jatkuva erilläolo_ -- näes tottumus, tottumus, tuo ihmeellinen, jonka takana häämöttää _toivo_ sen aina kestää, mutta voisihan sattua että toisen erilläolon takana ei olisikaan samaa toivoa ja silloin ei kumpikaan, et edes sinä, kestäisi erkanemista. Punnitse siis. Matkarahoista älä puhu tuhmuuksia: sinulla yksinkertaisesti ei ole kassoja eikä anteliaita ystäviä luonnollisesti minä annan rahat. Ajattelen näinkin: menköön tosiaan yhteenperään kaupunkiloihin tuulottelemaan rauhan ja ponnistusten jälkeen, kukasties se nyt juuri on tuiki välttämätöntä, sillä keväästä alkaen tai hetikin ovat taas edessä syrjäkorpelaiset rahtikuormat, joita eivät heikot kestä Siis _vahvistusta!_ -- sehän myös on paras kaunistumiskeino, jos sitä ajattelet.

Ikäväkö? Sinullako ikävä pikkutyttöjä -- nyt, kun sinulla on _poikanen?_ Mitä sinä hulluttelet? Vai minun kirjeenikö, jossa kuvailin lapsiani, sinussa sellaisen kaihon viritti? Ei ole oikeutta aina ikävöidäkkään, tiedäppäs se, sinä kolmen lapsen hermostunut äiti, joka näyt unhoittavan elämän vastoinkäymiset, kun olet kolme viikkoa Suopungin Sulolassa eikä tarvitse vaihtaa kuivia pöksyjä Sirkalle tai valvoa ja hermotella Mailan vieressä, Maila luulikin, joka kynsii niin riivatusti unissaan yöllä, kihnuttaa, kitisee ja muuta semmoista proosallista. Mutta _me_, kotiväki, kaikki järjestään, nyt _kestämme kunnialla_ nuo ilmiöt, eikä koskaan vielä ole ollut rähäkkää lasten takia _siitä asti kun menit_, hyvä ja arvoisa rouva, eikä koskaan kukaan ole juossut portaille ulvomaan että missä se piika Kaija taas lurjustelee muka --! Niin, rakas Mirjam, ja oletko unhoittanut että rakas miehesi, joka muka on hengen mies ja aikoo sillä elättää kolme lasta ja _rakentaa talon paperista_, oletko unhoittanut että hänkin yhä asuu kotonaan eikä hänellä ole muuta työhuonetta kuin pieni nurkkakammio, jonne --? Vaan sinä tulla tupsahtaisit noin heikkona ja minä saisin heti kokea kaikki huolet. Sillä sinua piirittävät tyttösemme kuin kesäkärpäset etkä kestäisi hermoillasi kolmea yötä enempää. Mitä hyötyä, mitä iloa, mitä siunausta siis kenellekään?

Ennemmin minä maksan 50 markkaa Suopungin Sulolassa olostasi kuin Syrjäkorvessa 100 markan tappion joka kuukaudelta, mikä sairauden ja hermoheikkouden takia menee hukkaan. Sehän lienee selvää logiikkaa.

... Ja nyt se "kukko" taas laulaa viereisessä huoneessa, älä siis minua kolmasti kiellä. Pyykinpesijättäretkin arvelevat ettei rouvan pitäisi hätäillä sen poikasensa tulon kanssa. Me emme kukaan halaja sinua nähdä _heikkona_, otappas se huomioosi, rakas ystävä, ja muistaos että olet perheen äiti, oikean perheen, joka sinulta paljon odottaa. Ja niin kiduttavaa kuin olkoonkin -- _sinulle_ on parempi olla minusta erilläsi koko talvi ja osaksi senkin tähden pakotan itseni, pitääkseni itseni kurissa ja miehuuden voimassa, urheiluun ja kaikenlaisille matkoille. Täytyy kestää kaikki aviolliset asiat, kun kerran on ja tahtoo olla avioliitossa ja koettaa tehdä parastansa lasten vuoksi ja äidin sydämen lepyttämiseksi.

Ja minä, aviomies, olen nyt kahleeton vanki. Minulla on täysi vapaus enkä minä sitä käytä väärin. Mutta hittoko tässä nyt saarnaamaan sukupuolimoraalista, se ei ollut tarkoitus. Taitaa olla ihan sydänyö -- poro helistelee sarvitiukujaan, vaan onpa sillä jäkälävuori edessään.

