Part 10

Ja kun hän saapui pikku Leijon luo, niin hän ymmärsi että hänen elämänsä satu tähän asti oli verrattain onnellinen, onnellisempi kuin tuhansien muiden... Ja silloin iski häneen kammottavana epäluulona että Mirjam kuolee hänen selkänsä takana.

Nyt, nyt juuri -- huono mies että jättikin vaimonsa! -- hänen täytyy rientää takaisin, mutta -- juna lähtee vasta tunnin kuluttua. Hän tarttui vaistomaisesti kynään ja kirjoitti itselleen -- Jumalalleen -- kirjeen tietämättä itsekään, miksi täytyi kirjoittaa.

18 päivä helmikuuta klo 10 a. p.

Kun tunnin päästä palaan Hikiin, johon läpi yön ajettiin hevosella, en tiedä, täytyykö minun tavata vaimoni kuolleena. Kaikki mahdollisuudet kuvastelevat mielessäni ja sieluni on levoton.

Ystävä! Nuori vaimoni! Jos sinä poistut minulta -- en tiedä, miten sen iskun kestän. Tahtoisin niin paljon toiseksi, mitä ei voi enää muuttaa. Sinä olet minulle ollut hyvä vaimo... Jumala sen tietää mitä tunnen.

En minä kuitenkaan jaksa uskoa että sinun _vielä_ täytyisi kuolla, vaikka tuskissa huutelet. En usko että kohtalo _niin_ julma voisi olla että sellaisen kärsimyksen lisäksi lähettäisi. Minä koetan rukoilla sinun pelastustasi elämään. Itseäsi varten, lastasi varten ja minua varten. Nyt minä lähden...

Kun hän saapui laitokselle, tuli lääkäri korridoorissa häntä vastaan ja ilmoitti iloisesti irvistäen:

-- Gratulor, herra Korelius, teille on syntynyt kaunis tyttö.

Kaunis tyttö! kaikui Orjon sielussa ja hän astui ylpeänä vaimonsa vuoteen viereen. Ja häntä ikäänkuin hävetti äskeinen pelkonsa.

-- Suutele minua, Orjo! sanoi Mirjam kimaltelevin silmin.

Orjo kumartui suutelemaan vaimoansa. Sitten hän piteli vaimonsa kättä ja sanoi:

-- No kävihän se, kultani!

-- Kävihän se, vastasi Mirjam melkein kuiskaamalla. Hänen kasvonsa olivat ihanan kalpeat ja kaikki kärsimättömyys oli niiltä hävinnyt. Orjo ajatteli itsekseen: "Heissä on jotakin pyhää juuri silloin kun he ovat synnyttäneet."

-- Katso nyt isä tyttöäsi! Sinun silmäsi ja nenäsi, mutta minun suuni ja korvani!

-- Tokko sen näkee?

-- Ihan selvästi!

-- Eikö sille anneta ruokaa? kysyi isä.

-- Ei vielä... naurahti äiti heikosti.

Sitten hän pyysi Orjoa poistumaan.

-- Minua muokataan ja pestään -- ja sitten minun täytyy nukkua. Hyvästi, kultani, suutele Leijoa. Tulethan huomenna? --

Orjo palasi huvilaan yhdessä Oihonnan kanssa, joka oli enemmän kuin onnellinen asiain hyvästä menosta.

Kotiin tultuaan aviomies kirjoitti muistiinpanopaperinsa toiselle puolelle seuraavaa:

Jumalan kiitos! Se on tapahtunut onnellisesti. Ihmettelen tuntemattoman, hänen, jota sanomme Jumalaksi, armoa minua kohtaan. Tahdon koettaa -- ja kukapa sitä ei tahtoisi -- painaa syvälle muistiini että meidän pitää kaikessa kaikkina hetkinä kohdella toinen toistamme hyvin ja lempeästi, niin ettei silloin, kun kuolema meidät erottaa -- ja senhän täytyy kerran tapahtua -- jäisi mitään sieluamme kaivelemaan, jos emme näyttäneet vainajalle sitä hyvää kokonaisuudessaan, mitä meissä on, oli ja aina oleva on.

