Part 5

Tohtorisetä kysyi nyt rohkaisten Aunelta, että vieläkö tää urhoollinen tyttö jaksaisi kestää vähän kipua, tehtäisi pieni niksaus vaan?

Ja Aune vastasi, että kyllä hän kestää.

Luusirun luusirun perästä laski tohtori nyt pihdistään pöydälle.

Eikä Aune enään jaksanutkaan hymyillä kalpenevalle isälleen. Ei hän valittanutkaan eikä liikahuttanut jäsentä.

Mutta pieni käsi värisi isän kädessä ja tuskan hiki helmeili vaalealla otsalla.

Kun vasenkin jalka sitten oli kääreessä ja he hellävaraa olivat nostaneet hänet takaisin sänkyynsä, otti vieras tohtori häntä ystävällisesti kädestä ja sanoi:

-- Kiitos, sinä pieni urhoollinen tyttö! En ole ennen nähnyt vertaistasi. Luulenpa että Aune osaa tehdä muutakin kuin filofeerata. Toden totta, moni sotamies kantaa vähemmästä urhoollisuudesta kultarahaa rinnassaan!

Mutta Aune oli tohtorien vakavista kasvoista lukenut, että siitä jalasta taisi olla sangen vähän toivoa.

Isä oli mennyt saattamaan lääkäreitä. Aunea uuvutti, hän oli saanut vähän morfiiniä. Leena oli siinä. Hän kysyi hiljaa Aunelta:

-- Koskiko kovin.

-- Kovin, koski.

-- Mitä Aunen oli tehnyt mieli tehdä, kun leikattiin?

-- Oli tehnyt mieli huutaa niin, että seinät olisivat kaikuneet.

-- Minkätähden Aune sitten oli huutamatta?

-- Isän tähden.

-- Tiesikö Aune mitä hän nyt oli tehnyt vaitiolemallaan?

-- Mitäkö tehnyt?

-- Hän oli nyt kieltänyt itsensä. Niin vain, kun toisen tähden on tekemättä sitä, mitä haluttaisi tehdä, on sekin itsensä kieltämistä.

Aune ajatteli että todellako hänkin oli saanut kieltää itsensä? Ja hän tunsi syvää kiitollisuutta siitä, että hänelle oli annettu voimia itsensä kieltämiseen isän tähden.

Oi, kuinka hän nyt oli onnellinen! Hän oli nyt pääsemäisillään sen salaisuuden perille, josta Leena oli puhunut.

Ja hän nukkui siihen riemu rinnassaan.

13

Oli taaskin sunnuntai.

Leikkauksen jäljestä Aune oli ollut heikko monta päivää. Ei jaksanut juuri muuta kuin olla pitkällään. Ja aika tahtoi käydä ikäväksi. Tohtori oli sanonut, ettei hän ensinkään saisi rasittaa itseään ja ettei koulun pidosta voisi olla puhettakaan koko lukukautena.

Niinpä hän nyt iloitsi siitä, että taaskin oli sunnuntai. Tänään hän olikin oikein virkeä, piti heti aamulla saada leninki ylleen ja päästä istumaan.

Leena nosti saman sinisen nojatuolin siihen pöydän ääreen odottamaan sunnuntaivierasta, että saisi taas istua äitinsä sylissä.

Leena sanoi, että soma on nähdä nukkuuko se taas.

Mutta Aune olisi suonut, että hän nukkuisi.

-- Saisi edes sen hetken maata rauhassa.

Siellä hän jo soittikin ja tuli sisään yhtä sievänä kuin viime sunnuntaina.

Aune kyseli isästä ja pikku Annista ja sai kuulla, että he voivat hyvin ja että Anni on niin ihastunut uuteen mekkoonsa, ettei tahtoisi antaa sitä yöksikään pois.

-- Istu mukavammin -- kehoitti Aune -- nojaa paremmin tuolin selkää vastaan! Eikö sinua väsytä?

Lauri punastui. Aune mahtoi pitää häntä ihmeellisenä unikekona, johon hänellä kyllä olikin syytä. Sentähden täytyi hänen tässä vähän puollustella.

