Part 2

Tuli loimusi taas uunissa ja Leena istui siinä rauhallisena ja rauhoittavana. Lakannut oli jo myrskynkin raivo. Kuu loisti tyynellä talvitaivaalla ja tähdet virittivät lempeän valonsa. Tällaisina iltoina vedettiin aina ikkunanvarjostimet syrjään, että Aune sai katsella rakkaita tähtiään. Pienempänä oli hän luullut että äiti, pieni veli ja kaikki hyvät enkelit tähdistä katselivat häntä äärettömällä hellyydellä. Tähtien välkännässä luki hän silloin selvään kutsun: tule tänne! Ja hänet oli aina vallannut sanomaton halu päästä sinne ylös, seurata kutsua, valkein siivin liidellä kohti korkeutta. Hän oli myöskin ymmärtänyt, että hän silloin saisi jättää pienen sairaan ruumiinsa tänne, ja väliste oli tuntunut jo ihan siltä kuin hän jostain korkeammalta olisi katsellut alas maahan ja nähnyt siellä pikku Aunenkin kalpeana makaavan vuoteessaan.

Nyt hän kyllä jo tiesi, mitä tähdet ovat. Sen oli isä hänelle selittänyt, kun he kirkkaina talvi-iltoina yhdessä olivat ihmetelleet Ijäisen tekoja. Kuinka pieni on ihminen, oli isä usein silloin sanonut, kuinka pieni, ja kuitenkin -- kuinka suuri! Sillä hänkin on osa siitä ijäisestä, jolla ei ole alkua eikä loppua, osa kaiken alkulähteestä, ja korkealla on hänen matkansa määrä!

Ja kun Aune nyt lepäsi siinä katsellen rakkaita tähtiään, tiesi hän että se voima, joka hohtaa häntä vastaan mittaamattomista maailmoista, on ääretön rakkaus. Ja kun hänen oma pieni sydämmensä nyt paisui rakkaudesta isää, Leenaa, Eevaa, puukenkäpoikaa ja kaikkia luotuja kohtaan, tunsi hän, että tämä on nyt juuri sitä, josta Leena oli sanonut, että taivaan valtakunta olisi hänen sydämmessään. Ja toden totta, vähäpätöiseltäpä nyt tuntui olivatko jalat kipeät vai terveet. Yhtä ainoata hän nyt vaan pyysi: että se, mikä tällä hetkellä täytti hänen sydämmensä, pysyisi siellä aina, aina.

3

Valkeni sitten seuraavan päivän odotettu aamu ja taas istui Lauri Aunen kamarissa. Leenan hoidellessa hänen jalkaansa, joi Lauri kahvia. Aune ja Leena olivat olleet kovin pahoillaan siitä, etteivät olleet eilen huomanneet tarjota hänelle mitään lämmittävää. Nyt piti hänen sen sijaan juoda kaksi kuppia leivosten kanssa. Niin hyviä leivoksia ei Lauri milloinkaan ennen ollut maistanut, mutta hän oli niin hämmillään, että oli vähällä pudottaa kauniin kupin lattiaan konttaisesta kädestään. Ihan sinisen punaiset olivat kädet, kyllä näkyi selvästi, mitä oli tarpeen. Laurin pois mennessä pisti Aune nyt siis hänen käteensä ne punaiset kintaat. Hämmästynyt poika teki äkkiä syvän kumarruksen ja kolahtaen löi laukku Aunen sängyn laitaan. Säikähtäneenä juoksi hän sitten ulos ovesta.

Leena oli jalkaa hieroessaan kysynyt hänen perheolojaan. Isä elää ja on työmies. Äiti kuoli, kun Lauri oli seitsenvuotias. Nyt on äitipuoli, jolla on kaksi lasta: poika ja pieni tyttö. Kaksitoistavuotias hän on ja käy kansakoulua.

Siinähän olikin kyllin tietoja yhdeksi kertaa. Sitä Aune vaan katui, ettei hän ollut antanut hänelle kättä, kun sanoi hyvästi. Olisi pitänyt puristaa sitä konttaista kättä. No nyt oli arvon kintaat. Jospa lämmittäisivät sydänraukkaakin, joka ehkä vilusta värisi isän kuluneen takin alla!

