Part 11

En sinulle saata kertoa kaikkea sitä mielen raskautta, mikä johtuu siitä ettei meillä ole omaa kotia ja että varsinkin pikku Mailan täytyy toistaiseksi olla muiden turvissa. Se on kyllä totta että osaksi lapsen asema täten on parempi kuin se olisi yksinomaan ja yksipuolisesti äiti-armaansa luona, sillä, kuten tietty, aniharva äiti osaa lastaan kohdella johdonmukaisesti -- ja sinun hermostumisesi on monesti varmasti ollut vaarassa pilata lasta. Mutta ei kaikki silti täälläkään mene kuten pitäisi. Tällä en sano etteivät asiat voisi olla paljon huonomminkin kuin mitä ovat. Olkaamme kiitolliset siitäkin mitä olemme saaneet ettei elämä ylpeyden tähden meitä yhä pahemmin rankaiseisi! Mirjam! Kun Leijon kuoleman alkuaiheena täytyy pitää juuri sitä että hänet väkisten raastettiin pois täältä erämaasta, jossa häntä olisi turvannut isovanhempainsa rakkaus, niin minä keväällä, kun Maila tuotiin, tein sen salaisen pyhän lupauksen että vaikka itse joutuisimme mihin tahansa, pikku tyttö saisi, jos tahdotaan, olla ja leikkiä isovanhempainsa luona niin kauvan kuin _he_ elävät. Sen verran ainakin pitää meidän onnettomuudesta viisastua. Rakas Mirjam, koeta olla samaa mieltä kanssani tässä äläkä päästä äideille tavallista itsekkyyttä valloille. Lapset kuuluvat elämälle ja ihmiskunnalle eivätkä vanhempainsa (meidän) itsekkäille mieliteoille. Sinä olet niin epäluuloinen! Jumalan tähden, sinun täytyy karistaa päältäsi sellaiset heikkoudet. Monesti sinä olet epäillyt minunkin rehellisiä tarkoitusperiäni ja minä kärsin siitä. Ainoa mitä pelkään, on hullun papinkisällin fanaattinen huoli siitä, että lasta ei ole kirkollisesti kastettu. Pappi-raiska voipi raivonsa hetkinä tehdä mitä tahansa. Kuinka kärsinkään siitä kun lapseni viattomuudessaan pyrkii "setän sylliin", ja tuo, joka uskoo lapseni joutuvan helvettiin, kajoo häneen... Suokoon Jumala että lapsi vielä kerran voisi taistella typeriä ennakkoluuloja vastaan kuten isänsä nyt, hänen pienenä ollessaan. On jo yö. Minun yöni eivät ole normaalit, milloin sydänvika, milloin muu kiusa, jota en käsitä -- tietysti minäkin kannan ruumiissani ne "vieraat ainekset", jotka vievät hautaan. Kuinka kummallista ajatella sitäkin kaikessa toivossa ja elämänvaiheessa. Oletko huomannut yksinäisyyden jumalläheisyyttä? Nyt sammukoon lamppuni.

* * * * *

Muistan iltoja, öitä, aamuja ja päiviä nuoressa avioelämässämme, joita olisi parempi olla muistamatta, mutta kun sellaisia yhä voi tulla, täytyy ajatella mitä ne oikeastaan ovat olleet. Ei esimerkiksi ole aina lausuttu toinen toiselleen hyvää-yötä ja hyvän-huomenen raikas toivotus on aikoja sitten hyljätty! Voi, ne ovat olleet kolkkoja ja raatelevia öitä. Ei sentähden että tuo pikku temppu on jäänyt suulla tekemättä, vaan sentähden että on täytynyt koventaa sydämensä ja kuolettaa jalot tunteet ja tehdä mielenosoituksia toisilleen. Mielenosoituksia, _rangaistuksia_ aviopuolisoiden kesken! Onko mitään epäilyttävämpää, arveluttavampaa?

Onko koskaan ollut mitään hyötyä sellaisesta? Yhä syvemmälle syntiin on sydän parka paatunut.

Eikö ilkeä _ajatus_, huono ajatus ystävästään ole yhtä vaarallinen ja kurja kuin ruumiillinen väkivalta, vaikka arki-ihmiset katsovat ainoastaan muotoihin ja näkyviin tekoihin?

_On_, henki-ihmisten kesken se niin on, he sen tietävät, jos tahtovat.

