Part 4

-- Kun vielä asuin äitini kanssa... Minä olen miettinyt, miksi ei kukaan saata edeltäkäsin tietää kuinka hänen käy maailmassa; usein näkee vaaran olevan lähellä, -- mutta kuitenkin on mahdotointa pelastaida; ja miksikä ei aina saada sanoa totuutta suoraan?... Sitten olen miettinyt sitä, etten minä tiedä mitään, että minun vielä tulee oppia. Minua pitää kasvatettaman, minä olen sangen huonosti kasvatettu. Minä en taida soittaa pianoa, en taida piirtää, ja ompelenkin aivan tyydyttävästi. Minulla ei ole mitään taitoa; minun seurassani mahtaa olla sangen ikävä.

-- Te menettelette väärin itseänne kohtaan, virkoin minä. -- Te olette lukeneet paljon, olette sivistynyt jo teidän ymmärryksellänne...

-- Olenko minä ymmärtäväinen? kysähti hän niin sattuvan luonnollisella tiedonhalulla, että minä ehdottomasti rupesin nauramaan. -- Veli, olenko minä ymmärtäväinen? kysyi hän Gagin'ilta.

Tämä ei vastannut hänelle mitään, vaan jatkoi puuhailemistaan, yhä vaihtaen sivellintä ja nostaen kättänsä korkealle.

-- Minä toisinaan itsekään en tiedä, mitä minulla on päässäni, jatkoi Asja samalla miettivällä katsannolla. -- Minä välistä itsekin todella pelkään itseäni. Voi, minä tahtoisin niin mielelläni... Onko totta, ettei naisten pidä lukea paljoa.

-- Paljoa ei heidän pidä lukeman, mutta...

-- Sanokaa minulle, mitä minun pitää lukeman? sanokaa mitä minun pitää tekemän? Minä tahdon tehdä kaikki mitä te minulle määräätte, lisäsi hän viattomalla luottamuksella kääntyen minuun.

Minä en heti huomannut, mitä minun piti vastaaman hänelle.

-- Eikö teidän tule ikävä minun kanssani?

-- Kuinka siihen arveluun saatatte tulla? vastasin minä.

-- No, kiitän teitä siitä! virkkoi Asja; -- minä vain luulin, että teidän saattaisi tulla ikävä.

Ja hänen pienoinen kuuma kätensä puristi minun kättäni.

-- N.! huudahti samassa Gagin: -- eikö tämä tausta ole liian tumma?

Minä menin hänen luoksensa. Asja nousi ja lähti huoneesta.

XII.

Tunnin kuluttua hän palasi takaisin, jäi seisomaan ovelle ja viittasi kädellään minua tulemaan luoksensa.

-- Kuulkaa, sanoi hän: -- jos minä kuolisin, säälisittekö minua.

-- Millaisia ajatuksia teillä tänään on! huudahdin minä.

-- Minä kuvailen mielessäni, että minä kuolen pian; minusta toisinaan näyttää, kuin kaikki ympärilläni jättäisi minulle jäähyväiset. On parempi kuolla, kuin elää tällä tavoin ... voi älkää katsoko minuun tuolla tavalla; minä vakuutan, etten teeskentele. Muuten minä jälleen rupean pelkäämään teitä.

-- Oletteko siis peljänneet minua?

-- Jos minä olen tuollainen kummallinen olento, niin minä todellakaan en ole syypää siihen, vastasi hän, -- Katsokaa, minä en enää saata nauraakaan...

Hän pysyi surullisena ja raskasmielisenä iltaan saakka. Jotakin oli hänessä tekeillä, mutta mitä se oli, sitä minä en käsittänyt. Hänen silmäyksensä pysähtyivät usein minuun; minä en ymmärtänyt, mitä ne lausuivat, mutta minun sydämeni vetäytyi joka kerta niiden vaikutuksesta hiljaa kokoon. Hän näytti rauhalliselta -- mutta katsellessani häntä minun kuitenkin teki mieleni pyytää häntä rauhoittumaan. Minä ihailin häntä, minä näin liikuttavan viehätyksen hänen vaaleissa piirteissään, hänen epämääräisissä, vitkallisissa liikkeissään -- mutta hän kuvaili itselleen jostakin syystä en tiedä mistä -- etten ollut hyvällä tuulella.