Leena kantoi vinniltä senaattorin käytettyjä vaatteita. Niistä he valitsivat paksuimman ja lämpimimmän puvun, joka oli pienennettävä Laurille. Onneksi oli Leena, jonka isä oli tehnyt räätälintyötä, ennen kotonaan oppinut ompelemaan miestenkin vaatteita. Senvuoksi olikin hän aamulla ottanut mitan Laurista noin vaan huomaamatta. Ei nyt siis muuta kuin ryhtyä työhön.

Aune puolestaan oli alkanut kutomaan sukkaa. Ilo ja onni loisti hänen silmistään, kun hän istui siinä ikkunan alla tuon tuostakin katsahtaen ulos kadulle. Siellä liikkuivat ihmiset talvitamineissaan, mitkä ajaen, mitkä kävellen. Viluisilta näyttivät kaikki. Ja kaikki tuntuivat niin rakkailta Aunelle.

Tuisku oli tehnyt korkeat kinokset esplanaadiin. Kuinka valkea, kuinka häikäisevän valkea oli siellä hanki! Aune etsi muististaan, oliko hän nähnyt mitään muuta niin valkeata. Niin, vaahto, jota aallot myrskypäivinä ajelivat Ahtolan rannikolle ja kenties joutsenen siipi sekä liljan lehti.

Ja nyt johtui hänelle mieleen ihana kevätaamu pari vuotta takaperin. Häntä lykättiin pyörätuolissa pitkin Kaisaniemen puistoa. Joutsenet uiskentelivat lammikossa. Pysähdyttiin siihen rannalle ja Aune heitteli niille ruokaa. Seuraavana päivänä oltiin äidin haudalla. Siellä oli valkea lilja juuri levittänyt lehtensä aamuauringossa. Ja Aune oli silloin ajatellut, että kumpikohan on valkeampi joutsenenko siipi vaiko liljan lehti. Ja jäljestäpäinkin oli hän sitä ajatellut, mutta ei hän ollut tiennyt kumpiko.

Ja kun hän nyt istui siinä katsellen huikaisevan puhdasta hankea, ei hän enää etsinyt vertailuja, mutta hänen sieluunsa nousi ajatus, että noin, juuri noin puhdas mahtaa hyvän ihmisen omatunto olla. Ja syvä kaiho täytti taas mielen. Aune muisti nyt, että juuri samanlaista kaihoa hän oli tuntenut katsellessaan vaahtoa rantasella ja niinä kevätaamuina puhtaan puhtautta ihaillessaan.

Leena selitti että se kaiho ei ollut muuta kuin ihmishengen ikävä sitä korkeinta puhtautta, josta se on kotoisin ja johon sen on palattava. Syvälle on se kaiho juurtunut ihmissieluun, mutta maallisen elämän kirjavassa leikissä sen ääni usein vaikenee. Ei ole kultaa kaikki se, mikä kiiltää vastaamme vaihtelevista muodoista eikä taimi viattomuuden kukkaset joka tarhassa. Eikä taimi ne aina ihmisrinnassakaan. Mutta autuaat ovat puhtaat sydämmestä...

Olipa heillä nyt kiire. Leena ompeli neula kuumana ja Aunen sukka kasvoi kasvamistaan. Ei ollut heillä nyt aikaa pitkiin pakinoihin eikä paljon mietiskelyynkään.

Se ajatus vaan tahtoi vaivata Aunea, että kun sillä on äitipuoli, niin jos se ei olekkaan hyvä Laurille. Aune tosin ei tuntenut ketään, jolla olisi emintimä, mutta saduissa ja kertomuksissa ne aina vihasivat ja kiusasivat lapsipuoliaan.

Leena kyllä tunsi monta emintimää, hänellä itselläänkin oli ollut, eivätkä kaikki suinkaan rakasta lapsipuoliaan niin paljon kuin pitäisi. Voipi olla syytä lapsissakin, eikä voi tuomita ketään, ja toivottavasti Laurin emintimä on hyvä hänelle.

