Part 3

Lauri kävi joka aamu juomassa "lämmitystään". He tarjosivatkin nyt hänelle maitolämmitystä, koska se on terveellisempää ja ravitsevampaa. Hänen piti juoda sitä oikein paljon vehnäleivän kanssa, että jaksaisi ponnistella.

-- Niin, ponnistelemista se on elämä, Lauriparka, sanoi Leena. Eikä auta uupua kesken aikaa. -- --

Aune alkoi jo ikävöidä isää, joka vielä oli matkalla. Hän tiesi että isä matkusti tärkeissä isänmaan asioissa ja, että hänenkin elämänsä oli kovaa ponnistelemista. Aune oli välistä öisillä, kun sattui heräämään, kuullut isän raskailla askelilla mittaavan huoneensa lattiaa. Ja vaikka hän sitten aamusella olikin hymysuin astunut Aunen kamariin, oli kumminkin synkkä suru piileskellyt otsan poimuissa. Aune oli pelännyt, että isä taas suree hänen tähtensä. Mutta eräänä iltana oli hän rohkaissut luontonsa ja kysynyt:

-- Mitä isäni suree?

Johon isä oli vastannut surevansa Suomen tulevaisuutta.

Useasti oli hän sitten puhunut Aunelle siitä, kuinka meidän kansa on pieni ja kuinka muut mahtavammat voisivat sitä sortaa ja ryöstää siltä sen kalleimmat oikeudet, ja että ainoa pelastus oli hengen miekalla taisteleminen. Ja siihen taisteluun oli jokaisen otettava osaa. Niin, sillä miekalla voivat pienet tyttösetkin taistella. Ja Aune oli juuri ollut kysymäisillään, että jalattomatkinko, mutta ei ollut hennonut sentään. -- --

Jospa isä nyt vaan pian palaisi matkaltaan, niin Aune saisi sanoa hänelle, että hänkin tahtoo taistella kaiken sen puolesta, joka kärsii vääryyttä tässä maailmassa ja jota sorretaan.

-- -- Seuraavana päivänä, kun Aune taas istui kuumeentapaisella innolla kutomassa sukkaansa, tuli tohtori aivan odottamatta. Hän asettui Aunen eteen, katseli häntä tutkivasti, kävi totiseksi ja sanoi:

Minne kiire, mamsselikulta, ja näinkö niitä voimia tuhlataan?

Hän otti pois kutimen ja sulki ystävällisesti Aunen kädet omiinsa. Ne ihan vapisivat rasituksesta.

Mutta tohtorisetähän oli itse luvannut, että hän saisi kutoa.

Niin, joskus huvin vuoksi vähäsen, mutta ei miksikään kutomakoneeksi, lapsikulta, siihen meillä ei ole varaa, ei totisesti ole meillä siihen varaa. Ja hän katseli huolestuneena sitä hentoa pientä olentoa siinä edessään, joka näytti heikontuneen hänen viime käynnistään.

Aunen täytyi pitkälleen sänkyyn, että tohtorisetä sai tutkia jalkoja. Eivätpä olleet paranemaan päin nekään. Aune oli aivan liiaksi paljon istunut pyörätuolissaan jalat riipuksissa. Nyt ei saisi pitkään aikaan laskea jalkoja alaspäin. Minkä istui, piti istua sängyssä.

Ei tullut Aune iloiseksi näistä, mutta ei kovin surulliseksikaan. Olipa hän ennenkin monta pitkää talvea asunut yksinomaan sängyssään. Tulihan sitä toimeen siinäkin ja mikäs olikaan tullessa höyhenpatjoilla, silkkipeitteen alla lämpimässä kamarissaan. Pahinta oli sukkain.

