Part 1

AVIOLIITTO

Tarina tuhansien joukosta

Kirj.

ILMARI KIANTO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1917.

Isak Julinin Kirjapaino, Tampere.

1.

Tyttö oli 20-vuotias, mutta ei toistaiseksi mitään miehestä tietänyt. Vietti ei hänessä vielä ollut herännyt eikä hän kertaakaan ollut antanut itseään poskelle suudella. Viisitoistavuotiaaseen saakka lepateltuaan siinä hartaassa uskossa että kapalolapset löydettiin saunan lattian alta, hän sentään jo viisi vuotta oli älynnyt että äidit niitä yksikseen synnyttävät, mutta millä tavalla mies oli osallinen salaisuuteen, sitä hän ei ymmärtänyt. Epämääräisesti hän tosin käsitti, että hyväilyillä tai suuteluilla saattoi olla runollinen merkityksensä, mutta ihmeitätekevän Herran Jumalan hän arveli suurimmaksi tekijäksi tässä asiassa. Joka oikein perinpohjin olisi nämä nuoren tytön päätelmät penkonut, olisi hämmästyen naurahtanut pohjoismaiselle naiskasvatuksellemme.

Että todella niin hullunkurisen _vähän_ saattoi tietää elämän tärkeimmistä asioista!?

Uskonnollisten vanhempainsa kuoltua neito äkkiä joutui maailman kylmiin jalkoihin, ja silloin -- yksin ja orpona -- hänessä virisi vaistomainen uteliaisuus vastakkaiseen sukupuoleen, ja hän alkoi kuvitella mahdolliseksi, että joskus -- kun aika tulee -- hänkin joutuu naimisiin niinkuin oli huomannut käyvän muutamille koulutovereistaan. Mutta mitään sukuvietin eloa ei hän itsessään vieläkään tuntenut, ja miesten mielenkiintoa naisiin hän luulotteli vain arvoaseman, varallisuuden, hauskan puvun tai korkeintaan kauniitten kasvojen aiheuttamaksi likentymishaluksi, jolla ei voinut eikä saanutkaan olla mitään muuta aiheuttajaa.

Tytön oli helppo säilyä siveänä, koska hänellä ei ollut mitään taistelua kiusausta vastaan ja koska oli sattunut niin onnellisesti, ettei kukaan tähän asti ollut yrittänytkään häntä vietellä.

Hän oli siis puhdas ja viaton, koskematon ja neitseellinen, tuore, terve ja kaunis -- hänestä täytyi käyttää kaikkia hyviä nimityksiä mitä nuoresta tytöstä yleensä käyttää voi, ja jos se yhä kohottaa naisen siveellistä arvoa, niin on vielä lisättävä, että tyttö myös oli kokolailla älykäs, ylevästi ylpeä, hauskan hilpeä, melkoisesti elämänhaluinen ja -- kokonaan kokematon.

