Part 6

Lauri poikkesi jo sisään kotiportista, mutta ennenkuin kääntyi oikeaan omia portaita kohden, laski hän liukkaita portaita alas maakerrokseen.

Janne oli lukemassa huomista maantiedeläksyä kartta levällään pöydällä.

Lauri aukaisi käärönsä ja selitti lyhyesti, mikä tässä oli tarkoitus.

Jannella oli kaikki heti selvillä. Hän ajatteli vaan että maalaisiko koivut tumman vaiko vaalean viheriäisiksi. Riippuu siitä pitäisikö olla kevät vai kesä. Hän aukaisi maalilaatikkonsa ja huomasi, että vaaleata väriä oli enemmän kuin tummaa. Se seikka ratkaisi asian kevään voitoksi. Siitä tulisi ihmeen hauska työ, kun hän vaan osaisi oikein.

Mutta ensin piti lukea maantiedeläksy.

Kiivetessään kotiportaita ylös pelkäsi Lauri, että nyt häntä torutaan kovasti, kun on viipynyt näin kauvan. Käsi ihan vapisi, kun väänsi avainta lukossa. Mutta torumisia ei tullutkaan. Siellä istui vieras, jota Lauri ei koskaan ennen ollut nähnyt. Hän ei oikein tiennyt oliko se herra vai talonpoika. Ainakaan hän ei ollut niitten työmiesten tapainen, jotka väliste kävivät istumassa isän luona.

Vieras katseli Lauria pitkään ja tutkivasti. Lauri joutui hämilleen. Hän ei tiennyt, että vieras hänen piirteistään etsi yhtäläisyyttä hänelle rakasten kasvoin kanssa, sillä vieras ei ollut kukaan muu kuin Laurin eno.

-- Uskollisista silmistäsi tunnen sinut sisareni pojaksi -- sanoi eno likistäen Laurin kättä.

Lauri nieli kyyneleensä. Eno muistutti kovin hänen äitiään äänestäänkin ja koko olotavassa.

Eno kertoi sitten, että hän on kauppiaana Oulussa ja että hän välistä käy Helsingissä asioilla. Usein sanoi hän kuulustelleensa sisarvainaansa perhettä, mutta nyt vasta onni ohjasi hänet heidän luokseen.

Pois lähteissään lupasi eno keväällä taas tulla Helsinkiin ja sanoi silloin käyvänsä heidänkin luonaan.

Sinä iltana ratkaistiin Laurin kohtalo. Hän oli miellyttänyt enoa ja, koska eno oli varakas ja lapseton, päätti hän ottaa Laurin kasvatikseen. Mutta hän aikoi sanoa sen vasta keväällä.

Lauri istui nyt kehdossa onnellisena enonsa käynnistä pikku Anni sylissään. Voi, kuinka sen jalat taas olivat kylmät, aivan kuin jääpuikot. Sukat luisuivat aina pois ja kenkiäpä vaan ei ollutkaan. Vielä ne on kerran kengät Annillakin, ajatteli Lauri, kauniit ja lämpimät, kun hänkin tästä joutuu ansaitsemaan.

Täytyi ihan nousta koettamaan tuntuiko isän rautamoukari vielä yhtä raskaalta kuin ennen. Pienempänä oli hän tuskin jaksanut kohottaa sitä lattiasta. Mutta tänä iltana tuntui se merkillisen keveältä.

-- Sen saat perinnöksi -- sanoi isä -- kun tämä käsi väsähtää. Se onkin ainoa perintö, minkä voin jättää pojalleni, se ja rehellinen nimi.

Kun kaikki sitten nukkuivat ja kamarissa oli pimeä, nousi Lauri hiljaa vuoteestaan ja hiipi ikkunan luo.

Aivan oikein, siellä istui Janne heidän talonsa luonnos edessään. Hän näkyi nyt piirustavan. Tarkasti sitten työtään, kallistellen päätään vuoroin vasempaan ja oikeaan. Kas niin nyt hän ottaa siveltimen. Ja hiljaisina yön hetkinä puhkeevat siinä vaaleanviheriäiset hiirenkorvat lehdettömiin puihin.

