Part 12

Kosketan vielä suhdetta vanhempaini kotiin. Monta kertaa kauhistelen itsekseni että minä, aikamies, näin asetun elelemään vanhusten kotiin, josta jo olin päättänyt luopua silloin kun pääkaupungin puoleen muutimme. Julkisesti osoittamani vastakohtaisuus uskonnon alalla oli minut erottanut henkisesti isästä, äidistä ja kaikista sisaruksista, kuten tiedät; kova kohtalo ajoi meidät vielä kerran etsimään lohdutusta täältä. Leijon sairauden aikana oli äitimuorin sielussa tapahtunut joku liikuttava muutos, hänhän rukoili tulemaan tänne ja me tulimme. Huomaa: _sinäkin_ tulit, Mirjam, on nähtävästi asioita, joita ei kokenut ihminenkään aavista. Minua kammotti se huonosti salattu poistyöntämisen aije, joka pian ilmaantui kaikissa meikäläisissä. Minusta se oli siveellisesti väärää ja siihen nähden asetuin kapinalliseksi. Minun täytyi jotakin päättää, maksoi mitä maksoi.

Olen tänne jäänyt järkevistä syistä -- minun täytyy ottaa huomioon monet tärkeät edut, sekä henkiset että tietysti myös aineelliset, ja niellä sielussani vahinkojen karvaat palat. Kuka tietää, olisinko kestänyt elämäni sisäisiä koetuksia, jos olisi viime aikoina oleskellut tylyssä ympäristössä ventovieraiden keskellä? Luonto myös lääkitsee ihmistä ja minä rakastan korpea, se on tullut osaksi henkistä olemustani. Muualla olisin vaipunut niin raskaaseen synkkämielisyyteen ettei mikään enää olisi minua pelastanut.

Minua kauhistuttaa suhteitten parantumattomuus. Mutta sivistyshistoriasta luulen löytäneeni sellaisenkin lehden, jolla kerrotaan, kuinka eräänlaiset taistelijat tässä maailmassa ovat saaneet syvimmät haavansa omien omaistensa henkisen käsittämättömyyden vuoksi. Minkä sille teenkään, jos luonto, perinnöllisyys ja itse elämä minut teki siksi joksi teki? Sehän on vanha tarina että vasta kuoltua... en sano loppuun.

Mainitsemani suhteet käyvät katkerammiksi sen tosiasian tähden että sinä, Mirjam, niiden painoa lisäät, sillä sinussa vallitsee vastenmielisyys moniakin minun sukulaisiani kohtaan. Niinkauvan kun et sellaista pientä ja kuluttavaa tunnetta onnistu elämän kärsimyksissäkään itsestäsi kiskomaan pois ja säästämään _minua_ kyllästymisesi tunnelmilta, niin kauvan vaikeutat olojemme nykyistä ja ehkä ainaista oikein järjestämistä. Satoja kertoja minä turhaan olen sinua rukoillut: sinä et ole parantunut ja luulottelet että täten voipi menetellä iänkaiken muka vahingoittamatta avioelämän pyhintä.

* * * * *

Näin pitkälle on tultu. Se on surullinen totuus ja ihan itsellenikin uskomaton että olen ruvennut tuntemaan pelkoa koko henkisessä hermostossani, pelkoa -- suhteeni vuoksi omaan vaimooni. Sitä se ainoastaan on merkinnyt tuo silloin tällöin sattunut katkera huomautukseni että esimerkiksi tahdon olla eri huoneessa tai eri puolella -- jotta ei _syntiä_ lisättäisi. Kun ihannekuva särkyy -- tai sanokaamme siedettäväkään perheonnen kuva, niin alkaa vaistomaisesti -- halusta pelastaa sekä itsensä että toinen -- pyrkiä ruumiillisesti eroon. Se ei ole samaa kuin aviollinen ero, joka on kai henkistä laatua ja jossa ruumis on jotenkin yhdentekevä elementti -- silloin kun sukuvietin loistoaika on loppunut ja lasten maailmaan tulo puhdistanut veret ja mielikuvituksen.