* * * * *

Mies, jonka kohtalo tämän tytön sulhaseksi satutti -- emme nyt kerro romaania, vaan elämää -- oli sukupuoliolemukseltaan kokolailla erilainen. Jo viisitoistavuotiaana koulupoikana hän oli _kuvitellut_ ihanteellista sekä sielullista että ruumiillista yhdessäoloa impien kanssa uskaltamatta näitä koskaan silmiin katsoa, ja 17-vuotiaana hänessä oli herännyt _sukuvietti_ sellaisella voimalla että hän oli alkanut kuvitella olevansa saastaisin nuorukainen maan päällä, koska ei tietänyt miten tyydyttää himoansa; sillä sen salaisuuden uskominen _naissukupuolelle_ oli hänen mielestään _suurinta syntiä_, ja naisiin hän katsoi kuin pyhiin runollisiin olentoihin, joita ainoastaan avioliitossa oli oikeus lähestyä. 20-vuotiaana hän alkoi rukoilla Jumalalta turhaan apua viettiänsä vastaan, 25-vuotiaana hän luuli tulevansa hulluksi onnettomasta rakkaudesta naiseen, jota hän ei uskaltanut suostumuksetta lähestyä, ja 29-vuotiaana hän oli siinä määrin masentunut taistelusta puhtauden ihanteensa puolesta että uskoi jäävänsä naisettomaksi kaikeksi elämäkseen, sillä hänen oli täytynyt kulkea kylmänä kaikkien tarjolla olevien kiihottajattarien ohi -- tietysti omaksi onnekseen ja yhtaikaa kauhukseen, sillä oli ollut hetkiä hänen nuorenmiehen elämässään, jolloin hän oli toivonut naisen voivan hänet vietellä, jotta olisi päässyt kokemaan luonnollisen sukupuolielämän salaisuuksia. Lyhyesti sanoen: tämä _nuori mies_ oli paljon kärsinyt ja taistellut naisikävänsä tähden pysyäkseen maailman ja itsensä edessä niissä siveyden kirjoissa, jotka ovat ominaiset pohjoismaisen miehen monogamialuonteelle.

Kun nämä kaksi nuorta ihmistä ensi kerran näkivät toisensa, ei kumpikaan aavistanut joutuvansa toisensa kanssa naimisiin, mutta kun he sitten -- sielujensa orpoudessa -- olivat toistensa huulia koskettaneet ja tunnustaneet halunsa avioliittoon, eivät he kumpikaan aavistaneet koskaan tarvitsevansa toisistaan luopua.

Kaiken hyvän toivo täytti heidän sydämensä; mitä he huomasivat vastahakoisuuksia toisissaan, sen he uskoivat korjaantuvan pitempiaikaisessa yhdessäolossa, ja onnetonta avioliittoa pitivät he mahdottomana, sillä kumpikin vannoi pyhästi sielussaan että jos _heidän_ avioelämänsä vähänkin luiskahtaisi väärälle uralle, he jo heti alussa pelastaisivat toisensa vapaaehtoisesti ja kunniallisesti sallimalla toisilleen täyden vapauden. Ne olivat juhlasanoja, jumalaties mistä opittuja.

Morsian nautti siitä että hän oli morsian ja rakastettu, josta mies oli pitävä huolen tässä maailmassa; sulhanen puolestaan kiitti Jumalaa, joka vihdoinkin oli lähettänyt hänelle neidon, joka milloin tahansa oli suostuvainen antautumaan _kokonaan_ hänen omakseen.

Morsianta kiehtoi tyttömäinen uteliaisuus: mitenkähän itse asiassa naimisiin mennään... ja mitä toiset tytöt sanonevat kun näkevät hänet rouvana -- rouvana! hänet! -- kuinka hassua, kuinka hirveän juhlallista, kuinka sanomattoman hauskaa ja ihan uskomatonta satua ja kuitenkin totta -- kylläpä hän tässä taitaa ollakkin oikea Jumalan suosikki, kun näin, ilman muuta, odottamatta, pääsee naimisiin... ja tuleeko hänellekkin pikkuisia, herranterttunen sentään?

Sulhanen puolestaan unelmoi menemällä naimisiin terveen ja kauniin tytön kanssa lausuvansa ikuiset jäähyväiset nuoren miehen ikävyyksille: _vaimo_ merkitsi hänelle ikuista lievittäjää, lohduttajaa, ymmärtäjää ja auttajaa niin ruumiin kuin sielun asioissa, vaimo oli oleva hänen henkinen toverinsa ja elämäntaisteluun kannustajansa ja samalla hänen onnenjakajansa. Hän tunsi kulkevansa kuin suloisesti polttavilla tulisilla hiilillä ja ajatellessaan morsiantansa paloi taivaallisesta huumasta ja liekkumasta, jota hän tähän asti oli vain mielikuvituksessaan maistanut.