-- Ei minulla sentään ole tapana nukkua joka päivä. Koulussakin on se tapahtunut yhden ainoan kerran kaunokirjoitustunnilla. Siitä on jo kauvan. Pieni veli oli silloin kipeä ja olin tuudittanut häntä kaiken yötä.

-- Mitäs opettaja sanoi?

-- Häntä nauratti vaan, vaikka minä pelkäsin pantavan nurkkaan seisomaan.

-- Ei mekään panna nurkkaan, vaikka nukkuisitkin.

Mutta ei Lauria nyt nukuttanut. Hän sanoi maanneensa hyvästi koko yön.

-- Arvaas mitä minä olen ajatellut! Sanoi Aune. Se on jotain hyvin, hyvin hauskaa. Sinun pitää ensi kesänä päästä meidän kanssamme Ahtolaan!

Lauri hymyili surullisesti. Ei hän pitänyt sitä mahdollisena. Hän ansaitsi sanomalehdestä juuri niin paljon kuin heiltä meni huoneen hyyryä, kuusitoista markkaa kuukaudessa.

Aune oli kyllä ajatellut asian sitäkin puolta, mutta hän uskoi ihan varmasti, että hänen isänsä mielellään maksaisi Laurille yhtä paljon. He tarvitsisivat kumminkin jonkun pyörätuolia lykkäämässä, Leenan oli aina ollut vaikea joutaa.

Jospa Lauri vaan voisi aavistaa kuinka hauska hänelle tulee maalla, hänelle, joka on ihan terve, koska Aunekin on voinut nauttia niin paljon, vaikka hänen aina on täytynyt pysytellä pyörätuolissaan.

Lauri saisi kiikkua kuin orava metsän puissa, heittää kuperkeikkaa sammalmättäillä, jänisten leikkitanhuilla, ja kalasena uida kaislikossa.

Aunen oli aina kovasti tehnyt mieli synkkään metsään, sinne missä ei ole muuta tietä kuin joku mutkainen karjanpolku, ja jossa ei kuulu muuta ääntä kuin tuulen tohina korkealla puitten latvoissa ja pikku lintuin liverrys.

Kerran he kaikin olivat olleet oikein kaukana salolla. Sinne oli ollut vaikea päästä, isä ja Leena olivat väliste kantaneetkin pyörätuolia.

-- Nyt olemme erämaassa -- oli isä sanonut. Eikä näkynyt enään edes karjanpolkua.

Sitä päivää Aune ei koskaan unohtaisi, vaikka silloin oikeastaan ei tapahtunut mitään erinomaista. Tuuli vain heilutteli vanhain honkain latvoja ja humahteli kumman surullisesti. Ja maassa kukki kanerva.

-- Kas vaan kanervaa -- sanoi isä -- osaapa se ilahduttaa erämaata, vaikka on pieni ja matala.

-- Minkätähden kuiskailemme? Oli Aune kysynyt.

-- Senkötähden ettemme häiritsisi erämaan rauhaa?

-- -- Sinne vain Laurinkin piti päästä, niin saisi itse nähdä ja tuntea.

Mutta nyt saisi Lauri kertoa Aunelle jotain koulusta ja tovereistaan.

-- Heitä on neljäkymmentä poikaa luokalla. Useat ovat oikein hyviä ja ahkeria, toiset taas tuottavat opettajalle vaan surua ja vastusta.

Enin sanoi Lauri pitävänsä vierustoveristaan Jannesta, joka on kyttyräselkäinen. Muutamat tovereista sanovat häntä pilkalla kameliksi. Mutta siitä Janne ei välitä. Hän istuu jäykkänä paikallaan ja osaa läksynsä kuin mies. Lauri luuli ihan varmasti, että Jannesta vielä kerran tulee oppinut herra. Hänen käytöksessään on jotain arvokasta. Lauri oli huomannut, että opettajakin puhutteli häntä erityisellä kunnioituksella.

