Part 14

Tämä sinun riehumisesi, alituinen, päivästä toiseen jatkuva, useasti päivässä uudistuva hermostumisesi ja monilla tylyillä sanoilla riehuminen lastesi kanssa -- _se_ on tehnyt minut kipeäksi, pilannut minunkin hermoni, jotka eivät enää kestä pieniäkään koetuksia. Samalla on se kasvattanut minussa kauhean pelon -- minun täytyy alituisesti aamusta iltaan _olla varuillani_ ja peljätä vaimoani -- omaa vaimoani. Ymmärrätkö sinä, missä asti ollaan? Sinun velvollisuutesi on hoitaa lapsia niin kauvan kuin he ruumiillisesti ja taloudellisesti ovat likinnä äitiään, mutta sinä -- aina kun pieninkään henkinen arvostelu tapahtuu -- pidät oikeutenasi vihastua ja tyrkyttää lapsia isän hoidettavaksi. Sinä et tahdo ymmärtää rehellistä työnjakoa, sinä tahdot aina vain kostaa ja päästä helpolla.

Minä rakastan lapsiani, minä rakastan niitä sielullisesti, melkein intohimoisesti ja tiedän että _ne_ ovat meidän hyvät hengettäremme pahan maailman keskessä -- sinä rakastat vain _aika-ajoittain_, et joka hetki, sillä moninkertaisten hermostumisiesi hetkinä sinä et rakasta, vaan työnnät pois.

Kalleimpamme, pyhimpämme, ainoimpamme!

Kunpa sinä kerrankin tahtoisit ymmärtää, miten vähitellen, aste asteelta, vuosien pitkään, alituisesti antamalla aihetta ja aiheuttamalla noita häpeällisiä kohtauksia -- miehen, aviomiehenkin sydän myrkyttyy, myrkyttyy, repeilee ja lopuksi paatuu jääkylmäksi. Läpi koko minun hermostoni on jo mennyt tämä asia, ja sinun äänesi kuuleminen heikkoina hetkinä -- kun lapsia varoittelet -- vaikuttaa pahasti. Enkä minä jaksa ajatella mitään muuta. Tunnen voimakkaasti minkä tunnen. Ja sinun pitäisi tietää miten minunkaltaiseni mies tuntee: hän näkee kaiken perspektiivissä taakse ja eteen. Hänelle syntyy tuhat kuvaa ja viriää tuhat muistoa tai johtopäätöstä yhdestä kipinästä, yhdestä asiasta, sattumasta tai tapahtumain yhteydestä. Minulla on muistossa raatelevia totuuksia rakkaan vainajan ajalta, jotka sinulta ovat unohtuneet ja saavatkin unohtua... Voi vaimoni, miksi sinä et viisastunut hänen kuolemastaan? Ettei vaan taas...! Olihan hetkiä, jolloin sinussa näkyi syvä, uskonnollinen itsetunto. Mutta sinä annoit entisen ohjelman vaikuttaa ja maailman voittaa. Sinä lankesit vielä Pahemmin, tahdoit taaskin jollekkin -- Jumalalle -- ostaa. Aina vain jollekkin kostaa. Se on _sinun_ temperamenttisi. Kostamisperiaatteella sinä koetat tämän elämän läpi kulkea ja vaadit elämältä palkintoa -- koston jälkeen!

Oi! minä pelkään sinua. Sinä itse olet saanut miehesi sinua pelkäämään. Tuhannet taistelut, tuhannet sopimukset, tunnustukset, katumiset, neuvot, alistumiset ja tuhannet ikävät päivät, yöt ja helvetintunteet -- eivät ole mitään opettaneet. Sinä et ole tahtonutkaan olla varovainen. Ja tämä johtuu sinun ikuisesta itsekkäisyydestäsi, vastustushalustasi, kiusanteon halustasi, parantumattomasta kostonhimostasi.

Sinä olet niitä, joka et tiedä kuilujen vaarallisuutta. Yksi askel vielä ja luonnon lain välttämättömyydellä ihminen syöksyy syvyyteen ja on kadotettu itseltään ja muilta. Sinä tanssit mieletöntä tanssia kuilun reunalla!

