Part 7

Aune näki niin elävänä edessään sen äidin kalpeat kasvot, joihin sanaton suru oli painanut pyhän leimansa. Niin, pyhän, sillä jotain pyhää ja korkeata on sellaisessa suuressa surussa, jota ihmiskieli ei kykene kertomaan. Eiköhän vaan lienekkin se korkeinta kaikesta siitä, mitä ihmissydän voi tuntea!

Aunekin olisi tahtonut sellaisen suuren surun sydämmeensä. Tosin oli hän ikänsä kaiken kantanut murhetta jalkainsa tähden. Mutta se tuntui nyt niin itsekkäältä ja vähäpätöiseltä.

No, mikäs esti suremasta? Mikäs esti surulla saattamasta pienokaista multiin ja itkemästä itkevän äidin kanssa!

Aunen päänalainen kastui taas ihan märäksi sinä iltana ja hentoset sormet liittyivät ristiin peitteen alla.

Kun hän jo oli uniin uupumassa, ojennettiin vielä kahta pientä kättä hänen jälkeensä lastenkodin ikkunasta. Mutta hänen viimeinen ajatuksensa oli:

-- Oi, sinä pieni lintukulta, joka lauloit lohdutusta orpopojalle haudan partaalla!

-- Oi, jos olisikin aina joku pieni lintunen livertämässä uutta toivoa murheen yössä!

17

Kevät edistyi edistymistään luonnossa, mutta Aunen poski kävi yhä kalpeammaksi. Näytti siltä kuin elinvoimat päivä päivältä olisivat laskeneet. Mutta isä toivoi, että kesä taas korjaisi kaikki. Oli vaan heti ruvettava hankkimaan maalle.

Mutta eräänä päivänä tuli tohtori tavallista synkempänä Aunen kamarista ja selitti isälle, että nyt oli koetettava viimeistä keinoa ja lähdettävä -- ulkomaille.

Se tuli kuin ukkosen isku.

-- Viimeistä keinoa, ja auttaisiko sekään? Mutta täytyihän sen auttaa, koska se oli _viimeinen_. Luoja tiesi, Hän yksin tiesi! Vielä oli toivomisen syytä. Ja toivoa täytyi, sillä muuten ei jaksaisi elää.

Se oli heti ilmoitettava Aunelle, sillä matkaan oli päästävä niin pian kuin suinkin.

Aune tuli ensin kovin surulliseksi. Hän oli uneksinut niin valoisia kesäunelmia ja nyt ne kaikki raukeisivat tyhjiin. Mutta Leena lohdutteli, että niin oli usein elämässä, että juuri ne valoisimmat melkein aina raukesivat tyhjiin ja että siihen oli tottuminen jo ajoissa.

Ja isän mielestä Aunesta olisi pitänyt tuntua oikein hauskalta päästä omin silmin näkemään etelä-Euroopan kauniita maita. Ja entäs sitten matka ensin meren yli! Aavalle merellehän Aunen aina oli tehnyt mieli päästä, sinne missä ei näy rantoja ei ääriä, ei muuta kuin taivaan korkea kansi. Ja liittyihän siihen matkaan pääasiana heidän elämänsä iloisin ja ainoa toivo -- Aunen paranemisen toivo.

Mutta Aune hymyili surumielisesti sille ilolle.

Kannettiin nyt sisään matkalaukut. Täytyi vaan alkaa keräillä kokoon kapineita, sillä kahden päivän päästä piti sen suuren laivan, joka veisi heidät kotimaan rannasta, lähteä matkaan.

Aune oli ennen aina keväisin tahtonut itse olla mukana matkalaukkuja täytettäissä. Hän oli tahtonut omista tavaroistaan itse määrätä jokaisen kapineen joka laskettiin sinne. Ja hänestä oli ollut ylen tärkeätä, missä järjestyksessä kirjat olivat ja mikä joutui äidin valokuvan naapuriksi. Ja siinä kaikessa oli hänestä ollut ihan omituinen viehätyksensä. Nyt oli hän ihmeellisesti välinpitämätön kaikesta siitä. Leena sai panna matkalaukkuun mitä ikinä tahtoi ja missä järjestyksessä tahansa.