* * * * *

Voi jos sinä Mirjam kuuden vuoden avioelämän jälkeen oppisit kerrankin sen hyvän tavan että _luottaisit_ minuun etkä minusta ajatteleisi mitä tahansa ensimäisen vaikutelman mukaan, miltä milloinkin näytän, millaista kieltä käytän tai miten sinun läsnäollessasi käyttäydyn. Jos tietäisit erään psykoloogisen ujouden ja jos tietäisit minun luonteeni perinnäiset vastakohtaisuudet, niin useinkin välttyisi elämässämme monta monituista pahaa, mikä on kumpaakin myrkyttänyt. Sinä panet niin typerästi paljon merkitystä siihen mitä esimerkiksi sanon sinusta vierasten kuullen -- sinä esiinnyt sovinnaisena ihmisenä, tuomitset juuri niinkuin toiset porvarissielutieteen lakien mukaan etkä jaksa asettua yläpuolelle kaiken niinkuin sinun, juuri sinun, minunlaiseni "kummallisuuden" elämäntoverina, pitäisi. Tuhatverroin voittaisit elämän paraita voittoja, omantunnon ja rakkauden tyydytyksiä, jos minuun luottaisit ja kuunteleisit sydämeni pohjasäveleitä -- tietäen myös minkä ikuisen surun sävelen siellä täytyy soida ja mistä tuskastus tulee.

Onko elämässä suurempaa kuin hyvä ymmärrys, luottamus toisiinsa, suloinen sopu ja yhteys, jota oikeastaan ei kuolemakaan eroita, kun käsitämme itsemme henkiolentoina, jotka kaihoamme rauhaa ja totuutta... pois kaikesta vääryydestä ja pettymyksistä.

Nyt on tosiaan yö. Jää hyvästi!

_Orjo_.

7 p. tammik. Seur. aamuna.

Rakas Mirjam! Olipa tavallaan onni ettet äitinä ollut kotona juuri kuluneena yönä. Mailalle sattui näet sellaista... vaan nyt on kaikki hyvin. Sinullahan oli tapana aina, vaikka uskoit lapset muille, syrjästä kärsiä toisten puolesta ja siten vain saada toisetkin kärsimään. Toivotaan että asiat tästä lähtien paranevat. Mutta piika Kaijan kanssa et tulisi päivääkään toimeen, koska Kaija nyt on morsian ja ison talon tuleva emäntä. Ja kuitenkin Kaija on paras palvelijatar mitä meillä milloinkaan on ollut. Kaikki riippuu vain siitä ettei kajoa hänen arkoihin hermoihinsa, vaan puhuttelee ihmistä ihmisenä. Kaija viipyisi itse puolestaan mieluusti vappuun asti, mutta sulhasen suku näyttää rettelöivän "keruun" takia ja vaatisi löysäämään. Tietysti minun isäntänä on annettava täysi vapaus Kaijalle, sillä onhan hän kansan käsitystavan mukaan nyt jo avioliitossa ja saapi makailla sulhasensa kanssa niin paljon kuin haluttaa. Kummastelen vaan sitä kylmyyttä ja tyyneyttä, mikä morsiamessa on ilmennyt kihlautumisen jälkeen; ei näy pitävän mitään kiirettä. Minä niin pelkään että kun sinä saavut, heti menevät välit rikki Kaijaan ja hän lähtee ennen omaa päätöstään. Ei siskosi Agneskaan aina osaa koskettaa Kaijaa oikealla tavalla. Minuun tuo palvelijatar luottaa aivan ihmeesti ja keskusteleisi mieluusti syvemminkin avioliitto-asioista. Ja Anteri, sulhasensa, on siivoin poika-nahjus mitä tällä renttukylällä on valittavissa ja epäilemättä kunniallisin tulos, mitä niin tuhmasta kodista kuin Anterin voi odottaa. Heistä tulee mukava pari... Mutta se nyt ihmettä etten saa kirjoitetuksi sitä mitä tavottelen -- tuppaa aina väliin muita juttuja ja paperi loppuu ennenkuin on päässyt alkuunkaan. Jotakin sisällisesti vakuuttavaa se oli, jota sanoani piti sinulle, juuri sinulle. Ajatteleppa nyt rakas vaimoni: olisitko sinä koskaan uskonut että pikku Leijo vainaja, jolle tahdoimme uhrata kaikki, nyt, kuoltuaan _elättää_ äitiään, isäänsä ja pikkusiskojaan. Mutta vaikka saisin miljoonan, tahtoisin sittenkin esikoiseni elävänä takaisin.

