Part 4

Senaattorikin tuli tervehtääkseen pientä vierasta, josta hän niin paljon oli kuullut puhuttavan. Aune varoitti häntä sormellaan jo ovelle tulemaan hiljaa. Ja pian sai hänkin nähdä mitä täällä oli tapahtunut. Hän istuutui tuolille vastapäätä Lauria ja tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän.

Aune alkoi selittämään, että Lauri nyt oli muuttunut aivan kuin toiseksi pojaksi. Isä olisi vaan nähnyt kuinka surkean näköinen hän oli isänsä vanhassa takissa ja repaleisissa housuissa. Näyttipä siltä kuin heidän lämmitykselläänkin olisi ollut vaikutuksensa, sillä laiha poski oli alkanut hiukan pyöristyä. Ainakin oli hänen surullisiin kasvoihinsa tullut vähäisen ilon ilmettä.

Ja Aune nautti nyt vaan siitä, ettei Laurilla ollut laukkua. Jos isä olisi nähnyt kuinka raskasta laukkua hän kantoi! Aune ei ollut ennen nähnyt häntä ilman laukkua, senvuoksi hänestä ne kaksi kuuluivat yhteen. Aivan kuin laukun hihna, joka kulkee oikealta olalta viistoon rinnan yli vasempaan, olisi ollut kiinni kasvanut siihen. Tuntui kai kevyeltä, kun se oli poissa. Ainakin Aunesta tuntui huokeammalta, sillä olipa aivan kuin laukku olisi painanut hänen omaa olkapäätään.

Isä hymyili katsellessaan Lauria, sitä hyväntahtoista hymyilyään, jonka Aune niin hyvin tunsi. Ja hän sanoi, että on sentään onnellista voida noin nukahtaa pois tämän elämän huolista, unohtaa raskaat laukut ja muut taakat, suuret sekä pienet. Ja isä sanoi vielä, että näyttipä siltä, kun tällä pienellä vieraalla olisi hyvä omatunto, niin rauhallisesti hän nukkui. Isän mielestä siinä olisi ollut oikein hyvä aihe taidemaalarille, istuvillaan nukkuva lapsi vilpittömine kasvoineen. Sellaisen taulun nimeksi voisi panna: tunnon rauha tai viattomuuden uni tai jotain sellaista.

Isä kumartui katsomaan kulunutta puukenkää. Sinä pieni veitikka, portaissa kolistelija! -- Tosiaankin ne näyttivät kömpelöiltä ja kylmiltä.

Isän täytyi nyt lähteä, mutta sitä ennen laski hän kiiltävän kultarahan pöydän kulmalle Laurin eteen, että saisi ostaa oikeat saappaat.

Ilmaisipa se katse kiitollisuutta, jonka Aune nyt loi isäänsä. Häntä itketti ja nauratti, ei tiennyt oikein kumpaako tekisi. Ja ylen onnellinen oli hän siitä, että isäkin piti niin paljon heidän pienestä vieraastaan.

Kukapa tiesi kuinka kauvan Lauri olisi nukkunut, sillä Aune ja Leena eivät suinkaan olisi hennoneet häntä herättää, mutta onneksi sattui se kertomuskirja, joka oli jäänyt hänen käteensä, putoamaan lattialle. Se kolahti hiukan ja Lauri aukaisi silmänsä. Eipä hän ollutkaan kirkossa. Hän oli ollut nojaavinaan jykevää patsasta vastaan. Se muuttui vähitellen yhä pehmeämmäksi, ja viimein oli hän istuvinaan oman äitinsä sylissä.

Lauri oli nähtävästi hämillään, kun hänelle näin nolosti oli käynyt. Hän alkoi selittää, ettei ollut saanut juuri ensinkään nukkua yöllä.

-- Rajuilmanko tähden? Kysyi Aune.

-- Niin senkin. Aina kun öisillä kävi kova tuuli, kuului vinniltä kaikenlaista kolinaa. Aivan kuin joku olisi kävellyt edestakaisin raskain askelin ja vaikeroinut. Ja Lauri sanoi silloin muistavansa sitä miestä, joka viime vuonna kuoli siellä vinnillä.

