Part 13

Tiedätkös mitä on saksalainen vuode? Se on lumivalkoinen vuori paljaita untuvia. Sinulle sopiva! Minulle ei! Sillä minusta se on suoraan sanoen -- aistillisuuteen ja hekumallisuuteen viettelevä. Baselista ajoin tänne Zürichiin. Päivä oli hirveän kuuma, päätä pyörrytti, paita ihossa kiinni, tuon tuostakin sukelsi pikajuna kallioiden sisään ja kaikki pimeni ympärillä. Luulen että me menimme monta kilometriä maan alitse, kallioiden läpi. Siitä arvaat, kuinka huimaavan korkeat ovat vuorimaisemat. (Muistatko kuinka häämatkallamme iloisessa maassa otimme suukkoja tunnelissa?) Zürichin asemalle saavuttua olin peräti väsynyt ja tuska sydämessä. Siinä hirveässä vilinässä kaiken maailman kansallisuuksien keskessä piti minun toimia täydellä järjellä saadakseni ensinnäkin ranskalaista rahaa kukkaroni täyteen, sitten ruokaa, sitten tavarat säilyyn, sitten hotellin tietooni j.n.e. Olin niin väsynyt että tuskin pysyin seisaallani, mutta viiniä saatuani tulin tietysti huumaukseen. Siitä oli se hyvä että uskalsin ruveta puhumaan kielillä ja kielillä puhuminen vei minut vihdoin taivaan portille: kirjoitan tätä kirjettä 600 metrin korkeudesta, Zürichin hienoimmasta matkailijapalatsista. En osaa sanoin kuvailla hotellin loistoa ja luonnon ihanuutta. Puistot, soitot, kukat, sähkövalot, terrassit -- kaikkialla tyyliä.

Kirkonkellot kaikuvat sinisessä avaruudessa, et voi uskoa, kuinka sointuvasti. Sinun, Mirjam kulta, pitäisi saada täällä asua yksi päiväkään. Minä tahtoisin nyt levähtää, hengittää, miettiä ja rauhoittua. Sehän on matkani tarkoitus. Jää hyvästi Mirjam.

München 21 p. heinäkuuta.

Mirjam!

Suurella vaivalla löysin eilen tässä isossa maailman kaupungissa Haupt-Postin ja sain kirjeesi. Palatessani asuntooni yllätti kova sade ja minä pakenin likimpään Restaurantiin ja koska en ollut syönyt eilisillasta saakka ja nyt oli jo kello 5, tilasin härkäpaistia nälkääni. Sattui olemaan hieno paikka. Join puoliskon jotakin Pitsporteria ja tietysti viini nousi uupuneen uroon nivuksille. Niin luin kirjeesi ja se tuntui hyvältä... Maailma tanssi silmissäni jossakin määrätyssä tahdissa, sähkövalot vilisivät ja ulkona rankkasateessa automobiilit ja raitiot kilisivät. Takanani kaukana puhuttiin kai ruotsia, rupesin kuuntelemaan, mutta silloin herra ja rouva, vieraita kuten minäkin, alkoivat puhua ranskaa. Eivät ehkä olleetkaan Suomesta, olin huumeessani vähällä blaskata itseni. Hekin joivat viiniä kuten kaikki täällä aterioidessaan tekevät. Sateen lakattua läksin kaupungille ja jouduin Bayer-strasselle! Mikä ääretön liike kaduilla! Ja sitä korean kapistuksen ylenpalttisuutta loistavissa makasiineissa, niin että jos katsomaan rupeaa, ehdottomasti hullautuu. Eksyin, harhailin, kyselin poliiseilta, neuvoivat kohteliaasti, mutta yhä eksyin. Vihdoin sentään, aterioituani automaatissa, osuin yksityisasuntooni jotenkin mitättömään pensiooniin. Siinä odotti minua taas tuo kirottu saksalainen vuode -- untuvia, valkoisia vuoria. Pidä akkuna auki, jos korvasi kestää räminää ja jyryä läpi kesäisen yön! Satoja automobiileja, sähkövaunuja ja kuormajättiläisvankkureita huristaa ohi. Tänään sain aamiaisekseni kahvikupin, pari hyvin pientä pullakikaraa ja niihin kuuluvat pari viiden pennin kokoista voilevyä. Niin ja lisäksi 3 -- sanoo kolme -- sokeripalaa. Sepäs oli ravitseva aamiainen pohjoissuomalaiselle! Pyysin lisää sokeria, tuotiin toiset 3 pientä sirua -- voi pirua -- jätin yhden emännälle.