Leena oli ensin ihan ymmällä, sillä hänenkin piti nyt mukaan sille pitkälle ulkomaanmatkalle näin äkkiarvaamatta. Mutta siinä vaan ei ollut pitkiä arvelemisen aikoja.

Toisen päivän iltapuolella olivat kaikki kapineet jo hyvissä ajoissa valmiina eteisessä matkaa varten. Aunekin oli jo matkapuvussa, tummansinisessä leningissään ja helminauha kaulassa.

Hän oli lähettänyt kutsumaan Lauria puheilleen ja odotti nyt jännityksessä hänen tuloaan. Mutta Lauri viipyi kauvan.

-- Kenties hän ei pääse ensinkään, ajatteli Aune. Ja hänen sydäntään alkoi jo ahdistaa se ajatus.

Kaikkein rakkaimmat ja kauniimmat kertomus- ja kuvakirjansa oli hän laittanut paperikääröön ja kirjoittanut päälle Laurin nimen ja osoitteen, sillä hän oli päättänyt antaa ne muistiksi hänelle.

Siinä Lauri arvon tulikin ihan viimeisessä hetkessä. Ilonkyynel herahti Aunen silmään -- ilon vaiko surun?

-- Niin se nyt kävi -- sanoi hän. -- Mutta, jos Jumala suo -- niin me kerran vielä vietämme kesää Ahtolassa.

Laurin täytyi silloin luvata, että hän säilyttää ne Jannen tekemät tärkeät piirustukset kalleimpana tavaranaan ja ettei hän milloinkaan unohda heidän yhteistä tuumaansa, heidän elämäntehtäväänsä.

Lopuksi uskoi Aune ne kolme jäljellä olevaa kultarahaansa Laurin huostaan. Hän kyllä tietäisi, miten ne parhaiten olisivat käytettävät.

Eikä auttanut enään muuta kuin lähteä laivalle. Lauri sai nyt tehdä viimeisen palvelluksensa pikku Aunelle -- lykätä hänet pyörätuolissa rantaan.

Kun he kulkivat patsaan ohi, nyökkivät hyasintit jäähyväisiään iltatuulessa, aivan kuin lähettääkseen suloterveisensä etelän kukkasille. Aunekin nyökki niille armaille ystävilleen, joitten kehitystä hän niin hartaasti oli seurannut.

Samaan liittoon tulivat serkutkin ajaen. He olivat pelänneet myöhästyvänsä ja ottaneet hevosen. Hiljalleen ajoivat he nyt pyörätuolin jäljessä. Heillä oli kummallakin iso kukkavihko mitä kauniimmista ruusuista. Mutta heistä tuntui vaan niin kummalliselta, aivan kuin olisivat kulkeneet ruumissaatossa.

Saimi itki katkerasti. Hän sanoi tietävänsä ihan varmaan, ettei Aune enään milloinkaan palaa siltä matkalta ja hän katui, että oli panettanut ainoatakaan punaista ruusua kukkavihkoonsa.

Rantaan päästyä sanoi Aune kiireesti hyvästi saattajilleen ja isä ja Leena kantoivat hellävaraa pyörätuolin laivan peräkannelle.

Aunesta tuntui taas niin oudolle, aivan kuin joku vieras olisi istunut pyörätuolissa ja hän itse jostain loitommalta olisi katsellut liikettä rannalla ja merelle lähtevän laivan kannella.

Mutta kun laivamiehet olivat irroittaneet paksut köydet ja laiva hiljalleen rupesi etenemään laiturista, tunsi Aune sydämmensä ahdistuksesta, että hän siinä istui pyörätuolissa ihan itse.

Monta oli siinä matkaan lähtijää, mutta vielä useampia jäi rannalle. Serkutkin seisoivat siellä huiskuttaen nenäliinojaan, mutta Aunen silmä etsi väentungoksesta pientä punaista lakkia, jossa oli tupsu päänlaella.