15

Sillä viikolla oli Laurilla joka aamu jotain hyvin tärkeätä kysyttävää Aunelta. Jannen täytyi saada tietää niin paljon.

-- Tehdäänkö tuuliviiri katolle?

-- Kaivetaanko kaivo pihamaalle?

-- Mihin laitetaan kukkalavat ja mistä kukista Aune enin pitää?

-- Onko talolla peltoja?

-- Tarvitaanko navettaa ja hevostallia? y.m.

Ne olivat asioita, joita Aunekaan ei ennen ollut ajatellut ja hänen täytyi aina ratkaista jokaisen niistä muutamassa minuutissa.

-- Tottakai omat pellot pitää olla, joissa laiho vihertää syksyin, keväin ja joissa korkea ruis aaltoilee kuin meri kesätuulessa.

-- Lehmät ja lampaat kanssa tarvitaan talossa. Niitä hyväillään ja ruokitaan, lypsetään ja keritään, mutta ei milloinkaan teurasteta.

Janne siis nyt maalaa ja piirustaa kaikki paperille tarkalleen joka kohdan.

Yhtä hän kumminkaan ei voisi panna paperille, sitä joka on tärkein kaikista ja jota paitse heidän kotinsa olisi kolkko kuin hauta. Mutta sen pitää kumminkin olla siellä mukana, täyttää huoneet lattiasta lakeen, huminoida puitten latvoissa ja ihmisten silmistä säteillä.

Ja lämmitellä saavat sen loistossa vilua kärsineet. --

Oi, jos se jo olisi valmis, aika ehtisi, vierähtäisivät vuodet!

-- Onkohan Janne ollut maalla? Vaikea hänen muuten on maalata ilmi elävätä luontoa. Sunnuntaiksi hänen taideteoksensa nyt siis valmistuu.

Aune laski päivät ja yöt, illat ja aamut, ja niitten vaihdellessa kasvoi hänen omassa mielessään kuva siitä tulevaisuuden kodista, kaunis ja ihana.

Jalona nousee sen katto metsikön keskestä aivan kuin ylevän ihmisen otsa. Sopusointu kuiskailee lempeätä säveltään siinä ympärillä ja rannalla asuu rauha. -- --

Vihdoin tuli sunnuntai ja silloin saapui Laurikin paperikääröineen. mielessään miltei ylpeillen ojensi hän sen Aunelle. Niin varma oli hän Jannen mestaruudesta.

Hämmästyen huomasi Lauri, että Aunen kasvot ilmaisivat pettymystä, kun hän katseli Jannen työtä.

-- Ei ole Janne ollut maalla -- ajatteli Aune.

Häntä ihan nauratti Jannen koivut, jotka seisoivat kuin sotamiehet jäykissä riveissä valmiina tekemään kunniaa. Ja niitten välillä kulki ruskea hiekkakäytävä suorana ja säännöllisenä.

-- Ei niin meidän pihamaalla, vapaasti vihertäköön siinä nurmen nukka ja rehoittakoon ruoho.

Mutta itse rakennus ei ollut hullumpi ensinkään. Siinä oli suuri sali keskessä, aivan niinkuin Aune oli tahtonut, ja kamarit kummin puolin.

Janne oli muistanut senkin huoneen, joka Aunelta oli jäänyt ihan unhotuksiin -- keittiön. Lauri selitti että siellä on suuri muuripata, jossa parhaillaan keitetään puuroa. Sentähden nouseekin sankka savu piipusta suoraan ylös kuin Aapelin uhri.

Aune sai heti eteensä kuinka Leena siellä sekoittaa puuroa äärettömän suurella kauhalla.

Toiseksi Aune oikeastaan oli ajatellut Leenan tehtävän siinä talossa. Hän oli ajatellut, että Leena parhaiten osaisi puhua sen asukkaille Jumalasta ja neuvoa heitä ijankaikkisen elämän tielle.