Aunea vaan peloitti, niin, häntä aavistutti niin kummallisesti, että ei, ei ole Laurin emintimä hyvä hänelle. Minkästähden hän muuten olisi niin surullisen ja kärsineen näköinen? Jos Leena vaan olisi nähnyt kuinka arasti ja säikähtäneenä hän katsoi Auneen, kun laukku vahingossa löi sängyn laitaan, aivan kuin olisi pelännyt kuulevansa tylyn sanan tai saavansa rangaistusta. Aunen sydäntä vilhoi ja kouristi eikä hän jaksanut ajatella loppuun sitä ajatusta. Turhaan koetti Leena johtaa puhetta hauskempiin asioihin ja isäkin tuli kotiin tuliaisineen ja helline sanoineen, mutta Aune oli surullinen sinä iltana.

Vasta myöhään illalla, kun tulet jo oli sammutettu ja Aune oli saanut uskotuksi surunsa ja huolensa Korkeimman huostaan, vasta silloin alkoi hän rauhoittua.

4

Kun Lauri seuraavana aamuna istui Aunen kamarissa, oli hän entistään surullisempi, näyttipä aivan siltä kuin hän olisi hiljan itkenyt. Leena huomasi heti, että hänen korvansa olivat lumivalkoiset, jäässä siis. Hän juoksi heti lunta kadulta ja hieroi ne kuumiksi. Sitten sitoi hän niihin kapean silkkihuivin. Sääri oli jo melkein terve. Kun Lauri sitten riensi ulos ja ujosti kumarsi jäähyväisiksi, tarttui Aune nyt hänen käteensä ja sanoi lempeästi:

-- Minä olen Aune ja tahdon olla sisaresi. Mutta, voi, kuinka kätesi on kylmä! Eivätkö kintaat olekkaan lämmittäneet?

Silloin tyrskähti Lauri itkuun ja nyyhkytti, ettei niitä hänellä enää olekkaan. Hän näytti olevan ihan epätoivossa ja itki niin, että oli siihen paikkaan pakahtua. Leena kuiskasi Aunelle, että se lapsi parka on varmaan hukannut ne, pudottanut kadulle tai johonkin porraskäytävään juostessaan. Molemmat koettivat he nyt lohdutella Lauria, minkä voivat. Nehän olivat vaan kintaat. Huomispäivänä voi hän saada toiset, tahi vaikka jo tänään. Pudottiko hän ne?

-- Ei hän niitä pudottanut, mutta kun hän tuli kotia eilen ja emintimä näki ne, otti hän ne pois ja löi Lauria ja veti tukasta ja sanoi, että hän oli varastanut ne, vaikkei hän milloinkaan ole mitään varastanut. Sitten iltasella oli Lauri nähnyt ne emintimän omalla pojalla.

Katkonaisesti ja nyyhkyttäen sai hän tämän kerrotuksi ja riensi sitten pois.

Leena huusi hänen jälkeensä:

Tule tänne illalla, meillä on tärkeätä asiaa, koeta päästä!

Uusia vaatteitaan hakemaan Leena häntä näin kutsui. Niitten piti valmistua illaksi, sentähden piti joutua ompelemaan.

Ei Aune enää jaksanut pysytellä istumassa. Hervotonna ja entistään kalpeampana vaipui hän vuoteeseen. Huulet yhteen puserrettuina ja elottoman näköisenä lepäsi hän siinä, rinta vaan nousi ja laski taajaan. Siellä taisteli suru ja ahdistus ja viha. Niin viha, jota hän tuskin milloinkaan oli tuntenut, mutta nyt tunsi hän vihaavansa Laurin emintimää. Eikä ollut enään yhdentekevä olivatko jalat kipeät vai terveet. Olisi pitänyt päästä heti juoksemaan Laurin kotiin. Olisi pitänyt saada sanotuksi sille kelvottomalle emintimälle, että hän se juuri itse oli varas, joka vei orpolapsen ainoat kintaat. Ja millä oikeudella hän ne antoi omalle pojalleen, ei Aune niitä hänelle ollut kutonut. Ei, ei sitä jaksanut ajatellakkaan.