Siellä sen omistaja seisoikin surullisena ja kalpeana. Aune ajatteli, että tulikohan Laurin yhtään ikävä häntä. Hän ei ollut puhunut mitään, kun Aune sanoi lähtevänsä, ei sanaakaan.

Eron hetkenä, kun laiva eteni etenemistään ja ihmiset rannalla yhä pienenivät, tunsi Aune oikein kuinka paljon, paljon hän piti Laurista. Olisi tehnyt mieli sanoa vielä edes sanan, huutaa sinne rannalle:

-- Jumalan haltuun!

Mutta se ei olisi kuulunut enään. Aune kohotti nyt vaan kättänsä taivasta kohden merkiksi ja Lauri näkyi ymmärtävän hänen sanatonta kieltään, sillä rannallakin nousi pieni kätönen kohti korkeutta.

Sitten ei enään voinutkaan eroittaa mitään. Kaikki ihmiset sulivat yhteen mustaksi juovaksi, joka viimein näytti vaan pieneltä pilkulta. Ja lopuksi ei näkynyt sitäkään.

Mutta rauha oli jälleen palannut Aunen sydämmeen. Se olikin poistunut sieltä vaan sentähden, että hän hetkeksi oli unohtanut taivaallisen Isän. Oli unohtanut, etteivät mitkään merten aallot voi eroittaa niitä, joilla on yhteinen matkan määrä Hänen luokseen.

Ilta oli lämmin ja ihana. Laiva kiiti jo täyttä vauhtia meren hiljalleen aaltoilevaa pintaa, jossa ilta-aurinko kimalti ja välkkyi.

Auringon valossa jäi Helsinki sinne rantaselle loistamaan ihmekaupunkina. Valkeat kivimuurit heijastivat kirkkautta ja tuhannet ikkunat säteilivät kuin puhtain timantti.

Kuka olisi luullut surun ja kärsimyksen milloinkaan vaeltavan niitä katuja!

Sielläkö todella hän, Aunekin, oli asunut? Sielläkö hän oli kuunnellut myrskyn ulvovaa ääntä pilkkopimeinä talviöinä?

Sielläkö vainen puukenkäpoika otsansa hiessä oli juoksuttanut sanomalehtiä kylminä aamuina ja sielläkö istui sairas lapsi lukien läksyjään ja tehden taulunpuitteita pyykkimuijan kosteassa kamarissa? -- --

Hetken loisti Helsinki vielä ilta-auringossa tornineen ja huippuineen, mutta sitten laiva teki käänteen aukeammalle ulapalle, jossa ei näkynyt ääriä ensinkään.

Aune katseli kotimaansa katoavaa rantaa hiljainen kaiho sydämmessään. Sinne nyt jäivät kotimaan käet kukkumaan ja nuoret tuomet tuoksumaan tyynillä rannoilla.

Mutta Jumala on kaikkialla ja Hänen rakkautensa rakentaa sillat tähdestä tähteen. Ja Hänen kätensä ohjaa ihmistenlapsia heidän teillään ja poluillaan, ja hyvä on olla Hänen turvissaan!

Nyt ei Suomesta enää näkynyt muuta kuin kaitainen juova taivaan rannalla. Aune sulki silmänsä säilyttääkseen sen kuvan niin kauvan kuin suinkin.

Ja kun hän nyt istui siinä silmät suljettuina katsellen kaitaista juovaa taivaan ranteella, ilmestyi siihen pieni poikanen, joka kohotti kättään korkeuteen.

Ei Aune nyt enään kysynyt hänen nimeään. Mutta hän tunsi hänet siksi veljekseen, jonka hän kerran oli nähnyt unissaan. Ja Aune tunsi sielussaan taivaallista riemua siitä käden asennosta, sillä hän tiesi, mitä se merkitsi.

Ja hän tiesi nyt, että todellisesti onnellinen on ihmistenlapsista ainoastaan se, jonka silmä tähtää ijäisiä asuntoja. Ja se onni ei riipu mistään maallisista ehdoista ja eduista.