17.

Heillä oli nyt kaksi lasta, Leijo ja Maila, he saivat asua pääkaupungin piirissä, käydä teattereissa ja konserteissa ja ottaa osaa suuriin isänmaallisiin juhlallisuuksiin. Sitäpaitsi olivat he tilaisuudessa tutustumaan merkkihenkilöihin eikä mikään estänyt heitä kutsumasta luokseen vieraita. Orjon työ oli siinä määrin edistynyt ja onnistunut etteivät he toistaiseksi tunteneet mitään rahanpuutetta, Mirjam sai vapaasti valita leninkikankaansa, hattunsa ja kevätkepsinsä. Pimeän syksyn ja ankaran talven jälkeen koitti mitä ihanin kevät ja he nauttivat täysin siemauksin auringonpaisteesta eteläsuomalaisilla metsäkallioilla. Näyttipä todella itse elämä hymyilevän onnellisesti näille kahdelle erämaasta tulleelle ihmiselle, joita yhdisti uskollinen aviorakkaus ja terveet, kauniit pienokaiset.

Mutta mitä oli se että vaimon silmäin ilmeet ja vastaukset joskus panivat miehen syvästi miettimään tai että miehen ankarat sanat toisinaan kipeästi loukkasivat vaimon sydäntä? Olivatko ne vain sulkulauseita rakkauden kauniissa tarinassa? Aviopuolisot eivät itsekään sitä ymmärtäneet, heistä melkein tuntui kuin joku heidän ulkopuolellaan oleva voima, "paha", heitä silloin tällöin olisi ärsyttänyt toisiaan vastaan. Hyvän hetken tullen he käsikaulassa nauroivat tätä pahan ilmestymistä ja päättivät pyhästi olla varuillaan sen kavalia hyökkäyksiä vastaan.

-- Katso armaani, meidän riitammehan on kerrassaan naurettava, aiheet ovat niin vähäpätöiset ettei niitä kehtaisi ihmisille edes selittää.

-- Niin ovatkin, me olemme ihan hullut, jos mokomasta suutumme toisiimme, kun kerran pääasiat ovat reilassa.

Ja he katsovat toisiaan ystävinä silmiin, suutelevat toisiansa ja silittelevät toistensa käsiä ja hiuksia ja uskovat pysyvänsä onnellisina kautta koko elämän. Ja lapsiaan he rakastavat intohimoisesti; varsinkin isä on kultasitein ja koko hengeltään kiintynyt esikoiseensa, jonka olemukseen hän tietää kylväneensä sydämensä ja järkensä parhaimmat kultamurut ja jonka hän uskoo nostavan hänen sukunsa henkiseen aateluuteen.

Mutta miksi tämä sama mies, tämä onnellinen isä ja vaimoaan hellivä rakastaja, joskus ihmisten nähden vieroo vaimoansa ikäänkuin vaimo ei olisi hänen vertaisensa ja ikäänkuin hän vaatisi että vaimon ihmisten nähden pitää muuttua täydelliseksi ja viehättävimmäksi olennoksi mitä milloinkaan on nähty; miksi hän tästä tunteesta tekee itselleen salaisen kärsimyksen ja ikäänkuin harmittelee että on _sitoutunut yhteen ainoaan naiseen?_

Tai miksi noiden herttaisten lasten nuori äiti joskus lakkaa olemasta äiti ja ikäänkuin katkeroituu omasta kohtalostaan ja _vaikeroi velvollisuuksiaan_ aivankuin kadehtien kaikkia niitä rouvia, joilla ei ole lasta ja niitä naisia, jotka vielä ovat vapaat miesten edessä?