Leena säikähti. Hän tiesi että Aune oli liian heikko kestämään sellaista mielenliikutusta. Rauhoittaakseen häntä lupasi Leena käydä Laurin kodissa, mutta heti hän ei voinut lähteä, eiväthän he tienneet edes, missä hän asuikaan.

Lempeästi selitti Leena sitten Aunelle, ettei hän suinkaan voinut ottaa sanoakseen tylyjä sanoja Laurin emintimälle, sillä se ei olisi oikein. Jos hän oli käyttäytynyt väärin, oli hän varmaan tehnyt sen siitä syystä, ettei hän ymmärtänyt paremmin. Heidän oli antaminen hänelle kaikki anteeksi ja niin oli Laurinkin opittava tekemään. Missä viha ja tylyt puheet vallitsevat, kaukanapa on sieltä taivaan valtakunta. Senpätähden pikku Aunenkin oli varjeltava sydämmensä, ettei vihan rumat ajatukset pääsisi sieltä karkoittamaan rauhan enkeleitä. Eikä milloinkaan saisi unohtaa, että ainoastaan hyvällä voi voittaa pahan.

Mutta Aunesta tuntui tällä hetkellä aivan mahdottomalta antaa anteeksi Laurin emintimälle. Ja koska Leena ei ottanut nuhdellakseen häntä, oli Aunen itsensä kirjoitettava hänelle kirje. Hän mietti nyt vaan kuinka hän sen kirjoittaisi, mutta ei löytänyt mielestään kyllin ankaria sanoja.

Sinä päivänä ei Aune ensinkään jaksanut nousta vuoteeltaan. Kovin hänestä nyt tuntui elämä tukalalta. Isäkin oli matkalla, tulisi kotia vasta monen päivän päästä ja Leena vaati häneltä mahdottomia. --

Jopa alkoi sen ikävän päivän ilta hämärtää. Aune oli nukahtanut. Herätessään kuuli hän ikäänkuin lempeän äänen sanovan:

-- Ainoastaan hyvällä voi voittaa pahan.

Aune etsi katseellaan Leenaa, mutta häntä ei ollut huoneessakaan, eikä se ollut Leenan äänikään. Hänestä alkoi tuntua niin kummalliselta. Hän tiesi nyt, että se ääni kuului hänelle henkimaailmasta, hyväin henkien kotimaasta, ja hän uskoi nyt että se, mitä ääni sanoi, on totinen tosi.

Hän ymmärsi nyt myöskin, että ainoa, mitä hänen tällä hetkellä oli tekeminen, oli sydämmestään antaa anteeksi Laurin emintimälle. Mutta hän piti kuitenkin velvollisuutenaan sanoa muutamia sanoja Laurin puollustukseksi. Leena nosti pienen pöydän sängyn viereen ja siinä Aune nyt kirjoitti hentosella kädellään näin kuuluvan kirjeen:

/# Laurin emintimälle!

Väärinpä teitte orpopoikaa kohtaan, kun syyttömästi soimasitte häntä varkaaksi ja otitte pois kintaat, jotka minä kudoin hänelle. Pyydän nyt siis Teitä ystävällisesti antamaan ne hänelle takaisin. Tässä lähetän Teidänkin pojallenne pienet kintaat, ja jos muuten voin Teitä palvella, niin teen sen ilolla. Ystävyydellä

Aune H. #/

Aune luki Leenalle kirjeensä ja Leena sanoi, että sellaisen kirjeen hän mielellään ottaa viedäkseen.