Jos sinä enemmän rakastaisit lapsiasi -- vaikka et miestäsi teoilla rakasta -- niin sinä tekisit kaikissa asioissa toisella tavalla. Sinä _säästäisit_ heille elämän. Mutta sinä et huoli laskea eteenpäin, sinä elät vain hetkien oikuissa.

Ja näin on minulta mennyt luottamus. Mistä, asiasta me poloiset enää voimme todenteolla ja pyhästi sopia? Mistä voimme enää haaveilla, iloita, uneksia?

Kaikki asiat talonrakennukset, raha-asiat, lasten kohtalo -- kaikki kärsivät tästä meidän välisestä hirveästä sydänten erosta. Me olemme jo kauvan olleet erotetut. Joskus on _luultu_ oltavan lähellä toisiaan -- muutaman minuutin kuluttua onkin selvennyt että kaunis näky on ollutkin vain valheellinen kangastus.

Näin on ollut alusta asti. Lapset, suloisemmat, joiden piti yhdistää kaksi vastakkaista luonnetta, ovatkin joutuneet -- ne viattomat rakkaat -- välikappaleiksi eroon.

Ei mikään enää ole pyhää. Ei pyhin kärsimyskään, ei pyhin surun aarrekkaan...

Vaimoani ei kiinnitä mikään pyhä asia, mikä miestänsä kiinnittää. Ja mies paatuu, tulee kylmäksi. Hän on jo päässyt yli sen asteen, jolloin mies vaatii vaimoltaan ainoastaan ruumiillista kauneutta ja miellyttäväisyyttä, mutta kun sisäinen kuva tummenee, kun _sekin_ rumenee, missä ovat silloin yhdyssiteet?

-- _Lapsissa_.

Meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin lapset.

Minä en kestä! huudahtaa aviomies jatkaen tutkimustaan.

Minä suren siinä määrin oman kotini, oman avioelämäni rauhattomuutta, oman ihanteeni särkymistä naisen suhteen, naisen, joka _olisi voinut_ olla elämän sulostuttaja, mutta joka ei tahtonut, ei älynnyt niitä hienoja vaikuttimia -- että tahdon päästä häpeästä.

Tuliset hiilet, nämä hirveät ristiriidat, luonnollisesti johtavat miehen raivoamaan...

Sinä et kuule kellojen, hätäkellojen soittoa...

Sinä olet kuuro...

Minä tunsin itsessäni suurta, salattua voimaa. Tahdoin sen antaa isänmaalle, kansalle, ihmiskunnalle, vieläpä sinulle ja koko perheelleni. Sinä tulit väliin -- sinä häiritsit, sinä sekoitit ajatukseni, kulutit -- kulutat miestäsi -- tosin pienillä asioilla, mutta kylliksi runsailla, jotta ne vähitellen murtavat voimani.

Ja se, sekin tekee katkeraksi. Lisäksi sinun vuosia jatkuvat suhteesi, antipatiasi talossa oleskelevia kohtaan.

Minun ystäväni pitäisi olla sinun ystäväsi, minun vihamieheni pitäisi olla sinun -- en tarkoita kirjaimellisesti -- mutta sinä revit tässäkin.

Kun kaiken, kaiken panee yhtenä päivänä vaakalaudalle, kaiken kauhean, jo kestetyn kokemuksen, niin hämmästyy...

Ei paremmatkaan vetäjät kestä, jos kuormaa tunnottomasti lisätään. Minä en koskaan pese käsiäni synneistäni, mutta en myös koskaan tunnusta itseäni pahemmaksi kuin olen.

_Nainen_, onko sinulla vielä mitään tekemistä perheessä? Yhdennellätoista hetkelläsi ja minun yhdennellätoista hetkellä?

Säilytä tämä surkea kirje -- todistuksena, joka tarvitaan.

En enää voi vaijeta, sentähden kirjoitan. Minä rakastan lapsia ja totuutta.