Saadakseen Aunen iloisemmaksi rupesi tohtori tapansa mukaan laskemaan leikkiä. Ja hän kertoi kaikesta siitä, mitä hän joka päivä näki liikkuessaan siellä ulkona maailmassa. Paljon hän siellä oli nähnyt, mutta kaikkein viimeksi oli hän nähnyt lentokoneen. Niin, kohta Aune saisi kamarinsa ikkunasta katsella kuinka ihmiset siellä ulkona lentelevät kuin lintuset. Istuutuvat vaan välistä lepäämään jonnekin puun oksalle esplanaadissa tai katon harjalle. Eihän sitä ijankaikkisesti viitsi kävellä köpistellä tämän vanhentuneen maan pinnalla. Ja kukapa sen tiesi vaikka ne ruumiinosat tulevaisuuden ihmisellä kokonaan kutistuisivat ja kasvaisi siivet sijaan.

Aune katseli suurin silmin tohtorisetää. Hän ei tarkkaan tiennyt puhuiko se nyt totta vai laskiko leikkiä siitä jalkain surkastumisesta. Lentokoneeseen hän kyllä uskoi. Olihan isä näyttänyt hänelle lentokoneen kuvankin ulkomaan sanomalehdistä.

Vai kutomakoneeksi koko tyttö, jopa nyt joutavia! Ja mitä hän sitten aikoi tehdä niillä kaiken maailman sukilla, joita sitä kyytiä kudottiin?

Aune loi vakaan katseen tohtoriin ja kysyi omituisen juhlallisella äänellä, että eikö tohtorisetä, joka oli nähnyt niin paljon siellä ulkona avarassa maailmassa, eikö hän milloinkaan ollut sattunut näkemään pakkasen puremaa sukatonta lapsenjalkaa. -- Ja kyyneleet tunkivat väkisinkin esille mustain silmäripsien alta.

Tohtori laski kätensä Aunen sydämmelle.

-- Sellaistako täällä liikkuu? Sinä armas henki! Mutta hän uskoi, että Aunen isä on valmis ostamaan vaikka useamman sukkaparin kuin nämä sormet jaksaisivat kutoa kymmenessä vuodessa, kun Aune vaan pyytää.

Vieläkin täytyi Aunen kysyä siltä hyvältä tohterisedältä, joka oli nähnyt niin paljon maailmassa, oliko hän koskaan nähnyt kenenkään tanssivan puukengissä.

Sitä hän todellakaan ei muistanut nähneensä. Eivät taida olla ne oikein mukavat tanssikengiksi.

-- Entäs puujaloilla sitten? Niin, Aune tarkoitti vaan, että oliko tohterisetä koskaan nähnyt puujalkaisen tanssivan?

-- Viisastellakko se nyt alkaa, pieni veitikka? Terveillä jaloilla sitä vaan tanssitaan ja senpävuoksi Aunenkin jalkoja nyt on koetettava terveiksi.

Tohtori nousi lähteäkseen. Aune ojensi hänelle pienoisen kätensä ja sanoi, ettei hän viisastellut. Mutta sitä ennättää ajatella niin paljon tuhmaa ja viisasta hiljaisessa huoneessaan neljän seinän sisällä. Kaikellaiset ajatukset tulevat mieleen, tulevat ja menevät, nousevat ja laskevat kuin aallot meressä.

Eteisessä sanoi tohtori Leenalle, että nyt oli leikki poissa taas, että piakkoin taas oli tehtävä leikkaus ja sen varalle oli koottava voimia. Ja ennen kaikkea piti koettaa pitää yllä iloista mieltä.

Mutta tiellä mennessään ajatteli hän, että aavistikohan se armas lapsi kuinka mahdotonta, kuinka tuiki mahdotonta oli pelastaa hänen jalkojaan. Hänen sanansa olivat saaneet erityisen painon, kun hän mainitsi puujalkoja ja omituisen varmasti oli hän silloin katsonut tohtoriin. Mahdotonta tuiki...

Ja tohtori astui muoto synkkänä katua alaspäin. Poikkesi sitten poikkikadulle mennäkseen toisen sairaan luo.

8

Aune oli jo ennättänyt saada monta kirjettä isän matkalta, ja nyt hän vihdoinkin taas oli kotona. Hän oli istunut pitkät rupeamat Aunen vuoteen vieressä. He olivat jo ennättäneet puhua miltei kaikesta, mitä taivaan alla voi tapahtua ja Aunesta tuntui nyt taas niin turvalliselta.