Leena antoi merkkejä, ettei Lauri enää jatkaisi sitä ainetta.

Aunekin oli huomannut Leenan merkit, eikä kysynyt muuta kuin, että pelkäsikö Lauri sitten viime yönä.

-- Kaikenlaista kamalaa tuli mieleen, sanoi Lauri. Mutta sitten hän siunasi ja olisi varmaan nukkunut, ellei olisi ollut vilu.

-- Onko sinun useinkin vilu öisillä? Kysyi Aune surullisesti.

-- Ei, väliste vaan, kun on kylmempi, mutta silloin isä useinkin nousee peittämään takillaan. Niin hän teki viime yönäkin.

Aune pyysi nyt Lauria kertomaan jotakin siitä hyvästä isästään. Ensinkin mitä työtä hän tekee.

Lauri sanoi hänen tekevän kivityötä.

Aune tahtoi tietää kuinka sellaista työtä tehdään.

-- Rosoiset suuret kivet hakataan vasaralla tasaisiksi joka sivulta. Raskasta se on. Isän kädet jo vapisevat kuin vanhuksen, vaikka hän vielä on nuorenlainen mies.

-- Oletko nähnyt, isäsi hakkaavan vasarallaan?

-- Joka päivä, kun vien hänelle ruokaa työpaikalle.

-- Mutta tänä päivänä hän ei hakkaa.

-- Ei, nyt vasara lepää kamarin nurkassa.

Ja Aune ilmaisi ilonsa siitä, että on olemassa sellainen päivä, jona kaikki vasarat ja muut työaseet ovat levossa.

Aunen pyynnöstä kertoi Lauri sitten paljonkin heidän kotielämästään. Hänen luulonsa mukaan oli isä ollut paljon onnellisempi oman äidin aikana. Ei kuulunut silloin torasanoja. Oma äiti oli aina nöyrä ja hiljainen. Laurin mieleen oli erikseen jäänyt se, kuinka äiti iltaisin, kun isä tuli työstä, meni ovelle häntä vastaan, otti vasaran olalta ja vei hänet hellästi kädestä pöydän ääreen, jossa iltanen odotti. Ja vaikka he olivatkin köyhiä, oli pieni huone silloin aina siisti.

Selvästi muisti Lauri myöskin hänen kuolintautinsa ja kuolemansa. Kun isä oli työssä eikä äiti voinut liikahtaa vuoteesta, oli Lauri kykynsä mukaan toimittanut kotiaskareet. Hän teki tulta uuniin, lakaisi lattian, kuori perunat ja laittoi ruuan kiehumaan suureen kolmijalkaiseen pannuun. Äiti piti vielä tarkan huolen siitä, että ruoka oli ajallaan valmista isälle, mutta itse hän ei enää syönyt mitään. Päivä päivältä kävi hän yhä kalpeammaksi ja viimein eräänä iltana kutsui hän isän ja Laurin vuoteensa ääreen. Hän selitti silloin että hänen nyt täytyi jättää heidät ja ettei hänen ensinkään tarvinnut pelätä kuolemaa, koska hän tiesi muuttavansa autuaallisempaan elämään.

Lopuksi likisti hän Laurin kättä viimeisillä voimillaan ja sanoi:

-- Ole vilpitön ja uskollinen, niin käy sinulle hyvin elämässä ja kuolemassa.

Sitä äitinsä viimeistä lausetta sanoi Lauri usein muistavansa, hän sanoi tarvitsevansa sitä silloin, kun tahtoo käydä liian työlääksi.

-- Eikö sinusta olisi parempi, jos ei olisikaan emintimää? Kysyi Aune.

Ja Laurin täytyi tunnustaa, että se ajatus joskus oli tullut hänen mieleensä, mutta hän tiesi, että oli väärin ajatella niin. Ja hän sanoi lohdutteleivansa sillä, että jos ei olisi emintimää, niin ei olisi pikku Anniakaan ja häntä Lauri suinkaan ei tahtoisi antaa pois ei mistään hinnasta.