Syöneenä miehenä kelpasi lähteä kaupungin merkillisyyksiä tutkimaan. Neue Pinakothek -- Alte Pinakothek -- älä luule niitä apteekeiksi -- National Museum -- Baijerin Luonnontieteellinen museum j.n.e. Niissä näkee tämän maailman kehityksen Aatamin askeleista Zeppeliiniin asti.

Kummallista että pääni kesti niin paljon yhdessä päivässä. Kuljin varmaankin kolme kilometriä läpi salien, joissa on satoja vahtimestareita. Huomenna jatkan näitä tutkimuksiani, joista tunnen "kovasti viisastuvani." Kaupunkihan on täynnä kuninkaiden patsaita, leijonia, suihkukaivoja, taivaan enkeleitä j.m.s. Münchenin olutmaneesit ovat kuin myrskyävä Atlanti -- niihin mahtuu myriaadi seidelinjuojia. Mainiot viinipaikat naisille ovat nuo automaattiravintolat -- ajatteleppa Mirjam, jos siellä erämaassa olisi petäjissä kranoja, joista helmeilevä viini loriseisi huomaamatta kahvikuppiisi!

En puhu sinulle mitään samettipöksyistä enkä silkkipaidoista. Mikä intohimo sekin ihmisessä lienee: tiedustella kaikissa Euroopan kaupungeissa pohjolaiselle eukolleen -- silkkistä paitaa! Muuten soisin sydämeni pohjasta että kerran pääsisit viikoksi Müncheniin itse -- muutamia tuhansia taskussa. Osaan minäkin tuhlata niin kauvan kuin kultakolikot helisevät. Pelkäänpä Sveitsin nurkalla menettäneeni sata frangia päivässä. Hullu olen, tietysti tulee katumus, jahka raha loppuu.

En minä epäsiveyttä täällä ole nähnyt, mutta enhän ole öisin liikkeellä ollutkaan. Baijerin katoliikit lienevät paljon ihmisellisempää väkeä kuin muiden saksalaisten kaupunkien asukkaat. Mutta enpä ole vielä tavannut niin kaunista naista että olisin hullaantunut.

Tietysti vapautensa kukoistusiässä oleva, ikävöivä, kauneutta turhaan janoova yksinäinen mies tulee maailman vilinässä ajatelleeksi naistenkin seuraa, mutta minähän olen luonteeltani, näissä asioissa naurettava raukka, nahjus ja hölmö. Mieleni on niin surullinen. Enhän minä osaa _nauttia_ suuren maailman elämästä enkä _vapaudesta_. Ja lisäksi: sielulliset ristiriidat, alituinen hautominen: seuraukset --?

Se on hyvä, sanoo joku. Itse sanon: olen onneton. Sillä mitä minulla on odotettavissa lähimmässä tulevaisuudessa? Eikö karkea kokemus todista jotain? Voiko suhde muuttua? Voinko parata? Ja voitko sinä estää itsestäsi ne syyt, jotka mielestäni ainakin osaksi heikkouteni aiheuttavat? Kärsin julmasti! Tuntuu kuin kuolisin, vaikkapa sinne elävänäkin pääsisin. Kohtalo, kohtalo, kohtalo! Tulee taas tukahduttava, ikävä yö -- saksalaisessa vuoteessa: hirveä yöajo akkunani alla; mitä pirua ne ajavat yöllä nuo Baijerin kuninkaat ja portot? Laskeudun alas kadulle kävelemään viedäkseni tämän kirjeen laatikkoon. Lapsilleni suudelma rakastavalta isältä. Ja sinulle, Mirjam, suudelma

_Orjolta_.

