Part 1

Chapter 13,225 wordsPublic domain

AUNE

Nuorisolle

Kirjoitti

Immi Hellén

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1896.

Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag, Helsinki.

Pohjatuuli oli äitynyt myrskyksi. Aavalla merellä, joka silloin oli jäässä, levitti se mahtavat siipensä ja lensi sitten Helsinkiä kohden hurjaa vauhtia. Näyttipä siltä kuin olisi se päättänyt paiskata kumoon kaikki taivasta tavoittelevat kivimuurit. Mutta lujina seisoivat ne perustuksillaan ja ainoastaan lunta katoilta sai raivostunut tuuli temmatuksi kylmään helmaansa. Sitä se sitten lennätteli pitkin katuja, heitteli vastaan tulijoille vasten kasvoja ja turkinkauluksen allekkin tunki. Esplanaadille päästyään sai se nuoret vaahterat kumartamaan itseään ja hyökkäsi sitten Runebergin patsaan kimppuun. Mutta se ei kumartanut. Puhui siinä myrsky tylyä kieltään metallimiehen korvaan, joka ei näyttänyt kuulevan sitä. Eikä kuulleet sitä kesän kukkasetkaan, jotka patsaan juuressa nukkuivat hangen alla. Toisellainen oli se tuuli oleva, joka heidät oli saapa hereille -- lempeänä liikkuisi se mailla laulaen uuden elämän ihanaa laulua sortuneille.

Mutta olipa siellä kuitenkin aivan lähellä pieni kalpea kukkanen, joka kuuli ja tarkasti seurasi myrskyn riehuntaa. Pohjoisesplanaadilla Runebergin patsaan kohdalla oli kivitalon ensimmäisessä kerroksessa ikkuna, jota paksut varjostimet peittivät. Sieltä takaa loisti himmeä valo talvisen iltapäivän hämärään ja siellä lepäsi pieni, kalpea Aune vuoteessaan. Pehmeä oli vuode ja koko huone niin pehmeä ja lämmin kuin linnunpesä, johon emä on rinnastaan hienoimmat untuvansa nokkinut. Ja kuitenkaan äidin käsi ei ollut sitä vuodetta valmistanut, sillä se oli jo aikoja sitten maassa maatunut. Aune oli vasta muutaman viikon vanha, kun äiti kuoli. Nyt oli hän jo kohta kolmentoista ja tämän ikänsä kaiken oli hän ollut sairaana. Enimmät ajat oli täytynyt maata vuoteessa, väliste kun oli parempi, nostettiin pyörätuoliin. Jalkoja täytyi varoa. Niissä oli luumätä. Käveltäisiköhän niillä milloinkaan?

Se päivä oli taas ollut vaikeampi. Niin huonolla säällä kolotti jalkoja aina pahemmin. Toinen olisi niitä tuskia kärsiessään jo vaikeroinutkin, mutta Aune makasi aivan hiljaa. Lumivalkoisten lakanain välistä näkyi vaan laihat ja surkastuneet, mutta kuitenkin suloiset kasvot, joita tummat kähärät ympäröivät. Ja suuret, tummat, äärettömän surulliset silmät katselivat arasti ikkunaan päin, jota pohjatuuli kolkutteli.

Sinä päivänä oli Aune kokonaan unohtanut oman kipunsa. Koko päivän oli hän ajatellut sitä pientä poikaa, josta Leena kertoi aamulla tehdessään tulta uuniin, sitä pientä kerjäläispoikaa kaukana Pohjanmaalla, josta sanomalehdissä oli kerrottu. Uupui taipaleelle, sinne jäi hankeen. Tuisku peitti niin, ettei jäänyt näkymään muuta kuin toinen käsi ja vähän repaleista nutunhihaa. Muuten ei olisi löytynytkään. Yksinään kuoli pimeään yöhön myrskyn raivotessa noin juuri kuin nytkin.