-- Kuulkaa, sanoi hän minulle vähää ennen hyvästi jättöä: -- minua häiritsee se ajatus, että te pidätte minua kevytmielisenä... Vastaisuudessa teidän tulee uskoa, mitä teille sanon, mutta myöskin teidän pitää oleman vilpittömän minua kohtaan: minä olen aina sanova teille totuuden, minä annan sen vahvistukseksi teille kunniansanani...

Tämä "kunniansanani" saattoi minut taasen nauramaan.

-- Voi, älkää naurako, sanoi hän kiihkeästi, -- muuten minä tänään sanon teille saman, minkä te sanoitte minulle eilen: -- "Miksi te nauratte?" -- ja lisäsi, oltuansa hetken vaiti: -- muistatteko, te puhuitte eilen siivistä? ... minulle on kasvanut siivet mutta ei ole minne lentäisin.

-- Mitä sanottekaan, virkoin minä: -- onhan teille kaikki tiet avoinna.

Asja katsoi suoraan ja terävästi silmiini.

-- Teillä on tänään huonoja ajatuksia minusta, sanoi hän rypistäen kulmakarvojansa.

-- Minullako huonoja ajatuksia? teistä? --

-- Mikäpä teitä tänään saattaa olemaan noin allapäin? keskeytti minua Gagin: -- tahdotteko että eilisen mukaan soitan teille valssin?

-- Ei, ei, vastasi Asja, puristaen käsiänsä yhteen; -- ei millään ehdolla tänään.

-- En minä tahdo pakoittaa sinua, rauhoitu!...

-- Ei millään ehdolla, toisti Asja, tullen vaaleaksi. -- -- --

"Olisiko mahdollista, että hän rakastaisi minua?" ajattelin itsekseni tullessani Rhein'ille, jonka synkät aallot kiihkeinä vyöryivät.

XIII.

"Olisiko mahdollista, että hän rakastaisi minua?" kysyin itseltäni herätessäni seuraavana aamuna. --

-- Minä en tahtonut luoda silmäystä itseeni. Minä tunsin että hänen kuvansa. että "väkinäisesti nauravan tytön" kuva oli tunkeutunut syvään sydämeeni, ett'enkä siitä helposti voinut irtaantua. -- Minä lähdin L:ään ja viivyin siellä koko päivän. mutta Asjasta en saanut nähdä muuta kuin vilahduksen silloin tällöin. Hän tuli alas hetkiseksi, kääre otsan ympärillä, vaaleana, raukeana, silmät melkein suljettuina; hän hymyili voimattomasti ja sanoi: -- "se menee ohitse, se ei ole mitään, se menee ohitse, eikö niin?" -- ja meni pois. -- Tämä kävi säälikseni, ja sydämessäni tuntui niin surullisen tyhjältä; minä en tahtonut pitkään aikaan lähteä pois ja palasin kotiin vasta myöhään.

Seuraavan aamun minä mietin jonkinmoisessa puoliunen kaltaisessa tilassa. Minä tahdoin ryhtyä työhön -- en voinut; koitin olla mitään tekemättä, mitään ajattelematta ... tämäkään ei onnistunut. Minä kävelin pitkin kaupunkia, palasin kotiin ja lähdin jälleen ulos.

-- Oletteko ehkä herra N.? kuului äkkiä takanani lapsen ääni. Minä katsoin taakseni; edessäni seisoi poika. -- Tämä on neiti Annetet'eltä teille, lisäsi hän, antaen minulle kirjelipun.