Itse rakennus siis oli hyvä ja se olikin pääasia, sillä sen mukaan oli tehtävä se toinen.

Portti kanssa kelpaisi. Sattumaltako lie Jannelta tullut sydämmen kuvat koristeiksi sen yläreunaan. Eivätpä siihen mitkään muut koristeet niin hyvin olisikaan sopineet. Rakkaasti kuiskaavat ne siinä jokaiselle:

-- Sydämmellisesti tervetullut tänne!

Kun nyt sitten joku pieni tyttönen kylmänä iltana nöyrästi niiaa siinä portin takana ja arkaillen anoo yösijaa, niin portti aukee ja lämpimät kädet taluttavat hänet sisään ja ystävälliset äänet lausuvat hänelle:

-- Kotonasi toki yösijaa saanet. Oi, että harhailit niin kauvan siellä kaukana, etkä löytänyt ennemmin tietä tänne!

Ja ryysyinen puku riisutaan pois ja puetaan ylle ihan uusi pehmeintä villavaatetta.

Ja hän saa juoda lämmitystä omasta pikku kupistaan ja hänen oma pieni vuoteensa odottaa valmiina sulkemaan kotiutuneen matkamiehen lämpöiseen helmaansa. -- --

Janne oli tehnyt puitteetkin tähän teokseensa. He olivat Laurin kanssa ajatelleet, että Aune mahdollisesti tahtoisi ripustaa sen seinälleen.

-- Ehkei panna sentään seinään kaikkein katseltavaksi, sanoi Aune. Pidetään vaan omina iloinamme, niinkuin pidetään se, mikä on sydämmelle kaikkein kalleinta.

Lauri saisi pitää muistonaan tämän paperin, ehkä Janne ottaa tehdäkseen toisen Aunelle, jossa olisi vaan rakennukset ja portti sekä kukkalava lemmikkineen. -- --

-- Ja nyt minä ilmoitan sinulle suuren ilon, -- sanoi Aune -- sinä pääset meidän kanssamme Ahtolaan, jos nimittäin tahdot tulla.

Lauri ei puhunut mitään, mutta suuri ilo kuvastui hänen kasvoistaan ja hän nyökkäsi päätään myöntymyksen merkiksi.

Aune alkoi nyt kertomaan hänelle Ahtolasta, kiittelemään sen kauneutta ja suloista rauhaa. Ja kertoessaan näytteli hän sukkapuikolla kaikki paikat lampun kuvusta aivan kuin kartasta.

-- Tuossa kulkee polku pitkin lahden rantaa. Sitä pitkin sinä sitten lykkäät minua. Siinä rantasella kasvaa lumpeenkukkia, niin lähellä, että voisi varsin hyvin rannasta kättään kurkoittaen ottaa niitä. Mutta emme henno sentään, antaa heidän nauttia siinä lyhyttä elämäänsä siniaallon harjalla keinuellen.

-- Tässä näet metsän reunan. Sinne nyt katoaa polkumme puitten runkoin väliin ja sinne mekin sitä seuraamme Tapion suureen saliin. Puitten oksat yhtyvät päämme päällä vihannaksi katoksi ja joskus hipasee tuoksuva lehvä kasvojamme.

-- Ei aikaakaan niin alkaa puitten välistä välkkyä jotain sinistä ja kohta olemme pienen metsäjärven rannalla. Siinä olen istunut monta kevätpäivää katsellen kuinka rastas rakentaa pesäänsä suureen koivuun. -- --

Paljon he sitten vielä puhuivat kesästä ja sen riemuista. Laurikin innostui kyselemään kaikellaista, se kun hänelle oli ihan outo ja tuntematon maailma.

Kun Lauri sitten alkoi hankkia kotiinsa, tiedusteli Aune Jannen äidin terveyttä. Ja saatuaan tietää, ettei hän vieläkään jaksanut pestä pyykkiä, antoi Aune yhden kultarahoistaan vähäiseksi kiitollisuuden osoitteeksi Jannen suuresta vaivasta.