Siinä olivat tuliaiset vielä esillä pöydällä, ja kylläpä se isä taas oli muistanut niitä tuodakkin. Siinä oli kirjoja korukansissa, siinä kaunis leninkivaate, siinä kallisarvoinen helminauha. Mitäpä kaikkea isä ei olisikaan tahtonut antaa pikku tytölleen, ainoalle ilolleen. Jos hänen vallassaan olisi ollut, niin olispa hän antanut Aunelle vaikka tähden tuolta taivaan sinilaelta.

Mutta sitä, mitä hän kaikkein kernaimmin olisi tahtonut antaa ja jota Aune kipeimmin kaipasi, se ei ollut hänen annettavissaan, eikä voinut siinä auttaa mikään maallinen mahti. Ja sepä se oli hänen elämänsä suuri suru. -- --

Isä oli jo lähtenyt virastoon. Leena missä lie häärinyt. Aune oli yksin ja hän nautti nyt siitä. Nautti siitä ettei kuulunut risahdusta, ei rasahdusta ei ihmisen askelta eikä ääntä.

Aurinko paistoi sisään huoneeseen, kirkasti joka komeron ja valaisi synkät sopet. Kielot tuoksuivat pöydällä. Aune sulki silmänsä.

Hänestä oli aivan kuin juhannusaatto. Hän istuu Ahtolan rannalla. Hiljaa lyövät siinä laineet ruohikkoon. Peipponen laulaa koivun oksalla ja lahden takaa kuuluu käen surunsekainen kukunta. Ja tuulenhenki tuo metsästä juuri tuota samaa tuoksua. Aune levittää sieramensa ja nauttii.

Yhä pitää hän silmänsä suljettuina. Antaa lainetten loiskia ja käen kukkua lahden takana -- kun on juhannusaatto...

Aune heräsi unelmistaan vasta, kun Leena tuli sisään hieroen kylmiä käsiään ja sanoi, että kohta taitaa tulla pyry, koska kaikki savut lyövät alaspäin katoilta.

Aune pyysi taas syliinsä niitä suloisia kukkalapsiaan. Isä oli eilen lähettänyt ne puutarhurilta. Niitä oli satoja ryhmässä kauniissa vasussa. Täytyi katsella oikein läheltä, katsella ja ihaella. Ja ihmetellä sitä, että noin valkeata voi nousta mustasta mullasta. Nekin ovat niitä puhtaita. Ja taas heräsi kaiho sydämmessä. Sehän oli taas sitä ikävää, sitä ainaista koti-ikävää.

Ja kun, aurinko nyt paistoi ja täytti huoneen lempeällä valollaan, pyysi Aune, että ikuinen valo paistaisi hänen sieluunsa, kirkastaisi joka komeron ja valaiseisi synkät sopet.

-- -- -- Leena oli ennustanut oikein. Heti iltapäivällä alkoi pyryttää. Lunta tuli taivaan täydeltä ja tuuli tanssitti suuria lumihöytäleitä vallattomasti ilmassa. He olivat syöneet päivällistä yhdessä, isä ja Aune, ja isä oli jäänyt siihen viettämään hämärähetkeä.

Kun he tällaisina hämärähetkinä näin istuivat yhdessä, kiertyivät heidän puheensa useinkin aineeseen, joka molemmille oli mieluisa ja rakas. Ja siihen ne kiertyivät nytkin -- äiti vainajaan. Isän piti kertoa uudelleen pienetkin erityiskohdat hänen elämästään ja kuolemastaan. Mutta kaikki ne sisältyivät siihen, että hänen elämänsä oli ollut ihana rakkaudentyö ja hänen eronsa täältä autuas. Ja yhdessä he surivat sitä, ettei häntä enään ollut olemassa tässä maailmassa. Ja yhdessä he iloitsivat siitä, että saivat säilyttää hänen muistonsa niin pyhänä ja kirkkaana elämänsä tiellä. -- --

Ulkona yhä pyrytti ja tuiskutti. Taivas kävi uhkaavan mustaksi, tuntui hankkivan rajuilmaa.