He asuvat samassa talossa. Välistä on Janne niin sairas, että tuskin pysyy pystyssä. Silloin Lauri aina vetää hänet kelkalla kouluun ja sieltä kotiin, sillä koulusta hän ei olisi poissa millään mahdilla.

Heidän ikkunansa ovat vastakkain, Laurin katonrajassa, Jannen vastapäätä olevan rakennuksen maakerroksessa. Lauri voi selvästi nähdä iltasilla ikkunastaan kumpaako Janne tekee, lukeeko vai tekeekö taulunpuitteita. Hän osaa nimittäin tehdä oikein sieviä taulunpuitteita, joihin hän liimaa korkkijauhoja ja tekee kauniit tähdet kulmiin. Väliste ovat he yhdessä olleet niitä kaupustelemassa.

Väliin pistäytyy Lauri Jannen kamarissa. Sinne mennään kosteita portaita alaspäin ja, kun aukaisee oven, löyhähtää vastaan aivan sellainen haju kuin on kellarissa. Muuten on siellä hyvin siistiä. Jannella on oma pieni sänkynsä ja kirjahyllynsä, jossa on monta kirjaa.

Sivuseinästä vie ovi pyykkitupaan. Jannen äiti on pyykkäri. Hän on leski ja Janne on ainoa lapsi. Joka kerran, kun äiti tulee tuvasta kamariin, tuo hän mukanaan kokonaisen pilven valkoista vesihöyryä ja vesi juoksee hänen märistä vaatteistaan laimiskoksi lattialle. Mutta hän tuo myöskin sylinsä täyden äidinrakkautta Jannea kohtaan ja he ovat onnelliset yhdessä.

Kun Lauri vähän pysähtyi, ehätti Aune sanomaan:

-- Minä pidän siitä Jannesta ja hänen märästä äidistään, minä pidän heistä molemmista paljon!

Siihen heidän keskustelunsa jäikin sillä kertaa, sillä serkut tulivat vieraisille Aunen luo ihan odottamatta.

He istuivat kumpikin tuolilleen lähelle Aunen sänkyä ja katselivat vierovasti Lauria. Mutta kun Elli huomasi puukengät, kuiskasi hän Saimille:

-- Katso sen jalkoja!

Ja he tyrskähtivät molemmat nauramaan.

Lauri kävi tulipunaiseksi. Hän tiesi hyvin, että ne nauroivat hänelle ja hän aikoi heti nousta ja mennä matkoihinsa, mutta Aune katsoi häneen niin pitkään ja rukoilevasti. Lauri ymmärsi, että hän siten pyysi anteeksi tuhmain serkkujensa puolesta, ja jäi istumaan paikoilleen.

Serkut alkoivat sitten kertomaan luistinradasta ja jostain ilotulituksesta, mutta Aune kuunteli hajamielisesti eikä vastannut juuri mitään. Lauri selaili kuvakirjaa.

Keskustelu kävi kankeasti. Lauri nousi kumminkin, ojensi kätensä Aunelle ja sanoi iloisesti:

-- Minä tulen toiste.

Kumarrettuaan serkuille katosi hän eteiseen.

Aune ei ollut ensinkään tyytyväinen serkkuihinsa sinä päivänä.

-- Minkätähden nauroitte Laurille? Kysyi hän. Senkötähden, että hänellä oli puukengät? Ooh, hänellä voisi kyllä olla paremmatkin, jos hän olisi tahtonut.

-- Ja minkätähden ette uskaltaneet antaa hänelle kättä, kun tulitte?

Lauri on hyvä poika, paljon parempi kuin kukaan meistä.

Jospa ette milloinkaan tarttuisi huonompaan käteen!

Serkut olivat hämillään. He olivat oikeastaan tulleet korjatakseen viimekertaista vallattomuuttaan ja nyt oli käynyt vielä huonommasti. Eivätkä he suinkaan olisi tahtoneet pahoittaa Aunen mieltä.

-- No niin, istukaa nyt tähän minun sänkyni laidalle, ja olkaamme ystäviä, vaikk'emme kaikissa asioissa ymmärräkkään toisiamme.