Siinä nyt olivat vaatteet valmiina. Kuinka kauniit! Kangas näytti aivan uudelta, niin sievää sinisenharmaata. Aunen mielestä ne olisivat kelvanneet vaikka keisarin pojalle. Sitä Leenaa minkälainen räätälimestari! Olisi pitänyt päästä hoviräätäliksi. Aune tunsi itsensä ihan kelvottomaksi, sillä kukapa sen tiesi, milloin sukat valmistuisivat. Nyt piti Leenan panna myttyyn vaatetten kanssa parin Aunen omia sukkia ja sitä paitse hänen kintaansa. -- --

Kauvan olivat he jo odottaneet, kun vihdoin eteisen kelloa soitettiin hiljaa ja arasti. Leena riensi avaamaan. Siellä seisoi Lauri hengästyneenä. Hänellä oli kova kiire, oli ollut asialla ja täytyi kiiruhtaa kotiin. Leena sieppasi mytyn kainaloonsa ja lupasi Aunelle pian palaavansa.

Matkalla kyseli Leena, mitä asioita se pieni mies nyt oli toimitellut ja Lauri kertoi käyneensä kauppahallissa ostamassa silakoita. Niitten piti ennättää iltaiseksi ja hän oli juossut melkein koko matkan, mutta pelkäsi kumminkin viipyneensä liian kauvan.

Pian he pääsivätkin perille, vaikka Lauri asui laitakaupungilla. Pimeitä portaita myöten kiipesivät he jonnekkin hyvin korkealle ja kun Lauri viimein aukaisi oven, huusi äreä ääni hänelle vastaan:

-- Missä sinä koko illan viivyttelit?...

Ääni vaikeni, kun Leenakin samassa kävi sisään ja arvokkaasti toivotti hyvää iltaa.

Mies, joka oli pitkällään sängyssä, nousi istuvilleen ja vastasi tervehdykseen. Vaimo puuhasi jotain uunin edessä selin Leenaan. Huonetta valaisi niukasti kehno lamppu. Leena ei ollut ensinkään edeltäkäsin ajatellut, mitä hän sanoisi eikä oikein tiennyt kuinka aloittaisi. Sanoi vaan sitten suoraan:

-- Meidän pieni sanomalehtipoikamme näkyy olevan vaatteiden tarpeessa, tässä olisi hänelle lämmin talvipuku. Ja tässä on sinulle kintaat, lapsi kulta. Leena silitteli pöydän luona istuvan poikasen päätä.

-- Nouse kiittämään Lauri, sanoi isä. Voi hyvä rouva, Jumala teitä palkitkoon! Kyllä onkin Lauri-rukalla ollut huonot vaatteet. Köyhyys sen tekee. Huonot ovat olleet työansiot ja sairauskin on vaivannut. No Lauri, nouse kiittämään!

Lauri koetti irtaantua pikku Annin syleilystä, mutta se ei ollut niinkään helppoa. Anni oli kietonut pienet käsivartensa Laurin kaulaan ja rupesi itkemään, kun hän väkisin aikoi irroittaa ne.

-- Se on niin kiintynyt siihen poikaan, selitti isä, ei päästä kaulasta irti iltakausiin ja nukkuukin syliin.

-- Sehän osoittaa vaan, että Lauri on ollut hyvä pienelle siskolleen, arveli Leena.

Niin, teillehän minulla vielä on kirje, sanoi Leena ojentaen kirjeen emintimälle, jonka kasvoissa oli jotain kovaa ja tylyä.

-- Nyt hyvästi ja Herran huomaan! Tulethan sitten aamulla Lauri.

Isä meni lamppu kädessä saattamaan alas portaista.

-- Kovat on päivät Lauri-rukalla. Orpo hän on äidistään, mutta Jumala näkyy muistavan orpoakin. -- Ja isä pyyhki kyyneleen poskeltaan karkealla kädellään. -- -- --

Pitkäksi kävi odotusaika Aunelle. Eeva istui sen aikaa sisällä ja kertoi siinä Aunelle omenoita kuoriessaan elämänsä tarinan.

Kun Leena vihdoinkin tuli, olipa Aunella silloin kyselemistä. Leenan piti kertoa kaikki juurta jaksain.