Aune kuuli selvästi tuskanhuutoa ja valitusta myrskyn äänessä. Ehkä se olikin tullut tänne kertomaan, että siellä taas oli joku lumiin peittymässä. Tullut vaatimaan apua parempiosaisilta ja senvuoksi kolahutti hänenkin ikkunaansa. Voi, jospa hän vaan olisi terve, eipä hän silloin viruisi untuvapatjoilla toimetonna! Mutta eipä hän nyt voinut muuta kuin itkeä päänalaisensa märäksi ja puristaa hentoset sormensa ristiin peitteen alla ja koko sielullaan pyytää taivaallista Isää suuresta armostaan auttamaan kaikkia onnettomia maailmassa.

Leena hiipi sisään varpaillaan, luuli Aunen nukkuvan. Teki taas tulta uuniin ja istuutui siihen ääreen sukkaansa kutomaan. Aune katseli häntä salavihkaa vuoteestaan. Uunin tuli valaisi Leenan kasvoja. Kuinka hän vielä oli nuoren näköinen, vaikka oli jo yli neljänkymmenen ja niin hyvän ja herttaisen! Hänen kasvoissaan oli sellaista kirkkautta, jota Aune ei ollut huomannut kenessäkään toisessa. Mutta se tuli kai siitä, että Leena joka päivä ajatteli ijankaikkisia asioita ja eli sisällistä hengen elämää Jumalassa. Sanomattoman paljon piti Aune Leenasta. Hän olikin hoitanut Aunea hänen syntymästään asti. Ja Aune oli mielestään Leenalta oppinut enemmän kuin opettajattarelta, joka jo monta vuotta oli käynyt hänen terveempinä päivinään opettamassa hänelle tämän maailman viisautta. Ja kumminkin oli Leena vaan kouluja käymätön mökin lapsi maalta.

Aune unohti hetkeksi kalvavan surunsa. Leenan läsnäolo oli aina lohduttava ja rauhoittava. Mutta kun tuuli taas kovasti tärähytti ikkunaa, kävi se hänelle luihin ja ytimiin ja ajatukset alkoivat taas kulkea samaa surullista uraansa.

-- Leena -- kuiskasi hän hetken kuluttua -- oliko siinä kinnasta?

-- Missä, lapseni?

-- Kädessä joka näkyi hangesta.

-- Ei siitä puhuttu mitään, mutta tuskinpa. Kukapa niille kerjäläislapsille kintaita. Sitäkö se nyt taas on ajatellut pienoseni koko päivän? Ei noin helläsydämmiselle pitäisikään kertoa sellaisia.

Leena nousi sivelemään kalpeata poskea ja tummaa kähärää. -- --

Aune luuli eteisen kellon soineen. Niin hän erehtyi joka ilta. Isää hän odotti, isää, joka oli viisas ja oppinut, korkea virkamies, senaattori, joka teki paljon työtä ja joka äärettömästi rakasti pientä, sairasta tyttöään.

-- Aune, iloni -- oli isällä tapana sanoa ja siihen lisäsi Aune: ja suruni.

-- Niin, Aune, iloni ja suruni!

Alinomaa vaan tahtoi nousta se ajatus, että miksei hän, Aune, sentään kuollutkaan pienenä ja pikku veli jäänyt elämään. Veli olisi nyt jo viisitoistavuotias. Hän olisi terve ja reipas, punaposkinen ja väkevä. Häntä isä löisi olalle ja sanoisi:

-- Lauri, iloni! -- Sitä toista sanaa silloin ei tarvittaisikaan.

Mutta siellä Lauri lepäsi äidin vieressä ja hän tässä vaan oli sairas raukka -- isän ilona ja suurena suruna.

Kun Aune joskus oli puhunut näitä isälleen, niin hän oli sanonut, että oli väärin ajatella niin. Eihän yksikään kuolevainen tiedä kuinka suuria suruja Lauri olisi voinut tuottaa isälleen. Ja koska Aunesta vielä oli paranemisen toivokin, niin saattoi hän täydellä syyllä sanoa pikku tyttärestään: iloni ja toivoni!

Näin oli isä lohdutellut, se hellä ja rakas isä.