Aune ojensi heille kummallekin laihtuneen käden, jota he likistivät lämpimäin kätten välissä.

-- Niin nähkääs, toisella on iloa tässä maailmassa, toisella surua.

Tanssiaiset ja ilotulitukset ovat nekin hyvät, mutta parempi vielä on hellä sydän kärsivää kohtaan. Ja itsensä kieltäminen on parempi kuin kauniit kengät. -- -- --

Heidän Aunen luota mennessään sanoi Elli, että hänen mielestään Aune on käynyt vielä omituisemmaksi kuin ennen ja aina hänellä on niin kummallisia tuttavuuksia.

Mutta Saimi sanoi pelkäävänsä, ettei Aune enään elä kauvan. Kuinka hänen kätensäkin ovat ohuet, melkein läpikuultavat!

-- Kenties se Lauri nyt pitää itseänsä tuttavana ja tervehtää, kun tulee vastaan kadulla.

Ja Elli tunnusti, että häntä sentään hyvin kovasti hävettäisi, jos Lauri tulisi vastaan puukenkineen ja kumartaisi kömpelösti, varsinkin jos hän sattuisi kävelemään suuressa tyttöparvessa. Hän päätti kääntää pois päänsä eikä olla näkevinään. --

Sinä iltana valvoi Lauri ison aikaa vuoteessaan, ennenkuin nukkui. Kaikellaiset ajatukset tulivat mieleen.

Häntä ihan harmitti ne serkut ja heidän naurunsa. Sitä vaan ei yhtään tiedä kuinka vielä voi käydä maailmassa. Köyhä oli sekin poika, josta Aunen antamassa kirjassa puhuttiin ja kumminkin tuli hänestä niin suuri herra.

Mikseikäs hänkin voisi lukea, hyvä pää hänelläkin on. Lauri tiesi olevansa Jannen jäljestä paras poika luokalla ja kumminkin oli hänellä niin vähän aikaa läksyjen lukemiseen.

Mutta kukapa häntä kouluttaisi? Ei vainen taitaisi tehdä sitä kukaan.

Nurkassa tuolla seistä törötti isän suuri rautamoukari. Siinä hänen herruutensa ja tulevaisuuden toivonsa.

Ja kuitenkin kaikitenkin samapa se!

Opettaja sanoo usein koulussa, että on juuri yhdentekevä, mitä työtä ihminen toimittaa, kun hän vaan on uskollinen tehtävässään.

Yhdentekevä juuri on lukeeko Lauri vai heiluttaako rautamoukaria, kun hän vaan tekee sitä tarmonsa takaa.

Mutta sitä Lauri ajatteli, että niin hän tahtoisi elää ja niin hän tahtoisi kuolla, ettei Aunen, joka nyt uskoi hänestä hyvää ja joka ei lainkaan pilkannut häntä puukenkäin tähden, ettei Aunen liioin koskaan tarvitsisi hävetä hänen tuttavuuttaan.

Mielikuvitus alkoi nyt luoda esiin kaikenlaista:

Monta vuotta on kulunut. Lauri hakata kalkuttaa kiven kylkeä tiepuolessa, niin komeat vaunut ajavat ohi ja niissä istuu ylhäinen neiti. Lauri tuntee hänet heti Auneksi, mutta Aune ei enään tunnekkaan häntä.

Yhtäkkiä hevoset säikähtävät ja ovat juuri vetämäisillään vaunut syvänteeseen, niin hän ryntää esiin ja pelastaa Aunen. Mutta itse murskautuu hän vaunujen alla.

Ja jospa hän ei olisikaan tilaisuudessa pelastaa Aunen henkeä, niin saisi hän ehkä pelastaa jonkun toisen, vaikka työmiehen tai köyhän lapsen.

Lukisivat sitten Aune ja Leena sanomalehdestä -- jota joku toinen poika silloin kantaa heille -- lukisivat miehestä, joka uhraamalla henkensä pelasti toisen. Nimi onkin heille tuttu.