-- Minä aukaisin sen -- ja tunsin Asjan säännöttömän ja hätäisen käsialan. -- "Minun täytyy ehdottomasti saada tavata teitä," kirjoitti hän minulle, "saapukaa tänään kello neljä rauniolle vievän tien varrella olevan rukoushuoneen luo. Minä olen tänään menetellyt sangen varomattomasti... Tulkaa Jumalan tähden, te saatte kuulla kaikki... Sanokaa kirjeen tuojalle: "kyllä."

-- Tuleeko vastausta? kysyi poika.

-- Sano: "kyllä," vastasin minä. Poika lähti juoksemaan pois.

XIV.

Tultuani huoneeseni laskeusin istumaan ja vaivuin ajatuksiin. Sydämeni sykki tuimasti. Useampia kertoja minä luin Asjan kirjeen. Minä katsoin kelloa; se ei vielä ollut yhtätoistakaan.

Ovi avautui -- ja Gagin astui sisään.

Hänen kasvonsa olivat synkät. Hän tarttui minun käteeni ja puristi sitä lujasti. Hän näytti sangen levottomalta.

-- Mikä teitä vaivaa? kysyin minä.

Gagin otti tuolin ja istuutui minua vastapäätä.

-- Neljä päivää sitten, alkoi hän väkinäisesti hymyillen ja änköttäin: -- minä hämmästytin teitä kertomukseni kautta; tänään minä hämmästytän teitä vielä enemmän. Jollekulle toiselle minä luultavasti en puhuisi ... niin suoraan... Mutta te olette kunnon mies, olette minun ystäväni, eikö niin? kuulkaa siis: minun sisareni Asja on teihin rakastunut.

Minä säikähdin ja hypähdin ylös tuolilta...

-- Teidän sisarenne, te sanotte...

-- Niin, niin, keskeytti minua Gagin. -- Minä puhun teille, eitä hän on kadottanut järkensä, ja saattaa minutkin järjettömäksi. Mutta onneksi hän ei osaa valehdella -- hän luottaa minuun. -- Oi, millainen sielu tuolla tytöllä on ... hän saattaa itsensä vielä turmioon ihan ehdottomasti.

-- Mutta te varmaankin erehdytte, huomautin minä...

-- En, minä en erehdy. Eilen, niinkuin tiedätte, hän oli vuoteellaan melkeen koko päivän, ei syönyt mitään, ei myöskään mitään valittanut... Hän ei valita milloinkaan. -- Minua kuitenkaan ei huolestuttanut, vaikka häntä iltapuoleen rupesi vaivaamaan kuume. Tänään kello kaksi aamulla emäntämme herätti minut: Tulkaa, sanoi hän, sisarenne luo: hänen laitansa on jotenkin huono.

-- Minä kiirehdin Asjan luo ja näin hänen täysissä vaatteissa makaavan kuumetaudissa, kyynelten vallassa; hänen päänsä oli hehkuvan kuuma, ja hänen hampaansa kalisivat. "Mikä sinun on, kysyin minä: oletko kipeä?"