Kun Orjo oli pudottanut kirjeensä postilaatikkoon, istahti hän hetkeksi hämärään puiston penkille. Vieras maa kuhisi hänen ympärillään ja hän vaipui mietteisiinsä. Yhtäkkiä hän havahtui siitä että joku naisolento istuutui hänen viereensä ja alkoi häntä puhutella. Orjo vilkasi naiseen, mutta käänsi heti katseensa suoraan eteenpäin jääden kiinteästi tuijottamaan pimeyteen. Ja vaikka nainen häntä yhä lähenteli ja kuiskasi hänelle jotakin, ei mies hievahtanut. Silloin nainen ilkeästi nauraen nousi ylös ja läksi tiehensä.

Kiihkeästi tykyttävin sydämin, jollakin tavoin katkerana itselleen ja koko maailmalle, palasi Orjo yömajaansa ja sukelsi vuoteeseensa. Koko hänen ruumiinsa värisi ikäänkuin kylmässä. Siinä se taas oli näyttäytynyt -- tuo hänen elämänsä sfinksi, ilotyttö, jota hän inhosi. Baijerin ilma huljui niin pehmoisena ja kepeänä hänen ympärillään, Isarkoski välkähteli sähkövaloissaan, kiiltävillä, sulosointuisesti soivilla umpinaisilla automobiileilla ajettiin ajamistaan hänen akkunansa alla -- mutta hän, lumisen maan mies, ei osannut nauttia niinkuin olisi tahtonut. Tuo ikuinen ristituli -- todellisuus ja mielikuvitus!

* * * * *

Hän sivuutti Dresdenin -- sillä hänen kukkaronsa alkoi laihtua -- ja ajoi suoraan Berliniin. Satunnaisen matkatoverinsa, juutalaisen ylioppilaan, seurassa hän kulki milloin kävellen, milloin voimaomnibuksella ajaen, milloin maan alitse tai kattojen ylitse junalla kiitäen ympäri yöllistä Saksan pääkaupunkia nähden kaikkialla loistoa, suuruutta ja koneellista elämänmukavuutta. Mutta Friedrichstrassen katuelämä häntä mietitytti -- hänelle sanottiin että tällä kadulla melkein jokainen naishenkilö oli rahalla ostettavissa.

Saattoiko maailma todella olla niin kevyt tai oikeammin: miksi se oli niin raskas??

Hän tahtoi tutustua Berlinin mysterioihin, mutta -- hän oli luonteeltaan siihen mahdoton. Hän kirosi ihmisten siveettömyyttä ja kirosi itseään -- _mitä_ hänellä, siveellisellä aviomiehellä, oli tekemistä maailman turmeltuneissa markkinakaupungeissa. Joskus hän tunsi naisten heittävän uteliaita silmäyksiä häneen, mutta hän ei niihin kääntänyt huomiota. Väliin hän ihmetteli parittain kävelevien tyttöjen nuoruutta, mutta sanoi itsellensä: mitäpä se minuun kuuluu?

Uupuneena sielultaan hän katujen vilinästä kiipesi hotelliinsa. Ei, ei ollut hänestä kalaksi sameaan virtaan. Ja kuitenkin hän ikäänkuin kirosi nuoren miehen aikaansa että oli ollut -- liian siveä.

Kummallista! sanoi hän itselleen. -- Minä kuljin kymmenen vuotta pyhimyksenä, silloin kun se minulle oli vaikeinta, ja nyt ikäänkuin tahtoisin saada takaisin tuon ajan, jolloin minusta itsestäni riippui, olinko pyhimys vai syntinen. Kuinka perinpohjin mies voipi _muuttua_ siveelliseltä pohjaltaan! Piruko minua vaivaa? Lienen halvin aviomiesten joukossa, kun saatan edes _kuvitella_ muita naisia kuin omaani!