-- Sehän on se meidän pieni Laurimme, joka kantoi sanomalehteä ja jolle juotimme lämmitystä kylminä talviaamuina. Sellainenko mies hänestä kasvoi -- henkensä uhrasi toisen tähden!

Ja kenties vuodattavat he kyyneleen hänen muistolleen.

14

Maanantaiaamuna tuli ompelija ottamaan mittaa Aunesta. Piti nyt tehtää uusi lenninki, niin heillä sitten olisi yhdenlaiset Annin kanssa.

-- Voi, kun Lauri eilen lähti niin äkkiä, ettei edes ennättänyt panna mukaan jotain hyvää Annille!

Mutta Leena ei luullut Anninkaan jääneen ihan osattomaksi, kun kerran Laurille tarjottin. Hän oli huomannut, että Lauri joka aamu säästi puolet vehnäsestään ja hän oli varma siitä, että ne säästöt eivät joutuneet minnekkään muualle kuin Annin pikku suuhun.

Leena järjesteli paikoilleen hyllylle kirjoja ja kuvia, jotka olivat olleet esillä eilen, kun oli vieraita. Sitä tehdessään pudotti hän maahan esineen, joka helisi ja kilisi. Se oli Aunen säästölaatikko. Hän oli kerran saanut sen joululahjaksi isältä ja Aune oli joskus leikitellyt niillä viidellä kultarahalla, jotka olivat laatikossa. Mutta sitten se oli jäänyt ihan unohduksiin.

Aune aukaisi nyt taas laatikon sen pienen pienellä avaimella ja otti esille sen asukkaat, ne viisi kultarahaa. Ne olivat todellakin somat. "10 markkaa" oli siinä niin sievästi toisessa kyljessä. Aune ei ollut ennen ajatellut, että niillä olikaan muuta arvoa kuin, että olivat kauniit katsella ja somat pidellä pikku hyppysissään. Hän oli leikitellyt niillä siten, että muodosteli niistä erilaisia kuvioita siniselle silkkipeittelleen. Ei niistä varsin monenlaisia saanutkaan, kun oli vaan viisi. Jos olisi ollut seitsemän, niin olisi saanut itse otavan loistamaan siihen siintävälle pohjalle kuin kotiinsa ainakin.

Mutta nyt Aune jo tiesi, että kultarahat hänen kädessään, ne ovat juuri sama kuin -- puita, ruokaa ja vaatetta niille, joitten on vilu ja nälkä. Ja Aune ajatteli, ettei hänellä ole mitään oikeutta sulkea niitä säästölaatikkoon ja kätkeä hyödyttöminä hyllyynsä.

Aune oli juuri aprikoimassa, kuinka hän parhaimmalla tavalla voisi käyttää suuren aarteensa, kun Lauri ihan odottamatta tuli hänen luokseen.

He olivat saaneet luvan koulusta.

Laurilla oli kädessään yhdet Jannen tekemistä taulunpuitteista. Hän kertoi että Jannen äiti jo monta päivää oli ollut sairaana. Hän oli vilustunut pyykkirannassa niinä kovina pakkaispäivinä. Lauri sanoi yöllä herätessään nousseensa katsomaan vieläkö Janne valvoo. Ja aivan oikein, siellä hän istui täydessä työssä. Ja niin hän on tehnyt jo monta yötä. Sentähden onkin hänelle karttunut suuri varasto taulunpuitteita.

Päivällä istuu hän jäykkänä paikallaan koulussa ja osaa läksynsä kuin mies. Mutta hänen kasvonsa ovat valkeat kuin vaate.

Opettaja oli yhtenä päivänä kysynyt:

-- Onko Janne sairas?

Ja Janne vastasi:

-- En.

Hänellä ei ole tapana valitella.

Mutta kotiin mennessä oli Janne huolestuneena sanonut Laurille, ettei kukaan ole ostanut hänen puitteitaan.

-- Minä pelkään..., sanoi Lauri hiljaa.

-- Mitä sinä pelkäät?

-- Minä pelkään, ettei heillä ole ruokaa.