Ei aikaakaan niin siellä jo repi ja ryski, ulvoi ja ärjyi. Isä oli noussut kävelemään. Hän astui edes takaisin lattialla ja pysähtyi usein ikkunan eteen katsellakseen sinne ulos. Aune uteli mitä isä nyt näki siellä. Ja isä vastasi, että hän katseli vaan kuinka tuuli tuiverteli puita, kuinka ne siellä horjuivat ja häilyivät, milloin minnekkin päin kaaristellen.

Ihmistä ei näkynyt liikkeellä. Mies metallinen vaan seisoi siellä suorana, pelkäämättä paikallaan. Ja isä sanoi, että joka kerran, kun hän näki sen jalon ryhdin myrskysäässä, tuli hän ajatelleeksi, että noin juuri on miehen seistävä elämänkin myrskyssä horjumatta, häilymättä. Ja noin on seistävä sen, joka suuren asian puolesta taistelee, pää pystyssä ja taipumatta tuulten mukaan. -- --

Aunen kamari alkoi jo vähitellen käydä pilkkosen pimeäksi. Hämärähetki oli siis lopussa ja Leena viritti valot. Laittoipa hän taas tulta uuniinkin, ettei tulisi kylmä yöllä, sillä tuollainen myrsky tunkee tukevainkin seinäin lävitse. Vedettiin sitten ne paksut uutimet ikkunan eteen. Suljettiin pois sinne koko talvi tuiskuineen ja rajuilmoilleen. Mitäpä he siitä! Aunen kamarissa oli tyyntä ja lämmintä ja kielojen tuoksua ja kesäinen Ahtola lampun kuvussa...

Mutta huonolla säällä kolotti jalkoja aina pahemmin. Ja vaikka Aune makasikin aivan hiljaa eikä vähääkään vaikeroinut, näkyi kuitenkin kasvojen ilmeestä, että hän kärsi kovaa tuskaa. Sen tähden rupesikin Leena hiljalleen hieromaan jalkoja sillä hyvällä voiteella, joka aina lievensi tuskia. Ja isä istuutui viereen, piti pienoista kättä kädessään ja koetti lohdutella.

-- Kun vaan jaksaisimme kesään, puhui hän. Päästäisi pois tästä kolkosta kaupungista pyryilmoineen sinne tyynen lahden rantaselle. Ja hän siirsi lampun lähemmäksi Aunea ja käänsi kesäisen Ahtolan aivan hänen eteensä.

Mutta Aune ajatteli nyt sitä talvista Ahtolaa. Ja häntä ihan värisytti, kun hän kuvaili mielessään minkälaista siellä nyt on. Ihan autiona on koko rakennus ja eteisen ovi lukittu ulkolukolla ja rautasalvalla salvattu. Myrsky lyö lunta pimeihin ikkunoihin ja vinguttaa kamalasti tuuliviiriä katolla. Jäässä on järvi ja ranta paksun hangen peitossa. Eikä laula nyt peipponen koivun oksalla. Kenties ulvoo siellä joku nälkäinen susi pihamaalla...

Mutta lahden takaa loistaa vienoinen valo. Siellä on kaksi pienoista päätä painettuna ikkunaruutuun. Matti ja Miina siellä kuuntelevat myrskyillan ääniä.

-- Mikähän tänä iltana niin kamalasti metsässä huutaa? Kysyy Miina,

-- Myrsky vaan ulvoo korpikuusen latvassa, vastaa Matti.

-- Tai kenties susi ja metsän peikot.

Heitä alkaa peloittaa ja he juoksevat sänkyyn lämpimäin nahkasten alle. Peittävät ihan huppuun, etteivät kuule mitään ja nukkuvat sinne. --

Aunekin nukahti siihen kesken hieromisen, käsi isän kädessä.