Kun minä kaikesta koetan puhua, niin se kaiketikin johtuu luonteeni avomielisyydestä, jota aina on pidetty yhtähaavaa minun vahvimpana ja heikoimpana puolenani. Jos yleensä muissakin avioliitoissa oltaisiin näin avomieliset, niin olen varma siitä etteivät elämän tunteet suhteissa aviopuolisoiden kesken olisi vähääkään kauniimmat kuin mitä minä tässä olen esiintuonut. Tällä väitän että avioliitot meidän piireissämme ovat huonot ja täynnä kurjuutta. (Tolstoin kristillisessä opissa tuodaan esiin räikeä kuva avioliiton todellisuudesta.) Lyhyesti sanoen: minun ja sinun yhteiselämä on "yhtä hyvä" kuin muidenkin.

Tahtoisin että _meidän_ pitäisi olla korkeammalla asteella eikä lipua alemmaksi. Lieneekö muuta jalostumisen tietä kuin uskonto? Oman kärsimyksen synnyttämä veljeyden kaihon uskonto...

Meidän kaltaisten ihmisten _täytyy_ kärsiä. Jospa huomaisimme toistenkin kärsivän, niin ymmärtäisimme ettei elämässä tarvitse olla niinsanottuja iloja, vaan on se alituista kaihoa onneen. Jos me itse särkemällä särjemme portaat tuohon saavuttamattomaan onnen ihanteeseen, niin jäämme helvetilliseen pimeyteen. Miksi siis emme varoisi särkemästä noita portaita? En osaa tässä tällä kertaa ajatuksiani paremmin kertoa. Saattaa miehelläkin olla itku alati sydänalassa kuten naisella ja täytyy silti katsoa elämää silmiin ja hymyillä.

Pikku Mailan puheen kehitys? Hyvin selvästi ääntelee ja matkiskelee. Hyvin reipas ja pateettinen äänen sävy. Isä antaa! Mamma antaa! Sylliin. Rattastaa. Kiikutaan. Koira haukkuu. Syömään. Ulosii. Kelkalla! Tuulee. Pimiä. Posti tuli. Tuhma tyttö. Nukkumaan. Sika panne öh öh pannee!

Lopuksi ilmoitan että tulevalla viikolla aijon matkustaa Helsinkiin. Asiat ja henki niin vaatii. Mailaa käy sääli -- kuka "tyttiä" sillä aikaa ulkona käyttää?

Jumalan haltuun, Mirjam.

_Orjo_.

21.

Olipa siinä, Orjon pitkässä kirjeessä kun se vihdoin lähetettiin -- sulattamista Mirjamille! Mirjam rukalle, joka ei vielä ollut toipunut lapsivuoteestaan ja sai taistella odottamattomien jälkiseurausten kanssa, jotka sanomattomasti häntä sielullisestikin kiusasivat. Hän oli itkenyt vähää ennen kirjeen saapumista tietämättä itsekään, miksi piti itkeä, mutta kirjeen luettuaan hän hysteerisesti nauroi. Eikä hän tiennyt sitäkään, miksi nyt nauroi. Yksi ajatus oli selvä: Orjo matkustaa pääkaupunkiin ja käypi hänenkin luonaan.

Ja siihen mielikuvaan hän tarttui. Parasta olla miettimättä kaikkea sitä, mihin Orjo tyhjentävässä purkauksessaan oli koskettanut! Hänen päätänsä huimasi oudosti, kun hän tarttui kynään vastatakseen jotakin miehensä kirjeeseen:

Rakas Orjo! Pitkää kirjettäsi en todellakaan ole vielä sulattanut. Mutta -- olen iloinen tietäessäni saavani sinut edes vähäksi aikaa luokseni... Aja suoraan minun luokseni!... Viime kirjeeni kirjoitin makuultani ja montakin asiaa jäi pois. Tiedäthän sanomattanikin kuinka rakasta on minulle kaikki se työ, missä sinä olet onnistunut ja mistä olet mainetta niittänyt. Lämpöisellä sydämellä sinua odotan ja on kuin se vanha hapatus pyyhkäistäisiin kauttaaltaan pois, kun saan sinut syliini sulkea.