Aivan pienistä alkutekijöistä alkaa raskas kärsimys, tuo onneton mielihaude, synkkä painajainen. Jos ei elämän ystävä ole se lääkäri, joka tuon taudin perussyitä tuntisi, niin tämä tietämättömyys yhä enemmän kiihdyttää taudin kulkua. Kuta enemmän sisäelämää vietän, kuta vähemmän ulkona liikun ja ainoastaan _aijon_ suorittaa henkisiä töitä -- sitä herkempi olen lankeamaan tuon mieliäreyden uhriksi ja näen kaiken ympärilläni surkeassa valossa. Mielikuvitukseni kenties hiipoo entisiä nuoruuden ajan naisihanteita silloin kun järkeni pettyneenä kuljeksii nykyisen todellisuuden raunioilla. Jokainen äänen väre, jokainen silmäin sävy, jokainen liike, jokainen toiminta sisään- ja ulospäin lankeaa arvosteluni alaiseksi -- --

"Miksi sinä aina moitit?" kysyy vaimo aavistamatta mitä polkuja poloinen taas kulkee.

En tiedä, lieneekö nuoruuden aikainen hermosairauteni jättänyt miehuuteni olentoon sellaiset jälkimainingit että elämä minulle -- verrattain siedettävissäkin olosuhteissa -- tuntuu usein tukahduttavalta. Saatan hävetä herkkyyttäni ja raukkamaisuuttani, kuten sitä kai järeätekoiset ihmiset sanovat, mutta ei ole helppo irtaantua omasta luonnostaan. Sinä, Mirjam, olet kai myös tehnyt miehestäsi vaatimuskuvan -- kuinka sanoisin -- ja kun ei todellisuus vastaa haavekuvaa, olet katkera. Kuitenkaan ei mikään onnellinen avioliitto perustu kuvien saavutukseen, vaan kaiketikin kykyyn luopua kaikista kuvista ja uhrautua. Mutta minä en voi uhrautua. Siis -- mikä onkaan lopputulos? Voin hartaasti haaveksia uhrautuvani; todellisuudessa en sitä tee, en ainakaan siinä määrin kuin pitäisi.

Sen hirveimmän (sinun mielestäsi) aviomiesvian syytä olen ennenkin koettanut analyseerata toivossa siten päästä irti siitä paheesta. Väitän vieläkin että sen vian olemassaolo aiheutuu erikoisesta sielullisesta _ärsytyksestä_. Jumala sen tietää, miten aviopuoliso voipi toiseen vaikuttaa salaman nopeudella niin että toinen silmänräpäyksessä hairahtuu polkemaan elämän perustuslakeja ja unhoittaa ihmisarvonsa (tarkoittaen sitä nostaa). Jumala sen tietää, sanon. Minulla on hyvin kehittynyt kyky silmänräpäyksessä muistamaan kaikki yhteenkuuluvat ilmiöt, ne putoavat yhtaikaa vaakalaudalle, synnyttävät hirveän painon -- minun vihastukseni, jonka täytyy johonkin purkaantua. Kun siis joku vivahdus minua loukkaa, käy sydämeni läpi samalla kertaa kaikkein entisten loukkausten ja kärsittyjen tuskien raateleva puuska, ja minä lankean -- kun minun annetaan langeta! kun ei minua kukaan siitä siveellisesti estä, kun en pysty itseäni hillitsemään...

Oi Jumala etten tähän heikkouteeni kerran tarvitseisi kokonaan sortua!

* * * * *

Ehkä olen muutenkin sairaaloisen herkkä suhteessa ihmisiin, mutta se johtuu kai osaksi antautumisestani sille alalle, jossa täytyy tutkia ihmisten heikkouksia ja jossa tulee vastaanottaneeksi hienoja aistimuksia, joiden ohi tavallinen ihminen menee tyynesti ja kärsimättä. Taistelijaluonto, puhdistusta vaativa, totuutta ja rehellisyyttä vaativa, kristillisyyttä arvosteleva -- itse kaihossa sen ytimiin, nähden alati ettei itsekään malliksi kelpaa tämä avuttomuus tekee välinpitämättömäksi hyvänkin luonteen, epäsuotuisissa olosuhteissa, henkisen ymmärtämättömyyden keskellä.