-- Jumalan kiitos, tuskat ovat lopussa tällä kertaa, sanoi isä. Ja hän oli niin äärettömästi kiitollinen siitä, että teki mieli langeta maahan siihen sängyn viereen ja kiittää ja ylistää siitä, että tuskat olivat lopussa sillä kertaa.

Kuinka rauhallisesti hän nukkuu. Hymyilee unissaan.

Ja he peittelivät hellävaroen. Painoivat peitteen sängynlaitaa vastaan, ettei putoaisi yöllä. Puhalsivat sitten tulet sammuksiin ja hiipivät pois varpaillaan, etteivät herättäisi nukkujaa.

-- -- -- Mutta sinä yönä oli Laurin kovasti vilu vuoteellaan seinivieressä lattialla.

9

Kun Aune seuraavana aamuna heräsi, oli ulkona jo suuri päivä. Mutta Aunen kamarissa oli hämärä, sillä uutimet olivat vielä ikkunan edessä. Leena piti omasta huoneestaan varalta, milloin siellä silmät aukeisivat ja kun se viimeinkin tapahtui, oli hän heti vuoteen ääressä.

Leikkiä laskein kysyi hän Aunelta, että mikäs se on, kun "kaksi kultaista kerää yli orren katselee?"

Ja Aune vastasi siihen, että "yksi hiiri, kaksi häntää, kenkä -- kuka sen arvaa?"

Leena ei ymmärtänytkään mitä Aune tarkoitti: sitä että nyt tuntui siltä, että saisi panna kengät jalkaan.

-- Annetaan olla siellä hiirten nurkassaan vähän aikaa, sanoi Leena. Tohtori sattuisi tulemaan, niin säikähtäisi, se kun ei ensinkään pidä hiiristä.

Kysyi sitten Leena, että tietääkös Aune, mikä se on, kun: laiva liikkuu kultakeula merta suurta saarellista, kullat heittää kulkeissaan yli meren sekä maan.

Sitäpä Aune ei tiennytkään. Hän mietti ja mietti. Leena ei saa sanoa, kyllä hän sen arvaa ihan heti.

Leena nauroi, että ei hän sanokkaan, mutta hän näyttää sen. Ja hän on tilaisuudessa näyttämään sen ihan tällä hetkellä. Aune katsoo nyt vaan suoraan tänne!

Äkkiä veti Leena uutimet syrjään.

-- Aurinko! huusi Aune. Kuinkas hän ei sitä heti huomannut? Se vanha aurinko!

Mutta Leenan mielestä se oli uusi, joka aamu ihan uusi, aivan niinkuin on Jumalan armokin ihmistenlapsille uusi joka aamu.

Samassa alkoi kirkonkellojen ääni kuulumaan ja silloin vasta muisti Aune, että oli pyhä. Hän piti paljon pyhäpäivästä, mutta tänään oli hänellä vielä ihan erityinen syy iloita sen tulosta. He olivat nimittäin Leenan kanssa kutsuneet vieraita aamupäiväksi. Ei niitä ollut monta, eikä olleet ne suuren suuria. Olipahan vaan se heidän yhteinen ystävänsä, poikanen puukengät jalassa.

Vaikka Lauri kävikin heillä joka aamu, niin eihän siinä ennättänyt puhua juuri mitään. Ja Aune olisi tahtonut tietää niin paljon: koulusta ja hänen tovereistaan, pikku Annista ja Laurin omasta äidistä y.m.

Sunnuntaiaamupäivän oli Lauri aina saanut käyttää oman mielensä mukaan. Usein luki hän silloin läksyjään tai kävi kirkossa. Kotona hän ei milloinkaan puhunut mitään niistä kirkossakäynneistään. Se oli hänen oma salaisuutensa ja hän kävikin siellä vaan äitinsä muiston vuoksi.

Eipä hän elämässään voisi unohtaa sitä kuinka oma äiti muinen sunnuntaiaamuna puki hänet kirkkovaatteisiin ja kuinka he sitten kaikin kolmen menivät kirkkoon, kuinka urut soivat ja kuinka hän tavallisesti nukkua nupsahti äitinsä kylkeen.