_Mirjamisi_.

Kun hän oli vastineensa lähettänyt, niin häntä taas omituisesti nauratti. Ja päätä huimasi ankarasti. Sitten tuli pitkä itkun puuska, jota kesti koko yön. Puoleksi tajuten mitä tekikään hän kyynelsilmin hoiteli koneellisesti kaksiviikkoista lasta, jolla ei vielä ollut nimeäkään.

"Pieni raukka, mikähän sinustakin tullee?"...

"Eivät miehet ymmärrä naistensa elämän tuskia!"

Hän eli kuin huumeessa, yöt ja päivät häämöttivät kuin paksun savun sisästä. Ja eräänä joulukuun iltana, kun kolmiviikkoinen tavallista enemmän kirkui ja nuori äiti oli pyörryksissä kivusta, joka oli tehdä hänet hulluksi, kolisteltiin kovasti etehisessä ja ovikello soi kuuluvasti.

"Se on hän!" selvisi nuorelle rouvalle ja seuraavassa silmänräpäyksessä työntyi turkkipäällinen mies hänen eteensä uhoten huurretta ja pakkasta.

He seisoivat hetken ikäänkuin hämmästyneinä katsoen toisiaan silmiin ennenkuin tervehtivät.

-- Täälläkö asut?

-- Täällä.

"Jos hän tietäisi, kuinka tuskin pysyn seisaallani."

"Hän näyttää niin kauniilta!" ajatteli aviomies salaten riemunsa.

Ja sitten vasta kun oli turkkinsa riisunut, hän huomasi ja muisti lapsen, joka lepäsi pienessä korissa.

-- Katso isä lastasi! Mirjam hymyili jollakin tavoin surullisesta.

Orjo kumartui katsomaan pienokaista sanattomana.

-- On se kummallista, puhui hän sitten, kun sitä aluksi ei koskaan tahdo uskoa omakseen.

Kyllä se vain on omasi: sinun silmäsi minun suuni! sanoi Mirjam hellästi katsoen mieheensä. Orjo? Yksi suudelma!

-- Minä kai maistun lumelle ja jäälle koko mies.

-- Orjo rakkaani...

-- Sinä näytät niin heikolta, Mirjam?

-- Niin, Orjo...

-- Älä huoli itkeä... Meidän asiamme eivät ole nykyään kovinkaan huonosti.

Aviomies otti vaimonsa polvilleen ja silitteli hänen hiuksiaan.

-- Oletko tilannut minulle yösijan?

-- Etkö nukukkaan minun kanssani?...

Kysymykset töksähtivät vastakkain.

Kuinka suloista olisi sinun kanssasi olla, kun sinä minua aina näin piteleisit, saneli Mirjam ikäänkuin itsekseen pää painuneena miehensä syliin.

-- Väsyisit --? äänsi mies.

-- En koskaan, Orjo, en koskaan. Eikä koskaan pääsisi niitä katkeria ajatuksia sydämeen...

He söivät yhdessä illallista iloisten kaupunkilaisten seurassa, jotka osoittivat huomaavaisuutta tätä maalaisparia kohtaan. Ja erämaan hiljaisuudesta vasta saapuneeseen aviomieheen tarttui ikäänkuin kaupunkilainen vilkkaus, josta hän itse tunsi nauttivansa. Mirjam katseli ihaillen ja kadehtien miestään, joka näytti niin terveeltä ja elämänhaluiselta.

Mutta he nukkuivat erikseen, ja aamulla kun Mirjam saattoi miehensä rautatieasemalle, oli hänellä itku kurkussa. Elämä tuntui olevan täynnä pistäviä okaita ja jokainen Orjon sana, mikä lausuttiin terveesti ja terävästi, tunkeutui hänen sydämeensä omituisesti kipeää tehden. Ennen junan lähtöä otti mies vaimoltaan lupauksen että tämä heti kävisi lääkärinsä luona.