He häpeävät kumpikin huonoja tunteitaan ja koettavat niitä karkoittaa, ovat onnelliset toistensa kanssa kodin ja yön hiljaisuudessa ja sietävät toisiaan päivän töissä teroittaen alati itselleen: me kaksi kuulumme nyt kertakaikkiaan yhteen eikä se enää ole muuten mahdollistakaan. Ja aivan samoinhan näkyvät elävän muutkin!

Se juuri että kaikki muutkin ihmiset elävät parittain ja taistelevat samoja taisteluja kuin hekin ja ottavat avioliitosta saman onnen kuin hekin, se se juuri heitä lohduttaa ja panee heidän järkensä päättelemään: näin on välttämätöntä olla, näin on jumalallinen järjestys, näin on lorun lopuksikin _hyvä olla_.

He näkevät kumpikin oman elämänsä suuntaviivojen hiukan erkanevan toisistaan, mutta kuvittelevat niiden kulkevan yhdessä uomassa ja silloin kun ei kuvittelu heitä vakuuta, turvautuvat he salaiseen rukoukseen, uskonnolliseen tunnelmaan että suuntaviivat kaikissa tapauksissa ovat samat, koskapa heidän onnensa sitä vaatii.

Ovathan he menneet rakkaudesta naimisiin, mies hurmauksissaan naisen sulosalaisuuksiin, tyttö sydänjuuriaan myöten luottamuksellisessa ihastuksessa miehensä kunniaan.

Onnettomuutta ei saa olla, onnettomuutta ei saa tulla, he tietävät kiertää avioliiton salakarin -- _he_ eivät tahdo olla tusinaihmisiä, joiden avioelämästä juoruttaisiin pahoja.

"He näyttävät niin onnellisilta!" niinhän maine heistä saneleekin ja he ovat tyytyväiset etteivät ihmiset heistä ainakaan _tiedä_ mitään pahaa.

-- Kuinka sääli että meidän täytyy muuttaa pois tästä huvilasta, jossa kenties olemme viettäneet onnellisimman talvemme!

-- Niin, muistatko Orjo, kuinka tuntui yksinäiseltä ennen siellä pikkukaupungissa, kun ei ollut yhtään lasta? Ja nyt on kaksi tuollaista kullannuppusta...

-- Mutta minne ihmeeseen me tästä pakenemme kesäksi, kun sinä et suostu palaamaan erämaahan?

-- Onhan Suomessa sinisiä järviä ja viheriöitä rantoja joka paikassa! vastasi Mirjam.

-- On, mutta sittenkin... Ulpukkasaari...?

-- Hyi! En palaisi sinne, vaikka maksettaisiin! huudahti nuori rouva.

-- Älä sano niin, Mirjam...! Et ehkä tiedä, mitä osaa erämaan saari meidän elämässämme näyttelee.

-- Niin, mutta -- -- --

* * * * *

He viettivät kesänsä Keski-Suomessa kirkkaasti päilyvien vetten vaiheilla, hämäläisten kukkaniittyjen keskessä eräässä vanhassa aateliskartanossa, jossa satavuotiset lehmukset suloisesti siimestivät kesän herttaista hellettä. He nauttivat kesästänsä niin syvästi ja perinpohjaisesti kuin ikinä ihminen luonnosta nauttia voi unohtaen kaiken muun ympärillään, maailman ja heimon. Isä pyhitti päivänsä rakkaudelleen omaan perheeseensä, nuori äiti ikäänkuin haaveili uudelleen tyttöaikuiset ihanteensa ja kokosi voimia tuntematonta tulevaisuutta varten.

Tämä on meidän onnellisin kesämme -- puheli Orjo hengessään uinaillen päivästä päivään niinipuun katveessa Leijonsa kanssa leikkien tai ottaen perheensä seurassa aurinkokylpyjä uimarannan hietikolla. Tunnen ettemme tulevaisuudessa näin lämmintä sydänten kesää saa viettää -- miksi emme? sitä en ymmärrä, mutta minä aavistan sen, aavistan...