Enkä enää mitään pyydä, vaan suorastaan -- varoitan.

Hän sulki tämän kirjeen kuoreen ja kirjoitti päälle:

_Vaimolleni_ -- _Itselleni_ -- _Jumalani edessä!_

Ja kuoren alareunaan hän lisäsi: _Ystävilleni kovan kohtalon varalta psykologian ymmärtämiseksi_.

Jätti kirjeen pöydälleen, pukeutui hiljaa, otti suksensa ja painui metsän hämärään.

Hän ei tiennyt minne mennä, mutta jonnekkin oli mentävä -- -- --

* * * * *

Lumipuhdas luonto? Vienosti syttyväiset iltatähdet! Hauskasti liukuvat sukset ja raikas talvinen sää, ympärillä juhlallinen avaruus!

Eivätkö ne kaikki olleet Jumalan suuruuden, Jumalan laupeuden ja Jumalan käsittämättömyyden todistuksia?

Kuinka mitätön, pieni, halpa oli ihminen kiiluvan tähtitaivaan alla!

Miksi hän teki itsensä onnettomammaksi kuin ehkä olikaan?

* * * * *

Aviomies ajatteli:

Yritin rikoksen tielle. Saatanhan kääntyä takaisin. Vielä ei ole myöhäistä! Vielä ei ole mitään sellaista tehty, mikä ei paraneisi. Ja tästä kaikesta ei tarvitse kenenkään tietää. Se on -- meidän kahdenkeskisiä salaisuuksia.

Kaikki minun puoleltani on enemmän tai vähemmän -- näyttelemistä. Tehtyä ankaruutta! Ja kenties on koko Mirjamin käytöskin näyttelemistä vain. Tai ainakin ohimenevää. Hyvä Jumala -- hänhän on viimeisillään.

Heittäkäämme naamarit pois, niin olemme taas luonnollisia ihmisiä!

* * * * *

Ja kovan myrskyn jälkeen tuli jälleen tyven. Ihana, jumalainen, hiljainen, pohjolan lämmin tyven, jossa orjanruusut punoittavat rannoilla...

24.

Tammikuun pakkasyönä kiitää kiireellinen matkue pitkin lumista valtatietä. Edellä ajaa mies porolla, jäljessä juoksee hevonen rekineen, jossa paitsi kyytimiestä istuu kaksi naista. Tiuvut, kulkuset ja aisakello helisevät, poron kaviot naksuvat ja hevosreen jalakset narisevat -- yksikään ihmisistä ei puhu mitään.

Ensimäisessä kievarissa vaihdetaan kiireesti hevosia ja matkue vierii äänettömänä eteenpäin yli korkeiden vaarojen ja läpi ulapoiden rämeiden.

"Miten käy? miten käy? Kerkeämmekö vai tapahtuuko onnettomuus?"

Matkaa on viisi penikulmaa.

Toisessa kievarissa valtaa matkustajat raukea väsymys ja he nukahtavat vaatepäällä yhdeksi tunniksi. Sitten taas jatketaan matkaa pimeässä talviyössä yli mäkien, poikki loppumattomien rämekorpien.

Poromies edellä ajattelee: miten käynee jälessätulevan? Hyvä Jumala, mikä tulisikaan, jos se tapahtuisi keskellä taivalta, reessä...?

Hän muistaa että on kerran ennenkin saattanut synnytystuskassa olevaa vaimoaan. Silloinkin oli jännitys suuri, mutta kaikki kävi hyvin. Vaan se olikin pääkaupungissa -- nyt ollaan synkässä korvessa, jossa ei ole kätilöitä joka kylässä eikä lääkäriä joka pitäjässä.

Tie suikertelee metsässä, painautuu notkoihin, nousee kunnaille, laskeutuu taas metsäjärvien jäille, joilla käy hyytävä viima. Poromiehen parta on valkeana kuurasta. Kaakon taivaalla siintää heikko aamurusko luoden kalpean kajastuksen yli alakuloisten rämemaisemain. Ei risahdusta missään, kitukasvuiset kelohongat soilla ojentelevat kuin vilussa väristen paljaita käsivarsiaan. Masea mieli valtaa ajajan, mutta hän koettaa sen karkoittaa pois, arvostellen sen yön valvomisesta johtuvaksi sielun autiudeksi.