-- Onkos teillä nyt puita? Kysyi Aune hämillään.

-- On -- vastasi Lauri punastuen.

Hän olisi luultavasti vastannut niin, vaikk'ei heillä olisi ollut lastuakaan. Mielessään jatkoi hän -- puita kyllä on tällä kertaa, pikku Annilla vaan ei ole kenkiä.

Mutta siitä hän ei puhunut mitään.

16

Näin kuluivat päivät, viikot ja kuukaudetkin edelleen huonoin ja hyväin säitten vaihdellessa. Ja niitten vaihdellessa vaihteli Aunenkin kamarissa tuska ja lepo, kärsimys ja ilo, toivo ja pettymys.

Sulanut oli jo lumi kaduilta ja Laurinkin puukenkäin pohjat olivat jo kuluneet ohukaisiksi aivan.

Oli sunnuntaiaamu. Pitkästä aikaa oli Aune päässyt pyörätuoliinsa istumaan ikkunan luo.

Kun hän viimeksi istui siinä, kimalteli hanki vielä esplanaadissa. Nyt alkoi siinä jo paistaa vieno vihanta ja Runebergin patsaan juuressa alkoivat kevään ensimmäiset kukkaset avata kupujaan auringon lämpimässä.

Aune ajatteli, että nyt on siis jo liikkunut mailla hellä tuulenhenki, jonka lempeätä laulua kuunnellen sortuneetkin nousevat nauttimaan uutta, ihanaa elämätä. Ja hän ajatteli että sellainen tuulenhenki sentään on saanut suloisen tehtävän osakseen.

Siihen liittoon tuli Laurikin. Hän oli ihan punainen ja hengästynyt ja ilo loisti silmistä. Hän kertoi käyneensä satamassa katsomassa, kun ensimmäinen laiva tuli rantaan.

Juhlallisesti oli se lähestynyt liehuttaen lippujaan ikäänkuin tuodakseen terveiset kesän mailta. Ja kuitenkin oli sen kyljessä nimi: "Aavasaksa".

Lauri sanoi, ettei ensimmäisen laivan tulo koskaan ennen ollut herättänyt hänessä niin suurta riemua kuin tämän saapuminen. Tuliko se ehkä siitä, että he juuri olivat maantieteessä lukeneet Aavasaksasta ja hän tuli ajatelleeksi juhannusaurinkoa, joka paistaa yönkin halki yli pimennossa olleen Pohjolan.

Vai senkötähden sai se hänen sydämmensä niin kovasti sykkimään, että hän nyt enemmän kuin koskaan ennen odotti kesää.

Kovin Aunea ilahutti se, että Lauri nyt enemmän kuin koskaan odotti kesää. Jospa hän sitten vaan ei tuntisi pettymystä!

Yhdessä he nyt Aunen ikkunasta katselivat kuinka hyasintit ja tulpaanit patsaan ympärillä ihan silmissä ylenivät aurinkoa kohden ja levittivät rusolehtiään.

Aune kertoi isän sanoneen niitä katsellessaan, että on aivan kuin meidän kylmä maamme kesken hankiaan ja jäitään yltyisi kukkimaan sen miehen muistolle, joka sitä niin paljon rakasti.

Ja hän oli lisännyt, että mies metallinen siinä hymyilee ylevätä hymyään kukkain puhjetessa ja lakastuessa ja ihmisvarjoinkin vaihdellessa aivan niinkuin hymyilee katoavalle katoamaton.

Sillä vielä sittenkin, kun patsaat muruiksi murskautuu, elää se kauneus, mikä ihmishengestä on heijastanut, sillä se on ijankaikkista alkujuurta.

Heidän siinä istuessaan katsellen kukkasia ja ihmisiä, jotka yhä taajenevissa parvissa alkoivat liikkua esplanaadissa, ilmestyi siihen ihan äkkiarvaamatta sininen lippu ja parvi valkealakkisia ylioppilaita. He asettuivat patsaan juurelle ja kajahuttivat ilmoille raikkaan laulunsa kuin kesälinnut ainakin.