Kun Aune vihdoin aukaisi silmänsä, ei näkynyt enään mitään juovaa taivaan ranteella. Aurinko meni siellä vähitellen mailleen, ilta alkoi hämärtää ja tuuli tuntui kiihtyneen. Mustia pilviä ajeli taivaalla ja yhä kovemmin alkoivat aallot heiluttaa laivaa.

Pyörätuoli ei tahtonut enään pysyä paikoillaan. Sentähden isä ottikin Aunen käsivarrelleen ja kantoi hänet hyttiin, jossa he heti laittoivat hänet levolle. Mutta nukkumisesta ei voinut olla puhettakaan. Laiva pyöri nyt niin, että isä ja Leena vaan seiniin nojailemalla voivat pysyä pystyssä ja ulkoa kuului meren pauhu ja laivan rytinä ja ryske. Aallot tuntuivat heittelevän sitä kuin lastua vaan. Oi, kuinka ihmisvoima taas tuntui vähäiseltä.

-- Noin juuri elämänkin ulappa ihmisen pientä purtta heittelee -- sanoi Leena -- ja onneton se, jonka peräsintä ei pitele voimakkaampi käsi.

-- Pelkääkö lapsikultani? Kysyi isä.

-- En vähääkään, sillä minun peräsintäni pitää se Voimallisin.

Aunen kasvot olivat vastapäätä hytin pientä, pyöreätä ikkunaa. Ja hän tuijotti siihen, mutta siitä katseli vaan pilkkopimeä sisään. Väliste sentään oli aivan kuin jotain valkeata olisi väipähtänyt ohi. Se oli varmaan korkean aallon vaahtopäinen harja.

Ja kun Aune katseli sinne pilkkopimeään, ilmestyi ikkunaan vanha tuttava ja ystävä. Se oli iltatähti, joka oli noussut taivaan ranteelle ja pääsi pilkistämään pilvien lomasta. Nyt hän oli aivan kuin omassa sängyssään. Noin juuri oli sama tähti katsellut hänen huoneensakin ikkunasta sisään.

Kenties näytti sen loisto vieläkin lempeämmältä nyt, kun se oli tullut lohduttamaan yön vaaroissa harhailevia. Ijäisen rakkauden kieltä se puhui.

Niin se on -- missä ei ole pientä lintua laulamassa, siellä nousee kirkas tähti taivaan vahvuudelle valottamaan. Mutta Jumala on kaikki kaikissa.

Aunella oli isän käsi toisessa kädessään ja Leenan toisessa. Hän likisti niitä hellän hellästi hentosilla käsillään. Ja hän puhkesi nyt kiittämään heitä heidän rakkaudestaan häntä kohtaan, jota hän ei ollut ansainnut, mutta jossa hän oli saanut lämmitellä ikänsä kaiken. Ja hän ymmärsi, että sekin rakkaus säteenä lähti siitä suurimmasta.

Oi, hän oli ollut ja hän oli niin onnellinen! --

Laineet, yhä heittelivät laivaa kuin pientä lastua vaan. Mutta Aune sanoi, ettei hän pelkäisi sittenkään, vaikka laiva sortuisi aaltojen alle ja peittyisi sinne, syvälle meren syvyyteen.

Sillä kuolemata ei olekkaan olemassa niille, jotka odottavat "uusia taivaita ja uutta maata".

* * * * *

Muutamia viikkoja sen jälkeen kulki suuri laiva taas meren aukeata ulappaa. Oli kirkas kesäpäivä. Meren maininki nousi ja laski tyynesti ja tasaisesti. Kullalle ja hopealle hohti veden kalvo ja leppoisat laineet hyväilivät laivan laitoja.

Mutta laivan peräkannella istui vanha herra tyhjän pyörätuolin vieressä. Ja sanaton suru oli painanut pyhän leimansa hänen kasvoihinsa.