Pikku Annistapa Aune nyt juuri halusikin kuulla jotain.

Eikä Lauri tiennyt sanoa hänestä muuta kuin, että Anni oli pieni raukka, joka ei vielä osannut puhuakaan eikä edes kävellä. Osasi vaan kietoa pehmeät käsivartensa kaulaan ja hymyillä unissaan. Valveillaan oli hän useimmiten totinen. Näytti ihan siltä kuin hän olisi miettinyt jotakin surullista asiaa. Ei hän usein itkenyt. Joskus vaan, esim. silloin kun emintimä torui Lauria ja oli tyly. Anni kyllä ymmärsi sen. Ja Lauri sanoi, että kun hän kasvaa isoksi, niin hän tahtoo tehdä työtä pikku Annin puolesta ja suojella häntä kaikkea pahaa vastaan, mikä häntä voisi kohdata maailmassa.

Aunen rupesi tekemään kovasti mieli nähdä pikku Annia. Laurin täytyi luvata joskus tuoda hänet mukanaan Aunen luo sitten keväällä, kun ilma lämpiää. Mutta sitä ennen päätti hän lähettää jotain lahjaa sille lapsukaiselle.

Pidätkö sinä kukista? Kysyi Auneja näytti Laurille kielojaan. Nää ovat minun pikku Anniani. Onpa kuin nämäkin ajattelisivat jotain surullista. Kenties surevat ne sitä, että heidät herätettiin kesken uniaan puutarhurin pimeässä ansarissa, kun olisi pitänyt avata kupunsa valoisana kevätaamuna jossain sinisen järven rannalla rantakoivun tai vihannoivan pajun juurella.

Maaseudun ihanuus astui taas elävänä Aunen eteen sieltä kielokukkain latvoilta ja lomasta. Ja hän kysyi Laurilta missäpäin maalla hän oli ollut kesällä.

Aunen kummastukseksi kertoi Lauri, ettei hän milloinkaan ole ollut maalla. Eräänä kevännä olisi opettaja koulun puolesta toimittanut hänet maalle, kun hän oli heikko, mutta ei laskettu kotoa.

Aune ihmetteli mitä Lauri sitten teki kaupungissa koko kesän, kun ei ollut kouluakaan.

-- Samaa kuin talvellakin. Sanomalehtiä piti juoksuttaa, kantaa ruokaa isälle, käydä asioilla ja hoitaa lapsia.

Aune säälitteli Lauria, joka ei milloinkaan ollut nähnyt oikeata metsää, luonnollista ja raivaamatonta, jossa tuuli soittaa vienoa säveltään ja joka myrskyssä huokailee ja ryskii. Eikä koskaan ollut soudellut välkkyvillä vesillä.

Oli hän ollut soutelemassa Töölön lahdella toisten poikain kanssa ja käynyt laivalla Korkeasaaressa, jossa on metsää. Olipa uinutkin joskus Kaivopuiston kivisellä rannalla.

-- Siinä ne olivat Laurin kesälystit, ja Aunen mielestä ne olivat köyhät. Köyhät vainen verrattuina siihen mitä luonto tarjoo rikkaassa helmassaan kaukana kaupungin levottomuudesta. --

Heidän näitä pakinoidessaan oli päivällisaika jo ehtinyt ja Lauri aikoi lähteä kotiin, mutta Aune pyysi häntä päivällistoverikseen, kun isäkin oli poissa jossain juhlapäivällisillä. Leena kattoikin heti heidän pienen pöytänsä ja hänen täytyi itsensä tulla siihen kolmanneksi.

-- Pidämme mekin nyt juhlapäivällisiä, sanoi Aune.

Siinä oli paistia kasviksien kanssa. Aune söi vaan kasviksia. Ennen hän kyllä oli syönyt lihaakin, mutta ei voinut enään.

-- Katsoppa taulua tuolla, sanoi hän Laurille. Tunnetko tyttöä, joka siinä istuu?