Lauri ja Aune aukaisivat ikkunan. Vapaasti aaltoili siitä nyt sisään kevätilman tuoksu ja laulun säveleet. "Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Savonmaa" soi sieltä.

-- Niin muistuu minunkin mieleeni -- sanoi Aune ja puristi Lauria käsivarresta. -- Ahtolakin on Savossa!

-- Noin sinäkin kerran vielä seisot sinisen lipun suojassa, päässäsi valkea lakki -- sanoi Aune. -- Niin, se on varma, minä näen sen.

Lauri sävähti punaiseksi ja kävi taas ihan kalpeaksi. Povea paisutti niin kummallisesti. Hänkin kerran mukana tuolla! Laulu soi nyt hänen korviinsa taivaalliselta soitolta. Hänen silmänsä vettyivät. Ylioppilasten valkeat lakit lyyryineen sulivat nyt hänen silmissään yhteen yhdeksi ainoaksi suureksi ylioppilaslakiksi ja se oli -- hänen! Ei hän enää tuntenut edes maata jalkainsa alla. Hän oli kuin huumeessa ja heräsi vasta, kun ylioppilaat reippain askelin alkoivat kulkea poispäin marssin tahdissa. Kansanjoukko seurasi mukana. Ihan juoksivat kaikki, pienet ja suuret.

Laurikin hairasi lakkinsa tuolilta, sillä hän ei muistanut muuta, kuin että hänenkin täytyi juosta ylioppilasten jäljestä.

-- Joko sinä lähdet, Lauri? -- Kysyi Aune surullisesti.

-- Niin, hänhän olikin Aunen luona, ei hän siis voinut eikä edes tahtonutkaan lähteä sieltä.

-- Juokse vaan sentään sinäkin heidän jäljestään -- kehoitti Aune ystävällisesti -- niin minäkin tekisin, jos voisin.

Ja sillä hetkellä tunsi hän taas kipeästi jalkainsa puutteen.

-- Enkä lähde, ei tee edes mielenikään, vastusteli Lauri.

-- Voi sinua Lauri, sinä vaan kiellät itsesi taas, ja tällä kertaa minun tähteni. Mutta sitä et saa tehdä, sinun täytyy nyt mennä.

Lauria ihan itketti. Ajoiko Aune hänet nyt siis pois luotaan ja hänellä oli kumminkin kaikkein hauskin siellä. Eikö Aune nyt voinut uskoa sitä.

Ja hän loi Auneen niin uskollisen katseen rehellisistä sinisilmistään, ettei Aune voinut muuta kuin luottaa hänen sanoihinsa ja puhjeta sanomaan:

-- Oi, kuinka sinä olet hyvä, kuinka äärettömän hyvä! Jospa voisin olla yhtä hyvä minäkin!

Ikkuna oli yhä auki ja yhä virtasi siitä sisään kevätilman suloinen tuoksu. Se täytti huoneen ja lauloi siellä pienelle kalpealle kukkaselle uuden elämän ihanaa laulua. Sillä väliste tuntui siltä kuin hänkin kuuluisi niihin sortuneihin, jotka makaavat hangen alla pitkän ja pimeän talven.

-- Nyt minä tiedän mitä me teemme juuri tällä hetkellä -- huudahti Aune -- me lähdemme ulos!

Isä ei ollut kotona, mutta Leenan täytyi suostua, varsinkin kun tohtorikin oli luvannut, että Aune ensimmäisenä lämpimänä kevätpäivänä pääsee ulos, koska ulkoilma varmaankin taas häntä vahvistaisi.

Leena toi nyt eteisestä hänen harmaan päällysnuttunsa, joka tuntui tulleen suuremmaksi talven kuluessa. Samaten otti hän eteisen hyllyltä pyöreästä vakasta hänen pienen harmaan samettihattunsa, jossa ei ollut muuta koristetta kuin ruusukkeelle solmittu silkkinauha ja josta hän niin paljon piti.