-- Jos ei ole pahempaa peljättävää, riemuitsi Aune, niin kyllä siitä pahasta helposti päästään.

-- Nää isot puitteet maksavat markan.

-- Mutta minä maksan niistä kymmenen.

Ja Aune pani Laurin käteen yhden rahoistaan. Hänen olisi oikeastaan tehnyt mieli antaa ne kaikki ja vielä enemmänkin, mutta täytyi säästää Laurillekin ja pikku Annille ja kukatiesi kenelle.

Aune otti käteensä puitteet. Nepä vasta kauniit! Janne näkyy olevan ihan taiteilija. Ja millä hän saa ne noin kauniin ruskean kiiltäviksi?

Lauri selitti, että hän sivelee ne ruskealla lakalla.

-- Ei tarvitse hävetä näitten kullalle kiiltäväinkään rinnalla.

Aune olisi heti tahtonut ne seinälleen, mutta piti ensin saada niihin taulu.

Lauri ei malttanut viipyä kauvempaa. Raha ihan poltti hänen kädessään. Piti nyt lintuna lentää Jannen luo.

Eikä Aunekaan estellyt. Mutta Laurin täytyi luvata tulla vielä toisen kerran samana päivänä, kun heillä nyt kerran oli lupa.

Aune ja Leena rupesivat nyt etsimään jotain kuvaa niihin puitteisiin. Pian löysivätkin he eräästä kuvastosta, joita Aunella oli monen monta, oikein mieleisensä kuvan ja juuri parhaiksi ison. Se oli talvimaisema. Synkän havumetsän halki kulkee siinä kaitainen tie. Tietä pitkin vaeltaa vaimo vetäen kelkkaa perässään ja kelkassa istuu pieni poika kyyryllään. Näyttipä melkein siltä, kuin hänellä olisi ollut kyttyrä.

Se poika luonnollisesti ei ollut kukaan muu kuin Janne, jota hänen äitinsä vetää kelkassa lumista tietä pitkin. Kunpa vaan ei olisi vilu!

He liimasivat kuvan kiinni puitteisiin ja nyt se oli valmis seinään pantavaksi. Aune tahtoi sen ihan vastapäätä sänkyä, että saisi siitä katsella uusia ystäviään.

Siinä se nyt riippui.

-- Onko sinun vilu, Janne rukka, kun istut siinä kyyrylläsi kelkkassas?

Aune muisti Laurin sanoja: he ovat onnelliset yhdessä.

Niin varmaan ovat he onnelliset, sillä se rakkaus, joka heidät yhdistää, valaisee heidän tiensä korvenkin keskellä ja se voisi vaikka hangetkin sulattaa tiepuolesta. Eikä ole Jannen silloin vilu.

Niinpä istu sinä pieni onnellinen poika turvallisena kelkassasi ja riemuitse, kun on vetämässä äidinrakkaus! Ja iloisena vedä kuormaasi, onnellinen äiti, eipä liene se sinulle raskas! -- --

Iltapäivällä tuli Lauri toistamiseen. Hän kertoi Aunelle siitä ilosta, minkä hänen tulonsa oli synnyttänyt pyykkimuijan kamarissa.

Janne, joka muuten aina on totinen ja vakava kuin vanha mies, oli unohtanut kyttyränsä ja tanssinut pitkin kosteata kivilattiaa kuin mikähän pieni kääpiö.

Ja sairaan äidin kasvoja kostuttivat ilonkyyneleet, kun hän ääneensä ylisti sitä Jumalaa, jonka apu on lähinnä juuri silloin, kun hätä on korkeimmillaan.

Aune heittäytyi pitkälleen ja peitti kasvonsa lakanalla. Hän tunsi itsensä niin vähäpätöiseksi, niin tuiki mitättömäksi. Ja kuitenkin oli hänen suotu toimia Jumalan kunniaksi!

Ja kuinkas oli oikeastaan sen suuren rakkauden laita, jonka aina piti paisuttaa hänen sydäntään, ja joka ei konsaan saisi sammua?