* * * * *

Mikä on yhtenä syynä, jotenkin tavallisena, avioliittojen kylmenemiseen, aviopuolisoiden jäykistymiseen toinen-toisensa suhteen? Usea mies menee naimisiin huumaantuneena _neitseen_ kauneudesta, ruumiillisesta, vaikka sitä kyllä runollisesti sielulliseksi uskotellaan. Mutta jo jonkun vuoden kuluttua useimman kulttuurinaisen, joka ei itseään erityisesti varjele ja hoida (puku ei paljon merkitse) ruumiillinen viehätysvoima alkaa miehen aistien edessä haihtua ja vähenee vähenemistään aivan luonnon ja terveen järjen pakosta. Jos nyt henkinen viehätysvoima yhtärintaa vähenee, jos ei se pysy entisellään tai kasva yli ruumiillisen, kuten joskus nähdään, niin jääpi miehelle liian vähän vetovoimaa naiseen, jollei oteta lukuun lapsia, elämän pieniä pelastusrenkaita.

Tämä nyt on miehen puolelta sanottua, "tuon itsekkään, huonon miehen", mutta sehän voisi yhtä hyvin olla naisen puolelta huomattua. Minä luulen ettei tätä ilmiötä vastaan kukaan voi järkevästi väittää. Luulenpa ymmärtäväni niiden miesten "onnen", joilla esimerkiksi saattaa olla hyvinkin kuihtuneen näköinen vaimo, mutta jotka sydänjuuriaan myöten ja erottamattomasti ovat kiintyneet elämänsä toveriin. Sellaisilla vaimoilla on varmasti joku henkinen viehätyskyky, sillä ei kukaan mies voi pelkästä velvollisuudesta olla naimisissa, ei ainakaan tyytyväisesti. Joko henki tai ruumis tai molemmat yhteensä ylläpitävät avioliiton pyhyyttä.

Taas on yö, kun tätä kirjoitan. Tulee nykyään valvotuksi suuressa hiljaisuudessa ja alituisessa aivorasituksessa. Öisin tunnen vuoteessani selittämätöntä pahoinvointia, osaksi sielullista, osaksi ruumiillista (aamuisin selkäytimen alaosassa).

En tahtoisi nukkua ollenkaan, tahtoisin painaa elämäni mustan hevosen juoksemaan syöttämättä taipaleen loppuun saakka. Harmittaa että täytyy syöttää: mennä levolle ja nukkua -- pakosta ettei tulisi voimattomaksi.

* * * * *

Viime yönä olin omituisesti kipeä, nukuin tuskin kolmea tuntia. Sydämessä ja aivoissa tuntui kipua, ilmaa en saanut keuhkoihin (vaikka tuulotan), sydän ikäänkuin taukosi toimimasta, käsivarret; menivät heikoiksi, todentotta -- luulin kuolevani. Kuvittelin tuberkuloosia, olin muka saanut tarttuman. Tämä on kummallinen tila, ei voi nousta ylös, makaa vain tuntikausia kauhistuneena... Koko päivän olen tuntenut samaa voimattomuutta, olen koettanut virkistyä hiihtämisellä... Jotakin pahaa on ruumiissani, joka minua uhkaa, tällaista en ennen ole tuntenut, vaikka mitä lienenkin kokenut. Pelkään mennä sänkyyn taas täksi yöksi, kaikista parasta olisi, jos minua väkisin kuljetettaisiin läpi hiljaisten metsien, kun tähdet loistavat taivaalla jaa tuuli suhisee...

Tulee ajatelleeksi omaa loppuaan, kun niin moni ystävä ja tuttava kesken työtään temmataan pois. (Ei minulla ole muuta huolta kuin sinä lapsinesi ja suuri velkani pikkuvainajalle!). Joskus ajattelen huolestuneena sitä että ymmärtävätköhän asiaankuuluvasti haudata minua, niin ettei mikään papillinen kaava minua loukkaa. Ja sitten minua huolettaa etten ole hankkinut itselleni hautauspaikkaa jonnekkin metsään, esimerkiksi vastapäätä Ulpukkasaarta... kuinka mielelläni lepäisinkään Leijon vieressä, mutta koska tämä paha ja pakanallinen seurakunta ei antaisi minulle rauhaa, niin sentähden vain en tahtoisi jäädä yleiselle hautausmaalle. Pikku Leijo joutui sinne pakosta, hädän tähden, Jumala kyllä antaa hänelle rauhan, siitä olen varma.