Nainen oli kärsimysvuosina muuttunut hänen ihanteekseen, hänen kaikki-kaikekseen, hänen uskontunnustuksekseen ja jumalattarekseen. Sillä jumalattarella oli vallassaan autuuden ihana aarnio, josta rakastaja saisi ikuisesti ammentaa nektaria.

Liian kauvan hän oli saanut kärsiä yksinäisyyden kirottua kuivuutta -- sitä syvemmälle hän tahtoi sukeltaa avioliiton keitaaseen kerran sen saavutettuaan!

Oi tyttö, tyttö -- omani! Mun ruusuni, mun kaikkeni! Sinuhun luotan, sinuun vain...

Hänen päätään ihanasti pyörrytti ja morsiamensa kunnian puolesta hän oli valmis lyömään koko mailman rikki.

2.

-- _Mirjam!_

-- _Orjo!_

-- Nyt sinä olet omani!

-- Ja sinä minun.

-- Tämä on kuin satua!

-- Niin, kultaseni...

-- Me olemme paratiisissa. En ikinä olisi uskonut että Jumala tällaista onnea sallii -- minulle.

-- En minäkään. Minä en aavistanut että elämässä on tällaistakin.

Aurinko paistoi lämpimästi rantahietikkoon, jota toiselta puolelta siimesti juuri täyteen lehteensä puhjennut tuoksuva koivikko. Kesäinen laine unelmoiden liplatti sileätä rantaa vasten. Hyvin kaukana ulapalla siinsi punerva purje, joka häipymistään häipyi näköpiirin taa. -- Mirjam! sinä olet niin kaunis. Juuri tuollaisena minä sinusta nautin! Jos sinä aina saisit olla näin, niin minä sinua ikuisesti rakastaisin. Viisaat väittävät ettei tämä ole rakkautta, vaan aistihurmausta, mutta minä en tällä hetkellä osaa filosofoida. Minun henkeni kaipaa totuutta ja jumalaa, mutta minä tunnen etten ikinä niitä saavuta ennenkuin olen tämän onnen kokenut...

Mies puhui intohimoisesti, hänen voimakas rintansa kohoili terveiden keuhkojen pullistamana ja hänen silmissään paloi kirkas ja lapsimainen tuli.

-- Mirjam! Sinua saatan minä suudella rajattomasti, sinä olet minulle kaiken kauniin huippu, kaiken puhtauden, kaiken siveyden, kaiken ihanteen esimaku... Sinun kauneuttasi minä väristen lähestyn kuin onnesta juopunut jumala... se on minulle -- minä tunnen sen koko sielussani -- riemuportti kuoleman erämaasta elämän omenatarhaan. Ajattele! Minkä kidutuksen on maailma keksinyt kauneudenjanoiselle nuorukaiselle: kaikki taidekokoelmat vilisevät täynnänsä hivelevästi maalattuja alastomuuksia, kylmään marmoriin silitettyjä naissuloja -- sano, mitä ne auttavat meitä, jotka kaipaamme elävää kauneutta? Kulttuuri on niin äärettömän tekopyhää, ei kukaan toiselleen tunnusta himoitsevansa taiteen elävää objektia. Ja juuri me siveät kaipaamme sitä enin.

Hän vaikeni hyväillen morsiantaan hellävaroen kuin lasta, suudellen häntä hulmuavista hiuksista alkaen jalkoihin saakka -- pieniin valkoisiin, siromuotoisiin jalkateriin, joiden varpaat tekivät vallattomia liikkeitä lämpöisessä hiekassa. Ja mies nautti siitä että nainen nautti hänen ihailustaan, hän näki Mirjamin silmäin välähdyksissä niin suloisia säteitä ja syvää kiitollisuutta, jonka sielullista sävyä hän ei ikinä voisi unhoittaa.

-- Neitsyeeni!

-- Sulhoni! Mieheni.

He katsoivat toisiaan syvästi silmiin.