Hän tunsi selittämätöntä tuskaa sydämessään, selittämätöntä painostusta, joka häntä väijyi ikäänkuin aave ruusupensasten takana... Joskus häntä hämäläiskesän ihanimmillaan ollen vihiäsi huimaava ikävän tunne -- pohjaton kaiho syntymäseuduilleen pohjoiseen, jossa ei omena kypsynyt, vaan jossa ihminen ikäänkuin oli vapaampi...

Hämeen maa kesäisessä kukoistuksessaan oli hänestä, pohjolaisesta, ikäänkuin ääretön, kaunis, hyvinhoidettu hautausmaa, jonka kukkakummuilla mehiläiset pitivät iloista pörinäänsä, ja jossa ihminen kuvitteli olevansa paratiisin yrttitarhoissa, mutta jossa yön tullen tuntui kaamealta...

-- Mirjam, meidän pitäisi palata erämaahan...!

-- Orjo! sinä olet hullu!

-- Mirjam, joku kauhea vaara uhkaa meitä...

-- Aina sinä kuvittelet turhia!

-- Mirjam, minun henkeni kärsii...

Ole nyt vaiti, huomenna minä matkustan vuokraamaan taas hauskan asunnon Helsingin läheltä.

-- Tapahtukoon sinun tahtosi, kunpa se olisi Jumalan tahto.

Mirjamissa oli uskoa elämään, tarmoa ja toimintakykyä, jota ilman ei Orjo mitenkään olisi osannut elämäänsä järjestää.

18.

Yhden talven he vielä viettivät pääkaupungin piirissä, mutta se oli heidän elämänsä kauhein talvi. Sillä ei päivän eikä yön rauhaa enää ollut heidän kodissaan siitä saakka kuin pikku Leijo sai hirveän tarttumataudin ja lääkärit tuomitsivat hänet kuolemaan.

Turhaan he huusivat Jumalan apua, turhaan he itkien syleilivät toisiaan ja vannoivat pyhiä valoja, turhaan he nöyrtyivät ja parantuivat kaikesta itsekkäisyydestä -- ikäänkuin koston Jumalan viha lepäsi heidän päällään ja kidutti heidän viatonta lastaan.

He olivat molemmat tulemaisillaan hulluiksi epätoivosta, ääretön nääntymys ja rasituksesta syntynyt väsymys aiheutti heissä hermostumiskohtauksia, joiden todellista sisältöä ei mikään kieli kykeneisi kertomaan. Sillä Leijo, esikoinen, oli heidän aviorakkautensa pyhin hedelmä, heidän elämänsä ainoa yhteinen suuntaviiva...

* * * * *

"Viimeisen kerran...

"Opeta meitä Jumala että me loppuun asti kestäisimme!

"Anna meille anteeksi, sinä pieni ja puhdas, jonka pyhyyden olemme ajattelemattomuudessa kadottaneet!

"Nyt vasta ymmärrämme, mitä on rakkauden kärsimys -- se on se sieluntila, kun vastoin sisintä tahtoaan joutuu rakkaimpansa salamurhaajaksi.

"Jollemme sinua tänne olisi tuoneet, oi Leijo, niin kenties sinä vielä olisit terve ja lupaava!

"Sinä olet uhriksi joutunut, sinä viaton, jonka edessä pyhästi värisemme.

"Jumala, Jumala! missä sinä olet, etkö sinä kuule meidän rukouksiamme, katumuksiamme ja lupauksiamme?"

Näin syyttelivät epätoivoiset vanhemmat itseänsä.

* * * * *

Leijon kuoleva ruumis ja iäksi poistuva henki se oli, joka ajoi avioparin takaisin erämaahan. Sekä Mirjamin että Orjon elämä oli nyt muserrettu.

19.

Silloin kun kuoleman kauhea käsi ensi kerran kohosi nuorta avioliittoa vastaan, silloin kun onneton äiti kärsivän lapsensa vuoteen äärestä hetkeksi oli paennut oman miehensä turviin etsien häneltä turhaan pelastusta ja silloin kun molemmat kauhun silmin tuijottaen yön pimeyteen hervottomina, sydämissänsä rääkättyinä olivat heittäytyneet toistensa syliin tahtoen toisiinsa puristumalla huutaa yhdessä jumalallista apua -- _silloin_ oli heidän kolmannen lapsensa luomiskäsky lausuttu.