Niitä muistoja uudistaakseen hän niin mielellään vielä nytkin lähti sille samalle matkalle. Ja vaikkei hänellä enään aina ollutkaan kirkkovaatteita ja vaikkei äiti enään taluttanutkaan häntä kädestä, niin tuntui kumminkin ihan siltä kuin hänkin olisi ollut mukana matkalla. Ja onnellisena astui Lauri niitä samoja katuja, nousi samoja portaita ja tultuaan kirkkoon nojasi hän turvallisesti jykevään patsaaseen, jonka viereen hän aina koetti päästä istumaan. Siinä oli niin hyvä kuunnella urkujen ääntä -- niitten samain urkujen -- ja hyvä oli siihen joskus nukahtaakin, kuin muinen äitinsä kylkeen. --

Mutta nyt piti hänen mennä vieraisille. Aamulla oli Leena tarjonnut hänelle lämmityksen eteisessä, kun Aune sinä aamuna nukkui pitkään. Oli hivellyt poskea ja sanonut:

Tule nyt sitten, varmaan Aune odottaa!

Kumma kiire oli Laurilla sinä aamuna lehtiä jakaessaan. Tavallista aikaisemmin ennätti hän kotia. Toiset olivat aamiaisella. Isä kehoitti Lauriakin tulemaan, mutta häntä ei maittanut. Hän heittäysi pikku Annin viereen kehtoon. Anni tarttui heti kaulaan ja soperteli iloisesti. Laurikin soperteli Annin korvaan, kuiskasi hiljaa.

-- Aune odottaa.

Heti syötyään alkoi emintimä hankkia kylään lapsineen ja se oli Laurin mielestä onnellisinta, mitä hänelle nykyhetkenä saattoi tapahtua, sillä nyt saisi hänkin rauhassa hankkia kylään.

Pikku Laurin ilottomassa elämässä olivat ne hetket onnellisimmat, joina hän sai olla kahden isänsä kanssa. Omituinen rauhan tunne laski silloin mieleen ja hän oli varma siitä, että isäkin tunsi ihan samaa. Sellaisina hetkinä olivat he useinkin aivan ääneti, mutta kun isä pitkään ja surullisesti katsoi häneen, tiesi Lauri hyvin mitä hän ajatteli. Ja entisten, onnellisempain aikain muisto yhdisti heidät ja liitti heidät lähemmäksi toisiaan. Ja kun Lauri silloin ei voinut muulla tavalla lohdutella isää, koetti hän aina tehdä hänelle pikku palvelluksia, niinkuin muisti äitivainaan tehneen.

Niinpä hän nytkin heti emintimän lähdettyä laittoi puhdasta vettä pesuastiaan ja kysyi eikö isä tahtoisi peseytyä. Aivan kuin Laurille mieliksi nousikin isä heti sängystä, johon hän oli heittäytynyt, ja alkoi hangata kasvojaan.

Lauri kertoi nyt isälleen, että häntä oli kutsuttu vieraisille ja yhdessä alkoivat he sitten laittamaan häntä matkaan.

Edellisenä iltana oli Lauri tosin ollut saunassa, mutta peseytyi nyt kumminkin oikein perinpohjin. Isä nosti sitten alas piirongilta vanhan peilirämän, jonka lasin pikku Anni oli lyönyt tuhansiin säröihin. Sen yhdessä kulmassa oli vielä varsin hyvä peilata, vaikkei nähnytkään koko kasvojaan yhtäaikaa. Laurista tuntui niin somalle istua näin peilin edessä ja katsella omaa kuvaansa. Harvoinpa hänellä oli aikaa sellaiseen harrasteluun. Aamusilla täytyi töytätä ulos silmä kourassa. Hyvä kun ennätti saada kengät jalkaan ja laukun olalleen.