Jota en koskaan, en koskaan saa! -- -- --

Oi Jumala, minä en _saa_ panna arvoa tavaralle -- kaikki tämä katoaa pian, mutta henki vain jääpi sekä sinusta että minusta ja lapsista.

Voi jos sinä vahvistuisit ja saisit oikean ryhdin. Eihän elämä valittamalla parane ja murhe syvä raatelee jokaista, usko minua. Kunpa sinä luottaisit, luottaisit minuun ja lähentyisit minua silloin, kun olen muka kaikista kauvimpana. Mirjam. Koeta ymmärtää että synkkämielisyys saa minussa vallan kokemusten perusteella ja minä -- pelkään sinua aivan luonnollisista syistä samalla kuin itseäni ja omaa mahdottomuuttani. Suren! Mutta jos _sinussa_ olisi ryhtiä, niin minä olisin onnellisin ihminen.

Makaa nyt rauhallisesti äläkä mieti mitään meistä ja Syrjäkorvesta. Ja sitten kun vahvistut jaloillesi, ala liikuskella siellä Suopungissa -- siellä, sillä täällä harakatkin nauravat sinun pihalla käynneillesi.

Suudelma

avio-ukolta.

26.

Pojan nimeksi pantiin Jormo Tähtikajo. Olipa se juhlailta, jolloin piltti tuotiin Suopungista Syrjäkorpeen. Pienet tytöt kävivät kilvan kurkistamassa koriin ja Maila esiintyi kuin mikäkin pikku äiti veljensä suhteen huolehtien sen kapalosta ja tuttipullosta. Orjo oli juuri saapunut kotiin monen penikulman poromatkalta pitkin viimaisia järvenselkiä, joilla kova pakkanen pani jäät ulahtelemaan.

Mirjam näytti hänen mielestään kalpealta, mutta kuten ennenkin synnytysten jälkeen, miellytti vaimo ulkonaisesti miestä.

-- Niinhän sinä taas olet kuin nuori tyttö! kuiskaa aviomies, kun lapset jo nukkuvat ja Mirjam on hiipinyt miehensä luo.

Mirjam nauttii uinailevin silmin miehensä hellyydestä.

Äkkiä vaimo säpsähtää.

-- Orjo! kuiskaa hän peljästyneenä. Ymmärräthän sinä? Minä en tahdo tulla enää...

-- Et, et, kultaseni.

Talvi kuluu onnellisesti. Lapset tosin kirkuvat, sotkevat ja juonittelevat, mutta yhtärintaa ne sulostuttavat elämää, kehittyvät nopeasti ja virittävät herttaisuudellaan lämpimiä sydämen tunteita. Aviopuolisoilla ei ole ainoastaan suloiset hetkensä yöllä, vaan usein päivilläkin he poski poskea vasten neuvottelevat yhteisistä asioista. Vihdoinkin näet on saatu tilaisuus rakentaa oma koti metsään ja nyt pohditaan paraikaa piirustuksia.

Sekä herra että rouva piirustavat, Mirjam tahtoo näin, Orjo noin. Varsinkin sunnuntaisin piirustetaan innokkaasti.

-- Täytyy katsoa tulevaisuuteen, -- sanoo aviomies. -- Lapset kasvavat ja tarvitsevat ainakin viiden huoneen osalleen.

-- Mutta keittiö täytyy olla erikseen, -- sanoo rouva. -- Ja kuule Orjo, eikö sinusta sittenkin tunnu että pieni sali olisi hauska? Kun meillä kerran on samettisohvatkin. Minä laittaisin gobeliinit seinille.

-- Hyvä ihminen! huudahtaa aviomies. -- Sinä alotat aivan väärästä päästä. Kuka nyt puhuu dekoratsiooneista ennenkuin on kahta hirttä salvoksessa!

Palvelustytön komeron ainakin pyyhkäiseisin pois, huomauttaa rouva kiihkeästi.

-- Sinähän olet hirveä aristokraatti! vastaa herra. -- Etkö suvaitseisi piikatyttöjenkin peilailevan rauhassa?

-- Kyllä ne seisovat peilien edessä muutenkin, väittää rouva. -- Komeroa vastustan siitä syystä että ne ovat vain lian pesäpaikkoja...