-- Minä tahtoisin sinut lävistää katseellani, nähdäkseni tulevaisuuteni!

Se oli mies, joka näin sanoi. Mutta morsian ei vastannut, vaan virkkoi ainoastaan:

-- Nukutaan nyt yhdessä. On niin suloista kuunnella laineen loiskintaa.

Ja hän kietoi kauniit käsivartensa lujasti miehen kaulaan.

He nukahtivat tunniksi, pariksi, ehkä kolmeksikin -- eikä mikään heidän rauhaansa häirinnyt. Aurinko paistoi kuumasti. Pienet linnut vain kävivät piiskuttaen heitä katsomassa lentää pyristäen taas pakoon läpi lehvikon ja ikäänkuin kuiskutellen toisilleen että: katsokaa miten ihmislapsetkin lempivät, kuka olisi mokomaa uskonut!

* * * * *

Mies heräsi ensimäisenä ja säpsähtäen todellisuuteen, hypähti istualleen ja katsoi aristuneena ympärilleen. Oliko kukaan heitä nähnyt? Oliko ketään soutanut sivu tai joku hiipinyt pensasten takana? Mutta jos oli, niin olkoon -- heidän salaisuutensahan oli julkinen.

Hän loi lämpimän silmäyksen morsiameensa, joka oli unissaan irroittanut käsivartensa ystävänsä kaulasta. Miehen sydän sykähti tuoreitten kohtausten riemumuistoista, hän tunsi hermostonsa niin kylläiseksi, hän melkein tahtoi kiljahtaa siitä tietämyksen hekumasta, että hänellä todella vihdoinkin oli oma naisensa, ja muistaen kuinka monta vuotta hän turhaan oli janonnut puhdasta rakkautta, hänet uudelleen valtasi lemmensyleilyn hurmio.

3.

He nauroivat omille viattomuuksilleen asioissa, joita eivät vielä kokemuksesta tunteneet, ja pitivät itseänsä leikkivinä lapsina todellisen avioelämän kynnyksellä.

Täytyi ehkä luopua turhasta ujoudesta ja kysyä neuvoa lääkäriltä.

Mutta heitä nauratti vielä sittenkin samalla kun itkun kyyneleet joskus varjostivat heidän nuorta onneansa.

Kuherruskuukausia kesti kokonaisen vuoden ennenkuin he perinpohjin oppivat tuntemaan avioliiton fyysilliset edellytykset.

Vähitellen he alkoivat tuntea syvää huolestusta sielussaan ikäänkuin vaistomaisesti vapisten tulevaisuutensa edessä.

-- Mirjam rakas, minun käy sääli... sopersi mies.

-- Sääli itseäsi -- minä tahdon... vastasi nuorikko.

-- Mutta, kultaseni, sinä et vielä tiedä kaikkea...

-- Kun kerran olet sydämeni omistanut, valloita kaikki muukin.

-- Kuinka luonnollinen sinä olet!

-- Sitähän sinä juuri rakastat... Aviomies puolestaan oli lausunut jäähyväiset poikuutensa heikkouksille. Hän oli nyt täysi mies, joka kykeni tyydyttämään naisen lemmen kaipuuta, ja ennenkokematon varmuus täytti hänen olemuksensa.

Sitä mukaa kuin oli mieheksi kypsynyt, oli hänen hermostonsa parantunut ja vuosikauden naimisissa elettyään hän tunsi itsensä harvinaisen terveeksi ja henkisesti valmiiksi taistellakseen olemassaolon kovaa taistelua "pahaa" maailmaa vastaan.

"Olen mies!" hän ikäänkuin tunsi sielunsa syvimmässä, ajatellen ylpeydellä vaimoansa, neitoa, joka hänet oli pelastanut.

"Olen nainen!" ikäänkuin tunsi myös toinen ihannellen miestään, joka edusti häntä maailman edessä.