-- Hän heittäysi minun kaulaani ja rupesi rukoilemaan minua viemään hänet pois niin pian kuin mahdollista, jos tahtoisin, että hän jäisi elämään... Minä en käsitä mitään ... minä koitan häntä rauhoittaa... Hän rupee itkemään yhä tuimemmin ... ja äkkiä minä hänen kyyneleittensä ohessa kuulen... Niin, sanalla sanoen, minä kuulin, että hän rakastaa teitä. -- Minä vakuutan teille, ett'ei meistä kumpikaan, vaikka olemmekin ymmärtäväisiä miehiä, voi kuvailla mielessään kuinka syvälti hän tuntee, ja millaisella mahdottomalla voimakkuudella nämät tunteet hänessä esiytyvät; tämä nyt valtasi hänet odottamattomasti ja kiihkeästi kuin raju-ilma. Te olette sangen rakastettava ihminen, jatkoi Gagin: -- mutta kuitenkin minun täytyy tunnustaa, ett'en käsitä, miksi hän on rakastunut teihin. Hän sanoo, että hän oli mieltynyt teihin heti ensi katsannossa. Siitä syystä hän myöskin taannoin itki, vakuuttaessaan minulle, ett'ei hän tahdo rakastaa ketään muuta kuin minua. -- Hän luuloittelee itselleen, että te halveksitte häntä, että te varmaankin tunnette hänen syntynsä; hän kysyi minulta, enkö ole kertonut teille hänen elämänvaiheistansa -- minä luonnollisesti annoin kieltävän vastauksen; mutta hänen hieno aistinsa -- se todellakin on ihmeteltävä. Hän toivoo ainoasti yhtä asiaa, lähteä pois, pois nyt heti. -- Minä istuin hänen kanssansa aamuun asti; hän vaati minua vakuuttamaan kunniansanallani, ett'ei meitä enään huomena olisi täällä -- ja silloin vasta hän nukkui. Minä mietin miettimistäni, ja päätin vihdoin -- keskustella teidän kanssanne. Minun mielestäni Asjalla on oikein -- meidän tulee molempien lähteä täältä matkaamme. Ja minä olisin jo tänään vienyt hänet täältä pois, jollei päähäni olisi sattunut ajatus, joka minun pidätti. Ehkä ... kukapa sen tietää? -- minun sisareni miellyttää teitä. Jos niin olisi asian laita, niin mintähden siis veisin hänet pois? -- Ja silloin minä päätin häpeämättä... Ja sitä paitse minä olen itsekin jotakin huomannut... Minä päätin ... kuulustella teiltä... Gagin raukka joutui kokonaan hämille. -- Suokaa minulle anteeksi, minä pyydän, lisäsi hän: minä en ole tottunut tällaisiin asioihin.

Minä tartuin hänen käteensä.

-- Te tahdotte saada kuulla, virkoin minä vakavalla äänellä: -- miellyttääkö minua teidän sisarenne? -- Te olette arvanneet oikein, hän miellyttää minua...

Gagin katsahti minuun. Mutta, lausui hän änkäten: -- te ette suinkaan tahtoisi naida häntä?

-- Miten te tahdotte, että vastaisin tällaiseen kysymykseen? Päättäkää itse saattaisinko nyt...

-- Minä ymmärrän, minä ymmärrän, keskeytti minua Gagin. -- Minulla ei sitä paitse ole mitään oikeutta vaatia teiltä vastausta tähän, ja minun kysymykseni -- oli peräti sopimatoin. -- Mutta mitä minun pitää tekemän? -- Tulen kanssa ei ole hyvä leikitellä. Te ette tunne Asjaa; olisi mahdollista, että hän sairastuisi, lähtisi ulos, määräisi teille yhtymis-ajan.... Toinen saattaisi salata kaiken ja odottaa tilaisuutta -- mutta sitä hän ei saata. Hänelle on tämä tapahtunut ensikerran, -- sepä siinä juuri paha onkin. Jos olisitte nähneet, kuinka hän tänään itki jalkojeni juuressa, niin ymmärtäisitte minun pelkoni.

Minä rupesin miettimään. Gagin'in sanat: "määrätä yhtymis-ajan" sattuivat sydämeeni. Minusta näytti häpeälliseltä olla avosydämisesti vastaamatta hänen kunnialliseen avosydämisyyteensä.

-- Niin, sanoin minä vihdoin: -- te olette oikeassa. Tunti on siitä kulunut, kun sain sisareltanne kirjeen. Tuossa se on.

Gagin otti kirjeen, luki sen nopeasti ja laski kätensä polvilleen. Hänen kasvoillaan ilmautuva hämmästys saattoi hänet huvittavan näköiseksi, mutta minun ei nyt tehnyt mieleni nauraa.