Sitten kantoi Leena pyörätuolin porrasten eteen ja vei viimein Aunenkin sylissään siihen istumaan. Ja niin he lähtivät matkaan kaikin kolmen.

He päättivät mennä hautuumaalle, jonne Aunen ensimmäinen kevätmatka ennenkin aina oli suunnattu.

-- On hyvä, että saat koetella voimiasi, onko sinussa meidän lykkääjää, tuolin ja minun -- sanoi Aune naurahtaen.

Laurin mielestä hänen lykättävänsä tuntui kevyeltä kuin höyhen. Tuoli tuntui pyörivän ihan itsellään eteenpäin. Hän vaan ohjaili sitä, vei hellävaraa ja väisteli epätasaiset kohdat katukäytävällä.

Aunesta tuntui taas kovin oudolle olla ulkona niin pitkästä aikaa. Hänkö itse siinä todellakin istui? Tuntui aivan siltä kuin se olisi ollut joku toinen.

Ennen oli häntä aina kovin kiusannut se, että ihmiset uteliaina katselivat häntä aivan kuin jotain kummaa.

Nyt ei hän ensinkään välittänyt siitä. Tuntui taas ihan siltä, kuin hän itsekkin jostain korkeammalta olisi katsellut sitä pientä matkamiestä, joka toisten auttamana pyöri eteenpäin pitkin esplanaadia.

Kuljettiin sitten hiljalleen Välitorin poikki ja sen reunassa aukeni eteen leveä Bulevardikatu. Siitä Aune aina oli pitänyt kovin paljon. Kun siitä yläpäästä katseli suoraan eteensä, näytti ihan siltä kuin ei sillä olisikaan loppua. Sitä katsellessaan Aune aina oli tullut ajatelleeksi ijankaikkisuutta, jolla myöskään ei ole loppua. Ja hän oli ennen luullut että kaikki ihmiset Bulevardia kävellessään ajattelevat sitä samaa.

Mutta Leena oli sanonut, että tuskinpa lienee niin. Näytti ihan siltä, kuin korkeahattuisilla herroilla olisi tärkeämpää ajateltavaa. Ja hän pelkäsi, että hienot neidit tuskin joutuivat muistamaan muuta kuin kauniita vaatteitaan.

Kenties kulkee siinä joukossa joku murheen murtama, joka koettaa luoda vettyneen katseensa kauvemmaksi, kohti ijäisyyden kultaporttia. -- Sitä vaan ei tarkalleen tiedä mitä toisen mielessä liikkuu.

Hiljalleen kulkivat he pitkin Bulevardia. Siintävältä meren selältä tuli leppoisa tuuli iloisesti liihoitellen, löyhytellen. Se humahteli vanhain vaahterain latvoissa ja aukoi vallattomasti äärimmilleen paisuneita nuppuja.

Aurinko lämmitti pikku Aunen kuihtuneita jäseniä. Oi, kuinka hän nyt taas oli onnellinen! Hänen parhaat ystävänsä olivat siinä ääressä. Isä tosin ei ollut mukana, mutta Aune tunsi, että hänkin ajatteli pientä tyttöään juuri sillä hetkellä. Ja kaikki ihmiset sitten, joita tulvaili kaduilla, kuinka hän rakasti heitä kaikkia! Ja hän tunsi selvästi, että nekin rakastivat häntä.

Yksi asia Aunella nyt ainakin oli selvillä, -- se, että oikein onnellinen oli hän ainoastaan niinä hetkinä, joina se suuri rakkaus täytti hänen sydämmensä, se suuri rakkaus, joka ulottuu kaikkialle ja jokaiseen, ja se on Jumala.

Bulevardi oli jo jäljelläpäin ja he olivat kulkeneet Albertinkatua Lapinlahdenkadulle, jonka päässä hautuumaa jo häämöittikin puistoineen. Vähän matkaa sitä katua kuljettuaan, olivat he ison, valkean kivitalon kohdalla, jota puut ympäröivät ja jonka seinässä oli isoilla kirjaimilla:

/* LASTENKOTI. */

-- Ai, pysähdy, huudahti Aune. Tämä koskee meitä!