-- Sehän on Aune itse, vastasi Lauri, joka oli noussut katsomaan sievää taulua kamarin sivuseinällä.

-- Mitäs se tyttö tekee?

-- Ruokkii kädestään lammasta.

-- Kas vaan tätä kaupunkilaista, kun tuntee lampaan! Minä luulin vastaavasi, että tyttö ruokkii vasikkaa. Kun serkut kerran kävivät Ahtolassa ja Elli näki tuon saman pikku karitsan, huusi hän: Saimi, Saimi, tule pian katsomaan täällä on niin kummallinen vasikka, jolla on villaa.

Lampaita Lauri kyllä oli nähnyt. He asuivat yhteen aikaan lähellä teurastushuoneen tietä ja silloin hän näki, kun niitä vietiin sinne laumottain.

Leena painoi Laurin jalkaa pöydän alla merkiksi, ettei pitänyt jatkaa siihen suuntaan. Ja kaikki vaikenivat. Aune oli aikonut kertoa enemmänkin siitä pienestä karitsasta, kuinka se oli hänelle harras ja rakas ja kuinka se oli voittanut hänen sydämmensä.

Mutta hän sanoi nyt vaan:

-- Pikku karitsalleni lupasin, kun se turvallisesti toi päänsä syliini, nuoli kättäni sametinhienoisella kielellään ja luottaen katsoi silmiini, sille lupasin, että minun tähteni älköön vuotako viattoman veri.

Ennenkun Lauri lähti pois, päättivät he että hän tulisi Aunen luo joka sunnuntai, oli vielä niin paljon kyseltävää ja puhuttavaa. Ja hänen hyvästi heittäissään, antoi Aune hänelle sen kultarahan.

10

Hämärä alkoi jo laskeutua yli hiljaisen kaupungin, kun onnellinen pieni poika käveli kotiaan kohti laitakaupungille. Ei hän aina malttanut kävellä, piti lyödä juoksuksikin välillä. Oikea käsi oli lujasti kiinni puserrettuna takin taskussa, siinä oli kultaraha. Vasemmassa kantoi hän pussia, johon Leena oli laittanut leivoksia tuliaisiksi kotiväelle.

Eipä hän vielä elämässään ollut ollut niin rikas. Tosin sai hän kuukausittain määrätyn palkkansa sanomalehdestä, mutta siitä hän ei saanut käyttää penniäkään omiin tarpeisiinsa.

Hänestä oli aivan kuin voisi hän nyt ostaa vaikka talon. Mutta saappaita vartenhan se oli annettu. Eihän saappaat kumminkaan niin paljon maksa. Jää siitä ainakin leikkikaluksi Annille. Aleksanterinkadulla leikkikalukaupassa oli hän nähnyt niin kauniita. Pallonkohan ostaisi vai kauniin nuken?

Siinähän olikin jo kotiportti. Teki mieli laulaa, kun juoksi ylös portaita. Kenties torutaan, kun hän on viipynyt näin kauvan. Mutta onpa hänellä tuliaisia.

-- Terveisiä kylästä, sanoi Lauri iloisesti, kun oli ennättänyt sisään.

-- Mitä se pikku neiti nyt tahtoi tietää ja mitä sinä vastasit? Ivasi emintimä.

-- Terveisiä laittoi kaikille ja tuliaisia.

Lauri laski pussin pöydälle ja etsi taskuistaan omenat.

-- Tämä on Annin, sanoi hän, ja heilutteli varresta suurinta ja punaisinta.

Anni olikin jo kontannut Laurin luo ja kavunnut pystyyn pitäen kiinni hänen takkinsa liepeestä. Lauri otti lapsen syliinsä ja istuutui kehtoon. Hän hieroi Annin kylmiä pikku jalkoja, jotka olivat ihan sinertävät vilusta. Ja hän ajatteli, että kengäthän Annikin tarvitsisi, mutta sitten ei saakkaan palloa tai nukkea.