"Hänessä on jotain liian särmikästä", vilahti Mirjamin sielussa tunnelma.

"Hänessä on jotain niin surullista", vilahti ajatus Orjon aivoissa.

Pitkällä junamatkalla mies koetti olla muistamatta vaimoansa, mutta Mirjamin hento kuva häälyi alituisesti hänen sydämellään. Ja eräällä yöasemalla junan seisoessa hän ymmärsi että Mirjam odotti mieheltään yhä vahvistuksen sanaa. Hän kirjoitti lyijykynällä:

Rakas Lapsi! Ole kiitollinen siitä mitä vielä on jäljellä ettei tarvitseisi tulla katkeraksi kaiken häviämisestä. Muistan sinua sydämen lämmöllä. Tulet terveeksi -- odotat minua siellä, niin palaamme yhdessä kotiin ("kotiin"). Ja se pikku sirkka oli ja on oleva kaunis...

Kymmenen päivän kuluttua Orjo saapui takaisin vaimonsa luo ajurireki kukkuroillaan taloustavaraa ja joululahjoja. Hänen asiansa olivat onnistuneet loistavasti, hän oli saanut rahaa ja mainetta enempi kuin itse oli osannut laskea.

-- Ajattele, minulle pistettiin käteen ihan suuri summa! kertoi hän loistavin silmin. -- Ja sitten minä ajattelin että tämä on minun onnistunein jouluni ja sentähden minä pidin oikeana, kerrankin ilahduttaa sinua ja lapsia. Nyt Mirjam, pistä Sirkka turkkiin ja lähde raittiisti mukaan!

-- Mitä sinä ostit minulle?

-- Ai ai sitä naisen uteliaisuutta! Siellähän sitten näet. Yhden salaisuuden voin ilmaista: ostin sinulle koko tusinan -- tutteja.

-- Veitikka! Nehän ovat pikku Sirkan joululahjoja.

-- Mutta joudu nyt, hyvä ystävä. Minä jo tilasin sinulle ja Sirkalle pulskan kuomuajurin. Ajetaankin herroiksi kahdella hevosella erämaahan!

Orjon reippaus tarttui Mirjamiinkin. Punertavassa pakkasessa, kun savut nousivat pystysuorasti taivaalle, he jättivät pikkukaupungin selkänsä taakse ja helisevin valjain riensivät kohti korpea. Orjo ajoi eri hevosella, Mirjam lapsineen ja uusi palvelustyttö ajoivat kuomussa. Oli vain muutamia päiviä joulupyhiin ja ilma täynnä sitä juhlallista tunnelmaa, mikä aina ikäänkuin leijaa huurteisilla maanteillä ennen Suomen joulua. Mirjamilla oli hauska kyytimies, ukko Puumanni, joka oli tunnettu hyvästä ajotaidostaan. Lakkaamalta ukko Puumanni puheli hevoselleen, maiskutti suullaan, sihisteli nenällään ja massahutti huulillaan. Väliin hän oriilleen laulaa luikahuttikin ja siinä laulussa oli kolmea kieltä: ruotsia, venättä ja latinaa. Mies oli niin kiintynyt ajokonserttiinsa ettei aina huomannut, miten kuomussa istujille kävi.

Ajetaan huristetaan metsätietä, tähdet kiiluvat pitkien puiden välitse, kulkuset kilajavat, aisakello pompattaa ja Puumanni laulaa ja massahuttelee. Yhtäkkiä kuomu kaatuu ja kuomun sisäiset lentää tupsahtavat suinpäin ojaan. Puumanni vain ajaa ja laulaa.

-- Puumanni! Seis! Voi hirveätä!

-- Hä, ka perk... tammefaan, tpruu eqvus asinus, hingst loshatjonkka!