Suuresti Aunea ilahutti se, että Laurin isä oli rehellisen ja hyvän näköinen mies ja niin helläsydämminen. Ja voi sitä pientä Annia! Mitähän sille antaisi? Jotakin pitää hänen saada palkinnoksi suuresta rakkaudestaan Lauria kohtaan.

Emintimä vaan oli kova ja tyly, tyly ja kova. -- -- Leena oli jo sanonut hyvää yötä; hän makasi aina viereisessä huoneessa ja väliovi oli auki. Tuletkin oli jo sammutettu, mutta ylhäällä tuolla välkkyivät taivaan tulet ja niitä Aune katseli vielä kauvan. Ja niitten valossa heräsi hänen mielessään toivo ja uskallus.

Mikseikäs ääretön rakkaus, joka voimallaan maailman piiritkin kannattaa, mikseikäs se voisi löytää tietä ihmisrintaan ja taivuttaa emintimänkin sydäntä hyvyyteen orpolasta kohtaan!

5

Kun isä oli palannut Leenaa saattamasta ja asettanut lampun takaisin pöydälle, toi emintimä hänelle kirjeensä luettavaksi. Isä luki ääneen ja se oli hänen mielestään kaunis ja ystävällinen kirje, mutta emintimän muoto muuttui vihasta:

-- Vai kieliä kannetaan kylään ja häväistään kotiväki, voi sinä kelvoton! No sen sitä saa palkakseen, kun ottaa vieraan lapsen holhotakseen ja vaatteetkin päältään riisuu sen hyväksi, voi minua onnetonta!

Hän peitti kasvonsa esiliinallaan ja itki.

-- Täytyihän minun sanoa, kun pikku neiti tahtoi tietää, mihin ne olivat joutuneet, sanoi Lauri onnettoman näköisenä, vaikka hän tavallisesti oli ihan vaiti toruttaessa.

Isä tahtoi illallista pöytään, että pääsisi levolle. Siihen nyt kokoontui koko perhe, paitse pikku Annia, joka jo ennätti nukkua kehtoonsa Laurin viereen. Syötäissä ei puhuttu mitään. Lauri kuori perunaansa pöydän alakulmalla ja otti silakan, niitä omia ostamiaan. Oli siinä voitakin, mutta siihen Lauri harvoin koski. Hän oli huomannut, että emintimä katsoi häneen vihaisesti, jos hän hitusenkin vuoli sitä veitsensä kärjellä leivälleen. Tulihan tuota toimeen ilmankin.

Lauri lopetti syöntinsä ennen muita. Piti vielä ennättää vähän vilaista kirjaansa, ennenkun lamppu sammutettaisiin, sillä ei sitä hänen tähtensä poltettu. Hänellä oli huomiseksi läksynä "Jaakopin uni". Se oli kertausta ja hän muisti sen entisestään. Luki kumminkin vakuuden vuoksi kertaalleen lävitse.

Teki mieli katsella niitä uusia vaatteita. Olisi tehnyt mieli koetellakkin niitä, mutta eihän sitä nyt rohjennut, kun ei isäkään puhunut niistä mitään.

Alkoivat sitten laittauta levolle. Laurikin suori vuoteensa seiniviereen lattialle. Ei siinä ollut patjoja eikä peitteitä, olipahan vaan joitakin vanhoja ryysyjä. Kova siinä oli ja kylmä näin talvella. Välistä vilutti niin että hampaat kalisivat eikä voinut nukkua. Senpävuoksi Lauri harvoin riisuutuikaan.

Siihen hän nytkin siis paneusi kolkolle vuoteelleen, mutta vierelleen lattialle laittoi hän ne uudet vaatteet. Hänestä tuntui niin somalle, oli aivan kuin hän olisi saanut uuden ystävän, joka tahtoi hänelle hyvää. Ja koska huone jo oli pimeä, ettei kukaan nähnyt, ojensi hän kätensä ja kosketteli sitä uutta ystäväänsä. Se oli niin hienoinen ja pehmeä. Lauri ei voinut muuta kuin hyväillen silitellä. Ja vielä hänen nukkuissaankin hiveli pieni kätönen uuden nutun rintapieltä.