Niin laiva teki äkkiä käänteen niemen nenitse. Ja rannalla siellä hohti Helsinki auringon valossa ihmekaupunkina niinkuin ennenkin tornineen ja huippuineen.

Ja kun ranta läheni, nostettiin laivalla lippu liehumaan. _Mutta_ se nostettiin vaan puoliväliin tankoa murheen merkiksi, sillä laivalla oli ruumis. --

Matkustajien joukossa oli pieni tyttö. Ja kun hän kuuli, että laivalla oli ruumis, kävi hän kovin totiseksi. Hän tuli Leenan luo, joka istui yksinään mustiinsa puettuna, ja kysyi hiljaa:

-- Kuka on kuollut?

Niin Leena otti sen pienen tytön käden käteensä ja vastasi surun sortamalla äänellä:

-- Rakas lapseni, pikku Aune on kuollut.

Ja Leena kertoi nyt siinä, laivan laskiessa Helsingin tyyneen satamaan, -- hän kertoi siinä kuuntelevalle tytölle pikku Aunen elämän tarinan.

-- Sahattiinko sen jalka sitten poikki? Kysyi lapsi pyyhkien kyyneleet poskeltaan.

-- Ei sitä sahattu. Ennenkun ennätettiin sahata, lähti Aune pois, levähytti siipensä lentoon aivan kuin muuttolintu vieraalla maalla.

18

Monta vuotta on kulunut. On kevät. Hanget ovat sulaneet pohjolan metsistä, joissa kevätpurot nyt iloisesti lirisevät. Ja muuttolinnut ovat palannet pesilleen etelän mailta.

Helsingin esplanaadissakin on vieno vihanta jo alkanut paistaa. Ja aavalta meren selältä tulee leppoisa tuulenhenki iloisesti liihoitellen, löyhytellen. Uutta elämän toivoa tuo se mukanaan. Ja puut aukovat nuppujaan. Ja kukka nostaa varttaan maasta.

Esplanaadissa kävelee parvi ylioppilaita, uuden uutukaiset, vasta voitetut valkolakit päässä. Kuin pohjolan keväinen päivä, niin valoisana on elämä heidän edessään. Kevään toiveet kutovat kultakangastaan tuolla taivaanranteella. Ja heidän mielensä palaa suuriin sankaritöihin siinä sodassa, jota valkeus käy pimeyden valtoja vastaan. Ja kaikki se kauneus, mikä ihmismieltä voi ihastuttaa, nostaa heidät ihanteiden maahan ylemmäs arkielämän pikku puuhia ja vähäpätöisyyksiä.

Runebergin patsaan luo jouduttuaan, pysähtyvät he siihen ja laulun sävelinä nousevat keväiset tunteet kohti taivaan korkeata kantta.

Pohjoisesplanaadilla on patsaan kohdalla kivitalon ensimmäisessä kerroksessa ikkuna, jossa illan hohde välkkyy. Ja Lauri katsoo siihen ja lapsuusajan muistot heräävät hänen mielessään armaina ja ihanaisina.

-- Ennustuksesi on käynyt toteen. Nyt minä seison täällä.

Mutta ei avaudu ikkuna. Eikä ilmesty siihen armaita kasvoja.

Lauri jää siihen seisomaan vielä sittenkin, kun toverit lähtevät toisaalle. Hän ei ole kuullut sanaakaan Aunesta sen illan jälkeen, jona se armoton laiva vei hänet kotimaan rannasta kauvas vieraille maille. Sillä muutaman päivän perästä Aunen lähdettyä kiikkui Laurikin meren aalloilla -- "Aavasaksa" vei hänet silloin Ouluun. Eikä hän ole käynyt Helsingissä sen koommin. Ja harvoin on hän enään viime vuosina muistanutkaan pikku Aunea.

Mutta kun hän nyt seisoo siinä katsellen kuinka illan hohde välkkyy ikkunassa, tuntuu siltä kuin hän ei voisi liikkua paikaltaan, ennenkun hän on nähnyt Aunen.