He olivat juuri sen talon portilla, mutta ei siinä ollut sydämmenkuvia koristeina. Muuten siellä oli hietakäytävät ja puut rivissä aivan kuin Jannen piirustuksessa. Kovin mielellään Aune olisi mennyt sinne sisään katsomaan, mutta ei hän sillä kertaa voinut päästä.

Monta pientä tytönpäätä ilmestyi ikkunaan. Aune nyökkäsi niille tuttavallisesti ja ne nyökkäsivät vastaan.

Valkea esiliina näkyi olevan jokaisen edessä. Niin heidänkin lapsillaan sitten, ajatteli Aune.

Oi, kuinka ne näyttivät herttaisilta! He olivat jo ihan ystäviä ja silloin pyörätuolin täytyi lähteä liikkeelle. Aune nyökkäsi vielä jäähyväisiksi ja ikkunasta vastattiin. Kaikkein pienin näkyi ojentavan käsiään hänen jälkeensä. Olisi pitänyt saada syliinsä se pieni!

Jatkaissaan matkaansa joutuivat he kulkemaan ruumissaaton rinnalla. Aikaisin väsynyttä vietiin siinä levolle. Pieni valkea arkku oli isän ja äidin sylissä.

-- Kuinka sinä nyt juuri kuolit -- sanoi Aune -- nyt kun kaikki heräävät uuteen eloon, sortuneetkin hankein alta?

Kirkonkellot soivat surullisesti ja kyyneleet vuotivat surevan äidin silmistä seppeleeseen arkun kannella.

-- Siinä on nyt murheen murtama, -- ajatteli Aune -- joka kenties koettaa luoda vettyneen katseensa kauvemmaksi, kohti ijäisyyden kultaporttia, josta hänen pieni lapsensa jo on käynyt sisälle.

Oi, kuinka Aunen oli sääli sitä äitiä! Jos Jeesus nyt eläisi maan päällä, niin varmaan, varmaan hän pysähdyttäisi ruumissaaton, herättäisi pienokaisen kuolleista ja antaisi sen elävänä sen äidille.

Mutta ei ollut nyt Jeesusta eikä ketään, joka olisi armahtanut.

Ruumissaatto kulki kulkuaan uudelle hautuumaalle, mutta pyörätuolia ohjattiin kohti vanhan hautuumaan porttia. Kun he olivat poikenneet siitä sisään, kulki Leena edellä, että Lauri löytäisi tien. Ei sinne ollutkaan vaikea löytää, vähän matkaa vaan valtatieltä oikealle.

Pysähtyivät nyt kummun kohdalle, jossa kohosi tumma hautapatsas nimikirjoituksineen. Leena etsi luutansa pensaikosta ja lakaisi pois kuivettuneet lehdet, joitten välistä vihanta ruoho jo nosti korttansa ilmoille.

-- Kohta saamme tulla istuttamaan kukkasia -- sanoi Leena muokaten multaa kädellään.

-- Voi, ettei meillä nyt ollut mukana pientä seppelettä tai kukkakimppua, kuten ennen, -- pahoitteli Aune. Ei saanut kaupoista sunnuntaina. --

Korkeat puut huminoivat hiljaa ja uudelta hautuumaalta kuului hautausvirren surullinen sävel.

-- Voi, minkätähden piti sen kaiken olla niin surullista, vaikka ruumiin kuolemalla se oikea elämä vasta alkaakin!

Linnut visertelivät puitten latvoissa elämän laulua -- kuolleille.

Oli niin juhlallista, täytyi puhua ihan kuiskailemalla. Aune kertoi Laurille, että isä siihen haudalle tullessaan aina paljastaa päänsä ja vaipuu ajatuksiinsa. Aune arvasi, että isä silloin ajatuksissaan koettaa kohota äidin luo.

Ja poismennessä sanoo hän tavallisesti vaan:

-- Hän oli liian hyvä tähän maailmaan.