Vähät minusta -- mutta _hän?_ Hän pysäyttää poronsa, pidättää hengitystään ja kuuntelee. Minne jäikään hevoskyyti? Ei kuulu aisakelloa. Ettei vaan...?

Pakkanen kovenee, keli sitkastuu, taivaan ranta kelmenee kelmenemistään ja yön haamotus häipyy.

"Voi tätä viheliäistä erämaata! Voi näitä loppumattomia taipaleita! Että ovatkin ihmiset tänne raivanneet itselleen tyyssijansa -- tänne kylmään avaruuteen, jossa on vain ikuinen taistelu hallaa vastaan."

Jo kuuluu aisakellon kalkatus kaukaa takaapäin -- "sieltä hän tulee, hän, minun elämäni toveri erämaassa. Hän, jonka minä..."

Ja porolla-ajaja heittäytyy pulkkaansa ja läiskäyttää lämsäänsä.

Tullaan kolmanteen kievariin, päivä juuri valkenee, yli lumisten peltojen, jonka keskessä harmaa talo nukkuu...

-- Mirjam, miltä nyt tuntuu?

-- Nyt on hyvä, ei tunnu miltään. Matkustajat tulevat iloiselle mielelle, kun pääsevät pakkasesta lämpimään huoneeseen. Isäntä ja emäntä ovat niin harvinaisen ystävällisiä ihmisiä, eivät mitenkään lupaa lähteä ilman aamiaista ja kahvia.

-- Mihinkä sitä nyt reissutaan? Ja läpi öiseen?

-- Tämä minun eukkoni vain vähän tuulottelee, sille tuli niin ikävä Syrjäkorvessa!

Aviomies ihmettelee itseänsä että uskaltaa jo leikkiä laskea, kun vaara näyttää olevan ohitse.

Ja vaimo myös iskee iloisesti silmää ja nauraa. Eilisiltaiset kauheat väänteet ovat unohtuneet ja ruokahalu on mainio.

-- Mirjam, minä saatan sinua kaikissa tapauksissa perille asti.

Ja he lähtevät taas taipaleelle. -- Perille saavuttua on Mirjam kummissaan ettei hänen asiallaan näytä olevan mitään kiirettä. Ihan hävettää! Ja sellaista hiidenhamppua kun pidettiin ja koluttiin läpi öiseen...

Hän eroaa illan tullen Orjosta, miehestään, reippain mielin:

-- Ei minulla ole mitään hätää. Täällä on hyvä olla. Ja asia tietysti käy hyvin.

-- Ole nyt kaikissa tapauksissa varovainen, ja hoida itseäsi, sanoo aviomies.

-- Kirjoitathan Orjo taas kirjeitä?

-- Sitä tuskin tarvitsee sanoa. Rakas ystävä, voi nyt oikein hyvin.

Hihna huiskahtaa ja poromies katoaa pimeään yöhön. Elämä on reippautta.

25.

28 p. tammikuuta.

Rakas Mirjam!

Taas paistaa aurinko ja taas kirjoitan sinulle. Tänä aamuna kello 6 nousin ylös pikku Mailan vierestä, valjastin poroni ja kyyditsin postineidin pakkasessa postiin. Ja ajatteles mitä tapahtui: Mykrämäen alla, kun nykäsin, jäi hihna käteeni -- poro oli yön aikana purrut sen niin ohueksi että se katkesi. Emme uskaltaneet porolle ilmaista sen irtioloa, vaan annoimme sen itsestään mennä ja se menikin totuttuun paikkaansa.