Heidän esikoisensa poistui -- Jumalan surmaamana, kuten he sitä arvostelivat -- mutta Mirjamin ikäänkuin korvaukseksi kiihkeästi kaipaama, pian syntyvä raskaudentila ennusti uutta elämää. He eivät kumpikaan tienneet, olivatko tehneet oikein vai väärin sytyttäessään elämää kuoleman kurjan kuilun ääressä ja sentähden kummankin tunne-elämä kulki nyt ensi kertaa väkinäisesti eteenpäin perheen lisäystä tai oikeastaan perheen täydentämistä odotellessa. Sitä ei tahdottu ajatella, mutta sitä oli pakko ajatella, tässä oli ikäänkuin kaitselmus kaiken johtajana ja heidän oli alistuminen kohtaloon. Intohimoisina, iskun saaneina ihmisinä he tiesivät että tyhjyys on korvaamaton, mutta kaikkiluova, iäti pulppuava luonto pyrki heitä, kahta masentunutta ihmistä, ikäänkuin uhmaten lohduttamaan...

Heidän oma kotinsa oli taas särkynyt, huonekalut oli lyöty läjään ja kiireessä jätetty vierasten ihmisten huostaan, erämaa huokui taas heidän ympärillään -- tämä sama erämaa, jonka Mirjam peläten oli hyljännyt, vaan jonne hän kovan koettelemuksen ruoskimana jälleen oli paennut.

Nöyrtyneenä! kuten miehensäkin niinkauvan kuin lapsen kuoleman kauhu hänet täydellisesti masensi. Kiitollisena! niinkauvan kuin hän näki, kuinka ventovieras on ihminen suuressa hädässä vieraalla seudulla ja niinkauvan kuin hän tunsi helpotusta toisten ottaessa sydämellisesti osaa hänen suruunsa. Anteeksipyytävänä! Ja anteeksi antavana! niinkauvan kuin hän uskoi ettei miehensäkään elämä mitenkään olisi pelastunut, ellei tämä olisi päässyt suruansa kantamaan rakkaaseen erämaahansa.

Erämaahan, jossa ei ollut edes lääkäriä!

Erämaahan, josta varovaisen aviovaimon täytyi paeta kaupungin turviin joka kerta kun uusi lapsi oli tulossa maailmaan.

-- -- -- --

Heidän välinsä olivat nyt niin hellät, niin surunsuloiset; yhteinen kärsimys oli tehnyt heidät lempeämmiksi -- kohtalo nöyrryttää, mutta aika lääkitsee haavat. Aika panee myös unhoittamaan vakavimmatkin opetukset.

Kylmänä lokakuun päivänä Mirjam matkusti uutta lastansa saamaan.

Ja vasta silloin kun he taas olivat erillään, pääsivät heidän viimeaikaisten aviotunteidensa kerät purkautumaan.

* * * * *

Rakas Orjo!