Ei ole yhdentekevää, miten minut haudattaisiin tai että minut haudattaisiin jollakin tavoin vastoin omia aatteitani. Mutta soisin kyllä henkisten ystäväini haudallani laulavan ja puhuvankin niin että läsnäolevaiset ymmärtäisivät ja saisivat tuntea että ihmisen henki, kirkkoa kammoava -- ja juuri se -- on kunnioitettava ja pyhä. En itserakkaudesta tätä luule sanovani, vaan johdonmukaisuuden puolesta. Rakas Mirjam, ei olisi kauheata nuorena kuolla, jos vain ei olisi velvollisuuksia ja keskenjääneitä tehtäviä eikä elossaolevia, joille ei saa tahallaan murhetta tuottaa. Mutta nyt tulin poikenneeksi aineestani.

* * * * *

Elämässä minä olen kiinni enkä kuolemassa. Yhteiselämämme edes vähäksikään parantamiseksi koetan muististani kaivella kokemuksiani. Olen maininnut ärsytyksen synnin avioliitossa. Se esiintyy myös niissä tapauksissa, kun vaimo miehensä kuullen ja nähden kohtelee lasta (yhteistä) jollakin sellaisella tavalla, minkä varmasti tietää olevan vastenmielistä miehelleen. Vaimo, tuskastuneena perhe-elämän rasituksiin, näyttää kuinka hänellä on muka oikeus menetellä lapsensa suhteen niinkuin hänen hermostonsa kulloinkin vaatii, sentähden että lapsi on _oma_ ja sentähden ettei isä jouda lasta hoitamaan.

(Nyt en taas uskalla tänä yönä jatkaa -- tuntuu niin epäilyttävältä ja kädet pyrkivät vavahtelemaan. Hyvää yötä. Kaikki tämä -- oikein ajatellen -- on seurausta sielullisista koettelemuksista, sydämen iskuista ja kitumuksista, milloin mistäkin syystä, joita ei kaikkia jaksa luetella.)

20.

Aviomiehen pitkä kirje keskeytyi, sillä Mirjamilta oli saapunut seuraava kertomus:

Rakas Orjo! Viikko taaksepäin oli vihdoin se vaikea ja peljätty päivä. Yöllä rupesi nipistelemään, mutta kovemmat poltot alkoivat vasta kello 7 aamulla ja silloin tuli kätilökin ja sitten kesti niitä julmia polttoja kello 11 aamulla ja sitten tuli tyttö kuin pamaus -- ainoastaan yksi työntöpoltto ja lapsi oli maailmassa. Kyllähän minäkin olin toivonut ja sydämessäni rukoillut että se olisi poika, varsinkin sinun tähtesi, vaan olemmeko me mitkään määrääjät ja ehkä tuo sielu olisi tullut onnettomaksi miehenä. Kun minä ajattelen niitä pitkiä tuskan öitä ja päiviä, joita tämä lapsi on koko kohdussaoloaikansa saanut minun kauttani osakseen, niin minä kauhistun, sillä yksin Jumala tietää, mitä minä olen sillä aikaa ja koko sen ajan kärsinyt. Ei ole minulla ollut yhtä tuskatonta yötä eikä surutonta päivää sitä lasta kantaessani. Olen niin tuskani ja polttoni sielussani salannut, ettei sinulla voi olla tietoakaan, kuinka kauheasti olen kärsinyt ja hammasta purrut ja itseni jäykistänyt sinua ja muita pettääkseni, sillä itku on alituiseen asunut kurkussani. Mutta olen aina lapsesta saakka hävennyt näyttämästä tunteitani; sisässäni on ollut kuin toinen ihminen ja aivan toinen on siellä pappilan pihalla tallustellut ja äitisi kanssa puhellut. Olen siellä kuunnellut omaa puhettani ikäänkuin toisen henkilön ja samanlaista se on täälläkin.

En mennytkään laitokselle; se on aivan mahdoton paikka ja se rouva on hyvin häijy. Minullekin se on ollut niin äkäinen että sinne oli aivan mahdoton mennä. Kerron toiste tarkemmin. Hyvin hyviä ja ystävällisiä ovat talonväkeni, ja rouva on niin ihastunut pikku tyttöön että ottaisi sen vaikka omakseen. Tämä tyttö on hyvin sievä, pyöreäposkinen, isosilmäinen ja sillä on _enempi_ hiuksia kuin isällään. Sillä on koko päälaki paksun, pitkän, mustan tukan peittämä. Se tukka tosiaan on niin vahva ja suloinen että ihan naurattaa. Terve tyttö se on ja tähän asti kiltti. Kirjoita, miten Mailan puhe on kehittynyt ja onko hän minkään tarpeessa? Viikon päästä täällä on markkinat ja sieltä ostan Mailalle nuken pään.