-- Te todeltakin olette, sen vielä toistan ... kunnon mies, virkkoi hän: -- mutta mitä nyt on tekeminen. kuinka? hän tahtoo itse lähteä pois, ja kirjoittaa kuitenkin teille ja soimaa itseään varomattomuudesta ... ja milloin hän on ennättänyt kirjoittaa? Mitä hän oikeastaan tahtoo teiltä?

Minä rauhoitin häntä, ja me rupesimme niin kylmäkiskoisesti kuin suinkin keskustelemaan siitä, mihin meidän oli ryhtyminen.

Vihdoin me tulimme seuraavaan päätökseen: vaaran välttämiseksi minun tuli mennä määrättyyn paikkaan ja keskustella rehellisesti Asjan kanssa. Gagin sitoutui istumaan kotona ja teeskentelemään täydellistä tietämättömyyttä hänen kirjeensä suhteen; mutta illalla me jälleen päätimme yhtyä.

-- Minä luotan lujasti teihin, sanoi Gagin puristaen kättäni: -- säästäkää sekä häntä että minua. Huomena me kuitenkin lähdemme, lisäsi hän nousten: -- sillä te ette kumminkaan nai Asjaa.

-- Antakaa minulle miettimisaikaa iltaan saakka, virkoin minä.

-- Olkoon niin, mutta te ette häntä kumminkaan nai. Hän lähti pois, mutta minä heittäysin sohvalle ja suljin silmäni. Päätäni pyörytti: se oli ollut yht'aikaa liian monen rajun tunteen vaikutuksen alaisena. Minua pahastutti Gagin'in avosydämisyys, minä tunsin mieliharmia Asjaa kohtaan, hänen rakkautensa minua sekä ihastutti että häiritsi. Minä en voinut käsittää, mikä saattoi hänet ilmaisemaan kaikki veljellensä; pikaisen, melkein silmänräpäyksellisen päätöksen välttämättömyys minua kiusasi...

"Mennä naimiseen seitsentoista vuotiaan, hänen luontoisensa tytön kanssa, kuinka se on mahdollista?" sanoin minä nousten sohvalta.

XV.

Suostuttuna tuntimääränä minä kuljin Rhein'in poikki, ja ensimäinen henkilö, joka tuli minua vastaan toisella rannalla, oli sama poika, joka oli tullut minun luokseni aamulla. Hän nähtävästi oli minua odottamassa.

-- Neiti Annett'eltä, sanoi hän kuiskaamalla ja antoi minulle toisen kirjeen.

Asja ilmoitti, että hän oli määrännyt toisen paikan meidän yhtymistämme varten. Minun piti puolentoista tunnin kuluttua menemän Frau Luise'n taloon, eikä rukoushuoneelle, koputtaa alhaalla ja astua sitten kolmanteen kerrokseen.

-- Sanonko taasen: "kyllä?" kysyi poika.

-- "Kyllä," toistin minä ja lähdin kävelemään pitkin Rhein^in rantaa. Ei ollut enää aikaa palata kotiin, ja kaduilla minä en tahtonut kuljeksia. Kaupungin muurin takana oli pieni puutarha katettuine keilaratoineen ja pöytineen oluenjuojia varten. Minä lähdin sinne. Joitakuita jo vanhanpuolisia Saksalaisia heitti keilaa; jyrinänä vierivät puiset pallot ja silloin tällöin kuului mieltymyksen huudahtuksia. Sievä palvelustyttö toi minulle olutkannusen; hänen silmänsä olivat punaset itkusta. Minä katsoin häntä kasvoihin. Hän kääntyi äkkiä ja meni pois.

-- Niin, niin lausui lähellä istuva lihava, punaposkinen porvari: -- Hannasemme on tänään sangen surullinen. Hänen sulhonsa on mennyt sotamieheksi. Minä katsoin häneen: hän oli tunkeutunut erääsen nurkkaan ja nojasi poskeansa käteensä; kyyneleitä vieri toinen toisensa jälkeen alas pitkin hänen sormiansa. Joku pyysi olutta; tyttö vei hänelle kannusen ja palasi jälleen paikallensa. Hänen surunsa vaikutti minuun: minä rupesin ajattelemaan lähellä olevaa hetkeä, jona minun piti tapaaman Asjaa, mutta minun ajatukseni olivat huolelliset, ilottomat.