Perille olen päässyt, kunpa vain kaikki muukin olisi ohitse. Koko matkan, varsinkin yöt, olen ollut sellaisessa sielun jännityksessä että hiki on virrannut pitkin kasvoja ja ruumista. Avonaisen akkunan ääressä olen kolme viimeistä yötä istunut paitasillani ja kuitenkin olen ollut kuin höyrykaapissa. Siinä pitkässä koskivenheessä oli niin mainio matkustaa; en olisi koskaan uskonut, kuinka mukava venekyyti sieltä alas on, sillä eihän voi löytyä helpompaa matkustuskeinoa. Saa istua ja maata mielensä mukaan, eikä ole jyrinää ja saa syödä milloin tahtoo ja hengittää puhdasta ilmaa, niin että aivanhan siinä sairaskin terveeksi tulee. Ensimäiseksi yöksi jouduin tosin surkeaan paikkaan, lesken luo, jolla oli kahdeksan lasta hinkuyskässä ja russakoita vilisten. Minut olisivat kyllä ottaneet toiseen taloon, mutta en tahtonut luopua laupeuden sisarista, joita katsottiin hyvin epäluuloisesti. Kaiken varalta tahdoin pysyä neitien seurassa ja hyvin he olivatkin ystävällisiä ja auttavaisia eivätkä pyrkineet "käännyttämään"; sairaanhoitajatar teki sivistyneen vaikutuksen. Syötin heille evääni niinkuin mammasi ennusti. Toisena päivänä erosimme venhekyydistä, mutta kärrykulku oli niin vaikea etten toista mokomaa taivalta olisi voinut istua. Renkutti niin pahasti että sain poltteita ja kivistyksiä ja oli kylmempi kuin venheessä. Olit kai puhunut niille matkatovereille, koska sanoivat että olit niin huolissasi. Sairaanhoitajatar sanoi olevansa äitivainajan vanha tuttu ja syöneensä monet kerrat kotonani. Olen toistaiseksi yksityisten ystäväin hoidossa ja hyvä minulla on sen puolesta olla. Kirjoitan illemmalla lisää. -- Kävin juuri laitoksella, mutta kyllä se on ikävää että pääsy sinne on niin epävarma. Kävin lääkärissäkin ja hän sanoi että asiat ovat niinkuin pitää, ja sanoi saavan odottaa milloin tahansa, niin ettei kai ole pitkä matka ankariin tuskiin. Kunpa vain kaikki olisi ohitse! En ole ennen ollut näin äärettömän levoton, ja kunpa ei vain pahaa lapselle sattuisi tai se olisi jotenkin epämuodostunut -- minähän se kyllä joutaisin pois tästä maailmasta... Tunnustan ettei tällä hetkellä taas ole halua kuollakseni -- mutta kovin pimeältä vain tuntuu, kun ei ole _kotia_. Et sinä sitä ymmärrä mitä se on. Olenhan kiitollinen -- tahi koetan olla -- että on minulla ainakin yksi lapsi ja mies, joita rakastan... Huolimatta kaikesta pahasta tahtoisin sinua suudella, jos kuolinhetkeni nyt tulee -- ja koeta sinä tehdä samoin. Itkevä hyvästini ja terveiset ja kiitokset teille kaikille.

Mirjam.

Orjolla oli paljon työtä ja hän pidätti itsensä kirjoittamasta pitkiä kirjeitä tyydyttäen vaimoaan aluksi vain postikorteilla. "Toisyönä olin Ulpukkasaaressa", ilmoitti hän, "ja näin sinutkin unissani --? Myrskyä, vettä ja lumiräntää -- lienee sielläkin kauheata. Etpäs lähettänytkään sitä nukenpäätä Mailalle! Tyttönen livertelee kuin lintu. Odotan sinulta pian lisätietoja, ymmärräthän --?"

-- Rakas Orjo! En kirjoita montakaan sanaa, sillä olen kovin kiusautunut tästä pitkästä odotuksesta. Olen aina vaan odottanut, odottanut että seuraavassa postissa muka ehkä jo saatan ilmoittaa. En asukkaan laitoksella, vaan herrasväki B:n luona, jotka ovat hyvin ystävällisiä ihmisiä. Maila parkaa muistan usein. Kirjoita hänestä jotain, olen niin kaivannut ainokaisestani tietoja. Tämä toinen tyttölapsi (tiedämmehän että se on tyttö) potkii ja pyörii ja antaa itseään odottaa kuin mikäkin prinsessa ollakseen isälleen sitä tervetulleempi -- pikku raukka. Jos et saa mitään tietoja, niin se on merkki että asiat ovat entisellään. Saunassa kuljen kuudestikin viikossa. Terveiset kaikilta täkäläisiltä ystäviltäsi. Viime yönä uneksuin sinusta.