Mutta yöllä kiihtyi pakkanen oikein ankaraksi. Ja kuta enemmän se kiihtyi, sitä kylmemmäksi kävi Laurin kodin lattia. Ja kun Lauri nyt lepäsi siinä vilusta väristen, kuvitteli hänelle unissa se mitä hän oli lukenut illalla.

Unet kuvailivat hänelle, että hänpä se juuri onkin Jaakop, joka makaa siinä yksinään paljaan taivaan alla sortuneena ja suruissaan. Taivaan enkelit kävelevät ylös ja alas tikapuilla ja ihana enkeli lähestyy Lauria, tarttuu häntä käteen ja sanoo:

-- Minä olen Aune ja tahdon olla sisaresi...

6

Seuraavana aamuna ilmestyi Lauri tavalliseen aikaan Aunen kamariin. Edellisinä kertoina oli hän ollut siihen määrään arkeillaan ja hämillään, että oli unohtanut tervehtääkin tullessaan. Nyt tuli hän toisella mielellä. Aunen sanat eilisestä olivat koko ajan soineet hänen korvissaan rohkaisten ja ilahuttain. Hän tiesi nyt varmaan, että vaikka Aune oli hieno ja ylhäinen neiti, ei hän kuitenkaan halveksinut häntä, köyhää työmiehen poikaa, joka puukengillään peloitti pois ihmisten aamurauhan.

Senpävuoksi Lauri tänä aamuna iloisesti toivotti hyvää huomenta. Meni sitten Aunen luo, ojensi kätensä ja kiitti vaatteista. Ja lie hymyilivät toisilleen tuttavallisesti. Samaten kiitti hän Leenaa.

Lauri huomasi, että molemmat tarkastelivat häntä, sitä uutta pukua luonnollisesti, että mitenkä se kävi hänelle. Ja hän tuli hämilleen, tuntui niin oudolta. Hän oli jo niin tottunut isän väljään takkiin liian pitkine hioineen. Se oli kuin vanha rakas tuttava, vaikka monta vilua oli hän siinä nähnyt.

Leena tarkasti säärtä ja selitti, että se jo oli ihan terve. Mutta Laurin täytyi kuitenkin luvata joka aamu pistäytyä heillä saamassa vähän lämmitystä. Eihän se häntä viivyttänyt, kun Leena sen sijaan kantoi lehdet heidän portaissa. -- -- --

Ja siellä hän taas juosta viillätti kylmässä aamuilmassa. Mutta ei ollut hänen nyt kylmä. Kun vinha viima puski vastaan, niin se uusi ystävä, joka tahtoi hänelle hyvää, tuntui liittyvän lähemmäksi häntä ja ikäänkuin hyväili hänen hentosia jäseniään. Ja Laurin teki mieli hyväillä vastaan.

-- -- Sinä päivänä oli Aune taas terveempi. Hän istui tavallisella paikallaan ja jaksoi kutoa sukkaansakin. He puhuivat Leenan kanssa siitä kuinka onnellisia he olivat, kun saivat osoittaa ystävyyttä osattomalle. Ja he olivat vakuutetut siitä, ettei korkeampaa maallista onnea olekkaan.

Samassa soi eteisen kello. Sieltä tulivat serkut, Elli ja Saimi, kaksi Aunen ikäistä tyttölasta. He suutelivat Aunen kalpeita poskia, taputtelivat häntä ja sanoivat häntä armaaksi serkkukullakseen. Kylläpä he taas olivatkin iloisella tuulella.

Elli alkoi kertomaan, että he eilen illalla olivat olleet lastentanssijaisissa professori P:llä. Ja kilvan vakuuttivat molemmat, että siellä oli ollut äärettömän, äärettömän, äärettömän hauskaa. Heillä oli molemmilla ollut vaaleanpunaiset leningit ja kaikki olivat sanoneet, että ne vaatettivat verrattomasti. Kaikki tytöt ja pojat olivat olleet sievän sieviä ja niin he liehuivat tanssissa kuin kesäperhot nurmikolla.