Ja siellä hän nyt soitti viimeinkin. Kiireiset askeleet lähenivät Aunen huonetta ja kaksi hentoa käsivartta ojennettiin tulijata vastaan. Ja tulija tunsi että elämä olisi kolkko ja arvoton, elleivät ne käsivarret iltaisin odottaisi väsynyttä työmiestä.

-- Onko sen ollut ikävä isää?

-- On sen. Muistikos isä yhtään Aunea?

-- Ketäpäs hän sitten olisi muistanut.

Leena toi sisään uuden lampun, jonka isä oli tuonut Aunelle tuliaisiksi. Sepä vasta valaisi! Isä asetti sen Aunen viereen pöydälle ja kysyi, osoittaen kupuun maalattua maisemaa:

-- Tunnetko tuota?

Vieno puna nousi Aunen kasvoihin ja suu vetäysi hymyyn.

-- No, voi sentään, siinähän on Ahtola! Kuinka se siihen on tullut?

Isä oli antanut oikean taidemaalarin valokuvan mukaan maalata siihen heidän kesäasuntonsa.

Ihastuksella katseli Aune sitä kuvaa. Kuinka kaikki siinä oli tuttua. Hän muisti niin hyvin juuri sen illan, jona valokuva otettiin. Punaisen rakennuksen ikkunat loistivat kuin ystävälliset silmät. Rantakoivut katselivat kuvaansa lahden peilistä. Isä istui ongella kallion alla ja Leena järjesti kahvipöytää kuistilla. Aune istui pyörätuolissaan rantasella lukien Topeliuksen saduista "Kuinka metsän pienet lapset oppivat lukemaan." Hänellä oli päässään leveälierinen kesähattu ja siinä seppele sinisistä ruiskukista. Kuinka sekin oli luonnollisesti maalattu tuohon. Pieni mökki lahden toisella puolen oli sekin niin aivan luonnollinen. Aune melkein odotti että ovi avautuisi ja pikku Matti tulisi pihalle paitasillaan. Taikka että pikku Miina tulisi polkua myöten mansikkatuokkonen kädessä ja Aune saisi painaa hopearahan ja vehnäleivän hänen ruskeaan kätöseensä.

Kesämuistot ja kesätunteet heräsivät lapsen sielussa ja täyttivät sen hetkeksi ilolla ja riemulla.

Isä oli tyytyväinen keksintöönsä.

-- Sitä se nyt katselee Auneni pieni talven pitkinä puhteina, että paremmin jaksaisi odottaa uutta kesää.

Leena oli jo tuonut iltaruuan sisään. Isä söi usein Aunen kanssa ja silloin maistui ruoka kummallekin parhaalta. Kun Aune oli terveempi, istui hän pyörätuolissaan pöydän ääressä. Nytkin taas täytyi istua sängyssä. Mutta merkillistä kuinka kaikki ruoka sinä iltana maistui mansikkamaidolle.

Isäkin katseli mielihyvällä uutta lamppua, sillä hän rakasti luontoa ja rauhallista maaelämää.

-- Sainpahan toki sen onnellisesti kotiin, vaikka myrsky oli vähältä temmata sen käsistäni.

Aune vavahti ja veitsi putosi lattialle. Myrsky temmata käsistä. Olisiko siis todellakin? -- Kaikki iloisuus oli poissa. Ikäänkuin tuskassa tarttui hän isän käteen ja sanoi:

-- Voi isäni, miksi eivät kaikki ihmiset ole onnellisia?

-- Niinkö lapseni taas tuntee itsensä onnettomaksi?

Ei, ei hän, hänellä on liiankin hyvä. Muita hän muisti.

Isä suuteli pieniä kätösiä. -- Nyt emme saa olla surullisia. Nyt mennään levolle ja nähdään kauniita unia uudesta lampusta ja Ahtolasta.

Pian olikin kaikki pimeätä ja hiljaista Aunen kodissa. Myrsky vaan ei väsynyt. Sen pauhua kuunteli Aune kauvan, kuunteli ja ajatteli.