Oi, kuinka se kutistui pieneksi, pieneksi vainen ja penseäksi. Ja kuitenkin oli se ainoa tarpeellinen ja ainoa elämisen ehto.

Piti pyytää apua ylhäältä, piti pyrkiä juomaan siitä ikuisesta lähteeestä aivan niinkuin janoinen peura pyrkii vetten luo, josta Leena oli lukenut. --

Kun Aune taas nousi istumaan, kertoi Lauri hänelle jatkoa äskeiseen tarinaansa: kuinka he yhdessä Jannen kanssa olivat juosseet ruokakauppaan ja tuoneet kumpikin kantamuksensa tavaraa. Sitten olivat he niinikään yhdessä kamarin uunissa kolmijalkaisessa pannussa keittäneet hyvää velliä, jota sairas äitikin oli syönyt lautasellisen. Ja ensi yönä oli Janne luvannut nukkua rauhassa isosta aikaa. -- --

Hämärä alkoi jo laskeutua maahan ja Aunenkin pehmeään pesään, johon hän nyt ei tahtonut tulta. Oli niin hyvä istua näin illan hämärässä vapaasti ja peittelemättä pakinoiden asioista, jotka täyttivät sydämmen.

He puhuivat Laurin kanssa kaikista niistä poloisista, joilla ei ole edes isää eikä äitiäkään eikä minkäänlaista kodin turvaa. Lemmetön maailma vaan kohtelee kovasti ja kuolettaa sydämmen kukkaset.

Aune oli iloinen siitä, että kerran oli päästy siihen pääasiaan, josta hän juuri enin oli halunnut puhua. Ja hän uskoi nyt siinä, hämärän muuttuessa pimeäksi ja tähtien syttyessä siellä kaukana ja korkealla, hän uskoi nyt siinä Laurille, että hänenkin oli suotu maistaa rahtunen sitä rakkautta, joka on ijäistä alkua. Siitä seuraa, että hänen korkein onnensa olisi juuri niitten poloisten palveleminen, joista he olivat puhuneet.

Lapsellisuudessaan oli hän ajatellut jos joitakin keinoja sen asian toteuttamiseksi. Ensi innostuksessaan oli hän päättänyt tehdä työtä aamusta varhain iltaan myöhään, käyttää oikein elämänsä joka hetken, kutoa kintaita ja sukkia sekä ommella vaatteita. Kun niitä siten karttuisi hänelle koko kuormallinen, lähtisi hän kuormineen matkustamaan pitkin teitä ja taipaleita. Niinpä saisivat siitä viluiset vastaantulijat lämmikettä. Hän poikkeisi köyhimpiin mökkeihin tien varrella, yöpyisi yksinäisiin asuntoihin ja viettäisi arkenakin jouluiltaa matalissa majoissa...

Mutta jo ensimmäiset yritykset siihen suuntaan olivat osoittaneet, että tyhjiin saivat rauveta ne unelmat.

Ei ollut Aunessa töitten tekijää eikä kuorman kera kulkijaa.

Surren oli hän luopunut niistä tuumista ja hänen toimintahalunsa etsi uusia keinoja eikä löytänyt.

Ainoa lohdutus oli ollut se, että jos voisi hyvillä ajatuksillaan seurata heitä heidän teillään ja poluillaan, olla läsnä lohdutuksen tarpeessa ja virittää toivoa toivottomiin mieliin.

Mutta nyt oli hän saanut ihan uuden ajatuksen. Hän oli saanut sen juuri näinä päivinä. Lauri saisi nyt kuulla kaikki, sillä Laurinkin piti olla osallisena auttamassa häntä hänen elämänsä tehtävää suorittamaan.

Hänen elämänsä tehtävää -- Aunen silmät loistivat pimeässäkin pelkästä riemusta.

Hän oli ennen mielestään ollut luotu vaan tyhjäntoimittajaksi maan päälle ja hänen elämänsä oli tuntunut olevan vaan vastukseksi ja vaivaksi toisille.