-- Mutta täytyyhän nykyaikana... huomauttaa mies ja sitä hauskaa kinastelua jatkuu vielä vierastenkin kuullen, joille ei saateta olla puhumatta mistään muusta kuin tästä rakennuspiirustuksesta.

Sitä mietitään ja suunnitellaan yön hiljaisuudessakin; sekä herra että rouva saattavat yövuoteilla herättää toinen toisensa ja kuiskata että "nytpä olen keksinyt miten _se_ tehdään!"

Ja iloinen kiihko loistaa kummankin silmistä.

Vihdoinkin saadaan piirustus siihen kuntoon että se alkaa kumpaakin tyydyttää.

Pikkutytöt kuuntelevat uteliaina isän ja äidin monia keskusteluja tulevasta uudesta kodista, ja pikku Mailan ja pikku Sirkan mielikuvitus on kovassa liikkeessä. -- Järvenkö rannalle? kyselee Maila hehkuvin mielin vaaleita hiuksiaan puistellen. -- Tekeekö isä veneenkin? Mahtuuko sinne uuteen kotiin lapsetkin? Mahtuuko Jormokin? Ja vaikka äitille tulisi monta tuhatta lasta, niin mahtuivatko kaikki, isä?

-- Näytä isä, mihin nurkkaan _minun_ sänkyni pannaan? Laitetaanko nukeillekkin oma pirtti? Äitipä on sanonut että kanakamarikin tulee! livertelee Maila kiikkuen isänsä polvella.

Mutta pikku Sirkka katsoo hyvin totisena isäänsä ja sopottaa korostaen viime tavuuta: "akna-komero! akna-komero!" "Herrajumala!" ajattelee perheenisä itsekseen. "Olenpa ryhtynyt elämäni ehkä tärkeimpään ja arimpaan asiaan."

Häneltä vaaditaan melkoista toimintakykyä. Syrjäkorven olosuhteet ovat niin oikulliset ja hän ryhtyykin tarmolla kaikkiin asioihin. Pitää tehdä urakoita, pitää matkustella, määritellä, mittailla ja tarkastella.

"En antaisi itseäni iltikseen, mutta kyllä tämä näyttää nielevän miehen kokonaan!" sanoo hän huokaisten päivien puuhista.

Mirjam! Et usko kuinka paljon siinä omassa kodissa on esitöitä.

Niin, Orjo kulta, kunpa sinä jaksaisit!

* * * * *

Kevät saapuu korpeen. Toinen päivä on lämminpaisteinen, toivorikas -- toinen kylmä, toivoton, uhkaava.

Niin on ihmiselämässäkin. Orjolla ja Mirjamilla ei ole sydänten kaunista kevättä. Joku paha voima pilaa sen heiltä -- joku vuosisatojen takainen kylmän ilman lintu ääntelee heidän sydämissään ja itse he kolkoin mielin, kauhu sielussa, kuuntelevat haaskalinnun laulua...

Oi herra Jumala, _mitä_ se on? Miksi ei mies ole tyytyväinen vaimoonsa, miksi ei vaimo kykene tyydyttämään miehensä ihannetta? Vai onko vaimo todella niin vaikeasti siedettävä kuin mies väittää, tai onko mies todella niin mahdoton kuin mitä syrjästä näyttää?

Jumala, totuuden tuomari, joka kaiken tuntee, tietää avio-onnettomuuksien alkusyyt ja perusaiheet, mutta kuinka harvoin _hän_, tuo tutkimaton, ihmisiä valaisee! Kuinka harvoin _hän_ ojentaa pelastavan kätensä heille, jotka hukkuvat omien sydäntensä veriin!

Orjo on rakennusasiamatkoillaan.

Mirjam seisoo Orjon kirje kädessään surullinen hymy huulillaan; jotka ovat tiukasti yhteen puserretut. Nyt vasta, käydessään Orjon huoneessa, hän yllätti miehensä kirjeen, kirjeen, jossa ei ole mitään osoitetta eikä omistusta, mutta jonka tarkoituksen hän liian hyvin tietää.

11 päivä toukokuuta.

Taas erillään! Taas tuo matkamiehen ikuinen taakka: kiusallisten perhekohtausten muisto. Ja lievityksenä katkerassa suolassa tuo laimea, tekopyhästi, muodinmukaisesti hellä jäähyväis-suutelu!

Ja tämän pienen kultasirun on tarkoitus tasoittaa tuhansien päivien ja tuhansien öiden aikana kertynyt raskaan kokemuksen paino?