Mies tiesi naimisiin mennessään erinomaisen hyvin sukupuoliyhteyden merkityksen avioliitossa. Hän oli sekä nähnyt että lukenut tai kokeneilta ihmisiltä kuullut, kuinka suurin osa naimisissa olevia kaikkialla maailmassa käytti väärin avioliiton vapauksia, jotka yhteiskunta oli pyhittänyt. Hän tiesi että useimmat eivät kestäneet omien nautintojensa seurauksia, vaan sortuivat aavistamattomiin onnettomuuksiin, ja tiesi myös, että muutamissa tapauksissa liian niukka yhdyselämä samoin vaikutti vahingollisesti. Hän tiesi että ainoastaan täysin terveet aviopuolisot, jotka rakastavat toisiaan henkisesti, kestävät avioliittonsa kaikki valo- ja varjopuolet.

Mies ei ollut tietämätön siitä miten hänen oma sukupuolensa useimmissa tapauksissa hävitti naisen alkuperäisen kauneuden ja siten teki naisen itselleen vastenmieliseksi. Hän tiesi myös että löytyi naisiakin, jotka säilyttämällä oman viehätyksensä, turmelivat miehiä puristamalla näistä heidän elinvoimansa. Tärkeänä onnellisen avioliiton ehtona hän piti sitä, että nainen, jonka mies oli valinnut elämänsä auttajaksi, säilyi ulkonaisestikin kauniina samalla kun hän tiesi, että se harvoin saattoi tapahtua. Monet kauniit tytöt rumentuivat jo ensimäisinä lemmen kuukausina, sangen useat rumentuivat toivotun esikoisensa maailmaan tulon tapahduttua, ja toisen ja kolmannen synnytyksensä jälkeen olivat useimmat aviovaimot siinä määrin muuttuneita, ettei mies enää parhaalla tahdollakaan voinut pitää heitä kauniina. Poikkeuksia olivat ne ikivihannat ruusut, jotka jokaisen uuden synnytyksen tapahduttua yhä ikäänkuin nuorentuivat ja kaunistuivat ja elämänhalussaan voimistuivat. Myös tiesi hän liian tiheiden raskaustilojen surkeat vaikutukset naiseen -- yleensä hän teoriassa tiesi onnellisen ja onnettoman avioliiton tärkeimmät ehdot.

Itse hän puolestaan hartaasti toivoi voivansa kulkea kultaista keskitietä.

Orjon ja Mirjamin avioliitossa piti ilmetä elämän onnea, elämän järkeä, elämän iloa ja syvää vakavuutta!

_Heidän_ piti osata kiertää kaikki ne salakarit, joita useimmat muut eivät olleet osanneet välttää.

Mies se niin oli nämä asiat edeltäpäin päättänyt ja nainen hyväksyi ne keskustelematta kiihkeällä, lyhyellä vastahyväilyllä.

Vuoden naimisissa oltuaan Mirjam alkoi tuntea itsessään oireita, jotka ennustivat hänen määrätyn ajan kuluttua tulevan äidiksi. Molemmat aviopuolisot säpsähtivät ilosta -- viime aikoina olikin heidän nuori avioliittonsa tunnahtanut jollakin tavoin vaillinaiselta, autiolta.

He olivat panneet lapseensa sielunsa kaiken voiman. Kaikki mitä kummassakin oli parasta, oli ikäänkuin annettu tälle lapselle. Se lapsi oli oleva heidän hellintä sydänvertansa, se oli nouseva heidän kummankin yläpuolelle, se oli oleva heidän jumalallinen sankarinsa, jolla oli edellytyksiä taistella kavalaa maailmaa vastaan ja saavuttaa harvinaista onnea.

Neitosen muuttumisessa äidiksi oli jotakin pyhää, ja pyhää oli entisen nuoren miehen kehittymisessä isäksi; mutta kaikista pyhintä oli se, mikä hiljaisen rukouksen hurmiossa, henkisen ikävän kaihossa, koko maailman arvoitus edessä, ruumiillisen kauneusnautinnon haltiotilassa oli jumalallisen salaperäisyyden syvyydestä esiin manattu!