-- Ehkä tuuli olisikin tahtonut viedä sen sinne, missä ei ollut lamppua eikä kynttilää. Siellä sitä paremmin tarvittaisi -- että jaksaisivat odottaa uutta kesää.

Näihin ajatuksiin hän viimein nukkui, huulillaan siunaus.

Mutta yöllä näki hän unta että myrsky tuli ikkunasta sisään, tuli aivan hänen sänkynsä viereen ja sanoi vakavalla ja surullisella mutta samassa lempeällä äänellä: antaako Aune uuden lamppunsa onnettomille?

-- Rakas myrsky, annan, annan.

-- Oikeinko sydämmestään mielellään?

-- Voi, hän soisi että hänellä olisi sata lamppua, että saisi kaikki antaa!

Silloin myrsky kohotti lampun pöydältä ja vei sen mukanaan. Aune meni jäljessä nähdäkseen mihin päin se vei sitä. Hän näki sen kulkevan tyynesti ja tasaisesti ilmojen halki. Liekki suureni suurenemistaan. Aune seurasi yhä, ei hän muistanut, että jalat olivat olleetkaan kipeät. Mihin lamppu vaan tuli, siellä muuttui talviyö kirkkaaksi päiväksi, hanget sulivat, puut kävivät lehteen ja linnut lauloivat niin kauniisti, ettei Aune milloinkaan ennen ollut kuullut sellaista, eikä edes voinut aavistaa. Ja pieni poika, joka oli nukkunut hankeen, heräsi keskellä kukkain tuoksua, hyppäsi pystyyn punaposkisena ja raittiina ja sanoi:

-- Makeastipa nukuinkin. -- Aune meni lähemmäs ja -- se olikin Lauri, hänen oma veljensä! Aune tarttui häntä käteen -- eikä siinä ollut kinnasta -- ja sanoi:

-- Mennään nyt isän luo.

Siihen hän heräsi, mutta nukkui heti uudelleen, pitkään ja rauhallisesti.

Talvisen auringon säteet leikittelivät ikkunaruudulla, pilkistivät huoneeseen, hiiviskelivät siniselle silkkipeitteelle ja hyväilivät kalpeata poskea. Aune aukaisi silmänsä. Kuinka suloista oli herätä! Näin tervennä hän ei ollutkaan herännyt pitkiin aikoihin. Nyt voisi nousta ylös, päästä istumaan mukavaan pyörätuoliinsa.

Leenan auttaissa häntä pukeutuessa, kertoi Aune hänelle unensa. Leenan mielestä se oli kaunis uni ja niin tosi. Niin juuri on se pieni poika herännyt ikuisen kevään maassa, aavistamattoman ihanassa. Lampun valo, joka yönkin päiväksi muutti ja talven kesäksi, oli kuva suuresta, kaikki uhraavasta rakkaudesta. Niin jos ihmiset rakastaisivat toisiaan, eipä kävisi silloin elämän kuorma kellekkään liian raskaaksi.

Pyörätuoli lykättiin ikkunan alle, josta Aunen oli tapana katsella "maailman menoa", kuten Leena sanoi. Monta hetkeä oli hän istunut siinä, ja monenlaista menoa oli hän nähnyt ja ihmistäkin monenlaista. Aunen mielestä kuitenkin kaikki ihmiset kuuluivat kahteen eri ryhmään. Toisilla on kaikki hyvin tässä maailmassa, ei tarvitse kärsiä puutetta, ei kipua -- ne ovat _onnellisia_. Toiset taas ovat alituisen surun ja puutteen alaisia tai saavat taistella tautien kanssa -- ne ovat _onnettomia_. Aune, joka itse oli tutustunut kärsimykseen jo kehdossaan, tunsi suurempaa vetäymystä kärsiviin.