Minä olin nyt vihdoinkin varma siitä että saan, viestin sinusta tai sinulta. Mutta kun postilaukut aukaistiin -- ei hiiskausta? Ja minä kun luulin että kohtalo sallii sinun synnyttää lapsemme 26 päivä tammikuuta -- sinä ymmärrät minut! Miten siis lienee -- missä ihmeessä se viipyy? Tämähän on hullunkurista: koko Syrjäkorpi ja Suopunki, vieläpä koko Kieringin kihlakunta vartoo päivästä toiseen että "milloin Orjo Koreliuksen uusin teos ilmestyy maailmaan?" Ne eivät ymmärrä että äidin kohdussakin saattaa vallita "lakko." Mutta Jumala ehkä suopi sen pienen pakkastiaisen tulla tähän maailmaan sitä valmiimpana.

No, niinhän näyttivätkin viimeiset tilimme että pahimmassa tapauksessa lapsi syntyy vasta tammikuun ja helmikuun vaiheilla. Ne ovat oikullista herrasväkeä ne meidän lapset: ne suvaitsevat tulla joskus kahta viikkoa aikaisemmin (jos lamppu savustaa!) tai kahta viikkoa myöhemmin (kun eivät toiset lapset kiiruhda).

Maanantai-aamuna tietysti taas vahdin viestiä, kukasties ajan pyhäiltana ensimäiseen kievariin: eikö postimies mitäkuta olisi urkkinut. Käskeppä nyt siis heti jonkun pistää pienikään raportti yksityisesti Syrjäkorven postimiehelle, niin en tyhjään aja yöllä kievariin tähtien valossa. Vaikka ei asia olisi valmiskaan, ilmoituta sekin.

Ihmeen suloiset ovat pikku tyttimme, molemmat. Jospa ne itse voisivat muistaa kaikki seikat sitten kun isoiksi tulevat, jos nimittäin kaitselmus suo niiden jäädä eloon. Meidän täytyy olla valmiit ne myös kadottamaan. Kun kerran kalleimpamme olemme kadottaneet, emme saa ajatella niin ylpeästi.

Ja kuitenkin toivon koko sielustani että ne saisivat jäädä eloon. Varmasti niissä _nyt_ ovat elonmerkit. Maila oli sinun lähdettyäsi jollakin tavoin kipeä, mutta nyt on tytti entistä terveempi, ei huuda eikä juonittele, syöpi hyvin, nauttii kaikesta, räiskyttää ympärilleen elämänilon kultaa ja kehittyy puheissaan hämmästyttävästi. Tyttöä on käytetty saunassa ja nykyään on se häneen tepsinyt hyvin. Sekä Mailaa että Sirkkaa käytetään joka päivä ulkona tuulottelemassa ja luulenpa että tämä murun komennukseni tekee hyvää Agnes siskosi huonoille keuhkoille. Terveellinen pikku pakko ei ole "alentavainen sisarellesi", kuten "rouva Korelius" joskus on suvainnut ajatella.

Se tässä nykyisessä elämässä on parasta että kun ei mitään hermokohtausten rähäkkää koskaan ilmene, lapsetkin ovat aivan kuin muuttuneet. Se on ihan ihmeellistä! Minuun he nyt tietysti enemmän turvautuvat ja panenhan useinkin aikaa heidän kantelemiseensa olkapäilläni. Tätiään he kunnioittavat.

Esimerkkinä Mailan kehityksestä saatan mainita, kuinka hän tänään juoksi kamariini nukke sylissään ja käski minun "sanoa paljon kiitoksia Maijalle!" Kysäsin: "mistä hyvästä minun piti häntä kiittää? Tai mitä hän siis on tehnyt?" Ja Maila vastasi totisena: "Se on tehnyt isot asiat housuun!" Tietysti minä silloin otin nukkea kädestä ja sanoin: "paljon kiitoksia!" ja Maila juoksi riemastuksissaan saliin -- hän oli voittanut tarkoituksensa. Sitten hän tuli sanomaan: "Loviisa on _hämmästynyt_!"

-- Mistä niin? utelin minä.