Keveällä sydämellä minä en suinkaan mennyt tapaamaan häntä; minä en saanut antautua keskenäisen lemmen vaikuttavan ilon valtaan; minun oli pitäminen antamani lupaus, täyttäminen raskas velvollisuus. "Hänen kanssansa ei ole hyvä leikkiä" -- nämät Gagin'in sanat olivat tunkeutuneet kuin nuolet sydämeeni. Eikö minussa vielä neljä päivää sitten istuessani tuossa aaltojen tuudittamassa veneessä hehkunut halu onnellisuuteen. Sen saavuttaminen minusta näytti mahdolliselta -- ja minä horjuin, työnsin sen pois; minun täytyi sen työntää pois itsestäni... Sen odottamattomuus saattoi minun mieleni häiriöön. Itse Asja, hänen tulinen luonteensa, hänen entuutensa, hänen kasvatuksensa, tämä ihastuttava mutta kummallinen olento -- minun täytyy se tunnustaa -- herätti minussa pelkoa. Kauan nämät tunteet taistelevat minussa. Määrätty hetki lähestyi. "Minä en saata naida häntä," päätin minä vihdoin; -- "hänen ei pidä saaman tietää, että myös minä lemmin häntä."

Minä nousin, -- ja pantuani talarin Hanna-raukan käteen (hän ei edes kiittänyt minua siitä) lähdin Frau Luise'n taloon. Illan varjot häälyivät jo ilmassa, ja taivahalta lähtevä kaita valo, iltaruskon punainen kajastus, välkkyi hämärällä kadulla. Minä kolkutin hiljaa ovelle; se avautui heti. Minä astuin kynnyksen yli ja jouduin täydelliseen pimeyteen.

-- Tänne! kuului vanhan vaimon ääni. Teitä odotetaan.

Minä astuin haparoiden pari askelta; luinen käsi tarttui minun käteeni.

-- Oletteko Frau Luise? kysyin minä.

-- Olen, vastasi minulle sama ääni: -- minä se juuri olen, kaunis, nuori herrani! Akka vei minua yhä ylöspäin jyrkkiä rappusia myöden ja pysähtyi kolmannen kerroksen ovien edustalle. Himmeässä pienestä akkunasta tulevassa valossa minä tunsin pormestarin lesken ryppyiset kasvot. Tympeän viekas hymy vääristi hänen kuoppautuneita huuliansa ja veti kokoon hänen pienet, uleat silmänsä. Hän osoitti minulle pienen oven. vapisevalla kädellä minä aukaisin sen ja työnsin sen kiinni jälessäni.

XVI.

Pienessä huoneessa. johon minä astuin, oli jokseenkin pimeä, enkä heti voinut huomata siinä Asjaa.

Kääriytyneenä pitkään saaliin hän istui tuolilla akkunan ääressä, pää poispäin käännettynä ja melkein kätkettynä, niinkuin säikähtynyt lintunen. Hän hengitti pikaisesti ja koko hänen ruumiinsa värisi. Hän kävi sanomattomasti minun säälikseni. Minä astuin hänen luoksensa. Hän käänsi vielä enemmän päätänsä poispäin...

-- Anna Nikolajevna, sanoin minä.

Hän ojensi itsensä äkkiä, tahtoi katsoa minuun -- eikä voinut. Minä tartuin hänen käteensä; se oli kylmä ja jäi niinkuin kuolleena minun kouraani.

-- Minä halusin ... alkoi Asja, koittaen hymyillä, mutta hänen vaaleat huulensa eivät totelleet häntä: -- minä tahdoin... Ei, en voi, sanoi hän ja vaikeni. Ja todellakin, hänen äänensä keskeytyi joka sanassa.