Suutelo Mirjamiltasi.

Toista kuukautta oli kulunut Mirjamin lähdöstä eikä vieläkään odotettu viesti ollut erämaahan saapunut. Orjo lankesi vanhaan helmasyntiinsä, hänestä alkoi tuntua että Mirjam kestää pitkänkin kirjeen, kirjeen, jossa sanotaan kaikki. Ja eräänä marraskuun iltana, aavistamatta että juuri seuraavana päivänä Mirjamin odotus oli loppuva, hän istahti pöytänsä ääreen ja -- antoi tulla.

Loppuun asti luettava, syrjäisiltä varottava.

Yksin ollen itseni kanssa, pitkien pimeiden öiden suuressa hiljaisuudessa, sieluni sisimmässä soipi epätoivon, surun ja pelon synkkä kieli.

Koko elämäni näyttää sortuvaiselta ja järki epäilee uudesta-rakentajan voimaa.

Muistot kalvavat. Ikävät, kauheat, uskomattomat ja kuitenkin todet.

Mikä olin ennen? Miksi olen tullut?

Avioliittomme??

Minä tiedän että ainoastaan yksi kymmenestä tuhannesta on onnellisempi, mutta miksi juuri minun piti kehittyä sellaiseksi?

Minä, avioliittoon mennessäni, tartuin ihanteeni täyttymiseen kuin hukkuva oljenkorteen. Ehkä on se sopimaton vertaus. Minä tarkoitan: uskoin naisen lemmen ikipelastavaan voimaan. Tiesin ettei kukaan ole enkeli. Mutta en aavistanut että nainen, jolle minä kerran ja vihdoin antauduin, koskaan voisi herättää sielussani julmuutta. Jos mielikuvituksessani oli kuvia, niin itseeni nähden en niitä uskonut. En uskonut että minä voisin muuttua todella pahaksi, raa'aksi ja hetkellisesti niin hirveäksi pedoksi, ettei ihminen sen syvemmälle surkeuteen voi langeta. En uskonut että avioliitto, järjellisesti ja siveellisesti perustettu, voi aiheuttaa aviopuolisoissa, jotka rakkaudessa ovat toisiaan jumalaisesti lähestyneet toistensa turvaa etsien, henkisiä itsemyrkytyksiä...

Sinä olit viaton tyttö, tahdoit rakastaa puhtaasti... Mikä siis aiheutti ensimäisen kolhauksen? Sinä et tuntenut minun nuorenmiehen aikuisen elämänkärsimykseni vuosikymmenen pitkään ärsytettyä, pilattua hermostoa. Minä uskoin hermostoni paranevan sinun terveytesi kautta ja alussa minä sainkin ihmeellisesti henkisiä voimia. Sinä et aavistanut runoilijasielun _kuluttavaa voimaa_. Sinä et ollut haaveillutkaan joutuvasi minunlaiseni aatteellisen toimimiehen elämäntoveriksi. Sinä aavistit vaistomaisesti -- alussa -- että asemasi naisena oli tuleva erikoiseksi -- sinun neuvonpyyntösi olivat liikuttavan puhtaat ja ylevät. Mutta kukaan nainen ei aavista että sukupuolielämä voi sekä parantaa että turmella, jollei heti alussa osata olla tahtolujia, hilliintyväisiä. Minä tiesin sen hyvin, olin nähnyt seurauksia, olin kuullut tuhansien hyvien tyttöjen muuttuneen.

Milloin minä sinut pilasin? Jumalani, milloin?

Minä tiedän kaikki, muistan kaikki pienimpiäkin yksityiskohtia myöten... Mutta muistan myös henkisiä ristiriitoja heti alussa, jo ennen kuin olimme toistemme omat. Minä uskoin ruumiillisen yhtymisen sielulliseen voimaan. Sinä myös uskoit...

Kuinka kävikään?