Aune kertoi nyt Laurille, että hänen isänsä oli varakas ja että hän siis isoksi tultuaan saisi paljon rahoja ihan omikseen. Niillä rahoillaan hän rakentaisi kodin kodittomille! Juuri niin, ja siinä yrityksessä piti Laurin olla hänelle avullisena.

He saisivat nyt siis yhdessä tuumata millaiseksi ja mihin paikkaan se olisi tehtävä. Se Aunella vaan oli selvillä, että maaseudulla sen olla piti, järven rannalla ja metsikössä. Eivät he hakkaisi pois ainoatakaan puuta siitä ympäriltä. Huoleti saisivat riippakoivut lyödä ikkunoihin ja humahdella kotoiset kuuset.

Maantielle sen kumminkin pitäisi näkyä, että löytäisivät siellä vaeltajat kotiinsa. Ja hyvä olisi, jos lähellä siinä risteilisi monta tietä.

Kivestäkö vai puusta? Oli ensimmäinen kysymys.

Kivinen ehkä kestäisi kauvemmin, mutta se tuntuisi kolkommalta ja muistuttaisi kaupunkia.

-- Puusta vain se tehdään meidän talo, komeista kankaan petäjistä!

Aune näki jo edessään uuden uutukaisen talon valkeiksi veistettyine seinineen. Päivä paistaa korkeisiin ikkunoihin ja siellä takana...

-- Pitäisi saada se piirretyksi paperille!

Otettiin tulta. Laurin piti piirtää siinä pienellä pöydällä Aunen sängyn vieressä. Heillä oli suuri paperiarkki, lyijykynä ja viivotin. Hienoilla viivoilla merkitsivät he paperin ylälaitaan rannan rajan. Määrättiin sitten metsän laajuus ja pantiin rakennuksen perustus.

-- Janne tämän kauniisti osaisi piirtää -- sanoi Lauri. Hänellä on maalilaatikkokin ja hän on pienellä siveltimellään tehnyt oikeita tauluja.

-- No niin maalatkoon sitten Janne. Mutta rakennus on tehtävä oikein iso, suuri sali keskelle ja monta kaunista kamaria molempiin päihin. Lauri saisi selittää kaikki Jannelle. -- -- --

Leenan kamarista kuului kellon lyönti. Lauri laski montako kertaa se löi -- seitsemän! Säihkähtäen hypähti hän pystyyn. Olisi pitänyt olla jo kotona. Hän pani paperin kauniille käärölle ja pisti kainaloonsa.

-- Sen talon asukkaille olisi opetettava paljon hyvää. Ja sitä on meidän tehtävä yhdessä, mutta sitä ennen on meidän itse opittava. Kysy Jannelta eikö hänkin tahtoisi auttaa meitä, -- sanoi Aune ojentaen kätensä Laurille jäähyväisiksi.

Kotia kulkiessaan ajatteli Lauri, että Aune aikoi siis laittaa niille lapsille koulunkin ja pyysi häntäkin ja Jannea opettajiksi. Lauri oli ensin luullut, kun Aune puhui hänenkin avustaan, että hän pääsisi kivenhakkaajaksi sitä taloa rakennettaessa. Lauri tiesi kyllä, että vaikka se tehdäänkin puusta, niin tarvitaan siihen paljon kiviäkin. Tehdään luonnollisesti kaunis kivijalka ja Lauri oli juuri aikonut esittää Aunelle, että tehtäisiin kaikki uunit harmaasta kalliosta. Ne ovat niin kauniit. Lauri oli nähnyt sellaisen isänsä hakkaaman uunin.

Mutta opettajaksi Aune tuntuikin häntä aikovan. Oi, jos kävisikin niin! Mutta voisikohan se olla mahdollista, kun hän on niin köyhä. Hädintuskin saa käydä kansakoulun loppuun asti. Hän oli usein kuullut emintimän sanovan isälle, että Laurikin jo vaan olisi laitettava ansaitsemaan, kyllä se sillä koululla kelpaisi työmieheksi, vai herraako siitä meinataan.

-- Ei voinut Aune sitä ymmärtää, ei täydelleen asettua köyhän lapsen kohdalle.