-- Missä sinun äitisi hauta on? -- Alkoi Aune kysellä.

-- En tiedä, en muista oikein -- sanoi Lauri -- jossain se on syrjemmässä, jonne köyhiä haudataan.

-- Etkö sitten milloinkaan ole käynyt siellä?

Olivat he käyneet ensi aikoina isän kanssa. Siihen oli pistetty keppi multaan merkiksi ja isä oli aikonut teettää siihen puuristin, mutta se oli sitten jäänyt teettämättä.

-- Nyt me lähdemme etsimään sitä, -- sanoi Aune.

Ja he lähtivät kiertämään pitkin hautuumaan syrjiä, pujottelivat hautakumpuin välitse ja pysähtyivät tunnustelemaan multaan pistettyjä keppejä, joita oli monta. Mutta Lauri vaan ei jaksanut muistaa, mikä hänen äitinsä hauta oli.

-- Selvästi muistan hautuupäivänkin, sanoi hän. -- Se oli juuri näin kaunis kevätpäivä kuin tämäkin. Seisoin haudan partaalla isän vieressä ja itkin, sillä sydäntäni särki kovasti. Muistan senkin, että siihen näkyi merenlahti ja että se silloin oli kirkas ja tyyni. Aivan lähellä hautaa kasvoi suuri kuusi. Ja kun seisoin siinä ja itkin, lensi pieni lintunen sen oksalle ja lauloi ihanasti. Luulin sen tulleen lohduttelemaan minua ja luulin sen laulaneen:

-- Ole uskollinen ja vilpitön, niin käy sinulle hyvin elämässä ja kuolemassa. --

Etsiessään asettuivat he nyt sellaiseen paikkaan, johon näkyi merenlahti ja jossa kasvoi suuri kuusi, mutta siinä taas ei ollut keppiä.

Mahdotonta aivan oli heidän löytää sitä, sillä meri näkyi moneen paikkaan, monta kuusta kasvoi ja monta pientä lintua liverteli niitten vihreillä oksilla.

-- Isä sen kyllä muistaa, sanoi Lauri.

-- Siksipä tulemmekin toiste isäsi seurassa etsimään.

Ja he päättivät nyt Leenan kanssa, että samalla kuin he istuttavat kukkia omalle haudalle, laittavat he Laurinkin äidin haudalle juuri samallaisia.

Ja niin he lähtivät paluumatkalle. -- -- --

Sitten iltasella, kun Aune jo oli asettunut yötiloilleen, alkoivat kaikki ne asiat, jotka hän päivällä oli kokenut, uudelleen kiertokulkunsa hänen aivoissaan.

-- Jossain se on syrjemmässä -- soi Laurin surullinen ääni. Voi, miksi piti sen olla syrjemmässä? Minkätähden sielläkin vielä tehdään eroitus?

Leenan täytyi olla siinä lähellä lohduttelemassa.

-- Eihän siinä oikeastaan mitään eroitusta tehdä. Mutta haudat kun ovat kalliita näin kaupungissa, niin varakkaammat voivat lunastaa parempia paikkoja. Ja yhdentekevähän aivan on, missä ruumis lepää, kunhan henki vaan on ijäisessä ilossa.

-- Aivan, aivan varmaan on Laurin äiti siinä ilossa -- riemuitsi Aune -- hän kun oli niin hurskas ja hyvä. Ja se Aunea kanssa lohdutti, että he sitten istuttavat kauniita kukkia hänen haudalleen -- Vaikka se onkin syrjemmässä.

Uudelleen kulki siinä ruumissaattokin hautuumaata kohden kirkonkelloin soidessa.

-- Ai, ai sentään, kuinkahan, kuinkahan kovasti sen äidin sydäntä särkee?

Aune oli ihan tuskassa ja Leena koetti lohduttaa häntä sillä, että on sanottu: autuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.

-- Niinpä nyt lohduttakoon häntä se suuri Lohduttaja, ainoa ja korkein!