Nöyryytyksen hetkenä tunnustan itselleni: minä se hänet pilasin. Minä, joka naisesta uskoin ihanampaa kuin muut, minä sen tein, vedin hänet _alas_ luokseni. Minä vaadin enempää kuin mitä vaatia saapi. Oi jumala, vaatinenko vieläkin enempää kuin mitä siveellisesti ja aviollisesti vaatia sopii?

Mitä luonnotonta vaadin? -- En mitään?

Mutta minä pelkään, _etten muistanutkaan vaatia mitään itseltäni_, ja se olisi ollut onnemme ensimäinen ehto.

* * * * *

Meidän jokapäiväisen elämämme ilmiöt eivät ole pahaa unta. Ne ovat tosia.

Kokemus todistaa ettei ihminen helposti voi muuttua. Että ei ole todellista tahtoakaan muuttumiseen, vaikka sen kuinka hartaasti päättäisi. Kuilu, jonka reunaa alati on pakko astua, vetää tuontuostakin alas, jalka livettää.

Hiljaisuudessa kuvittelen sinua sellaiseksi kuin hyvinä hetkinäsi olet ja tunnen silloin että voin sinun kanssasi ja _tahdon_ sinun kanssasi elää elämän loppuun.

Mutta sitten lentää musta varjo ja minä sanon itselleni: onko minulla oikeus jatkaa avioelämääni, jos ilmiöt jatkuvat yhä samoina kuin ne nyt ovat ja ovat vuosia olleet? Eikö se ole rikoksellista, eikö se ole syntiä pyhää vastaan, eikö se ole imelää valhetta ja halpaa itsekkäisyyttä? Onko meillä muuta edessä kuin kärsimys ja ero...?

Mutta lapsi? Lapset?

Minä rakastan perhe-elämää. Rakastan sisimmässäni polttavasti, lapsellisesti ja yksinkertaisesti. Minä tiedän että kaksi ihmistä, joilla on onni omistaa lapsia, saavat nauttia jumalien ruokaa nähdessään rakkautensa hedelmät ympärillään. Se on ikuista mannaa korvessa. Elämän älykkäimmät opettajat ovat sen aina kokeneet. Minä uskon sokeasti näitä, sillä minä olen jo kylliksi kokenut ettei auringon alla, maailman turhuuden huminassa, sen alituisissa riidoissa, ole suurempaa todellista tukea kuin omat lapset. Sillä osaammehan iloita lasten iloista ja kärsiä lastemme tähden -- ja se on oikeata elämää. Ja meillä on ääretön velvollisuus lapsia kohtaan. Me emme saa myrkyttää lapsia sillä myrkyllä, jolla olemme toisiamme heikontaneet. Lasten täytyy saada tuntea avioliittomme varmuus ja eheys. Ja lasten olemassa-olon täytyy meidät yhdistää, vaikka ikävät kokemukset miten tahansa meitä koettavat erilleen kiskoa.

Tässä ehkä piileekin avioliiton ainoa pyhyys, jota emme ennen aavistaneet?

Olen tuntenut henkistä pahoinvointia. Kaikki on yhtenä kaaoksena ja minä itse olen mitätön repale tuon sekasorron keskessä. Suhteet sukuuni, ennenkaikkea se tukahduttava tila, jota saa kokea vain sentähden että olen pyhittänyt elämäni voimat epäviralliseen isänmaan palvelukseen. Olen saanut kokea syvää loukkausta siltä taholta, jolta sitä vähin odottaisi... He eivät aavista miten minä loka päivä imen pyhän vihan siemeniä tällaisen ymmärtämättömyyden ja osanottamattomuuden vaikutuksesta. Ja kuinka siitä itse kärsin... Minun on juominen tämä kalkki pohjaan saakka, ja luulen kyllä että sen kestän.

Mutta arveluttavampaa on, jos et sinäkään, rakas ystävä, minua tässä suhteessa ymmärrä? Ilolla ja ylpeydellä muistelen niitä hetkiä, jolloin sinä olet minua auttanut...