Senpävuoksi hänestä nyt tuntuikin niin somalta istua näin peilin edessä. Tukkaa siinä piti kammata. Hänellä oli oma pieni luukampa, jonka hän kerran oli saanut joululahjaksi isältä. Ja hänellä oli aina ollut tapana kammata hivuksensa suoraan ylös otsalta ja ohimoilta. Nyt teki mieli koettaa jakausta korvalliselle. Miltähän se näyttäisi? Mutta hivukset eivät ottanut pysyäkseen. Saivat siis olla totuttuun tapaansa.

Onneksi oli hänellä puhdas paita. Välistä täytyi pitää samaa paitaa monta viikkoa. Olipa vielä puhdas nenäliinakin.

Kun vaatteet olivat yllä, koetteli Lauri kaulaansa sitä kapeata silkkihuivia, jonka Leena oli antanut hänelle korviin pakkaisaamuna. Sepä vasta kaunis oli, kun isä sitoi solmuun leuvan alle.

Nyt ei puuttunut enää muuta kuin kengät ja nepä olivatkin huonoimmat. Eikä ollut edes millä mustaisi niitä. He hieroivat noella, mutta ei siitä paljon apua ollut. No, ei auttanut muuta kuin jalkaan.

Ja nyt hän siis oli valmis lähtemään. Lakki hänellä oli hyvänlainen. Hän oli saanut sen jouluksi eräältä rouvalta, joka asui samassa talossa ja jonka asialla hän joskus oli juossut. Se oli kudottu punaisesta villalangasta ja tupsu päänlaella. Sattumalta olivat kintaat tulleet aivan samaan väriin.

Isä saattoi Laurin ovelle ja sanoi, että jos se hyvä neiti ei pahastuisi, niin hänkin lähettäisi terveisensä sille.

Hän jäi vielä ovelle seisomaan, kun Lauri reippain askelin kulki porstuan poikki ja katosi portaisiin. Hän ajatteli, että hänen pikku Lauristaan vielä voi tulla kelpo työmies. Rehellinen hän ainakin on ja hyvä kuin kulta. Ja hän siunasi sydämmessään niitä hyviä ihmisiä, jotka osoittivat ystävyyttä Lauri raukalle. -- --

Kun Lauri sitten käveli katua pitkin ja kirkon kellot soivat, tuntui hänestä niin omituisen juhlalliselta, aivan kuin hän olisi ollut matkalla kirkkoon tai johonkin muuhun pyhään paikkaan.

Kello oli vasta lyönyt 11, kun Lauri seisoi tutun lasioven takana eikä rohjennut heti soittaa. Tuli kaikellaisia ajatuksia. Kenties senaattorikin tulee sisään, niin hän on hämillään, ja jos on muitakin vieraita. Tuntui ihan siltä kuin hän nyt kainostelisi Auneakin, vaikka he jo olivat niin tutut.

Viimein kuului soitto, hiljainen ja arka. He tunsivat sen jo Aune ja Leena. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Lauri jo Aunen kamarissa. Hänen silmiään huikaisi ja häikäisi kaikki se kauneus, jota hän aamuisilla käynneillään tulen valossa ei ollut huomannutkaan. Nyt paistoi aurinko leveihin kultapuitteisiin, sillä seinillä riippui kauniita tauluja. Ja Lauri näki koko olemuksensa suuresta peilistä, joka ulottui lattiasta kattoon. Seinät ja kaikki huonekalut olivat siniset. Aune rakasti sinistä väriä sitä ihanaa taivaan kannen väriä.

Leena asetti heti Laurin istumaan nojatuoliin, joka häntä varten oli nostettu lähelle Aunen sänkyä, pieni pöytä vaan oli välillä. Lauri koetti piiloittaa rumat kenkänsä pöydän jalkain taakse.

Aune istui sängyssä. Hänellä oli yllään tummansininen leninki ja se kaunis uusi helminauha riippui kaulassa. Jalat olivat peitteen alla.

Lauri sanoi, että hän ehkä oli tullut liian aikaiseen. Mutta Aune vakuutti, että hän oli jo odottanut häntä ja kysyi kuinka Lauri sitä tuli ajatelleeksi.