Siellä ne nytkin kulkivat kadulla kaikki sekaisin. Mikäpä niin tarkkaan tiesi, kuka heistä oli onnellinen, kuka onneton. Kiire vaan näkyi olevan kaikilla. Aunella yksin ei ollut kiirettä. Hän oli ulkopuolella tuota kaikkea eikä hän kuitenkaan voinut pysyä sille vieraana ja välinpitämättömänä. Väliste tuli oikein polttava halu päästä sinne joukkoon, mennä siellä mukana vaikka vaan liikkaamalla tai sauvain avulla. Niin hän oli nähnyt monen muun tekevän. Siellä ne liikkuivat pikku lapsetkin, häntä nuoremmat, tyytyväisen ja tärkeän näköisinä. Heilläkin oli siellä tehtävänsä. -- Toimintahalu heräsi taas täyteen voimaansa eikä sallinut istua joutilaana.

Aune kääntyi katsomaan jotain tehtävää. Siellähän se seistä törötti nukkekaappikin nurkassaan. Lasioven takaa hymyilivät Anni ja Liisa ja monta muuta sekä ruskea- että sinisilmäistä nukkelasta. Jokohan rupeisi leikittelemään! Häntä nauratti sellainen ajatuskin. Olihan siitä jo niin kauvan, kauvan aikaa kuin leikki oli lystille tuntunut. Väliste tosin, kun serkut tulivat vieraisille, otettiin nuket esille. Mutta silloinkin Aunea enemmän huvitti serkkujen ilo, kuin itse leikki.

Suottakos tohtorikin oli taputtanut häntä päähän ja sanonut: Aunella on lapsen ruumis ja aikaihmisen ajatukset, kuten useinkin sairailla lapsukaisilla. Heille elämän todellisuus alkaa aikaisemmin kuin muille.

Nukkekaapista siirtyivät silmät kirjahyllyyn. Aurinkokin paistoi juuri sinne, paistoi kauniisiin kansiin suurine kultakirjaimineen. Siellä oli Topeliuksen rakkaat sadut ja monta muuta ystävää. Sieltä lehahti esiin kokonainen maailma, kirkas ja kuulakka, keväisen raitis ja päiväpaisteinen, täynnä sopusointua ja runoutta. Siinä maailmassa Aune oli viettänyt monta elämänsä suloisimpaa hetkeä, siinä viipynyt, siihen palannut. Mutta nyt ei joutunut sinne, nyt piti olla todellisempaa. Toisella hyllyllä olivat koulukirjat, mutta nekin saivat levätä vastaiseksi. Vasta helmikuun alusta alkaisi opettajatar käydä säännöllisesti, ja nyt oli vielä jäljellä tammikuuta muutamia päiviä.

Nytpä hän vasta muistikin, että hän jo eilen oli päättänyt mitä tänäin oli tehtävä. Leenalta pyysi hän punaista villalankaa ja sukkapuikot. Ne saatuaan alkoi hän luoda silmiä puikoille. Panisikohan neljätoista vai kuusitoista kullekkin? Parempi sentään että ovat liian suuret kuin liian pienet. Mieluisa työ alkoi ja se kävi kuin tottuneelta ainakin. Leenan kysymykseen, mitä hän kutoi, vastasi Aune hymyillen: kintaita Laurille.

Mistäpäs hän tiesi tulivatko ne Laurille vai Liisalle, Matille vai Maijalle -- kunhan ne vaan saivat lämmittää kahta kylmän jäykistämää kätöstä, eivätpä ne muuta pyytäneetkään. Se ajatus lämmitti Aunen sydäntä ja lisäsi nopeutta sormiin.

Leena oli jo käynyt torilla kyökki-Eevan kanssa ja istui nyt siinä töineen. Kylmä oli ollut kovasti, Leenalta oli nenä ollut paleltumaisillaan, ja yhä vaan kiihtyi pakkanen.

Sepä tieto Aunelle kiirettä lisäsi. Hän kutoi niin että puikot kuumisivat ja puna nousi poskiin. -- Hänelläkin oli kerran kiire!

Leena kysyi, oliko Aunea vielä aamusilla häirinnyt se outo kolina, jonka syytä he eivät olleet tienneet.

-- Ei, kyllä hän väliste kuuli sitä, mutta ei se häntä häirinnyt.