Mutta kaikista erikoisinta tässä on se että pysyn loppuun asti _uskollisena_ hänelle!

Orjo Korelius muisti samalla pienet lapsensa ja lämmin virta täytti hänen sydämensä. Ja hän kiitti Jumalaa että hänellä oli vaimo ja lapset erämaan kätkössä.

Kukaties se sittenkin on elämän kalleinta kultaa -- perhe-elämä eristettynä maailmasta?

Hän nukahti hymyillen ja nukkui rauhallisesti.

Rakas Mirjam!

Luin kirjeesi Unter den Lindenillä. Kiitos! Se oli kaunis, kauniimpi kuin mitä minun lienevät olleet. Joskus olen matkallani tahtonut kirjoittaa hyvinkin synkän kirjeen. Entisyyden kokemus -- tulevaisuuden pelko.

Jääpi nyt kirjoittamatta. Mutta saanko minä milloinkaan oikein _levähtää?_ Ja saanko vielä koettaa, lähteekö minusta enää mitään, vai onko kaikki lopussa? Siihen tarvitaan erityistä sielun rauhaa. Mutta -- minä pelkään. Heti tultuani alkaa elämä ahdistaa minua taloudellisilla vaatimuksilla. Hyvä Jumala -- minähän olen vain se mikä olen. Jumala tietää etten minäkään ristissä käsin ole tahtonut istua. Ihminen sentään on oikeutettu joskus lepoa nauttimaan. Varsinkin surussa -- suuressa, ikuisessa -- ja ikuisessa taistelussa.

Mirjam! Miksikä sinun kirjeesi ovat aivan päinvastaiset kuin todellisuuden vaikutus?? Siinä on minulle miettimistä.

Olen ristiriitaisissa tunnelmissa, minkä vaikuttaa osaksi se harmi että olen -- rahatta. Turhaan postista, tiedustin ja tiedustan yhä rahalähetystä, joka oli tilattu tänne. Muuten ei minulla ole hätää, vaan -- eräät tuliaiset voivat jäädä ostamatta. Pois, pois! Berlin jääpi jotenkin vähälle tutkimiselle. Ei minusta oikein tänne. Hurina hirveä, ihmiset juoksevat. Alku oli lupaava, loppu huono. Ei ainoata tuttavaa. Ja Berlinin saksalaisiin mahdoton tutustua. Nyrpeyden leima -- naistenkin nenien päissä.

Lapsilleni sydämen syleily. Isä palaa kotiin!

* * * * *

Elokuun ihanat, pehmeät ilmat Perä-Pohjolassa ovat alkaneet. Päivillä paistaa aurinko etelämaisen kuumasti ja vaahtoharjat laineet välkkyvät marmorivalkoisina hypellen pitkin sinimustia järven ulapoita. Rannat ovat vehmaimmallaan: koivut, raidat, lepät ja pajupensaat koettavat kilvan peittää tumman rantarakon ja kanervaisen manteren rajaviivaa. Yöt ovat hämärän hempeät, täynnä tuoretta tuoksua, ja aamun kimmeltävä laine heleällä hiekkarannalla on hekumallinen kylpeä. Linnunpoikaset ovat hilpeimmillään, marjat makeimmillaan, kukat puutarhoissa loistavimmillaan -- koko luomakunta kukoistavimmillaan.

Mirjam lapsineen ja palvelustyttöineen viettää vapaata elämää Ulpukkasaarella. Hän käy puettuna niin keveästi että elokuun pehmeä ilma esteettömästi pääsee hyväilemään hänen ruumistaan, ohi soutava taikauskoinen kalamies saattaisi häntä luulla saaren haltiattareksi: valloillaan aaltoavat valkealla kaulalla pitkät suortuvat, lyhyt on punainen hame ja helmojen alta vilkkuvat nilkat ja pienet jalat.