Alkoi jo olla jotensakin pimeä heidän pienessä huoneessaan. Isä otti tulta lamppuun ja Lauri aikoi juuri nousta panemaan puita uuniin, kun hän kauhukseen muisti, että hän aamulla oli kantanut ylös viimeiset vajasta. Mikäs nyt neuvoksi, kun on vielä näin kylmä aika!

Eikä isällä ollut rahaa, sen Lauri kyllä tiesi. Eilen nostettu palkka oli mennyt melkein kaikki vanhan velan suoritukseen.

Sinä iltana menivät he kaikki aikaisin levolle. Lauri ei riisuutunutkaan nyt, että saisi nukkua paremmin kuin viime yönä. Levolle asettuessaan ajatteli hän, että taitaa olla sentään viisaampaa ostaa kengät kuin pallo tai nukke. Ja hän teki siinä vaivoissaan sen varman päätöksen, että kengät hän ostaa. Sitten heillä molemmilla on uudet jalkineet, Laurilla saappaat ja Annilla kauniit kengät. Ja hän nautti jo siitä, että saisi panna pois puukenkänsä ja kävellä oikeissa saappaissa, joita hänellä ei ollutkaan ollut niin pitkään aikaan.

Mutta ennenkun hän ennätti nukkua, kuuli hän äidin äreällä äänellä sanovan isälle:

-- Rahaa on laitettava vaikka mistä. En minä rupea lapsineni viluun kuolemaan ja sormeniko mä huomenna pataan panen?

-- Minä teen kaikki mitä voin, mitä suinkin voin, niinkuin olen tehnyt tähänkin asti, -- oli isän vastaus.

Laurin sydäntä vihloi. Isän ääni oli kuulunut niin väsyneeltä, niin tuiki toivottomalta, aivan kuin olisi sanonut: minä en voi enään tehdä mitään, en niin mitään.

Lauri ajatteli, että nyt hän ei uskalla nukkua koko yönä. Mitä jos isä keskiyön pimeässä nousisi vuoteesta, hiipisi hiljaa ulos ovesta ja menisi yksinään vinnille, niinkuin teki se onneton mies, josta ei saanut puhua Aunelle. Lauri tiesi kyllä, että hän oli mennyt sinne siitä syystä, ettei ollut leipää vaimolle ja lapsille.

Pelko ja ahdistus täytti Laurin sielun ja tuskanhiki nousi otsaan. Hän nousi polvilleen, liitti ristiin vapisevat sormensa ja rukoili hartaasti, että Jumala armahtaisi ja auttaisi hänen köyhää isäänsä, hänen rakasta isäänsä.

Sinä yönä vaivoissaan vuoteellaan teki Lauri vielä toisenkin päätöksen. Hän teki sen ilman taistelua, iloisella mielellä ja vapaasti.

Ja koska hän jo isän raskaasta hengityksestä kuuli, että tämä nukkui, sai hänkin rauhan ja vaipui viimein uneen. -- -- --

Keskiyön aikaan nousi kuu taivaan laelle ja katseli sieltä nukkuvaa kaupunkia. Uutimien lomitse pilkisteli se huoneisiin, mutta Laurin kodin ikkunasta katseli se esteettömästi sisään. Sen säteet väreilivät seinillä ja lattialla ja jäivät leikittelemään kehdon laidalle. _Pikku Anni siinä nukkui_ käsi posken alla ja hymyili unissaan. Kuun säteet kuiskailivat hiljaa:

-- Nuku, sinä pieni kultasilmä, katsele unissasi taivaan maita! Eivätpä elon myrskyt konsaan sinua saavuta.

Ja lattialla nukkujalle kuiskailivat ne:

-- Oikein poikani, _sinä teit hyvän päätöksen_, jota et koskaan tule katumaan. -- -- --.

Aamulla oli isä jo pukeutunut ja kopeloi juuri vasaraa nurkasta, kun Laurikin heräsi. Hän juoksi jälestä porstuaan, painoi kultarahansa isän käteen ja sanoi hiljaa:

-- Tässä on isälle rahaa puihin ja ruokaan. Aunen isä antoi eilen.