Siellä makaavat naisrukat -- kinoksessa. No, ei mitään hätää, suussa vain vähän lunta. Reki nostetaan pystyyn ja aijotaan ajaa eteenpäin. Silloin vasta Mirjam, joka on säikähtänyt kovasti, kaipaa yhtä kääryä.

-- Puumanni, Puumanni herrannimessä, missä on _lapsi?_ Mirjam valaisee sähkölampulla, sydän kurkussa.

-- Täällähän tämä fröökkynä makaa! nauraa tirskuttaa Puumanni naama kaksinkerroin ja kaivaa ojan pohjalta pehmeän mytyn ja ojentaa äidin syliin vällyjen alle. -- Vähällä oli jäädä völistä mamman pieni jouluporsas!

-- Voi teitä Puumanni, kiittäkää jumalaa että näin helpolla pääsitte!

Ja taas ajetaan eteenpäin yli mäkien ja vaarojen ja rannattomien rämeiden; ja kulkuset kilajavat, tähdet kiiluvat ja Puumanni laulaa lurittaa oriilleen.

Orjo saapuu onnellisena ja ylpeänä kotiin -- vanhustensa kotiin, jossa pikku Maila pellavapää sinisilmä riemuissaan juoksee sylistä syliin hieman vierastaen äitiään.

Ja joulukuusen kynttilät syttyvät ja ylellinen, pehmeä tunnelma viriää erämaan heimon keskessä, jonka sydämissä sentään on niin paljon keskinäistä rakkautta ja iloa. Vanha polvi ja nuori polvi. Lapset ja lastenlapset!

22.

Aviomiehen sielussa tapahtui jotakin. Hän ei itsekään ymmärtänyt mitä se oli. Aivankuin elämä olisi hänen edessään auennut laveana, _alakuloisena_, loppumattomana suona, josta oli toivotonta koettaa kävelemällä päästä ylitse. Hän tunsi että hän sen jaksaisi kävellä loppuun asti, jos hänen rinnallaan aina, joka hetki, olisi suloinen olento, joka hänelle hellästi puhelisi ja silloin tällöin tarttuisi häntä käteen ja rohkaiseisi häntä. Mutta -- hän kuuli usein ympärillään ääniä, jotka häntä kiusasivat ja hän kysyi kauhistuneena, miksi juuri hänen täytyi tehdä näin ikävää taivalta.

Tiesihän hän maailmassa olevan suloisempiakin säveliä -- miksi hän ei rientänyt niitä kuulemaan, miksi hän kidutti itseään tarkoin seuraamalla jokaista soraääntä?

Orjon hermosto oli jollakin tavoin pilalla ja Mirjamin myös -- eikä kumpikaan ymmärtänyt, miksi näin piti olla.

Elämän käytännölliset asiatko ne heidät molemmat pilasivat, vai olivatko molemmat toisilleen henkisesti sopimattomat!

Miksi kumpikin toistaan niin usein kiihkeästi puhutteli aivankuin he olisivat olleet -- pakkoystävyksiä? Ja miksi kumpikin kärsi sydämessään verisesti siitä että tiesi tuottavansa toiselle kärsimyksiä?

Olihan heillä onnelliset hetkensä joka kolmas päivä -- katsoivathan he silloin toisiaan silmästä silmään ja suutelivat toisiaan niin kauniisti, niin lämpimästi, niin uskollisesti ja tekivät hyviä lupauksia, vilpittömiä päätöksiä... Ja kuitenkin, kaksi kolmatta osaa heidän elämästään oli jollakin tavoin sietämätöntä, avutonta ja ikävää, pientä riitaa ja suurta surua -- murhe toinen toisensa tähden.

Mitä Jumalan nimessä sellainen avioelämä olikaan?

Kenties kaikki oli vain satunnaista, vain väliaikaista...?

Miestä tuo häiriö enin kiusasi, vaimo siihen tuskin käänsi huomiotakaan -- Mirjam, joka aina vakuutti rakastavansa miestänsä ja oli usein aivan hämmästyksissään, jos Orjo sellaista epäilikään. Mirjam, arvosteli mies hengessään, ei ole itsetietoinen elämästään -- hänelle tarvitaan niin paljon ennenkuin _hän_ huomaa, missä asti jo ollaan menossa myötämäkeen.