Ja saaren haltiattarella on toverinaan pieni keijukainen, hohtavasilmäinen, pellavapäinen tyttönen Maila. Yhdessä he käyvät kylpemässä auringonpaisteisella rannalla, yhdessä he tutkivat pikkulinnun pesiä, yhdessä poimivat marjoja ja kukkasia ja yhdessä istuvat mäntyjen välisessä keinussa. Mutta joskus on Mirjamin sylissä myös toinen, pienempi keiju, Sirkka, joka ei vielä osaa kävellä. Ja keinu kesäinen heiluu ja nuori äiti laulaa sydänkäpysilleen kauneimmat laulunsa:

Lapseni mun, lapseni mun, Tuulan tuulan tei! Nouse kiikku, sävel soi, Laulan kunnes lakastun, Lapseni mun, lapseni mun -- Muuta mulla ei!

Mirjam on onnellinen. Mutta silloin tällöin kesäpäivän kirkkaimmillaan ollen hän yhtäkkiä säpsähtää ja katsahtaa peljästyneenä ympärilleen: näkeekö kukaan häntä?

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä katkera varjo väistyy hänen kasvoiltaan, hän väljentää hiukan hameensa miehustaa ja kuljeskelee ympäri saarta avojaloin hyräillen kuin nuori tyttö. Elämä on yhtäkaikki suloista.

Ja hän naurahtaa ääneen, kun huomaa aina vaan ja joka askeleella muistavansa Orjoa.

"Hänelle minä kuulun ja nyt taas -- sitä enemmän."

"Häntä rakastan."

"Oh! että naisen pitää... niin ikävöidä miestä!"

-- Huhuu! Kuka huutaa?

Mirjam säpsähti yhtäkkiä omia ajatuksiaan ja kuulosti henkeään pidättäen.

-- Hoi! Hoooi! Tuokaa ve--nettä. Hoi! kuului ääni selvästi vastapäiseltä rannalta.

Rouvan veret pysähtyivät hämmästyksestä. Ja vasta seuraavassa silmänräpäyksessä hän ymmärsi ettei veneenhuutaja ollut kukaan muu kuin Orjo, joka palasi ulkomaaretkeltään. Iloinen sykähdys kävi läpi hänen ruumiinsa ja hän läksi juoksemaan pitkin saarta huutaen palvelustyttöä.

-- Katri, kierrätä vene. Minä tulen mukaan. Se on hän -- Orjo.

Vene keikkui aalloilla. Mirjam ohjasi.

-- Älä souda! pysäytti rouva palvelustyttöään. Hänestä oli yhtäkkiä ruvennut näyttämään ettei, rantakivellä seisoja ollutkaan hänen miehensä, vaan joku ventovieras herra. Tuollainen hieno panamahattu päässä, korkeat kaulukset ja tumma mantteli --?

Ja Mirjamia kauheasti ujostutti punainen hameensa ja paljaat jalkansa.

Mutta rantakivellä seisova herrasmies heilautti käsilaukkuaan ja huusi:

-- No, tule nyt vaan!

Se oli sittenkin hän, se oikea.

Orjo varjeli venettä töksähtämästä kiveen ja hyppäsi kapsäkkeineen veneeseen.

-- Päivää -- päivää.

Orjoa harmitti, miksi ei Mirjam ollut saattanut soutaa yksikseen ja samoin Mirjam huomasi vasta nyt tehneensä tuhmasti, että oli ottanut palvelustytön mukaan.

Hän näet ujosteli suutelemasta miestään palvelustytön läsnäollessa.

Kummallista, sanoi Orjo puolittain kuin itsekseen saapua Berlinistä suoraapäätä Ulpukkasaareen? Et voi aavistaa Mirjam, _miltä_ se tuntuu!...

23.

Vähitellen, aste asteelta, pala palalta heidän elämänsä tuli myrkytetyksi. Turhaan kumpikin teki hyviä päätöksiä, turhaan he lukivat hyviä kirjoja, turhaan katselivat hyviä ihmisiä ja turhaan rukoilivat Jumalaa. Turhaan he omaan epäsopuunsa tuskastuneina vannoivat uutta rakkautta ja syleilivät toisiansa hetkien huumassa.