Ja kuinkahan onkaan -- vaikkei hän tietensä olekkaan viime aikoina ajatellut Aunea, niin tuntuu nyt ihan siltä, kuin kaikki hänen ponnistuksensa näitten vuosien kuluessa olisivat olleet vaan sitä varten, että hän kerran saisi seisoa patsaan juuressa Aunen ikkunan alla päässään valkea lakki.

Mutta ei tule Aune ikkunaan.

Lauri lähtee kävelemään. Poikkee aivan kuin tietämättään sisään tutusta portista ja avaa raskaan oven, joka vinkuu saranoillaan niinkuin ennenkin. Ja hän tuntee ne portaat joihin hän kerran kompastui puukengissään. Mutta ovessa, jota hän etsi, on outo nimi, tuntematon aivan, vieras vainen.

Hän palaa takaisin, seisoo portilla, tuntee katuvierustan terävän syrjän, johon pyörätuoli tärähti, silloin kun he lähtivät hautuumaalle. Ja hän alkaa astua niitä samoja katuja. -- Välitorin reunassa aukeaa leveä Bulevardi hänen eteensä vanhoine vaahteroineen, joitten latvoissa iltatuuli humahtelee.

On aivan kuin joku toinen veisi häntä, taluttaisi hellästi kädestä. Ne on lapsuusajan armaat muistot. Muisto, jostain ihanasta, jota ei koskaan voi unohtaa ja joka ei milloinkaan tule takaisin.

Ja ne vievät häntä ne muistot, kuljettavat Albertinkatua Lapinlahdenkadulle. Hän pysähtyy tutun rakennuksen portille. Ja monta pientä tytönpäätä ilmestyy ikkunaan. Ja kaikki on aivan niinkuin ennenkin.

Niin hän tulee hautuumaalle ja kulkee vähän matkaa valtatieltä oikealle, eikä siellä olekkaan kaikki entisellään.

Sinne on tumman muistomerkin vierelle ilmestynyt pieni risti valkeinta marmoria. Ja siinä valkeassa ristissä on kultaisilla kirjaimilla:

/* AUNE. */

-- -- -- Oli jo myöhä, kun Lauri sinä iltana tuli kotiinsa. Vanhemmat asuivat vielä siinä samassa huoneessa. He olivat jo odottaneet häntä.

Isä ei voinut kyllikseen katsella Lauriaan. Oliko se todellakin sama pieni poika, joka ennen kulki siinä ryysyvaatteissaan surullisena ja kalpeana? Nyt oli hän pitkä ja sorja, mutta hänen kasvonsa olivat vielä viattomat ja puhtaat kuin lapsen. Isää ihan itketti ilosta, kun hän katseli Lauria.

Ja entäs se lakki sitten! Isä katseli sitä aivan kuin jotain pyhää kapinetta. Sellaista ei hän milloinkaan ollut pidellyt kädessään. Hän otti varovaisesti käteensä Laurin lakin, käänteli ja katseli sitä joka puolelta.

Laurikin tarkasteli isäänsä. Hän oli tehnyt sen huomion, että isän kädet vapisivat paljoa enemmän entisestään ja että otsaan oli ilmestynyt monta uutta poimua. Mutta muuten oli hän nyt onnellisemman näköinen kuin ennen ja hänen katseensa oli kirkas ja rauhallinen.

Oi, sitä rakasta isää! Lauri tiesi, ettei hän milloinkaan voisi valehdella eikä koskaan tehdä toiselle vääryyttä, ennen hän kuolisi.

Mutta Laurin sydäntä ahdisti sinä iltana kalvava suru. Hän nousi kävelemään edestakaisin sen pienen huoneen lattiata ja pysähtyi väliste ikkunan alle. Katse kulki tuttua uraansa sinne vastapäätä olevaan maakerrokseen ikäänkuin nähdäkseen lukiko Janne, vai tekikö taulunpuitteita.