Se oli avioliiton ensimäinen ikuisesti korkea totuus, jonka edessä täytyi nöyrästi polvistua ja jonka tähden täytyi luopua kaikesta kevytmielisestä tulella leikkimisestä.

Lapsi! _Heidän_ lapsensa! Mirjamin ja Orjon sydän...

Oi! he kiittivät jumalaa että olivat näin onnellisessa avioliitossa.

* * * * *

Onnellisessa? Niin. Eivät he avioliittoaan kaikista onnellisimpana pitäneet, mutta kaikissa tapauksissa sellaisena, joka oli läpäisevä elämän myrskyt! Ylpeästi he uskoivat ettei heidän avioliittonsa ikinä ollut muodostuva niin kolkoksi ja suorastaan kauhistavaksi kuin jonkun heidän naapurinsa avioelämä, ja toiselta puolen he nöyrästi tunnustivat olevansa alempana niiden avioliittojen suhteen, joissa mies ja nainen todella näyttivät sulaneen yhdeksi ymmärtäväksi tahdoksi, yhdeksi elämän leikkiväksi hymyksi -- sellaisia suloisia poikkeusilmiöitä yllätti varsinkin hopeahapsisten vanhan ajan avioparien joukossa. Mutta kenties olivat hekin vielä, Mirjam ja Orjo, kaikki läpikäytyään, kehittyvät tuollaiseksi sulosointuiseksi lasten lailla leikillisesti kinastelevaksi poikkeuspariksi?

Heidän nuoressa avioliitossaan vivahteli nyt kummallisia varjoja -- he eivät itsekään tienneet, mistä ne tulivat. Miksi sysimusta pilvenlonka äkkiä peitti auringon, joka vielä äsken tulikuumasti säteili, miksi yhtenä aamuna satoi lämmintä kevätvettä, toisena päivänä syyti jääkylmiä rakeita, jotka kipeästi ruoskivat kasvoja, miksi taivas ja maa joskus sekoittui veripunaiseksi myllerrykseksi, kuului uhkaavaa ukkosenjyrinää ja sydämen täytti hirveä pelko ja järkeä ikäänkuin pimitti...? Ja sitten taas oli kaikki ennallaan ja nuori avioelämä kukoisti lupaavana, kaikkien kadehtimana ja onnittelemana.

Jo kihloissa ollessa -- ennenkuin he olivat mies ja vaimo -- nämä kummalliset varjot olivat leikkineet heidän päittensä päällitse samalla kepeästi häipyen uteliaan lemmen kevätkiihkoihin, jotka pursuivat vastustamattomalla voimalla kuni ruskeat kevätpurot maantieviemäreissä.

Mitä oli esimerkiksi se että morsian, joka vielä äsken oli vannonut ikuista uskollisuutta leväten sulhonsa sylissä, yhtäkkiä sai häntä kohtaan omituisen kauhun ja pelon tunteen -- he olivat häämatkallaan erämaan halki -- ja koetti kyytipojan avulla jätättää kärryistä noussutta sulhastaan, juoksuttaen häntä monta kilometriä jälessään? Hän, Mirjam, ei itsekään oikein osannut tehdä selkoa siitä, mikä virma hänet silloin yllätti -- aivankuin joku kaukainen aavistus tuleviin aikoihin olisi häneen iskenyt vaatien neitoa pakenemaan tulevaa miestään. Vai oliko se itsetajuton mielijohde: aiheutuva magnetismin ikuisista laeista miehen ja naisen välillä, poistyönnistä ja luovetämisestä, salavihasta ja salarakkaudesta kahden ainaisesti taistelevan vastakkaisen sukupuolen kesken?