Minkälaisia punnitsijoita olemme! Näemme selvään että pienen kultasirun on mahdoton voittaa painossa rauta- ja lyijyromua.

Ja tämä on se avioliiton pyhä vaaka, Jumalan edessä tarkistettu, lasten ja isänmaan kunniaksi aijottu --.

Oi, tuhatkertainen oi!

* * * * *

En jaksa jatkaa, en jaksa alituisesti painostaa samaa asiaa.

Tämä on minulle itselleni uskomaton totuus että _minun_ on käynyt näin.

Sydänvika -- mielenliikutuksista aiheutuva hermoärtyisyys -- alituisista kohtauksista johtuva synkkämielisyys työhön kykenemättömyydestä kotirauhattomuuden vuoksi riippuva... kun tämä kaikki on näin, niin _mitä_ onnen mahdollisuutta onkaan enää olemassa?

Kaikki hyvät voimat ovat kulutetut loppuun -- lapset ainoa yhdysside ynnä taloudellinen välttämättömyys, ihmisten tuomio -- siinä tekijät.

Mutta miehen on annettava ja saatava _anteeksi_ siltä, jonka hän itse on kanssansa avioliittoon houkutellut? Hän näkee onnettomuutensa puhkeavan kuin hirmumyrskyn -- se on luonnon laki -- kaikki merkit viittaavat turmioon -- ei ole enää ainoatakaan asiaa, ei ainoatakaan muistoa, joka olisi kokonaan puhdas ja pyhä. Kaikki mitä mies tahtoo, sitä ei tahdo vaimo! Kaikki, mitä vaimo tekee, tuottaa miehelle sielun tuskaa --!

Minulle ei jää mitään pyhimmän rakkauteni murtumisen jälkeen -- ei mitään. Minä olen aina yksin ja jos mies itkee, niin itkee hän yksin...

-- -- --

Sentähden minä, sieluni suuressa hädässä tuntien omien voimaini epäilyttävästi vähenevän -- ehdottaisin viimeisenä pelastuskeinona:

Siirry, Mirjam, maksoi mitä maksoi, _pois_ koko paikkakunnalta siksi ajaksi, jona minä koetan ponnistella oman kodin rakentamiseksi. Ota nuorin lapsi mukaasi ja -- Jumala kanssasi! Minä koetan rahalla ja sanomalehtikuulutuksilla hankkia hoitajan Sirkalle, sillä itse en jouda, muuten hukkuu viimeinenkin työ.

Tiedän että suuri tuska on näin kestettävä, vaara tyttärillemme ja itsellemme, mutta miksikä tahallaan järkevät ihmiset kiduttaa kuoliaiksi Toisiaan?

Sinä et rakasta minua nyt -- ja minun surulliset tunteeni sinua kohtaan ovat niin rikkosiipiset kootkaamme voimaa siveellisesti, vaikka elämän toivo meidän luonteen vikoihimme nähden onkin niin vähäinen.

Minulla oli kerran suuri ihanne avioelämästäni minun piti tulla malliksi -- nyt minä häveten käännyn pois maailmasta ja sanon: en kelpaa naisen toveriksi, mutta lapset minua rakastavat, minua ihailevat ja minua ymmärtävät, ja minä lapsia... Jumala sen tietää!... Olen kipeä selittämättömällä tavalla enkä pyydä sinulta sääliä, sillä siihenkään ei ole oikeutta.

Minä en sinua tyydytä, sinä et minua mitä me siis _kidutamme toisiamme?_ Mieti Mirjam, toimi, ajattele että elämä kärjistyy kerran tulenpolttavaksi piikiksi...

Mitä ihminen kylvää, sitä niittää.

Tässä kirjoituksessa ei ollut allekirjoitusta. Eikä Mirjam sitä kaivannutkaan. Katkera hymy hänen huuliltaan oli hävinnyt, hän rutisti kirjeen kouraansa ja vaipui miehensä pöytää vasten. Hän ei itkenyt, vaan ajatteli. Tunsi, muisti ja taisteli.

_Mirjam rukoili_...

27.

Oli päätetty molemmin puolin ettei neljättä lasta vielä saanut tulla. Se sattuisi kovin sopimattomaan aikaan. Mirjam kyllä itsekseen oli miettinyt että pieni varaveikko Jormolle olisi hyvä olemassa, mutta senhän saattoi "hommata" sitten vähän tuonnempana, kun rakennushuolista olisi päästy ja toiset lapset olisivat vähän vaurastuneet. Ja samoin oli Orjokin mielessään päättänyt.