Yötä päivää mietin, minne menen lapseni kanssa. Ei käy mitenkään ajan pitkään täysihoidossa oleminen. Vuokraisin täällä huoneen ja keittiön, jos ei tämä paikka olisi niin tautinen, hinkuyskä raivoaa paraikaa. Parin viikon kuluttua kai minun olisi lähdettävä, vaikka se on sielussa vielä selviämätön seikka. Mitä sanot, jos laittaisin itseni virka-alalle?

_Mirjam_.

Vaimon kirje pani miehen miettimään, mutta hän koetti aluksi kohdistua vain yhteen asiaan.

Mirjam! kirjoitti hän heti vastaan. -- Lapset ovat Jumalan lahja. Minä sen tiedän ja olen kokenut, sentähden minä iloisesti vastaanotan uutiseni että sinulle on lapsi syntynyt. Lapsiahan minä juuri tahdon eikä niitä koskaan voi syntyä meille liian paljon, siitä olen vakuutettu. Vaikka ne tuottaisivat kuinka paljon tahansa huolta ja kärsimystä, niin se sulo, jonka ne tuottavat -- ja kaikki yhteensä -- on kuitenkin parempi kuin ei mitään, sillä tämä on elämä. Kunpa sinäkin sen aina näin käsittäisit, vaikka miten kävisi. Tervetuloa! lausun siis sille pienelle tytölle --, vaikka se onkin tytti vain. Me otamme sen kiitollisuudella vastaan. Vaikka se onkin kauhean kärsimysajan alussa siinnyt ja kohdussa elämän kolkkoja kysymyksiä osakseen saanut niin, kuka tietää, ehkä Jumala anteeksi antaa, ehkä Kaitselmus on lempeämpi kuin epäluulon siipi huiskaa, ehkä, niin ehkä --? Ja vaikka ei, niin me otamme sen vastaan sittenkin, opetukseksi, itsekasvatukseksi, rukoukseksi... En tahtoisi olla taikauskoinen, mutta sanonpa, leikillä kohtalon kanssa kisaten: harvinaistako jotain se merkitsee että neitsyt syntyi mailmaan 13 päivänä tähtikuuta?

Olin valmistunut kuulemaan sen tuntemattoman kuolemankin samalla kuin syntymän ja huokaamaan salaperäisen huokauksen, mutta nyt todella kiitän Jumalaa että näin kävi.

Kerron sinulle asioistani -- -- -- Mutta milloin kestät muita kuin onnittelukirjeitä? Et saa nousta vuoteestasi, et saa paljon lukea. En nyt osaa muuta mitä sinä tahtoisitkaan, pikku äiti?

_Pikkutyttöjen isä_.

Postikortti.

Rakas Orjo! Kaikki hyvin, jos ei vaan olisi niin kova hermopäänsärky. Anna tulla se pitkä kirje. Tyttö on sinun kuvasi täydellisesti. Sydämellinen tervehdys!

_Mirjam_.

* * * * *

Orjo jatkoi kesken jäänyttä pitkää kirjettään.

Mirjam! Minä iloitsen että nyt jälestäpäin itse osaat analysoida sielusi tilaa raskaana-olosi aikana. Se osoittaa että pidät siveellisenä velvollisuutena tutkia, mitä ihminen kunakin elämänsä vaiheen hetkenä on itselleen ja ympäristölleen. Siitä analysoimis-kyvystä ei ole pitkä askel taitoon osata tutkia ja tunnustaa itselleen ja muille, mitä ihminen on myös kunakin nykyhetkenään, mitä hänessä liikkuu ja mistä kaikki aiheutuu.

Sinun kärsintäsi viime kantamisesi aikana on ollut luonnollista. Minä sen joskus unhoitin, ehkä useinkin, mutta monta kertaa -- ollessani sielullisesti suoraan sanoen pakomatkoilla -- sen otin huomioon ja se oli lievänä lohdutuksena kauheassa epätoivossani. Minä, ollen itse kipeä ja pakotettu näyttämään vieraita kasvoja, kohdistuin sinun kärsimyksesi tuottamiin ulkonaisiin mielenosoituksiin enkä -- valitettavasti -- itse kärsimykseen. Se oli vaikea kestettävä, hyvinkin raateleva, josta sinulla -- vuorostasi -- ei ole enemmän aavistusta kuin minulla sinun kärsimyksestäsi.