Minä laskeusin istumaan hänen viereensä.

-- Anna Nikolajevna, toistin minä, enkä voinut minäkään sen enempää sanoa.

Tuli äänettömyys. Minä yhä pitelin hänen kättänsä ja katselin häneen. Hän pysyi yhä itsehensä vetäytyneenä niinkuin ennen, sai tuskin henkeänsä vedetyksi ja pureskeli alahuultansa voidaksensa olla itkemättä ja pidättääksensä esiintunkeutuvia kyyneleitä... Minä katselin häneen: oli jotakin liikuttavan avutointa hänen arassa liikkumattomuudessaan: oli ikäänkuin hän hervottomuudesta tuskin olisi päässyt tuolille saakka ja sitten vaipunut sille. Sydämeni lakkasi sykkimästä...

-- Asja, sanoin minä tuskin kuuluvasti...

Hän nosti hitaasti päätänsä ja loi silmänsä minuun... Oi lempivän naisen katsetta, -- kuka sitä voi kuvata? Ne rukoilivat, nuot silmät, ne kysyivät, ilmaisivat luottamusta, nöyryyttä... Minä en voinut vastustaa niiden lumousvoimaa. Minä tunsin polttavan tulen niinkuin kuumista neuloista lähtevän pistoksen tunkeutuvan lävitseni; minä kumarruin alas ja laskin huuleni hänen kädellensä...

Värisevä ääni, niinkuin katkonainen huokaus, tunkeutui korviini, ja minä tunsin heikon lehden tavalla vapisevan käden koskettavan hiuksiani. Minä nostin päätäni ja näin hänen kasvonsa. Kuinka nopeasti ne olivat muuttuneet! Pelko oli niistä kadonnut, katse kulki jonnekin kauas avaruuteen ja vei minut sinne mukanansa, huulet olivat puoleksi avoinna, otsa vaalea kuin marmori, ja kiharat olivat ikäänkuin tuulen vieminä koottuina taakse-päin. Minä unhoitin kaikki ja vedin hänet luokseni -- hänen kätensä totteli nöyrästi ja koko hänen ruumiinsa seurasi sitä, saali soljui alas hänen hartioiltansa, ja hänen päänsä lepäsi hiljaa minun rinnallani hehkuvien huulieni alla...

-- Teidän ... kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

Ja kietoutui minun käsivarteni hänen vartalonsa ympäri... Mutta äkkiä Gagin ikäänkuin ukonnuolen leimaus muistui mieleeni. -- Mitä me teemme! huudahdin minä ja vetäydyin äkkiä taaksepäin... Teidän veljenne ... tietää kaikki.... Hän tietää, että me olemme täällä toisiamme tapaamassa.

Asja vaipui tuolille.

-- Niin, jatkoin minä nousten seisoalleni ja astuen toiselle puolelle huonetta. -- Teidän veljenne tietää kaikki... Minun täytyi sanoa hänelle kaikki.

-- Täytyi? lausui hän epäselvällä äänellä. Hän ei nähtävästi vielä voinut tointua eikä ymmärtää minua täydellisesti.

-- Niin, niin, toistin minä jonkinmoisella katkeruudella -- ja siihen te yksinänne olette syypää, te yksinänne. -- Miksi te itse ilmaisitte salaisuutenne? Kuka teitä saattoi kertomaan kaikki veljellenne? Hän oli itse tänään luonani ja kertoi minulle teidän keskustelunne hänen kanssansa. -- Minä koitin olla katsomatta Asjaan ja kävelin pitkin askelin edes takaisin huoneessa. -- Nyt on kaikki hukassa, kaikki, kaikki...

Asja oli nousta tuolilta.

