Part 2

On aamun auer ja loiste lauha yli pellon paljaana vartovan kuin kirkas, kiihkoton sielunrauha, elouhri tuskan suurimman! Maan kasvot autuutta äidin kantaa, jok' on saanut elämän lahjan antaa polttavan ihanan.

Mut arkana auringonvalossa putoo sade syksyn multahan routaiseen, se itkusta kostean harson kutoo yli tunteeni kaipuusta uupuneen. Saa kuolla sen juuri ja kuihtua lehti, kevät siunattu ennenkuin saapua ehti terveine tuulineen.

Ah, turhaan sun tuntehes päivään halaa kun suvi on suurin ja polttavin, pian laskeva aurinko lännessä palaa ja sammuu iltojen usvihin —! Taas syksyn tummalla purppuralla ja kullalla käärityn nurmen alla maata tahtoisin.

KAIPAUS.

(Runebergin mukaan.)

En oksaa, missä lehti ois, ma metsäss' enää nää, on suvi aikaa mennyt pois ja tullut talvisää.

On ympärilläin talvi vain ja povessani mun, ja talvi ois mun tullessain maailman loppuhun.

Jos seestyis ilmat, seutukin ja lehto vihertäis, poveeni kylmyys kuitenkin yht' autiona jäis.

Oi riemu, kevät katsehein, en sua nähdä saa, oi aurinko mun sydämein, et voi sa sarastaa.

Sun elos oli elämäin, mun tunteheni sun, vain kaipaamahan yksin jäin, kun läksit luota mun.

Mun paras on, kun muistellen ma istun lieden luo, eik' avuks illan askarten valoa hiillos suo.

LUMI VIILEÄ VERHOO MAATA...

Lumi viileä verhoo maata, kukat nukkui kuolemaan. Et, armahin, tietää saata, miten ikävä polttaakaan!

Miten tunne tunnetta halaa, sydän sydäntä unelmoi, miten unet se kullalla valaa, jok' ei sanoja saada voi!

Kesät kaikki aarteina vaipuu mun unteni kammioon. Ah, ainut, polttava kaipuu, ma sairas sinusta oon.

AURINGON PURJEET

HELIANTHUS

Oi Helianthus, taivaan kukka jumalainen, taas avaat terälehtes yli maailman! On kevään kevät. Hanki kylmää huokuvainen juo huulin ahnain mesijuomas hehkuvan. Oi Helianthus, taivaan kukka jumalainen!

Sun kukkasyömes hehkuu niinkuin sula kulta, sen teräsuonet elon ydinmahlaa joi, sun veres punainen lyö säkenöiden tulta, ja hanget laulaa, pienet kidekellot soi. Sun kukkasyömes hehkuu niinkuin sula kulta.

Oi kevään suuri tuliruusu ihanainen, kuink' olet ensi rakkauden kaltainen! Sun valos vuotaa niinkuin vaahto polttavainen, kun riemun viini kuohuu yli reunojen. Oi kevään suuri tuliruusu ihanainen!

Sun ensi paistehes on päihdyttävän kuumaa, kuin onni, joka saapui uneksijan luo, sun tuoksus hunajainen heleästi huumaa, se kesän villein kenttäin tervehdyksen tuo. Sun ensi paistehes on päihdyttävän kuumaa.

Sun henkäykses avaa sini-ilmain rannat, maa täysin keuhkoin kirkkauttas hengittää. Pois purjein punaisin sa talven usvat kannat päin taivaan rantaa auteressa kylpevää. Sun henkäykses avaa sini-ilmain rannat.

ILTASIUNAUS

Yö verhoo sinisin harsoin kevättalven taivaan ja lumisen maan. Yks ainoa suuri tähti luo kultaloistettaan.

Jo rukoukseen suljin ma rakastettuni kaukaisen niin sanomattoman hiljaa ja hellästi hyväillen.

Kuin lapsi äitinsä helmaan nuku, syömeni, uutena Jumalaas! Ken saattoi itsensä antaa, se Hänet löysi taas.

KEVÄTTALVI

Mua kimaltavan vuoren kukkulalle tie halki maaliskuisen metsän toi, miss' aamu hankeen oksaholvin alle niin syvän siintäväisen varjon loi. Kuin merivesi vehryt, suolainen maan sammalpälvet siellä täällä loisti, ja kirkas linnunlaulu helmeillen se läheltä ja kaukaa metsän riemun toisti.

Mun kasvojani raikas tuuli kohtaa! Ja tuolta, missä puoleks peittyen taa tuoreen havumetsän talo hohtaa, nyt kiirii kukonlaulu myöhäinen. Ja kaupungissa, jota aaltoillen kuin huntu verhoo kellahtava sauhu, jo kasvaa häly, kohu kuumeinen, ja tasangolla paisuu aamun raikas pauhu.

Ah tuolla, missä usvan siniharmaan taa häipyy metsänharja kaukaisin, myös katsoo silmät samettiset armaan nyt aamun kimaltaviin ilmoihin! Ah sinfonia suuri, sininen! Pois yli vuorten, taakse taivaanrantain sa hänen korvahansa humisten soi sydämeni onnen, kaipuun äänet kantain!