11

Laurin lähdettyä vaipui Aune syviin mietteisiin. Oli eräs asia, joka häntä usein oli ajatteluttanut, ja joka nytkin nousi kiertämään hänen aivojaan.

Ja hän teki taas Leenalle juuri saman kysymyksen, jonka hän oli tehnyt jo monta kertaa ennen:

-- Luuleeko Leena, että kuolleet voivat seurata meidän elämäämme täällä maan päällä.

Ja Leena vastasi juuri samalla lailla, kuin hän oli vastannut jo monta kertaa ennenkin, että sitä vaan ei yksikään varmasti tiedä, ei yksikään kuolevaisista.

-- Luuleeko Leena sitten, että autuaasti kuolleet tulevat yhteen ja saavat tuntea toisensa?

-- Sen hän uskoi ihan varmasti.

Nyt sekä Laurin että Aunen äiti oli kuollut autuaasti. He ovat siis yhdessä ja tuntevat toisensa. Jospa he nyt sentään voivat seurata meidän maallista matkaamme. Ovat nähneet kuinka synkkä se tie on, jota Lauri vaeltaa. Ja ovat pyytäneet että me, juuri me saisimme sitä vähän valaista.

-- Sitä ei tiedä, sanoi Leena. Me, jotka nyt elämme tässä aistillisessa maailmassa, emme voi edes mielessämme kuvailla, millaista se elämä on, joka on vapaa näistä kaikista. Toistensa tunteminen siellä lienee vaan sen tuntemista, että ollaan saman Isän lapsia ja että sama pyhä rakkaus yhdistää kaikkia.

Ja eihän meidän nyt tarvitse vaivata pientä päätämme sillä, kuka lähetti Laurin tiellemme. Kun meillä vaan olisi runsaasti antaa hänelle sitä rakkautta, jonka puutetta hän kärsii, niin voisimme olla tyytyväisiä.

Aunen mielestä Leena oli ihan oikeassa. Mutta hänestä oli kumminkin niin sanomattoman lysti ajatella, että äidit sieltä ylhäältä seuraisivat heidän vaellustansa ja iloitsisivat siitä hyvästä, mitä he jaksoivat ajatella ja tehdä.

-- -- -- Kun Lauri maanantaiaamuna tuli lämmitykselle, katsoi Aune heti hänen jalkojaan. Puukengät niissä vielä oli. Milloinkapa hän vielä olisikaan ennättänyt ostaa saappaat, kun eilen oli pyhä.

Muuten oli Lauri onnellisemman näköinen kuin koskaan ennen. Ja Aune ajatteli sen tulevan siitä, että hän tiesi tänään saavansa oikeat saappaat.

-- Terveisiä Annille, -- sanoi Aune kun Lauri jätteli hyvästi.

-- Isäkin lähetti eilen Aunelle, vaikken rohjennut silloin sanoa.

-- Ei rohjennut sanoa eilen. Lauri ei näy vielä tietävänkään, kuinka paljon rakastan heitä kaikkia. Mutta sen hän vielä saa oppia ymmärtämään.

Ja Aune oli äärettömästi onnellinen siitä, että hän oli saanut terveisiä Laurin isältä, siltä kunnon työmieheltä, jonka kädet vapisevat ennen aikojaan.

Yöllä oli Aune uneksinut pikku Annista. Anni oli maannut kehdossa lumivalkoinen pieni paita yllään eikä mitään muuta vaatetta. Aune oli ottanut hänet syliinsä, niin hän olikin muuttunut hänen pieneksi karitsakseen.

Leena sanoi että sellainen uni saattoi merkitä sairautta ja vaikka kuolemaakin.

Mutta Aune luuli sen merkitsevän sitä, että Anni oli niin viaton ja puhdas kuin pieni karitsa.

Eihän Anni toki joutanut kuolemaan. Kukas sitten olisi Laurin ilona siellä kotona?

Mutta jos sillä todellakaan ei ole muita vaatteita kuin pieni paita. Sittepä hän helposti voisi vilustua ja vaikka kuolla.