Ja Orjo oli äärettömän levoton tämän oman huolestuksensa suhteen. Miksi paiseeksi se olikaan kasvava?

Tuntui että piti ryhtyä johonkin ratkaisevaan...

Tuntui että ainakin piti saada rauhassa miettiä asemaansa ja sitten päättää, mitä oli tehtävä.

Ulpukkasaaren pyhään yksinäisyyteen hän oli usein paennut elämänsä kohtaloa arvioimaan nyt ei sekään riittänyt.

Kesken kesäisiä kiireitään hän yhtäkkiä repäsi itsensä irti kaikesta, sanoi kiireelliset, hellät hyvästit Mirjamille, joka ikäänkuin ei mitään aavistanut, suuteli pikku Mailaa ja pikku Sirkkaa kehdossa ja astui koskivenheeseen.

Oi koski, sinä ikuisesti pauhaava elämän runo, joka tuuditat suloiseen unhoitukseen! Oi koski, sinä ikuisesti kumpuava kultasuoni, joka johdat alas laveaan vapaaseen maailmaan! Oi koski, sinä ikuisesti viekoitteleva, vaarallinen elementti, joka panet unhoittamaan salakarit ja väijyvät kallionkielet!

Mirjam, Mirjam, minun suomalainen Loreleyni, miksi sinä et istu kalliolla tänä valoisana kesäyönä; ja laula matkamiehelle hurmaavaa jäähyväislaulua! Siksikö vain että sinä olet perheen äiti, vuodesta vuoteen, kesästä kesään lapsenkehtoon kytketty?

Katso, orjanruusut kukkivat erämaan kosteikossa ja valkoiset kielot hymyilevät kainoa hymyänsä jokirannoilla! Kuule: käki kultarinta helkyttää lakkaamatta kaksikielistä kanneltansa erämaan lammen rannalla ja yörastas häntä säestää lehtolaaksosta. Ja peilityynellä jokisuvannolla uiskentelee musta mykkä ja loiskahtelee hopeanhohtava lohi yöperhoa tavotellen...

Mutta mitä varten kaikki tämä luonnon kauneus ja pohjolan kesän lyhyt hurma, jos ei _Mirjam_ siitä nauti, jos ei Mirjam, minun elämäni valittu, siitä nauti eikä nauttia saa?...

Orjo oli kummallisessa sieluntilassa. Hän tajusi ikäänkuin puolittain vain että oli lähtenyt yksin pitkälle matkalle ilman todellista päämäärää. Ja kuta kauvemmas hän ehti, kuta etäämpänä mies älysi olevansa sieltä, missä hänen sydämensä oli hautonut elämän onnea, sitä surullisemmaksi hän muuttui, sitä aremmaksi ja orvommaksi itsensä tunsi. Ajoiko hän uhmaten takaa saavuttamatonta ihannetta? Jo ennen merilaivaan astumista hänet yllätti kotiseudun kaiho ja hän piti itseänsä puolihulluna että aikoi muka Sveitsiä ja Rheiniä ihailemaan hän, Ulpukkasaaren erakko.

Mitä varten, _mitä varten?_ Kannattiko hänen elämässään enää mikään -- sen jälkeen kun hän oli tehnyt ikävän havainnon omasta kohtalostaan, sen jälkeen kun Mirjam ei enää hänelle merkinnyt sitä, mitä vaimon _piti_ merkitä rakkautta janoavalle miehelle? Mirjam häntä rakasti -- tavallaan -- mutta se ei häntä _tyydyttänyt:_ oliko hän puolestaan koskaan asettanut sydämelleen kysymystä, tyydyttikö Mirjamia Orjon lainen mies? Ajattelipa mitä tahansa, tulos oli aina sama: heidän, Mirjamin ja Orjon välit eivät olleet kirkkaat, eivät olleet varmat eivätkä lujaa tulevaisuutta ennustavat. Ja kuitenkin oli Orjonkin puolelta olemassa niin sanomattoman paljon kiintymystä vaimoonsa, luottamusta, jota ei voinut itseltään kieltää.