Mutta Cupido, lemmen himon jumala, oli puolestaan päättänyt rangaista aviopuolisoita hämmästyttämällä heitä heidän salaisen toivomuksensa ennenaikaisella toteuttamisella.

Mitenkä se oikein pääsi tapahtumaan, sitä he itsekään eivät tarkoin huomanneet. Jonakin juhla-aattona, jonakin valoisana kevätkesän yönä, jolloin tuomi kukkii ja käki helskyttää sinihaalean korven kainalossa ja hieno koivun lehvän tuoksu täyttää maan... Jonakin sellaisena hetkenä, jolloin koko luomakunta seisoo pyhän värähtämättömänä nauttien makeiden nesteidensä runsaudesta ja kuvastellen omaa voimaansa kuni peilistä... jolloin korkeiden rantojensa välillä vellonut vesiulappa on tyyneksi lauhtunut ja kirkkailla pinnoillaan uhmailee taivaan kauneutta... Jolloin yörastas intohimoisesti kertoo sydämensä tulipunaista tarinaa sille, joka sitä ei ennen ole sattunut kuulemaan, ja jolloin korven rotkossa piilevä koski ikuisen pauhinansa huumalla lumoaa rauhattoman ihmisen ja pakottaa hänet unhoittamaan taivaan ja maan...

* * * * *

Kuukauden kuluttua Mirjam kalvenneena, yhteenpuristetuin huulin, syösten säihkyvän vihan silmäyksen ulkotöistään väsyneenä ja märkänä palaavaan mieheensä tiuskasi: Minä en kestä!

Kahden kuukauden kuluttua Orjo kirjoitti

Rakas Riepuseni!

Niin se nyt vaan on harmaja totuus monen vuoden kokemuksen jälkeen, tuhansien toivomusten, pettymysten ja särkymysten perästä, että minä myös puolestani _en kestä_.

Itse tiedämme syyn kaikkeen surkeuteen: olemme _sopimattomat toisillemme_. Ja moraalinen syy: kun rakkaus puuttuu, puuttuu kaikki. Sen syyn tunnustanet sinäkin silloin kun järki puhuu?

On liian monta arkaa seikkaa, jotka ilmenevät joka päivä, mutta jo yksistään sisäinen köyhyys, sisäinen kauheus, _sisäinen onnettomuus_, sympatian puute, on jotakin, jota ei saa jatkua ulkonaisen kustannuksella.

Kun mies on _paha vaimolleen_ -- kuten termi arkikielessä kuuluu ja vaimo _häijy miehelleen_ koko seurakunnan nähden, niin tietysti on avioero välttämätön jonkunlaisenkaan rauhan ehtona. Jumala ei rakasta riitaa!

Tätä minä nyt puuhaan salaisuudessa -- se on ehkä osaksi sairaloisuutta, hermolamausta, mutta järjellistä se on. Lasten kohtalo siinä on kärsittävin kohta, mutta Jumala ehkä antaa sen kautta _heille_, mitä ei meille suotu.

-- --

Aviomies luonnollisesti aikoi enemmän kuin mitä kykeni toimeenpanemaan! Hän tiesi itse vallan hyvin että esimerkiksi sellainen ratkaisu kuin avioero oli hänenlaiselleen hentosieluiselle miehelle ylivoimainen voitettava.

Mutta _kirjoittaa hän osasi_, uhata hän osasi ja suusanoilla ääriviivoja maalaamaan hän oli vuosien kuluessa vaimonsa kanssa väitellessä oppinut -- jyrkät sanat, jyrisevät ajatukset, räikeät päätökset, hetken puuskassa ulospurskahtavat tunteet: _ne_ olivat hänen kirouksensa, _ne_ olivat hänen siunauksensa -- hänen vahvat ja samalla heikoimmat puolensa.

Mutta miksi, miksi -- kuitenkin kaikitenkin hänen kohtalokseen oli tullut salaisesti hautoa niin kauheata asiaa kuin on avioero? Sitä hän miehenä mietiskeli _alkaen pitää elämäänsä kadotettuna_, huonona ja hukkaan menneenä.

28.

Mutta tänä kesänä heidän omaa kotiaan vihdoinkin oli alettu rakentaa.