Turhaan oli Orjo tehnyt ulkomaanretkensä saadakseen voimia ja rauhan näkökantoja -- sietääksensä omia ja Mirjamin hermoja.

Ja turhaan odotti Mirjam taas lasta, jonka saamiseen kumpikin suloisen sopusoinnun hetkenä oli sydämensä pohjasta suostunut toivossa vielä kerran vastaanottaa poikalapsen iäksi kadotetun esikoisen sijaan.

Kaikki turhaan! Avioliiton hengetär kuljetti heitä ikäänkuin kädestä vetäen väkisin pitkin pimeitä polkuja, jotka kaartelivat pohjattomien kuilujen reunoilla.

Yksi askel vain syrjään -- ja ihminen olisi pelastumattomissa. Ja kuitenkin heistä kummastakin tuntui että kaikki paha oli heidän välillään vain pahaa unta ja että todellisuuden _täytyi_ olla toinen.

Sillä tietysti he toisiaan rakastivat -- sehän oli koettua, tunnettua, nähtyä -- tietysti he toinen toisensa parasta tahtoivat!

On marraskuun ilta. Orjolle on marraskuu jostakin syystä kaikista kauhein kuukausi. Hänen synkkämielisyytensä on silloin niin raskas ettei sillä ole enää rajoja. Hänestä tuntuu että kaikki loppuu, ettei hän kestä omaa elämäänsä, jonka ikävän syyt hän löytää ympäristöstään eikä koskaan itsestään, josta kuitenkin monet, ehkä raskaimmat olisivat olleet etsittävissä!

Kaikki loppuu varmaan pian, sanoo Orjo itseksensä ja kauhistuu oman tunteensa todellisuutta. Joko minä -- taikka hän -- taikka molemmat... Hän ei tiedä selvästi, mutta jotakin hirveätä tapahtuu?

Ja silloin hänellä tulee sääli itseään. Jos nyt kuolen, sanoo hän itselleen, niin ei kukaan osaa selittää, _mikä_ sitä miestä vaivasi. Jospa jätän selityksen, tunnustuksen, paljastuksen pöytälaatikkooni, niin ainakin saavat vihiä.

Tuo ajatus tyynnyttää häntä hetkeksi, hän tarttuu siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Ei hän niin paljon omaa vaimoaan tarkoittanut -- raivosi yleensä avionsa onnettomuuden vuoksi omalta yksipuolisella kannaltaan.

"Itselleni -- jälkeenjääneille -- kohtalon varalta." kirjoittaa hän kuoren päälle ja sitten alkaa selitys, paljastus, aviomiehen purkaus.

Elämän hirmumyrskyissä... 8 p. marraskuuta.

Se ei ole totta, kuten yleisesti sanotaan, että aviomiehet ovat häijyjä vaimoilleen. Se on verinen vääryys siinä suhteessa että syyt, miksi aviomies voipi tulla julmaksi (ei häijyksi), lankeavat ulkopuolelle miehen syyntakeisuutta.

Jos aviomies, vaimo, joka antautui avioliittoon rakastaaksensa miestänsä ja tulevia lapsiansa, rikkoo avioelämän pyhintä sääntöä vastaan, joka on yhteinen, alati _näkyvä_, alati jatkuva rakastava käytös lapsia kohtaan; jos hän vuodesta vuoteen, päivästä päivään _ärsyttää_ omaa aviomiestään näyttämällä äidinoikeuden varjoa miehen edessä, s.o.: tekemällä pahaa _sanoilla_ tai käytöksellä lapsille, joita mies ei minään silmänräpäyksenä salli loukattavan; jos hän täten myrkyttää kodin päätunteen, jonka pitäisi olla kärsivällinen sopusointu; jos hän täten, tuhansia muita pahoja lisäämällä saapi aikaan niinsanotun kotihelvettitunteen aviomiehen rinnassa, aviomiehen, joka on pettynyt ihanteissaan, niin silloin -- jos aviomies puolestaan unohtaa sopivaisuuden rajat ja sielunsa tuskissa esiintyy järjettömänä petona järjestystä aikaan saadaksensa, silloin -- _hän_ on oikeassa ja vaimo väärässä; miehen puolella on se totuuden Jumala, joka näkee läpi ihmisten juonien. Hän sortuu ehkä helvettiinsä, jossa hän omin käsin onnettomuutensa surmakiveä liikuttelee, mutta -- ikuinen syytös, syiden kiro, lepää hänen elämän toverinsa petoksen tehneessä sydämessä.