Professori itse oli pitänyt kauniin puheen tälle "keijukaiskansalle", kuten hän sanoi, rusottavista kevätaamuista -- lapsuutta hän niihin vertasi -- ja lapsuusajan viattomasta ilosta. Lopuksi oli näytelty "Prinsessa Ruusunen". Se oli onnistunut mainiosti. Nanny B. oli ollut herttaisa Ruusunen ja Linda A. komea kuningatar. Ruusuja, kaikenvärisiä oli ollut niin paljon, että niistä muodostui kokonainen metsä, jonka peitossa koko hovi nukkui satavuotista untaan.

Jaa, kielin ei voinut kuvailla kaikkea sitä ihanuutta.

Elli ja Saimi eivät voineet muuta kuin toivoa, että Aunenkin jalat pian paranisivat, että hänkin saisi ottaa osaa sellaiseen riemuun. Sitten piti hänen heti oppia tanssimaan. Kyllä Elli opettaisi. Hän oli jo käynyt tanssikoulun ja tanssiminen oli hänen mielestään hauskinta maailmassa. Nytkään ei hän malttanut olla pyörähtelemättä muutamia kertoja ympäri Aunen kamarin lattiaa.

Tällä kertaa serkut eivät joutaneetkaan viipymään kauvan. He olivat vaan pistäytyneet ohi kulkeissaan tervehtimään pientä armasta serkkukultaansa. Taas he suutelivat ja taputtivat ja jättivät hyvästi näkemään asti.

Kotimatkalla sanoi Saimi Ellille, että ehkei heidän sentään olisi pitänyt olla niin vallattomia Aunen luona eikä kertoa niin paljon niistä tanssijaisista. Tuskinpa Aune sentään milloinkaan paranisi ja tuskinpa hänen jaloillaan koskaan tansittaisi.

Niin, arveli Elli, ehkä Aunen mieli vaan kävi surulliseksi, kun kuuli toisten ilosta. Hän ei ollut puhunut juuri mitään, hymyillyt vaan niin kummallisesti heidän kertoessaan.

Saimi luuli kumminkin huomanneensa, ettei Aune ollut pahoillaan. Hänen katseessaan oli ollut jotain kirkastettua ja hänen hymyilyssään jotakin ihan autuaallista. Katsellessaan Aunea oli Saimi tullut ajatelleeksi sitä kaunista pyhimyksen kuvaa, joka oli hänen pienen rukouskirjansa kannessa, ja jota hän aina oli ihaillut.

Ja Saimi oli huomannut oikein. Aune ei ollut ensinkään pahoillaan siitä, ettei hän voinut päästä tanssijaisiin. Mutta muisti hän senkin ajan, jolloin sydäntä oli särkenyt, kun toiset lapset puhuivat iloistaan. Minkätähden hänen, juuri hänen kohtalonsa piti olla näin kova, kun kaikki muut olivat terveitä ja onnellisia? Ja monta kyyneltä oli hän silloin itkenyt ikävinä iltoina. Eikä ollut hän silloin onnellinen.

Mutta se oli jo voitettu kanta. Ja vaikka hänen jalkansa paranisivat tänään taikka huomenna, eipä hänen sittenkään tekisi mieli tanssia. Toisetpa toimet häntä silloin kutsuisivat. Eihän siinä ollut mitään pahaa, lapsuusajan viattomassa ilossa, mutta Aune tunsi kumminkin, että se maailma, jossa hän eli, oli niin paljon korkeammalla sitä toista kuin taivas on maasta.

Se maailma oli laskeutunut hänen luokseen, kun hän hiljaisina hetkinä oli kuunnellut Ijäisen ääntä sielussaan, ja kun hän tähtien valossa oli avannut sydämmensä sille rakkaudelle, joka ulottuu kaikkialle ja jokaiseen. Ja sitä maailmaa ei Aune milloinkaan tahtonut laskea luotaan, sillä siinä on ikuinen onni.

7

Kuuluivat näin päivät ja yöt tyynesti ja tasaisesti eteenpäin.