Senaattorin, joka useinkin teki työtä aamupuoleen yötä, se aina herätti parhaasta aamu-unesta. Tänä aamuna oli Leena ottanut tutkiakseen sen syytä, ja päässytkin selville siitä. Kolina oli syntynyt siitä, että sanomalehtipoika juoksi kovaa vauhtia puukengissä kivistä porraskäytävää ylimpään kertaan asti. Koko käytävä kaikui moisista askeleista niin, ettei edes voinut tuntea niitä ihmisjalan synnyttämiksi. Leena oli varoitellut poikaa:

-- Juokse hiljaa, astu varpaillas, herätät ihmiset! Ja poika koetti varpaillaan, mutta kuinkas sellaisissa jalkineissa voi? Käytävä oli vielä pimeä. Leena kuuli hänen kompastuvan ylös mennessään. Alaspäin hän pudottausi vielä kovemmalla kolinalla kuin tavallisesti. Leena huusi heidän oveltaan hänen jälkeensä: loukkasitko jalkasi? Mutta kuuli vastaukseksi vaan nyyhkytyksen ja alaovi paiskattiin kiinni aivan kuin vihassa.

-- Olikohan puukenkäpoika vihainen Leenalle, joka oli käskenyt häntä varpaillaan kulkemaan?

-- Ei tiedä. Eipä ole kumma, jos mieli joskus kävisikin katkeraksi, kun pienestä pitäin saa kovaa kokea. Kenties löi säärensä pahastikkin portaan terävään syrjään.

Aune ihmetteli, että on puisia kenkiä. Sellaisia hän ei koskaan ollut nähnyt.

-- Paksuihin puupohjiin naulataan nahkapäälliset. Köyhät niitä käyttävät, kun ne ovat huokeat ostaa, vaikka ovatkin epämukavat -- selitti Leena.

Puukengistä johtuivat Aunen ajatukset puujalkoihin. Hän oli kerran maatessaan nukutettuna pöydällä jotain pienempää leikkausta varten, kuullut isän huolestuneella äänellä kysyvän tohtorilta: mitä luulette, tuleeko näistä jalkoja? -- Pimeältä näyttää, oli tohtori vastannut, toisen mahdollisesti voi pelastaa, mutta toinen, pelkään, ennemmin tai myöhemmin tulee poikkisahattavaksi.

Jonkinlaisessa horrostilassa oli hän kuullut sen, mutta kuitenkin aivan selvästi.

Ja kun hän sitten heräsi vuoteessaan, voi kuinka kalpeana isä istui siinä vieressä ja kuinka hänen äänensä värähteli, -- siinä oli syvää surua ja ääretöntä hellyyttä. Silloin oli Aunelle selvinnyt, että hänen olemassa olonsa tuotti isälle suurta surua. Ja hänen oli tehnyt mielensä kietoa käsivartensa isän kaulaan ja kuiskata hänelle korvaan, ettei Aune pidä väliä, vaikka vietäisiin molemmat, kun isä vaan on iloisempi.

Ja kuitenkin oli ensi aikoina tuntunut kovin katkeralta, kun joku puujalkainen sattui kulkemaan hänen ikkunansa ohi. Siinä oli nähtävästi jalka sahattu poikki ja jatkettu puulla. Noin kai hänellekin tehdään ja noin hän sitten kävelee. Kenties onkin parempi että istuu aina pyörätuolissaan.

Mutta isän kanssa he eivät milloinkaan puhuneet näistä. He olivat molemmat vahvasti uskovinaan, että Aunen jalat vielä kerran paranevat ihan terveiksi, että hän vielä saa juosta kilpaa toisten lasten kanssa ja kirkkaina kesäpäivinä tanssia viheriäisellä nurmella kuin keijukainen!

Niinpä niin -- puujalat ja puukengät. Aune jäi nyt siihen ajattelemaan, että asiat sentään ovat kummallisesti tässä maailmassa. Toisella on jalat mutta ei ole kenkiä, toisella taas kyllä olisi kengät, mutta jalkoja puuttuu.