Hän, nainen, raiskasi pyhän -- siksi mies hävitti kodin viimeisenkin mahdollisuuden. Naisella ei pyhinkään ollut pyhää -- mies tahtoi kaiken tai ei mitään. Mies tahtoi varjella avioliiton kukkia polkeutumasta -- lastensa hermoja äidin väärältä oikeudelta -- siksi traagillinen, ainoastaan syvien sielujen ymmärtämä kohtalon laki pakotti hänet itsensä kiskomaan rakkaat kukkaset (lapset) juurineen irti maasta. _Mies itkee jo vuosia edeltäpäin_ nähden psykologiset seuraukset siitä tai toisesta metoodista, nainen ei näe kuin lentävän hetken: -- siksi mies lentävässä hetkessä, kantaen hirmuisia aavistusten, kuormia, raukeaa itsensä hillitsemisessä...

Syvimmin onnettomat, hienotunteisimmat sielut muuttuvat sellaisissa avioissa, kuluttavan tulen uhreina, raakatuntoisimmiksi.

Miehellä, raivotessaan vihdoinkin petona, ei ole silmäinsä edessä mitään muuta kuin särjetty ihanteensa: ihminen, joka häntä on kiduttanut, on sekin vain _paha aate_, jonka hän uhmaa hetkessä hävittää.

Hän kärsii hyvyytensä tähden -- siksi hän muuttuu pahaksi maailman silmissä.

Ulkonaiset tapaukset ovat kuitenkin toisarvoisia totuuksia. Päätotuudet ovat sisäiset, ja mies, joka hyvän aatteen, ihanteensa tähden, on sortunut pahaksi, on marttyyri, ei muuta, kuin elämän marttyyri, viaton...

* * * * *

Kolme päivää kului -- eikä kumpikaan, ei aviomies eikä aviovaimo, toivottanut toiselleen hyvää yötä eikä hyvää huomenta, vaan kumpikin paadutti sydäntään. Eikä kumpikaan näiden päivien kuluessa, ei ruokapöydässäkään, virkkanut toiselleen ystävällistä sanaa, ainoastaan jonkun syrjäisen kuullen sanottiin muodon vuoksi joku arkipäiväinen asia.

Vihdoin kävi tämä jännitys yli voimain ja vaimo hiipi itkien miehensä vuoteeseen ja syleili häntä rajusti. Ja mies myös itki oman elämänsä katkeruutta, mutta siunasi hellän hetken puuskaa antaen ja saaden kaikki anteeksi. Sitten taas nousi pilviä. Vaimo osoitti hermostusta lapsia kohtaan, ei jaksanut ottaa vastaan miehensä tovereita eikä pitänyt miehensä esityksistä että vieraille täytyi antaa erikoisissa tapauksissa ruokaa ja tarjota yösija.

-- Koeta nyt rakas Mirjam tulla järkiisi! Minähän saan ihan hävetä sinun tähtesi!

-- Eivätkö voi mennä muualle! Minä en jaksa. Ja rouvan silmät leimahtivat vihasta.

-- Mutta muista nyt, rakas Mirjam, että ihmiselle on arvokkaampaa olla ystävällinen niillekkin, jotka meitä kohtaan ovat epäystävällisiä.

Ei, minä en tahdo!

Silloin veret karkasivat aviomiehen kasvoihin ja hän raivostui. Ja perhekohtaus tapahtui...