Tai mikä oli se ilmiö, että sulhanen puolestaan jonakin ihanana kultaruskojen valostamana kesäyönä -- heidän ulkomaamatkallaan -- kun ruusut tuoksuivat ja satakielet lauloivat avatun akkunan alla, yhtäkkiä kavahti polvilleen, tempasi veitsen seinältä ja välkyttäen terää nuoren rouvansa ihanien rintakumpujen ylitse, silmissä pirullinen kiilto, puhui synkkiä sanoja uhaten itseään ja koko maailmaa aivankuin vastanaineiden välillä olisi tapahtunut mikäkin traagillinen paljastus? -- ja sitten seuraavassa silmänräpäyksessä kaikki uhma sammui suloiseen raukenemukseen ja molemmin puolin pyydettiin toisiltaan hellästi anteeksi.

Mistä se johtuikaan, että kumpikin toisinaan tunsi vastustamatonta tarvetta heittäytyä näyttelijäksi, joka deklamoi juhlallisia sanoja ja riehahteli kuin raivostunut jumala lukien toinen-toisensa edessä kaiken inhimillisyyden, kaiken säädyllisyyden, kaiken onnen elinehtojen ja kaiken yksilöllisyyden lakipykäliä?

Jo muutamien kuukausien yhdessäolon jälkeen he olivat myöntäneet toisilleen että olivat menneet naimisiin perusteellisemmin tuntematta toisiaan ja varsinkaan tuntematta toistensa rotuominaisuuksia. Nuoruuden kiihkossaan he olivat päättäneet että vasta avioliitossahan toisiinsa saattoikin tutustua ja he ylenkatsoivat niitä, jotka kauvan kiduttivat toisiaan tutkimalla toistensa heikkouksia ja lopulta ehkä erkanivat toisistaan. Tosin morsian ensi huumauksessa oli kuvitellut juhlallisia häävalmistuksia ja siitä syystä ainoastaan ehdottanut yhden vuoden kihlausaikaa, mutta kun sulhanen oli pitänyt määrättyä pidättymisaikaa kaiken pahan ja vaarallisen enteenä, niin oli morsian tyytynyt yhteen ainoaan kuukauteen, jonka lyhyyttä hän jälkeenkin päin vielä siunasi. Mutta tämä ei ollut estänyt heitä molemmin puolin tuntemasta jotain pettymyksen tapaista, kun tuli kysymys siitä, mitä kumpikin pohjaltaan tahtoi ja tarkoitti. Ja silloin pilkisti keskustelujen takaa kaksi päinvastaista luonnetta.

-- Mirjam, mitä sinä oikein teet?

-- Minä tahdon näin!

-- Mutta tekisit nyt minun tähteni toisin?

-- Älä viitsi komentaa!

-- Enhän minä komenna, mutta asian itsensä vuoksi -- ymmärräthän, mikä on oikeata ja kaunista ja hyvää...

-- Voi, älä viitsi olla niin juhlallinen ja vakava!

-- Mutta, kultaseni...

-- Ei, minä en tahdo kuulla mitään!

Toisella kertaa oli vastanaineiden kesken seuraavanlainen sananvaihto.

-- Orjo rakas, saanhan ostaa sinun laskuusi tuon hatun?

-- Mutta vastahan sinä ostit uuden.

-- Minä en tästä pidä. Tuo on muotihattu.

-- Minusta se on kauhean ruma.

-- Sinä et ymmärrä.

-- Ihan tosiaankin häpeän, jos ostat. Enhän minäkään pane päälleni, mitä et sinä hyväksy.

-- Voi kuinka sinä olet lapsellinen!

Ja se ruma hattu tietysti ostettiin, josta tosin johtui enemmän kiusaa kuin iloa.

Kolmannella kertaa kävi keskustelu näin:

-- Rakas Mirjam, älä ole niin ylpeä talonpojille.

-- Moukille!

-- Minä näin, että he loukkaantuivat käytöksestäsi.

-- Minä en ole tottunut heitä passaamaan!