Pitkän keskustelun perästä tulivat he Leenan kanssa siihen päätökseen, että koska sanomalehtipoika heidän tähtensä oli loukannut jalkansa, oli heidän velvollisuutensa auttaa häntä sen parantamisessa. Leena pitäisi aamulla varalta, milloin hän pistää sanomalehden kirjelaatikkoon ja kutsuisi hänet sisään. Jalka tutkitaan, voidellaan ja kääritään. Mutta koska pojalla aina on tulinen kiire, ottaisi Leena hänen edestään viedäkseen lehdet ylimpään kertaan asti ja poika saisi jatkaa matkaansa toiseen taloon.

Jalan hoito tapahtuisi Aunen kamarissa.

Kello oli tuskin lyönyt kahdeksaa seuraavana aamuna, kun Leena varovaisesti aukaisi Aunen oven ja toi sisään puukenkäpojan, jota sellainen kohteliaisuus näytti suuresti hämmästyttävän. Hänen piti heti istua pöydän luo ja Leena alkoi lampun valossa tutkimaan jalkaa.

-- Kumpaanko sattui?

-- Vasempaan, mutta se on jo melkein terve.

-- Vai terve, kun on ihan mustana ja turpeissa. Hieroa pitäisi, mutta eihän se poikarassu jouda.

Leena voiteli salvalla ja kietoi siihen pitkän pehmeän kääreen, niinkuin hän oli lukemattomia kertoja kietonut toisiin jalkoihin.

Aune, jota poikanen nähtävästi ei huomannutkaan sieltä varjosta, oli noussut istuvilleen vuoteessaan. Hän katseli kömpelöä puukenkää Leenan polvella. Katseli suurta nahkalaukkua, joka sanomalehtiä täynnä hihnastaan riippui olalla ja näkyi painollaan tahtovan vetää kantajansa viistoon. Hänestä tuntui niin omituisen juhlalliselta, häntä melkein itketti. Mutta ihmeellisintä kaikesta oli, että puukenkäpoika siinä tuolilla oli aivan sen pojan näköinen, jonka hän unissaan oli nähnyt heräävän.

Aune pyöritteli käsissään suurta punaista omenaa, jonka hän illalla oli saanut tuliaisiksi isältä ja silloin pistänyt tyynynsä alle. Mitenkä nyt saisi sen annetuksi?

Rientäissään ulos tuli poika kulkemaan aivan läheltä Aunen sänkyä. Silloin pisti Aune hänelle käteen omenansa ja kuiskasi tuskin kuuluvasti:

Mikä sinun nimesi on?

-- Lauri -- vastasi poikanen yhtä hiljaa.

Suottapa hän sitä kysyikään. Mikäs se muu olisi voinutkaan olla? Niinhän se oli unissakin -- ja hänen veljensähän se oli!

Pistäissään omenan Laurin käteen oli Aune tuntenut, että se oli kylmä kuin jää.

Siellä se nyt juoksee tuulen vauhdilla talosta taloon, portaita ylös ja alas niin, että puukengät kolisevat. Tuntuukohan hyvältä sääressä ja syököhän se omenaa?

Leena oli kyytimässä sanomalehtiä. Hiiviskeli hiljaa, ettei häiritsisi ketään. Hyväpä olikin hiiviskellä, kun ei ollut puukenkiä. Aune tiesi että Leena ilolla olisi kiivennyt vaikka pilvien tasalle, kunhan vaan sai tehdä jotain yhdelle näistä pienimmistä.

Pöydällä tuolla odotti punainen lankakerä ja kinnas, joka oli peukaloa vailla. Kuinka kauvan se Leena viipyi. Eihän hänellä ollut aikaa siinä loikoa.

Mitähän jos kerran koettaisi pukeutua omin avuin, hämmästyttäisi Leenaa, istuisi valmiina pyörätuolissaan, kun hän tulee.