Mutta olkaamme ennen kaikkea rehelliset. Ne ulkonaiset ilmiöt, jotka johtuivat sinun sisäisestä tuskastasi, olivat ilmaantuneet myös _ennen_ raskaudentilaasi, jo vuosikausia, elimmepä missä tahansa. Minä muistan. -- Ei missään ollut kylliksi hyvä: jos yhdessä paikassa oli vapaus yhdestä ikävästä, niin totisesti toisessa oli orjuus toisen ikävän kanssa. Tämä on rehellisesti tunnustettava, jos tahdomme tutkia, milloin ja miksi sisäisen kärsimyksen ja pahoinvoinnin _ulkonaiset_ ilmiöt -- ovat näyttäytyneet avioelämämme eri aikoina.

Nyt olisi tärkeintä nykyisyys ja siitä johtuva tulevaisuus. Menneisyyttähän ei koskaan saa takaisin eikä sitä siis kannata kaivella. Onnen myyrät ne ihmiset, jotka ikäänkuin poispyyhkäisemällä masentavat entisyytensä varjot!

Sinun kärsimyksesi oli, sanoin, luonnollista, se oli inhimillisesti käsitettävää, mutta ei suinkaan joka kohdassa oikeutettua tai välttämätöntä. Sillä jos sellaista pidetään välttämättömänä, niin sehän olisi samaa kuin myöntää naiselle täydellisen mielivallan oikeus raskautensa aikana, joka ei ole lyhyt. En tahdo enempää sanoa, kiitän Jumalaa ettei pahempaa päässyt tapahtumaan ei sinulle eikä minulle. Meidät piti yhdistää _erään kaikista pyhimmän yhteisen kärsimyksen_ -- se ei yhdistänytkään, vaan vähempiarvoiset tuskat meidät taas erottivat tai: annoimme niiden itsemme erottaa, osoittauduimme _huonoiksi ihmisiksi_ -- siinä koko totuus.

* * * * *

Minua tuskastutti eräässä kirjeessäsi se että olit takertunut miettimään tuota sen muutaman virkamiehen aikaansaamaa pikkuhäiriötä meidän omakotisuunnitelmassamme. Sen asian sinä annoit laajasti vaikuttaa sydämeesi ja ripität minua etukäteen, asioita tuntematta, mutta täydellisesti vaikenet asioista, joiden olisi pitänyt sinulle olla tärkeämpiä minun vaimonani. Tarkoitan jaksamattomuuttasi ottamaan osaa niihin voittoihin, joista olin kirjoittanut ja jotka olivat yleistä, ihmiskunnallista laatua, jollaisiin naisenkin pitäisi innostua. Minua hämmästyttää että sinä minua moitit rettelöhaluisuudesta, vaikka itse sait aikaan sen että tuo anomus silloin lähetettiin -- se juuri on pahentanut asian ja ainakin tällä kertaa olit sinä vaikuttajana.

Kunpa sinä, rakkaani, voisit nähdä sen ominaisuutesi että sinä useissakin asioissa saatat olla kiihoittajana, ärsyttäjänä, mutta sitten kun asiat ovat saaneet arveluttavan käänteen, sinä -- peset kätesi. Tämä ehkä on sellaista, jota nainen aniharvoin ottaa tunnolleen, sillä naiselta, sikäli kuin olen kokenut, näkyy saattavan silmänräpäyksessä haihtua tietoisuus omasta entisestä menettelystään ja omat häijyt ajatuksensa yleensä ihmisistä. Hän ei ikäänkuin huomaa koskaan _ajatelleensa ääneen_, tai ilmaisseensa mielenosoituksia. Sangen ikävää! että minä näin kovasti olen ollut pakotettu vastaamaan hermostumisesi johdosta. Koeta painaa tämä julkinen juttu unhoon tai ota sitten itse osaa, mutta älä arvostele toista väärin, auttamatta asiaa.

* * * * *

Minnekkö joudut lapsesi kanssa? Mirjam! Tämä kysymys on yhteydessä koko elämämme kanssa, tiedä se. Siinä ei saa tehdä miten tahansa, se on vaarallista ja voi tuottaa ikuisen katumuksen ja kadotuksen.