-- Kun, kun Aune ei vielä ole noussut oikein ylös.

Ensi kerran kutsui Lauri Aunea nimeltään niinkuin hän oli käskenyt ja se kävi vähän vaikeasti.

Lauri ei vielä edes tiennyt, että Aunen jalat olivat kipeät. Tähän asti oli ollut puhe vaan Laurin jaloista.

Aune selitti nyt, ettei hän sen paremmin nousekkaan ylös. Ettei hän vielä ole askeltakaan kävellyt tämän maan pinnalla eikä koskaan tule kävelemäänkään, ellei joskus puujaloilla. Sillä poikki hänen jalkansa sahataan, niin, säälittä poikki ainakin toinen. Ja nyt Lauri tiesi hänen elämänsä kohtalon.

Lauri kävi ajatuksiinsa. Hän ajatteli että Aunen elämän kohtalo oli kova. Sellaista ei hän ollut aavistanutkaan, hän oli pitänyt Aunea niin ylen onnellisena. Nyt vasta huomasi hän kuinka sairaan näköinen hän oli ja kuinka kalpean ja kärsineen. Ja hänen kävi kovin sääliksi Auneraukkaa. Lauri käänsi päätään, oli katselevinaan taulua seinällä, mutta Aune huomasi, että kirkas kyynel vieri alas pitkin hänen poskipieltään ja piiloutui paidan kaulukseen.

Sentähden riensikin Aune heti selittämään, ettei hän kumminkaan ole tyytymätön kohtaloonsa, että hänen on hyvin hyvä olla ja että monella oli paljon, paljon vaikeampi.

Mutta Laurista tuntui, että hän nyt oli paljon tutumpi Aunen kanssa eikä hän enää muistanut piiloittaa rumia kenkiäänkään pöydän jalkain taakse.

Leena toi nyt sisään Aunen aamiaisen: voileipiä ja velliä sekä hedelmiä. Laurin täytyi tehdä seuraa.

Makealle maistuikin, hän kun kotona ei ollutkaan syönyt. Ja toisellaiset nää oli ruuatkin kuin ne kotoiset. Hän toivoi vaan, että pikku Anni nyt istuisi hänen sylissään ja hän saisi pistää parhaat palat Annin suuhun, niinkuin hän teki kotonakin. Omenoita hänen piti panna taskuunsakin tuliaisiksi kotiväelle, mutta pikku Anni saisi punaisimman ja kauniimman.

Aune rupesi sitte näyttelemään uusia kertomuskirjojaan. Hän oli päättänyt antaa Laurille yhden niistä, sen jossa puhuttiin köyhästä pojasta, joka lapsuudessaan sai kokea paljon kurjuutta, mutta josta kuitenkin kasvoi mainio mies ja isänmaansa ilo. Hän kysyi Laurilta millaisista kansista hän enemmän piti punaisistako vai sinisistä, mutta ei saanutkaan vastausta.

Kummastuneena katsoi Aune Lauriin, jonka pää oli hervahtanut tuolin selkänojaa vastaan ja silmäkannet olivat painuneet kiinni. Aune ei ollut uskoa silmiään, sillä toden totta -- Lauri oli nukkunut.

Hän viittasi kädellään Leenaa viereisestä huoneesta.

-- Siinä se nyt on kylämies! Ja heitä nauratti pahanpäiväisesti.

Aunea ihmetytti, sellaista hän ei olisi voinut aavistaa. Mutta Leenan mielestä se ei ollut mikään ihme ensinkään. Heidän oli ajatteleminen, että Lauri sinä aamuna jo oli kulkenut monta askelta. Toisten nukkuissa oli hän jo laukku kainalossa lentänyt talosta taloon, sillä eipä hänellä ole edes pyhärauhaa. Ja kun pääsi siihen istumaan pehmeään ja lämpöiseen, niin oli ihan luonnollista, että hän nukkui. Ja kukapa tiesi oliko hän saanut rauhassa nukkua yönsäkään.