-- Oli mar Annilla mekkokin päällään, kun kävin siellä. Suotta minä taas sanoinkin siitä unesta. Harvoinhan ne mitään merkitsevät. Tottakai ne kuvittelivat unissa, kun Aune illalla juuri ajatteli pikku Annia ja karitsaa.

-- Minkähänlainen se koltti juuri oli, oliko edes villainen ja lämmin?

-- Ei se näyttänyt villaiselta.

-- Eipä se sitten mahtanut näyttää lämpimältäkään.

Mutta Aunepa tiesi mikä oli sekä villaista että lämmintä. Leena antaisi hänelle sen uuden leninkivaatteen laatikosta.

Sitä oli niin runsaasti että huoleti saattoi leikata Annille koltiksi kankaan päästä. Leena osasi kyllä arviolta leikata, kun hän kerran oli nähnyt Annin.

-- Leena leikkaisi vaan kyllin pitkän, ei saa surkeilla vaatetta.

Ja Aune alkoi itse ompelemaan. Hän liitti sivut yhteen, päärmesi helman ja pani yläpään poimuille. Ja aina välillä piti hivellä vaatetta, se oli niin sametin hienoista.

Se lämmittäisi pikku Annia ja varjelisi vilustumasta. -- -- --

Mutta kun Lauri sinä päivänä kantoi sanomalehteä, oli koulussa ja juoksi asioilla oli hän ylen onnellinen mielessään. Elämä tuntui niin kevyeltä kuin höyhen ja puukengät hänen jalassaan tuntuivat maailman mukavimmilta jalkineilta.

Lauri ajatteli, että sellaisia hän käyttää ikänsä kaiken, puukenkiä ja vanhaa nuttua. Ehkä hän niin tehden joskus voisi painaa kultarahan isänsä vapisevaan käteen.

12

Kun uusi aamu koitti ja Lauri taas tuli ystäväinsä luo, huomasi Aune heti etteivät puukengät vieläkään olleet väistyneet toisten tieltä. Hän kysyi kummastuneena:

-- Entäs saappaat?

Lauri selitti nyt, ettei hän ostanutkaan niitä. Kun kotona ei ollut puita eikä ruokaa ja isä oli epätoivossa, auttoi hän isää kultarahallaan. Ja puukengät olivat hänestä nyt niin hyvät. Paljon paremmat kuin koskaan ennen. Ei hän milloinkaan pyytäisi parempia.

Lauri oli taas yhtä onnellisen näköinen kuin eilen aamulla ja Aune huomasi eilen erehtyneensä sen onnen syystä.

-- Ei puita eikä ruokaa, -- soi Aunen korvissa. Se kuului niin armottomalta ja kovalta. Pikku Annille ei ollut ruokaa, ja hän olisi kumminkin tarvinnut sitä niin vähän.

Kun ei ollut puita eikä ruokaa, niin vielä vähemmin lienee ollut vaatteita. Ja Aunelle tuli kiire ompelemaan.

Leena rupesi auttamaan pääntientä, joka oli vaikeampi tehdä ja Aune ompeli pieniä hihoja.

Puhuivat siinä Laurista, siitä iloisuudesta, joka nyt oli säteillyt koko hänen olennostaan. Ja Leena sanoi sen tulleen siitä, että hän oli kieltänyt itsensä. Niin vain monella viisaalla ja ylhäisellä olisi paljon opittavaa köyhästä pojasta, joka oli uskollinen isälleen hädän hetkenä.

Aune ajatteli, että hänkin tahtoisi jollain tavalla kieltää itsensä. Mutta eihän se ollut itsensä kieltämistä, että hän nyt esimerkiksi teki kolttia pikku Annille sentähden, että hänellä sattui olemaan liiaksi vaatetta. Eikä sekään, että hän soi muruisen runsaasta pöydästään tarvitsevalle. Ei, hänen olisi itsensä pitänyt tuntea sen puutetta, mitä hän oli antanut pois. Mutta kuinkas hän voisi puutetta tuntea, kun isä on rikas ja voi hankkia hänelle mitä tahansa tässä maallisessa suhteessa?