-- Kelkasta! vastasi tyttö. Kun selitin että ihminen hämmästyy tavallisesti silloin, kun jotakin yhtäkkiä tapahtuu, niin katsoi hän veitikkamaisesti silmiin ja sanoi: niinkö? Ihminenkö? Hämmästyykö? mutta väitti yhä että olipa Loviisakin aikalailla tänä aamuna _hämmästynyt_. Sitten hän kävi huokaisemassa: "Minulla pitäisi olla paljon työtä!"

-- Kyllä sinulle, lapsi kulta, tulee paljon työtä, kunhan kasvat isoksi! arvelin minä isänä.

"Voi!" sanoi hän kirkkain silmin. Ja meni huutamaan tädilleen että hänellekkin tulee kerran _paljon työtä!_

-- Loviisallekkin tulee paljon työtä!

-- Ei! sanoin minä. -- Loviisa jääpi nukeksi, vaan sinä kasvat ihmiseksi.

Hän mietti, mutta hyväksyi mielipiteeni.

-- Eikö äiti kirjoittanutkaan? hän kysyi tänä aamuna, mutta vastasi itse heti perään: Ei äiti jaksa kirjoittaa!

Kerran minä ilmoitin että äidille tulee pikku lapsi.

-- Mistä se tulee? kysyi Maila uteliaasti. Luuletko että minä vastasin vanhan tavan mukaan että äiti muka löytää lapsen saunan lattian alta t.m.s. Ei, vaan minä ainoastaan painostin että _äidille tulee_ ja vain sentähden ettei Maila ymmärrä, jätin sanomatta että äiti itse tekee lapsen isälle (kuten kansa sanoo). Mirjam! Sinun ei tarvitse luulla etten minä kiitollisuudella vastaanottaisi -- kolmattakin tyttöä. Tietysti poika olisi henkisiä haaveitani likempänä, mutta eihän noita tyttöjäkään joka mies saa ja sentähden ne, varsinkin pieninä, ovat sokeria suolan päälle. Kyllä lastensaanti on jotakin erinomaista, sano sinä mitä tahansa.

Lapsissahan me uudestaan elämme oman itsemme. Jospa sen muistaisimme silloin kun väsymme oman heikkoutemme takia.

Oi, elämän murhetta emme saa päästää myrkyttämään lyhyttä vaellustamme maan päällä!

Ilo, ei kevytmielisyys, vaan siveellisiin saavutuksiin perustuva ilo, on parempi kuin tuo ikuinen mököttäminen ja kaikkeen kyllästyminen.

Mutta se riippuu eräästä salaisuudesta -- terveydenhoidosta.

Jos sinäkin...? niin et... Te sisarukset olette mököttäjäsukua, jonkunlaisia märehtijöitä, pieninisäisiä nisäkkäitä, jotka vaativat että ihmisen terveyden pitää kestää alituisessa huone-ilmassa. Minäpä sanon: jollei teistä jokainen ala uhrata, omaa järkensä käskystä, aikaa luonnollisiin virkistyksiin, niin te, jokainen varpunen, kuolette harmajan kuoleman harmaan räystään alle. Syrjäinen sen parhaiten tietää.

_Sinun_ täytyy vahvistua. Sinun täytyy päästää ärtyisistä hermosäikeistäsi ja kohottaa Koreliuksenkin uusi sukupolvi! Se on sinun kunnia-asiasi. Nyt et sitä jaksane ajatella, lue tämä siis sitten kun jaksat.

Oh, kuinka paljon minullakin olisi sisätyötä, vaan kuinka rakkaalta tuntuu ajella peuralla kimmeltäviä lumia. Virkisty!

_Orjo_.

Suopunki, 29 p. tammikuuta.

Rakas Mieheni!

_Poika!!!_

Syntyi meille 27 päivä, perjantai-iltana klo 11.45. Olemme molemmat terveet. Painoi yli 3 kg. Kovempia polttoja kesti tunnin -- -- --

Saanko mennä täältä viikoksi kaupunkiin? lapselleni on luvattu hoitaja siksi aikaa. En tiedä sopivampaakaan tilaisuutta, vai tiedätkö sinä?

Sydämellisin syleily pikku tytöille ja isälle

_Mirjamilta_.

Syrjäkorvesta 31 p. tammikuuta.