Orjo sulkeutui huoneeseensa ja läähätti kiihkeästi. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli ampua itsensä. Sitten häntä äkkiä väsytti ja hän nukahti pöytäänsä vasten.

Ei kummaltakaan puolelta tapahtunut lähestymistä moneen päivään. Päinvastoin: poistyöntämisen tunne yhä paisui. Lastenhuoneessa tapahtui joka päivä surkeita näytelmiä -- raskaudentilassa oleva naisparka siellä purki elämänsä katkeruutta pikkutyttöihin, jotka eivät osanneet olla äitinsä mieliksi.

Orjo oli mielellään lastensa kanssa. Hän piteli niitä sylissään, hyväili hellästi, kiikutteli jalallaan ja konttailikin leikkien. Mutta äiti ikäänkuin ei ollut sitä huomaavinaan. Hän jatkoi menettelyään ja oli aviomiehen mielestä järjetön menettelyissään.

Kun ukkosenilmaa oli jatkunut viikon päivät, silloin Orjo taas tarttui kynäänsä ryhtyen tekemään selkoa asemasta. Vaikka hänen vaimonsa oli raskaudentilassa, joka selvitti paljon, ei hän voinut olla tekemättä ankaria syytöksiä.

Suru on tuhat kertaa arvokkaampi asia kuin kotihelvetti! -- kirjoitti hän. Joko sinun tai minun on edes lyhyeksikään aikaa lähdettävä talosta!

Sinä olet ärsyttänyt minun kärsimykseni siihen huippuun ettei minulla kohta ole muuta jälellä kuin rientää lopettamaan onneton sisäinen elämäni rakkaimpani pyhimmällä haudalla...

Minä en ole nukkunut taaskaan moneen yöhön hirveän hermojännityksen ja kurjan vihan takia. Tietäköön koko maailma, että kun minä vihaan huonoja ominaisuuksia, vääriä tekoja tai halpaa menettelyä, minulle ei merkitse mitään, _kuka_ joutuu vihani alaiseksi.

Tuhansia kertoja olen sinua varoittanut sinun nykyisestä helmasynnistäsi, joskus harvoin olet sinä vikasi tunnustanut, mutta heti taas siihen sortunut.

Sinun helmasyntisi, juuri se vika, mikä tekee minut onnettomaksi, avuttomaksi ja kurjaksi aviomieheksi, on sanoilla sanottuna (vaikka ei kuvattuna) tämä: Sinä et kestä elämän _arkea!_ Sinä vaatisit että ympärilläsi aina olisi sunnuntain vapaus, sinä tahtoisit päästä _helpolla_. Lasten muka pitäisi olla semmoiset ja semmoiset, vaan ei sellaiset kuin todella ovat. Sinä olet pienimmissäkin vastoinkäymisissä tuskainen, sinä kadotat kymmenesti päivässä kärsivällisyytesi, malttisi, järkesi ja itsehillitsemiskykysi.

Kysymys ei ole nyt siitä, mistä ja milloin ihminen on siveellisesti oikeutettu rankaisemaan lapsia, vaan siitä, miten, missä henki-ilmakehässä, missä hermotilassa ja ennenkaikkea millä sanoilla ja miten vaikuttavalla käytöksellä tuo kuritus tapahtuu. Sinä rikot kauheasti elämän siveellisiä sääntöjä vastaan tekemällä jokaisesta, huomaa _jokaisesta_ alle 1-vuotiaan lapsen "virheestä" suuren numeron. Sinä _kostat_ -- vaan et _kasvata_, kuten väität. Sinä seuraat omia hermojasi etkä säästä lastasi, vielä vähemmän miehesi hermoja. Omat hermot sinulla aina ovat etunenässä, niiden mukaan komento tapahtuu. Kaikkialla vain sinä, sinä itse -- hermostunut riehuva egoismi.

Sinä olet väärin sanonut että minun läsnäoloni sinua kiihoittaa olemaan liian kova lapsille. Minua poissa ollessani olet sinä samallainen, joskus pahempikin juuri sentähden että saat muka rauhassa tehdä niin kuin haluttaa.