Hän tunsi sen joka kerta, kun matkaltaan lennätti viestejä erämaiseen kotiinsa.

Lübeck 11 p. heinäkuuta

Mirjam!

Hirveän meritaudin kuvaamattomissa tuskissa, rikkona ja paikaltani pääsemättömänä värisi herpautuneiden aivojeni läpi kaikki se ihmisonnettomuus, mikä aiheutuu terveyden puutteesta. Silloin älysin, kuinka sanomattoman paljon pyhää ja hyvää pelastaa itselleen se ihminen, joka harrastaa terveytensä hoitoa. Ja muistin surulla kaikkea, mikä on laiminlyöty meidänkin kesken -- Sinunkin puolesta. Oi, minä olisin tahtonut silloin huutaa sinua henkesi herkimpään korvaan: ole oman onnesi seppä, älä tee mitään, minkä tiedät hiuskarvaakaan vievän sinua pois terveydestä. Terveys on kultaa, se on elämän voimaa, se -- naisessa -- on elämän kauneutta. Sille kauneudelle ainoastaan mies ihanaa arvon antaa, ruumiin terveydelle, josta sielun ilmiöt ehdottomasti riippuvat; se se lopuksikin voittaa, kaikki muu haihtuu...

Muistin, kuinka meistä kuka tahansa saapi kuolla kurjiin vaivoihin ilman että toinen on lohduttamassakaan. Mutta joka jo alussa on terveydenhoidon oivaltanut, hän välttää kamalimmat karit. Me emme saisi elämässä nauttia -- terveytemme kustannuksella, sillä sitä suurempi on kärsimys. Jos onnistumme terveiksi tulemaan -- ja niin käy, jos tahdomme -- niin me totisesti löydämme parhaimmat nautinnot.

Mitä minä täällä teen, valeterve mies, joka väliin ei kykene kahteen vuorokauteen syömään yhtä lusikallista maitoa ja jota pyörryttää mieto sikaari? Mitä _minä_ täällä teen, Ärjän seljän soutaja? Vieras maa, vieras kieli! Mainiot kauppamakasiinit, mitä ne minuun kuuluvat? Ja ulkonaisesti iloiset ihmiset: Ei ole ystävää -- minulla.

Enpä uskonut että saksalainen rantakaupunki jo saattaa olla niin pulska paikka ja hienoasuinen. Saksassa näyttää pennikin olevan arvossa pidetty ropo, ei kuten meillä siellä korvessa. Näkyisi täällä olevan naistavaraa... No, tämähän onkin koematka minulle. Mutta miksi sinulle kirjoitan? Minä --? Me, jotka... Voi Jumala ettei voi pyyhkäistä pois todellisesti elettyä. Ja eikö se voi muuttua? Vai onko samantekevää jos mies joutuu hornan tuuttiin? _Kuka_ kiinnipitää?

Rakkaat ovat minulle lapset. Niiden puolesta pelkään. Ja rukoilen sinua: kärsi, ole kiitollinen! Ettei kävisi kuten ensin. Sitä en kestäisi -- minä.

Lienen väsynyt mies. Lienee liika huima hyppäys äärimmäisestä erämaasta Saksan rannoille viidessä vuorokaudessa. Levähdän yön hotellissani ja huomenna koetan matkustaa Hamburgiin.

Sinua ja lapsia kaitselmus pyhä suojelkoon.

Rhein-virralta, laivan kannelta.

Rakas Mirjam!