Leena sanoi että itsensä kieltäminen voi tapahtua monella tavalla. Siihen on niin rikas kuin köyhäkin tilaisuudessa joka päivä, jos vaan on voimia sitä toteuttamaan. Ja se onni, joka siitä vuotaa ihmisen sieluun, on salaisuus kokemattomalle. Aune kyllä oppisi sen ymmärtämään.

Onnellinen se, joka on päässyt sen salaisuuden perille! -- -- --

Leena oli jo asettanut pienet hihat paikoilleen ja Aune ompeli nyt niitä kiinni. Sitten ei puuttuisi enää muuta kuin napit ja napinreiät.

Aune aloitti juuri toisen hihan istuttamista, kun isä tuli ilmoittamaan, että tohtori oli tulossa. Aunen ei pitänyt hämmästyä, sillä tänään hän tulisi toisen tohtorin kanssa, hyvin viisaan ja taitavan, että saisivat yhdessä neuvotella.

Leena kokosi pois ompeleet ja järjesti hiukan Aunen pukua. Ja samassa he jo olivatkin sisällä. Tohtorisetä tervehti Aunea tuttavallisesti aivan kuin omaa tyttöänsä. Ja esitti sitten Aunen leikillisellä tavallaan vieraalle.

-- Tämä on se meidän pieni älyniekka, se pieni filosooffi, joka ajattelee enemmän kuin viisaustieteen professori. Sentähden on hän käynyt näin laihaksi ja kalpeaksi.

Aune säikähti ensin vierasta tohtoria. Hän oli niin pitkä ja laiha, ihan harmaapäinen ja äärettömän juhlallisen, miltei ankaran näköinen. Mutta huomattuaan, että hänkin osasi hymyillä, ojensi Aune hänelle luottamuksella kätensä.

Iso pöytä oli jo tuotu sisään ja Aunen piti nyt pitkälleen siihen puhtaalle lakanalle. Tohtorit nostivat hellävaraa yhdessä isän kanssa. Isä jäi pään puolelle pitelemään kädestä ja tohtorit ryhtyivät tutkimaan jalkoja.

Ensin ottivat he käsiksi oikean. Kehittivät pois pitkän kääreen. Sen alta tuli esille ammoittava haava. He koputtivat sääriluuta koneillaan. Vetivät pois haavasta kumiletkun, joka oli mätäaineen johtajana. Puhdistivat letkun ja pistivät takaisin syvälle pitkin luuta. Se koski äärettömästi, mutta Aune hymyili levottomalle isälleen. Sitten piti puhdistaa koko haava, kaivaa ja kaappia välkkyvillä koneilla, polttaa kovilla hapoilla ja lopuksi täyttää puhtaalla liinakaapulla, että pysyisi avoinna. Ja koko ajan Aune vaan hymyili isälleen. Viimein kietoivat he siihen uuden uutukaisen kääreen, kapaloivat kuin lapsen.

Aune luki tohtorien tyytyväisistä kasvoista, että siitä jalasta saattoi olla toivoa.

Tuli sitten vasemman vuoro. Kun siitä saatiin kääre pois, kävivät tohtorien kasvot vakaviksi. Taaskin koputtelivat he ja kaivoivat. He puhuivat keskenään kieltä, jota Aune ei ymmärtänyt. Se oli varmaan latinaa, sillä saksaa ja ranskaa Aune oli lukenut ja olisi toki tuntenut jonkun sanan. Isä kyllä näkyi ymmärtävän heidän keskustelunsa, sillä hän seurasi tuiki tarkasti.

Tohtori sanoi latinaksi, että täytyisi tehdä pieni leikkaus, ottaa pois vähän luuta, joka oli saanut vikaa. Mutta kuinka sitä pientä raukkaa hennoo kiusata niin paljon nukuttamatta. Eikä taas uskaltaisi nukuttaakkaan, kun on niin heikko. Voisi helposti nukkua ikuiseen uneen.