HELLUNTAILAULU

Nuku armahin, aamussa helluntain, jo vaahterapuistossa peipot laulaa. Kun heräät, poiss' olen, matkallain, vedet kaukana vihreitä vaaroja kaulaa. Nuku, armahin, aamussa helluntain elon huumaava autuus unessa nähden! Olen kulkeva siunaus huulillain sun suuren ja ihanan hellyytes tähden.

Sinä teit minut köyhän armaakses, minut saatoit nuoruudenuntesi linnaan missä ensimmäiset haavehes hämyn verhossa tuoksuvat tuorehinnaan. Suru tumman, tiheän köynnöksen yli kaipuun punaisten ruusujen kutoo, kukat hiljaiset sydämes hellyyden yli linnan muurien valkeina putoo.

Päin kirkasta päivää ma onnemme vien, yön himmeä huuru jo haihtuu ja raukee, maa kasteessa kiiltää ja vartehen tien lumivalkeat mättäät vuokkoja aukee! Kevätraikkahan kimpun kuin mieleni mun viel' lähteä tahtoisin luoksesi tuomaan, ah, vuokoilla peittäisin vuoteesi sun sinut siunaten lempeän Jumalan huomaan.

TANSSIAISUNELMA

Taas viulut kutsuen karkelohon yötummaa tahtia toistaa. Sävel valssin niin outo ja hehkuva on kuin etelän henkäys tuntematon, ja lamput riutuen loistaa.

Minut voimaton huumaus valloittaa, en kättä voi tanssihin antaa —! Yön mustille siiville sieluni saa. Pois kauas vuorten ja metsien taa mua keinuvat aallot kantaa.

Jo äänet ja askelet ympäri mun unen laulavan helmahan hukkuu! Yli karkelon kuuntelen ääntäsi sun. Yli yön, yli maailman unhotetun minun sieluni luoksesi nukkuu.

JUHANNUSLAULU

Ma halki armaani kaupungin kuljen, ja onnesta paisuen rintani lyö Sun eilisen kuvas ma poveeni suljen — sen salaa on sieluuni polttanut yö. Sadepurjeet kosteat taivaalla liitää, ja puistojen nurmet kastetta juo, tuoll' alla siltakaarien kiitää vaahdonkeltainen kosken vuo.

Tänä aamuna äänes niin kaukana helää, ja kaipaus kantaa kuin vuosien taa, mun sieluni ensi aamua elää ja etsii sun sieluas kuuntelevaa! Olo täällä on, armas, niin lämmin ja hyvä, älä anna mun lähteä luotasi pois — povi riemua kuohuu, kuin korkea, syvä suihkulähde mun sieluni ois!

Jo tuuli pilviä pakoon ajaa, maa välkkyy loisteessa auringon, ja ympäri pienoista puistomajaa läpikuultavan vihreä siimes on. Utuhattara pehmeä tuollako hohtaa —? se taivaalta valahtanut lie! Hatun, hameen valkean katseeni kohtaa. Kultaisna hehkuu puiston tie.

SÉRÉNADE EXOTIOUE

Kuin alta aaltojen, korallikalliosta meriheinä kuultaa kostea, pehmoinen, niin välkkyvät hiuksesi hartioitasi vasten. Imi kultahohdetta himmeää auringosta väri helteenhehkuva, kiiltävä, tumma sen ja suolaista tuoksua hyökyjen voimakasten.

Sun silmäs on suljettu järvi korallisaaren, jota valtameren pauhina rannaton ylt'ympäri painaa kuoleman syleilyllä. Mut keskellä hauraan, valkean kalliokaaren vesi vihreä päilyy ja kuvaimessa on hymy polttava taivaan, pilvet palmujen yllä.

Sun poskipääs niin lämpimän ruskeina hohtaa, kuin kaksi hietakinosta pehmeää meren mittaamattoman rannalla aukealla. Jalan jälkeä ainuttakaan siellä ei kohtaa, vain ulapan tuuli ylläsi hengittää ja koskettaa sua lauhalla suudelmalla.

PURJEHTIJAT

Auringon himmeä kehrä aaltoihin heijastui — halkoen keltaista usvaa purjeeni ääneti ui. Harmaanvihreinä, vaahdoten lyö hyrskyt kalliorantaa, keinuen, verkkaan ne purteni mun valkamas äärehen kantaa.

Korkeat marmoriportaat ylhäältä linnasta tuo murattipengertä pitkin laakean laiturin luo. Valkoisen hunnun jo hulmuvan nään, tukkasi kultaisna hohtaa, helmas on tummia ruusuja täys, jalka kuin tanssihin johtaa.

Orvokintuoksuiset kasvos hienot, kalpeat on — ulappa purttamme vartoo paahteinen, tuntematon. Käännänkö keulan ma aavoja päin, tuulta jo purjeemme halaa! Katso, kuin liekkejä lainehet juo, punainen aurinko palaa!