Nyt sinä olet itsesi kunnostanut, Mirjam!

Kun minä sunnuntai-iltana klo 1/2 10 istuin Metsälän majatalossa ja postiaisakello juuri oli soinut pihalla ja isäntä emäntineen ryntäsi sisään kysyen: "arvatkaapa, _kumpaa_ sukupuolta?" niin olinpa viimeisessä salaisessa jännityksessä, mutta hengessäni -- varalta -- alistuen nurjien kohtaloiden alle -- vastasin jotenkin synkästi: "mikäpä se muu olisi kuin kolmas tyttö!" niin iloisestippa hämmästyin -- vaikka se niin juuri oli muka laskettu -- kun isäntä ja emäntä yhteen kurkkuun nauroivat: "ettepä arvanneetkaan!"

Ja lipussa, joka oli postimiehen rintalaukussa, seisoi _omakätinen_ kirjoituksesi: "Sanokaa miehelleni että hänelle syntyi poika perjantaina. Mieheni tulee teitä vastaan tahi tapaatte hänet Metsälän majatalossa." Ja alla oli nimesi ja erittäin oli onnittelu-kortti sikäläisiltä tuttavilta ja erittäin kirje sinulta virkalaukussa.

Niin mukavalta, satumaiselta tämä kaikki tuntui etten oikein tiennyt _miten päin_ piti pulkassa kotiin ajaa!

Tähdet tuikkivat kirkkaasti sinä yönä ja pohjoistaivaalla roihusivat oikeat revontulten patsaat, ja minä ajaa hyristin koskien kohina korvissani yli talvisten siltojen, läpi nukkuvien metsien pakkasessa ja -- lauloin ja katselin tähden lentoa ja toivoin ja pelkäsin yhtaikaa, mutta kaikki esiintyi nyt niin juhlallisessa tunnelmassa ja peura oli ihmeissään ja luuli kai minun olevan humalassa, sillä se tuskin älyää pikkulasten maailmaantuloa. Ja minä muistelin Ismael Amiria erämaassa ja hänen saarnansa poika- ja tyttölapsista, kuinka taivaan tähdet tanssivat riemusta, vaikka tyttölapsikin syntyy.

Ja tytöt ovat pieninä suloiset ja neitseinä huumaavat, mutta -- siinä kaikki. Nietzsche sanoo että nainen kelpaa ainoastaan rakkauteen, vaan ei -- minun mielestäni -- maailman ja suvun eteenpäin vientiin.

Mikä nimeksi? ajattelin siinä tähtiyönä porolla palatessa ja kuvittelin että jotakin sen olla pitää "tähtivaloa tai peuran laukkausta tai pohjanpaloa."

Niin ajaa helskytin kotiin ja huusin unenpöpperössä olevalle Agnekselle, jonka näin oven raosta että "poika tuli!" ja sitten juoksin naulaamaan suuren plakaatin, sinikynällä kirjoitetun, keskikuistin ulko-ovelle siskoani varten että hän aamulla varhain postiin mennessään _älyäisi_ antaa Rekke Rissasella kapulan kuriirille, hyvät toppakahvit minun laskuuni.

_Tietysti poika!_ minä kirjoitin ylpeästi tuohon plakaatiin, jonka sydänyöllä naulasin keskikuistin oveen.

Ja niin koko vanha pappila täytettiin uuden prinssin ilmestysmanifestilla ja piikatyttäret hyppivät kuin vasikat karsinassa. Ja aamustapäivin jo ajaa karahutti poromiehiä ja hiihteli muita "ystäviä" onnittelemaan ja herra isäni ja rouva äitini ja -- Kielevä Kreeta pitivät varpajaisia meidän puolella.

Mutta Maila tyllykkä huusi suun täydeltä, säkenöivin silmin: "Mailalla veikko! Missä se on se äidin poika? Syntynytkö? Onko se syntynyt? Voi ihmettä! Minkälainen _pää_ sillä on? Onko sitä -- harjattu?"