-- Voisit sentään olla hieman ystävällisempi ja osaaottavampi.

-- En!

-- Mirjam!

-- En ikinä!

-- Mirjam! Älä vastusta sitä mikä on hyvää.

Ja nuoren aviomiehen silmät tulistuivat. Mutta Mirjam seisoi siinä ja polkaisten jalkaansa sanoi vielä kerran: En sittenkään!

Viiden minuutin kuluttua hän kuitenkin kiersi kätensä miehensä kaulaan ja sanoi muuttuneella äänellä:

-- Orjo, anna anteeksi!

Silloin oli kaikki taas hyvin.

4.

Kummallinen on Suomen kesä! Se vie yhteen kihlautuneet, mutta ajaa erilleen vastanaineet.

Orjo ja Mirjam olivat kumpikin saaneet päähänsä, että heidän piti kuukauden päiviksi luopua toinen toisestaan matkustamalla vanhoihin lapsuuden koteihinsa.

He olivat ikäänkuin uteliaat kokemaan, miltä taas tuntuisi se yksinäisen nuoren ihmisen elämä, jota he ennen olivat eläneet. Miltä tuntuisi naineena miehenä sanoa tovereilleen että "vaimoni on siellä ja siellä" tai nuorena rouvana päätään keikauttaen huomauttaa: "mieheni kirjoitti minulle että..." j.n.e.

Juhlallinen arvokkaisuus täytti heidän mielensä sinä päivänä, jona he heittivät toisilleen jäähyväissuudelmat vieraan kaupungin asemasillalla, josta junat kulkivat vastakkaisiin suuntiin. Kuinka elävästi he silloin tunsivatkaan elämän pyhän ystävyyden ja yhdyselämän jumalallisen salaisuuden!

Orjon juna läksi ensin. Ja tuskin oli tämä kolmenkymmenen vuotias jäykän näköinen mies istunut kymmentä minuuttia jyrisevän junavaunun sopessa, kun hänet jo valtasi sellainen ikävänpuuska että hän itsekkin hämmästyi riippuvaisuuttaan naisesta. Ja jo ensimäiseltä pysähdysasemalta hän viskasi ensimäiset tunnelmat jälkeensä: "Mirjam!"

Ja kuta kauvemmas hän kulki, sitä oudommalta sadulta hänen oma elämänsä alkoi tuntua. Hän katsoa tuijotti vaunun akkunasta sivu viliseviä maisemia, mutta syvän vihertävässä metsässä ja keväisten järvien terässinisillä laineilla ei hän keksinyt mitään muuta kuin sen nuoren naisen kuvan, jonka hän oli jättänyt.

Silloin hän surullisesti hymyili. Mutta juna vei -- ikäänkuin kiskomalla kiskoen -- miestä rautatien äärimäiseen päähän ja vielä kyytikärryihin noustessaan hän ikäänkuin kummasteli sitä, miksi ei Mirjam ilmestynyt hänen rinnalleen.

Kevätkylmän viileys kouristi sydämeen saakka. Heti kun hän oli eronnut Mirjamista, oli kesäinen lämpö kadonnut ja takatalvi uhkasi Pohjolaa. Eräällä taipaleella satoi niin paksulti lunta että hän hädintuskin pääsi eteenpäin rattailla. Häntä paleli kauheasti, hänen päässään oli vain olkihattu, ja ainoastaan lainailemalla majataloista isäntien turkkeja tai juoksentelemalla kyytikärryn sivulla hän pelasti henkensä. Mutta tuuli puhalsi vimmatusti pohjoisesta vasten matkustajan kasvoja ja talven merkit ilakoivat luonnossa; eräällä taipaleella juoksi kyytikärryjen perässä puolikymmentä poroa.

"Minun lapsuuteni rakkaat maisemat", ajatteli nuori aviomies sinisenä kasvoiltaan väristen, "miksi te nyt tunnutte niin tylyiltä?"