-- Jääkää, huudahdin minä: -- jääkää, minä rukoilen teitä. Teillä on tekemistä rehellisen miehen kanssa -- niin, rehellisen miehen kanssa. -- Mutta Jumalan nimessä, mikä teitä niin on kiihoittanut? Oletteko huomanneet minussa jotakin muutosta? -- Minun oli ihan mahdotonta salata mitään veljeltänne, kun hän tänään kävi luonani.

"Mitä minä puhunkaan?" ajattelin minä itsekseni ja se ajatus, että minä olin kunnotoin petturi, että Gagin tiesi meidän yhteentulostamme, että kaikki oli ilmaistu, paljastettu, -- risteili päässäni.

-- Minä en kutsunut veljeä luokseni, kuului Asjan säikähtynyt, epäselvä ääni. Hän tuli itsestään.

-- Katsokaapa nyt, mitä olette saaneet toimeen, jatkoin minä. Nyt te tahdotte lähteä pois...

-- Niin, minun täytyy lähteä, sanoi hän yhtä hiljaisella äänellä: minä olenkin pyytänyt teitä tänne ainoasti sitä varten, että saisin jättää teine jäähyväiset.

-- Ja te luulette, virkoin minä, että minun on helppo erota teistä.

-- Mintähden te siis kerroitte veljelle? sanoi Asja.

-- Minä sanon sen teille -- minä en saattanut menetellä toisin. Jollette itse olisi ilmaisseet asiatanne...

-- Minä olin sulkeutunut huoneeseni, sanoi hän suora-sydämisesti: -- minä en tiennyt, että emännällä oli toinen avain.

Tämä viatoin puolustus, hänen lausumansa, tällaisella hetkellä -- oli silloin melkein suututtamaisillaan minua ... mutta nyt en minä saata muistella sitä tulematta liikutetuksi. Rehellinen, vilpitöin lapsi raukka!

-- Ja nyt on kaikki päättynyt! aloin minä uudestaan, -- kaikki. Nyt meidän täytyy erota.

Minä katsoin salaa Asjaan ... hänen kasvonsa leimahtivat tuli-punaisiksi. Hän tunsi, minä sen huomasin, sekä häpeätä että surua. Minä itsekin kävelin ja puhuin niinkuin kuumetautinen. Te ette ole antaneet kehkeytyvälle tunteelle aikaa kypsyä, te olette itse katkaisseet meidän välimme, te ette luottaneet minuun, teillä oli epäluuloa minua kohtaan...

Puhuessani Asja yhä enemmän oli kumartunut eteenpäin -- ja laskeutui nyt äkkiä polvilleen, antoi päänsä vaipua käsiinsä ja rupesi tuimasti itkemään. Minä syöksyin hänen luoksensa, koitin nostaa häntä, mutta hän ei suvainnut sitä. Minun on mahdotointa kärsiä naisten kyyneliä: niitä nähdessäni minä heti joudun vimmaan.

-- Anna Nikolajevna, Asja! huudahtelin minä tuskissani: minä pyydän, minä vannotan teitä, Jumalan tähden herjetkää... Minä tartuin uudestaan hänen käteensä ...

Mutta suureksi hämmästyksekseni hän äkkiä hypähti ylös, syöksyi nopeasti kuin ukonnuoli ovelle ja katosi...

Kun Frau Luise muutamien hetkien kuluttua astui sisään, -- minä yhä vielä seisoin keskellä lattiaa, niinkuin ukkosen kohtaamana. Minä en käsittänyt, kuinka tämä yhteentulo voi päättyä niin pikaisesti, niin typerästi -- päättyä, kun en vielä ollut sanonut sadannestakaan siitä, mitä tahdoin, mitä minun tuli sanoa, kun en vielä ollut selvillä siitä, miten se oli päättyvä.

-- Lähtikö neiti pois? kysyi minulta Frau Luise, kohottaen keltaiset kulmakarvansa ylös otsalle saakka.

Minä katselin häneen niinkuin mielipuoli -- ja lähdin pois.

XVII.