Laurin kysymättä sanoi isä:

-- Janne ei asu enään siellä. He muuttivat pois huoneen kosteuden tähden. Häntä sinun heti pitää tavata. Hän pääsi ylioppilaaksi jo viime kevännä. Kuka olisi luullut hänen tulevan niin terveeksi ja reippaaksi? Kyttyrää ei huomaa juuri ensinkään. Hän vaan ei liioin herrastele. Väliste tulee hän työpaikalleni, ottaa vasaran kädestäni ja hakkaa monta tuntia miehen tavalla.

-- Te olette vanha ja väsynyt -- sanoo hän. Ja kun ensin estelin häntä, jotta:

-- Mitäs herra tällaista työtä, hän vastasi:

-- Mikäs herra minä teille ja samallaisia herrojahan me ollaan kaikki.

-- Ja usein olen nähnyt hänen vetävän äitinsä raskasta pyykkitiinua käsirattaissa rantaan.

-- Voi, sitä kunnon poikaa! -- Puhkesi Lauri sanomaan. Ja hän hehkui halusta päästä puristamaan Jannen kättä.

Oo, hän muisti kyllä sen ajan, jolloin Janne valjuna vapisi kelkan perässä, kuin hän veti häntä kouluun, sen ajan jolloin hän näki nälkää huoneessa, josta löyhähti vastaan kellarinhaju. --

Emintimä oli tehnyt tilan Laurille heidän omaan sänkyynsä ja heidän piti itsensä nukkua lattialla. Mutta Lauri sanoi, ettei sellainen asiain järjestys voinut tulla puheeksikaan. Juuri entisillä yötiloillaan tahtoi hän nukkua. Piti koetella näkeekö siinä vielä yhtä hyviä unia kuin ennen.

Lauri auttoi emintimää vuoteitten valmistamisessa.

Hän oli heti huomannut, että se kova ja tyly ilme oli kadonnut äitirukan kasvoista ja sijaan oli tullut jotain hyvää ja lempeätä.

Ennenkun he kävivät nukkumaan, istuutui äiti Laurin viereen, otti häntä kädestä ja pyysi sydämmestään anteeksi entisen kovuutensa häntä kohtaan. Hän ei ollut tietänyt paremmasta silloin. Ikuinen rakkaus ei ollut silloin vielä päässyt paistamaan hänen jäiseen rintaansa.

Ja hän meni piironginlaatikolle ja otti sieltä esille -- pikku Annin kengät, jotka olivat ostetut Laurin Oulusta lähettämillä säästörahoilla. Ne olivat kovin sievät pikku kengät. Kärjissä oli vähän kiiltonahkaa niinkuin Lauri kirjeessään oli määrännyt. Ja näkyi, että niissä oli kävellä tallusteltu, sillä toinen oli kannalta vähän läntistynyt. Ne olisivat voineet kestää vielä kauvan, mutta pikku Anni ei tarvinnut sitten enään kenkiä, ei kenkiä eikä muuta.

Lauri oli hellitä itkuun, mutta se ei olisi ollut miehekästä. Hän nousi kävelemään ja koetti puhua muuta. Hän kertoi siitä, kuinka hän tervaveneessä oli laskenut Oulujoen kuohuvia koskia, kuinka siellä vesi nousee vaahtopylväinä paasista ja valtava pauhu estää ihmisäänen kuulumasta.

Mutta yli kosken pauhun kuului nyt hänen sydämmensä vaikeroiva ääni, ja se huusi takaisin pikku Annia -- pikku Annia ja sitä toista. Oi, kuinka olisi tehnyt hyvää, jos kaksi hentoa käsivartta nytkin olisi kietoutunut hänen kaulaansa niinkuin muinen, kun hän iltasella tuli kotiin surulliselta matkalta! -- --

Niinpä hän nyt lepäsi siinä entisillä yötiloillaan. Ja hän ajatteli, että siinä sentään oli ollut hyvä nukkua. Se oli kumminkin ollut hänen kotinsa lattia ja kodin lattia on pehmeä ja lämmin. Ja siinä oli ollut niin hyvä levätä puhtaalla omallatunnolla ja rinta täynnä rauhaa.