Minä pidän luonnollisena että niinkauvan kun sinulla on mies, joka elää ja uskoo voivansa vaimonsakin kanssa mitenkuten elää, sinä pyrit sinne, jossa tiedät miehesi olevan, olkoot olosuhteet mitkä tahansa.

Kysymyksen vaikeus ja sinun tänne tulosi arveluttavat kohdat riippuvat kokonaan sinun suhteestasi minuun ja ainoastaan osaksi suhteestasi minun vanhempaini kotiin. Jos vaimo antaa arvoa perhe-elämälle, tapahtukoon se vaikka väliaikaisessakin kodissa, niin hän suostuu vaikeuksiinkin, joita muuten ei missään puutu, vaikka sinä mitä kuvittelisit, sinä paratiisiuskoja!

Äitini on maininnut ettei hänellä ole mitään vastaan, jos me perustamme oman talouden sivurakennukseen. Pitäisikö hankkia kaksi palvelustyttöä? -- muutenhan sinä olet ankkurissa. Mistä ottaa palvelustyttöjä? Ehkä voipi sovitella, ei tämä nyt mahdoton asia liene. Talvi täällä ei ole ikävä. Mainio ilmanala. Talviurheilut... Se on elämänkultaa se, jota ihminen ei saisi hyljätä ylpeästi. Lapsia täytyy ajatella, lapsia, elämän toiveita ja aarteita, kultakipunoita.

Sinäkö virka-alalle? Ajattele nyt vähän. Ihmiset osoittavat sormellaan: mies ei muka jaksa elättää rouvaansa! Ihmisten puheista viisi, mutta muuten. Eiköhän tämä ole osaksi mieliharhaa tai uhmaa? Pitäisihän nykyisillä rahavaroillamme päästä yli talven, jos pysyttelee poissa kaupungeista eikä tuhlaa.

Minä ajattelen näin: Sinä uskallat tulla tänne, vaikka ei sinulla täällä ole parempia ystäviä kuin minullakaan. Millä mitalla me mittaamme, pitää meille mitattaman. Emme me ilmaiseksi saa rakkautta, vaikka ylpeydessämme olemme sille ahnaat.

Sinun tulosi tänne on mielestäni välttämätöntä ainakin silloin kun minä olen poissa pikku Mailankin vuoksi, sillä Jumala näkyy tehneen lapsesta hyvän ja meillä on syytä olla kiitollisia ja huomaavaisia. Jos et sinä saavu tänne jo jouluksi, niin on minulla hyvin ikävä, mutta se hyvä siitä on että hiljaisuudessa voin suorittaa erään työn, jonka tuntien olevani velkaa tälle maailmalle -- ja vasta sitten olen kai vapaa mies sekä hautaan että haaveisiin. Niin, minulla hullulla on eräs haave, huolimatta kaikesta. Ja se koskee myös sinua...

Toinen asia on se että olen aikonut ulkomaille.

Minä, Jumalan kiitos, olen eräässä suhteessa nyt päässyt terveeksi -- vaikka kuolisinkin jonakin yönä sydäntautiin -- ja se terveeksi pääsy on tapahtunut melkoisella sielun ponnistuksella ja resignatsionilla. Mutta kuitenkaan en tunne _vielä_ olevani sillä korkeimmalla hengen asteella, jolla mies _voisi_ olla -- minä vielä joskus, työhuolten lomassa, muistan naisen olemassaolon. Minun haaveeni perustuu tulevaisuuteen, sellaiseen, olkoon se lähempänä tai kauvempana, jolloin me kumpikin taas ansaitsemme toinen-toisemme ja olemme kasvaneet joksikin, min että kykenemme antamaan elämän meiltä ryöstetyn aarteemme aate-vastineelle -- -- -- sinä ymmärrät, oi Mirjam!

Nyt on sydänyön hetki ja koko kartano nukkuu; kuutamo kirkkaasti valaisee kauniita maisemia. Mirjam? Koeta ymmärtää elämän roskaa ja elämän romantiikkaa -- miksi me kokoilemme roskaa emmekä ole näkevinämme runoutta, jota on yhtä paljon ympärillämme? Jos olemme rikollisia ja huonoja -- miksi emme voi olla kelvollisia ja kauneutta etsiviä? Elämä eletään vain kerran, vain kerran -- ja me vanhenemme.