Minä, onnellinen isä, nauroin katketakseni, vaan Sirkka hymyili ja kopsutti jalkojaan, se sinihilkka, suloinen syyskukkanen.

Ja aurinko paistoi yli pakkaskiteisten peltojen ja poro sai päivän kunniaksi täyden pesuvadillisen ohrataikinaa, jota se on oppinut syömään leipäkoulussaan.

Ja onpa kuin itse taivaan Jumala tällä erää suosisi poikani maailmaantuloa, sillä juuri samassa postissa, jossa sinun kirjeesi tuli, saapui minulle kokonainen iso seteli rahaa -- omaa rahaa. Tosin se tuli kovan taistelun perästä, mutta tulihan kumminkin.

Ilmoita se piltille!

Voi kuinka minua kaivelee ettei rinnoistasi heru luonnollista ravintoa sille pienelle. Sentähden kai kaikki lapsemme ovat niin herkät... Hoidatko itsesi nyt hyvin? Määrätty aika, muista se, vaikka niiltä tuntuisi. Koko sinun hermostosi vaatii korjausta. Kummallista että _heti_ kysyt, sopiiko sinun matkustaa kaupunkiin. Tietysti saat, _jos_ se mielestäsi on sopivaa. Ja tietysti minä varustaudun siihen että kun sanot meneväsi viikoksi, viivytkin neljä viikkoa.

Mutta siitä hyvästä täytyy sinun minulle tuoda sitä raittiusmiesten kiroamaa vaarallista juomaa, sillä minä tahdon joskus murheessa ja sairaudessa "lohdutusta ystäväin seurassa" -- hymm.

Ja se tietenkin kannattaa aivan yhtä hyvin ja huonosti kuin joku muukin ylellisyys. Siinä sait!

Suostunpa suostun siis lopultakin, ja sinulle voi olla hyväksi, jos vain lapsen suhteen raahdit lähteä -- nythän tosin on helpoin siitä erota ennenkuin sydän tarttuu -- mutta muista se että rakennuspuuhista ei tule mitään, jos me nyt rupeamme omilla varoilla paljon matkustelemaan.

Se sinun unelmoitu _oma kotisi?_ Yhden asian vain tiedän varmasti tällä kertaa: Sinä sait minulle pojan ja minä ylistän sinua ja suutelen sinua hengessäni. --

_Orjo_.

P. S. Hänen nimensä! Keijo Varjomo? Sortimo Sotavalo? Sano sinä!

Suopunki 3 p. helmikuuta.

Rakas Orjo!

Ei sitä nimeä! Tähtiä eli jotain tähtitaivaasta minäkin sen tahtoisin muistuttavan.

Sinun kirjeesi oli niin hyvä ja niinkuin suloista voidetta kipeille haavoille, niin että katkeruus kaikki mielestä katoaa ja hyvä saa vallan. Tahdon säilyttää, viime kirjeesi, kaikki hyvä tulee sinusta siinä niin näkyviin ja kuinka sinä katsot asioita kauniisti. Ei minusta ole vielä kirjoittajaksi. Siitä hammaslääkärille menosta ei tule mitään, tohtori pitää liian heikkona, vaan vielä talvikelin aikana minun täytyy päästä ja rahat pyydän muualta. Lupaathan Orjo että ennen vappua saan käydä hammaslääkärissä?

Ensi viikolla, jos ei erikoista tapahdu, tulemme kotiin pikku siskojen luo. Ei suinkaan sieltä mahtaisi joutaa kukaan nainen noutamaan ja sinä voisit samalla tulla, jos tahtoisit? Se sinun "ryyppyturkkisi" pitäisi saada tänne. Saan minä täältä kumppanin lasta tuomaan, jos ei muuten sovi. Pitäisi antaa sana sille uudelle palvelustytölle että tulisi palkasta sopimaan. Jos ei Lyydi tule, niin otan Outin.

Enpä sano, _minkänäköinen_ poika on. Kiltti tuo vain on ja suloinen.

Lämmin tervehdys isälle ja pikku tytöille.

_Mirjamilta_.

Mailan Loviisalle seuraa tossut.