-- Oi, onnellinen hän, jos aina voi säilyttää sydämmensä niin vapaana kaikesta saastasta kuin oli sen pienen pojan, joka muinen nukkui ryysyvuoteellaan seinivieressä lattialla! -- --

Mutta vaikka siinä olikin hyvä levätä, pakenivat unenhenget kumminkin hänen vuodettaan. Ja väikkyi siinä vaan pieni valkea risti kultakirjaimineen.

Kenties se olikin ollut vaan hairahdus. Kenties sitä ei ollutkaan todellisuudessa. Olisi pitänyt koetella kädellään. Mutta sitä hän ei olisi rohjennut. Hän oli vaan seisonut sen edessä paljastetuin päin, hengessään koettaen kohota Aunen luo.

Mutta missä oli hän? Ja kuka hän oli? Ja oliko häntä ollenkaan?

Tähtitarhain riemujako hän katseli katoamattomassa kirkkaudessa?

-- Ooh, ja minä matelen täällä maan tomussa!

Ja oliko häntä ollutkaan?

Oliko hän ehkä ollut sen kaikkein korkeimman ja pyhimmän ilmaus, sen joka pakenee pois jo silloin, kun yrittää sitä nimeltään mainita, saatikka sitten käsin kosketella.

Ooh, Laurin täytyi hypätä pystyyn ja itkeä ahdistustaan yön hiljaisuudessa. Hänen täytyi langeta maahan kasvoilleen sen pyhimmän eteen, joka poltti hänen sielussaan, joka vaati häntä pudistamaan pölyt jaloistaan ja jonka edessä hän vapisi -- ja joka pakeni häntä, mutta jota kuitenkin aina täytyi tavoitella. Sillä se oli ihaninta kaikesta!

-- -- Hän lepäsi jo tyyntyneenä vuoteessaan, mutta unenhenget vaan vielä väistyivät häntä.

Aikaisen aamun sarastus valaisi jo itäistä taivaanrantaa. Kohta se hehkui kultana ja purppurana. Ja vihdoin lensi sieltä kultaiset nuolet suoraan heidän huoneeseensa.

Lauri alkoi katsella ympärilleen. Pöydällä siellä, johon isä sen oli asettanut illalla, oli hänen valkea ylioppilaslakkinsa, jonka voittamista hän oli pitänyt elämän korkeimpana onnena.

Mutta hänen täytyi nousta kädellään koettamaan oliko se todellakin siellä.

Oli se, eikä se edes yrittänytkään paeta. Mutta se olikin vaan palanen vaatetta eikä sillä semmoisenaan voinut olla mitään merkitystä hänen elämänsä onnen mittaajana.

Pöydällä lakin vieressä oli se pieni puulaatikkokin, jonka äiti illalla oli tuonut vinniltä. Siihen Lauri Ouluun lähteissään oli kätkenyt kalleimmat tavaransa, ja kannen oli hän naulannut kiinni suurilla rautanauloilla.

Hän yritti nyt kantta auki ja saikin siihen senverran rakoa, että sai pistetyksi kätensä sisään.

Ensimmäiseksi tuli sieltä esille pienet punaiset kintaat, jotka olivat kuluneet rikki peukaloista ja kärjiltä.

-- Oi sentään! Lauri vei ne huulilleen ja suuteli hellästi.

-- Toden totta ne olivat hänen kalleimpia tavaroitaan!

Sitten otti hän sieltä paksun paperitukun. Kylläpä siinä oli kääreitä. Mutta viimein tuli sieltä esille iso paperiarkki. Lauri levitti sen eteensä pöydälle. -- Se oli se Jannen tekemä tärkeä piirustus. Lauri jäi istumaan sen eteen pää käden varassa. Hän katseli kuinka lemmenkukat sinersivät siinä ikkunan alla.

Ja hän tiesi nyt, minkätähden hän oli ponnistellut ja minkätähden pyrkinyt pysymään hyveen ja totuuden tiellä. -- Sentähden vainen, että hän kerran kelpaisi olemaan opettajana siinä koulussa, jonka Aune laittaa niille lapsille. --