Kuutamoilta ja kypsyvät viinitarhat, tuhansia vilkkuvia tulia mustassa virrassa, satoja ritarilinnoja huimaavassa korkeudessa. Saksalaisten ylioppilasten laulua: Ich weiss nicht was soll es bedeuten dass ich so traurig bin... Loreley-kallio sivuutettu... Tässä istun, pohjolan koskien huurteinen mies, enkä tiedä mistä lienee näin mieleni murheinen. Es ist eine alte Geschichte, että minä olen parantumaton romantikko, joka tietysti kaipaan sitä prinsessaa, jonka tänä yönä ryöstäisin tuolta jostakin korkealta, mutta pelkään että jos moiselle retkelle lähden, noista ritarilinnojen reijistä lentää vastaani vain naakkoja ja haikaroita.

Mirjam! Tämä on helvetin ikävää, kun mies näin matkustaa _yksikseen_, tämä on jo idiotismin rajoilla ja, tuota ajatusta tukahduttaakseni, juon tietysti kolme juomalasillista hapanta viiniä mukautuakseni turistien tuhmiin tunnelmiin. Minulla on kirvelevä kaiho, sillä mitä hittoa aviomies yksikseen tekee Rheinillä? Ja kysyä sopii: olisiko siinäkään enempi järkeä, jos kahden matkustaisi?

Zürich, 17 heinäkuuta, sunnuntai-aamu.

Rakas Mirjam! Kirjoittelen kirjeitä ehkä liian paljon, en tiedä itsekään, miksi pitää kirjoittaa. Niitä mahtaa tulla tukuttain sinne yhdessä postissa, mutta minulle jokainen tunti on kuin kokonainen uusi päivä. Mitäpä muutakaan osannen tällä panoraama-matkallani. Tietysti voisin kirjoittaa sanomalehtiin ja ansaita rahaa, mutta en tee sitäkään.

Niin. Minusta on koko Saksanmaa satua, sen kaupungit hämmästyttävät, sen Rhein-joki suurenmoinen ja sen kulttuuritaso ihmeteltävä. Ihmeellisintä on se, etteivät ihmiset täällä, kuten Suomessa näytä käyttävän väärin nautintoaineitaan. Ei kukaan kiroile, ei kukaan riitele. Kaikki menee hienossa järjestyksessä. Rautatieasemat kaikkine mukavuuksineen ovat ensin merkittävät. Sieltä löytyy kaikki mitä ihminen tarvitsee -- paitsi _rakkaus_.

Ja kaikki ilmestyy automaattisesti, tarvitsee vain pudotella kymmen- ja 25-pennisiä rakoihin, niin lähtee sekä voileivät että desäärit. Koko Mosel-virran -- viinin muodossa -- voi saada juoksemaan kranasta suuhunsa, ken vain syöttää rakoa ja samoin kai koko Rhein-virran voi juoksuttaa vatsaansa. Sanoin että automaattinen kehitys täällä saavuttaa satumaisen huippunsa. Kuka tietää vaikkapa vielä sattuisi eteeni sellainenkin paikka, jossa pudottamalla peililasien väliseen rakoon kultarahan, miehen eteen liukuisi se ihana prinsessa, jota pohjolan herra ritari hakee. Tai saisi nähdä Muhammedin paratiisin ja kylpeä mantelimaitovirrassa. Jo Frankfurt am Mainin Keisarikatua kulkiessa muistan eräässä akkunassa nähneeni paratiisin päänaluksen luultavasti saman, jota Eva neitsyt käytti nukkuessaan sillä aikaa kun Jumala valmisti Aadamia aviosyleilyyn. Paradieskopfkissen! Kyllä sieltä olisi saanut vaikka kultaiset töppöset.

Kummallista saapua Sveitsiin. Pikajuna kiiti läpi loppumattomien viinimäkien, ja kuule Mirjam: siellä riippui melkein luonnollisessa koossa Kristus ristinpuulla viinitarhojen keskessä. Hehkuvan kuuma, sininen auer leijaili ilmassa. Maisemat olivat meheviä. Vuoria, kukkuloita, syviä laaksoja. Niin saavuin Baseliin, jonka Sant Gotthard hotellissa huomiotani herättivät ihanat ikkunalasimaalaukset.