Kas niin, eihän se ollutkaan niin mahdotonta kuin hän oli luullut. Isällä oli tapana sanoa, ettei mikään ole mahdotonta. Kenties onkin niin. Kenties hänkin vielä paranee, voi auttaa toisia sen sijaan, että nyt on toisten avun tarpeessa. Nyt olivat jo kengät jalassa. Varovaisesti vaan ylös. Äärettömästi koski jalkoihin. Ole väkevä, Aune, pelko pois! -- Kuitenkin alkoi maailma musteta silmissä ja Leena löysi pikku Aunen tainnoksissa lattialta.

Kun hän sitten myöhemmin istui pyörätuolissaan kutoen toista kinnasta, nuhteli Leena häntä lempeästi uhkarohkeudesta ja kärsimättömyydestä. Kärsivällinen sydän on suuri aarre. Eikä pikku Aunen yhtään tarvitse surra sitä, ovatko jalat kipeät vai terveet. Kun hän vaan aina voisi rakastaa ilman itsekkäisyyttä, niin olisi taivas hänen sydämmessään ja taivaan enkelit rakentaisivat majansa hänen huoneesensa -- -- --.

Siirtyivät sitten puheet heidän uuteen ystäväänsä.

Luuliko Leena hänellä olevan sellaisia kapineita, joita hän nyt kutoi?

Ei ainakaan näkyvissä ollut. Takin taskusta pisti esiin vaan kynänvarsi ja pari kirjaa. Luultavasti hän kävi kansakoulua. Kovin köyhä hän varmaan oli. Leena oli huomannut, että sukissa oli monta reikää, housut olivat repaleiset ja kulunut väljä takki oli nähtävästi isälle tehty. Aune puolestaan ei ollut ehtinyt niin paljon katsomaan vaatteita. Hän oli katsellut kasvojen ilmettä ja huomannut niissä surun ja kärsimyksen jälkiä ja samalla jotain puhdasta ja sanomattoman hyvää. Tuhat kysymystä nousi, joihin olisi tahtonut vastauksen:

-- Missähän se asui, elivätköhän isä ja äiti. Kenties olivat molemmat kuolleet. Kenties hän oli orpopoika vailla kotia ja turvaa. Olikohan koko avarassa maailmassa ketään, joka olisi häntä säälinyt ja rakastanut, lausunut ystävällisen sanan ja lohdutellut. Sukissa oli monta reikää -- köyhäkin äiti olisi parsinut sukat ja paikannut vaatteet. Surua ja kärsimystä ilmaisivat kasvot -- jospa voisi vähänkin ilahuttaa, jakaa omasta runsaudestaan, kieltää itseltään jotain toisen hyväksi!

Leenasta oli lohduttavaa, että hän sai käydä koulua, mitäpä kynä ja kirjat muuta olisivat merkinneet. Ja minkäpätähden he nyt kuvailivat hänen kohtalonsa niin tukalaksi, ehkä hänellä oli verrattain hyväkin.

Päivällispöydässä kertoi Aune kaikki isälleen ihmeellisestä unestaan alkaen. Hän ilmaisi myöskin, että Leena ja hän aikoivat ruveta köyhän pojan ystäviksi, auttaa häntä vähän vaatteilla y.m., mutta ennen kaikkea koettaa ilahuttaa hänen murheellista mieltään, ellei nimittäin isällä olisi mitään tätä kaikkea vastaan.

Eikä isä kieltänyt, päinvastoin lupasi heidän siihen tarkoitukseen käyttää hänenkin vanhoja vaatteitaan.

Aunen ilolla ei näyttänyt olevan rajoja. Hän vuoroin taputteli käsiään ja vuoroin puristi isän kättä: tiesihän hän sen, ainahan isä oli hyvä, eipä hän vielä milloinkaan ollut erehtynyt isästään.

Kun sen päivän ilta oli ehtinyt, lepäsi Aune aikaisin vuoteessaan. Ei häntä nukuttanut, väsytti vaan. Suloisesti raukaisi jäseniä, varsinkin käsivarsia ja käsiä, jotka koko päivän olivat olleet uutterassa työssä.