Part 5

Minä kiidin ulos kaupungista ja lähdin suoraa tietä lakeudelle. Mieliharmi, vimmattu mieliharmi kalvoi mieltäni. Minä soimasin ankarasti itseäni. Kuinka en voinut käsittää syytä, joka saattoi Asjan muuttamaan yhtymäpaikkaa, kuinka en pannut arvoa siihen, kuinka vaikeata hänen täytyi olla tulla tämän akan luo, kuinka en pidättänyt häntä. Kahden kesken hänen kanssansa tuossa yksinäisessä, tuskin valaistussa huoneessa minulla oli voimaa, oli sydäntä -- syöstä hänet luotani, vieläpä soimatakin häntä... Ja nyt hänen kuvansa seurasi minua, ja minä pyysin häneltä anteeksi; muistellessani noita vaaleita kasvoja, noita kosteita ja arkoja silmiä, noita hajanaisia hiuksia hänen kyykistyneellä niskallaan, muistellessani, kuinka hänen päänsä hiljaisesti kallistui minun rinnalleni, minä tunsin tulen polttavan itseäni -- "Teidän" ... kuiskahti vielä hänen vieno äänensä minun korviini. "Minä olen menetellyt omantuntoni mukaan," koitin minä vakuuttaa itselleni... Se ei ole totta! Tahdoinko minä todellakin, että asia niin päättyisi? Onkohan minun mahdollista erota hänestä? Voinko olla häntä ilman? -- Mieletöin! mieletöin! huudahdin minä katkerasti...

Sillä välin oli yö synkkine varjoineen laskeutunut maan yli. Pitkin askelin minä riensin siihen taloon, jossa Asja asui.

XVIII.

Gagin tuli minua vastaan.

-- Oletteko nähneet sisartani? huusi hän minulle jo kaukaa.

-- Eikö hän siis ole kotona? kysyin minä.

-- Ei.

-- Hän ei siis ole palannut?

-- Ei. Pyydän anteeksi, jatkoi Gagin: -- minä en voinut pysyä alallani kotona; minä lähdin vastoin suostumustamme rukoushuoneelle; siellä häntä ei ollut; hän luultavasti ei ollut tullutkaan sinne?

-- Hän ei ollut rukoushuoneella.

-- Ettekä te ole häntä nähneet?

-- Minun on tunnustaminen, että minä olen nähnyt hänet.

-- Missä?

-- Frau Luise'n luona. -- Minä erosin hänestä tunnin verran tätä ennen, lisäsin minä. Minä olin vakuutettu siitä, että hän oli palannut kotiin.

-- Odottakaamme, sanoi Gagin.

Me astuimme huoneesen ja laskeusimme istumaan toinen toisemme viereen. Me olimme vaiti. Me emme kumpanenkaan olleet hyvällä mielellä. Me loimme silmämme alituisesti ympärillemme, katselimme ovelle päin ja kuuntelimme. Vihdoin Gagin nousi.

-- Tämäpä on hirveätä! huudahti hän: -- Sydämenikin jo lakkaa sykkimästä. Hän tappaa minut vielä, Jumal'auta tappaakin ... lähtekäämme häntä etsimään.

Me lähdimme. Ulkona oli jo sangen hämärä.

-- Mistä te puhuitte hänen kanssansa? kysyi minulta Gagin, painaen hatun alas silmillensä.

-- Minä olin yhdessä hänen kanssansa korkeintaan viiden minuutin verran, vastasin minä: -- minä puhuin hänen kanssansa niinkuin oli suostuttu.

-- Tiedättekö mitä, virkkoi hän: -- parempi on meidän mennä kummankin erikseen; siten voimme pikemmin löytää hänet. -- Tulkaa kuitenkin kaikissa tapauksissa tunnin kuluttua tänne.

XIX.

Minä astuin rivakkaasti viinitarhaa alas ja syöksyin kaupunkiin. Nopeasti minä kuljin kaikki kadut, katsoin kaikialle, myöskin Frau Luise'n akkunaan, palasin Rhein'ille ja juoksin pitkin sen rantaa. Tavan takaa naishaamuja tuli minua vastaan, mutta Asjaa ei ollut missään nähtävänä. Minua ei enää vaivannut mieliharmi, -- salainen pelko kalvoi omaatuntoani, enkä minä tuntenut ainoastaan pelkoa ... en, minä tunsin katumusta, hehkuvinta sääliä, lempeä -- niin hellintä lempeä. Minä vääntelin käsiäni, huusin Asjaa yön vierivien varjojen keskellä, ensinnä hiljaa sitten yhä kuuluvammin; minä kerroin sata kertaa, että minä lemmin häntä, minä vannoin, ett'en milloinkaan eroisi hänestä; minä olisin antanut kaikki, mitä maailmassa oli, jos vain vielä kerran olisin saanut pidellä hänen kylmää kättänsä, kuulla hänen vienoa ääntänsä, vielä kerran nähdä hänet edessäni... Hän oli ollut niin lähellä minua, oli tullut luokseni täydellisellä luottamuksella, täydellisellä sydämen ja tunteitten viattomuudella, oli tarjonnut minulle oman kokemattoman nuoruutensa ... enkä minä ollut silloin sulkenut häntä rintaani vastaan, minä olin ryöstänyt itseltäni sen autuuden, jota olisin tuntenut nähdessäni, kuinka hänen armaat kasvonsa kirkastuivat ilosta ja hiljaisesta riemastuksesta... Tämä ajatus oli saattaa minut järjeltäni.

"Minne hän on voinut joutua, miten hänen on käynyt?" huudahdin minä hervottoman epäilyksen tuskassa... Jotakin valkoista välähti yht'äkkiä aivan virran rannalla. -- Minä tunsin tuon paikan; siinä oli erään seitsemänkymmentä vuotta sitten veteen hukkuneen miehen haudalla puoleksi maahan vaipunut kiviristi, johon oli piirretty vanhanaikainen hautakirjoitus. -- Sydämeni jähmettyi... Minä juoksin ristin luo; valkoinen hahmo oli kadonnut; minä huudahdin: "Asja." Kuoleman kolkko ääneni säikähdytti minua itseä -- eikä ketään kuulunut...

Minä päätin lähteä kuulemaan, eikö Gagin ollut löytänyt häntä.

XX.

Kiireesti astuessani viinitarhan läpi vievää polkua pitkin minä näin Asjan huoneen olevan valaistun... Tämä minua hieman rauhoitti.

Minä lähestyin taloa; alhaalla oleva ovi oli suljettu; minä kolkutin. Ikkuna alikerroksessa, joka ei ollut valaistu, avautui varovasti ja Gagin'in pää pistäytyi siitä esiin.

-- Oletteko löytäneet? kysyin minä häneltä.

-- Hän on palannut, vastasi hän minulle kuiskaamalla: -- hän on huoneessaan ja riisuu vaatteet yltänsä. Kaikki on paikoillansa.

-- Jumalan kiitos! huudahdin minä sanomattoman ilon valtaamana: Jumalan kiitos! Nyt on kaikki hyvin! Mutta te tiedätte, että meillä on vielä keskusteltavaa.

-- Toisella kertaa, virkkoi hän, vetäen akkunan hiljaa itseensä päin: -- toisella kertaa, mutta nyt jääkää hyvästi!

-- Huomiseksi, virkoin minä: -- huomenna on kaikki ratkaistava.

-- Jääkää hyvästi, toisti Gagin. Akkuna sulkeutui. Minä olin melkein kolkuttamaisillani sille. Minä tahdoin juuri silloin sanoa Gagin'ille, että minä pyydän hänen sisarensa kättä. Mutta sellainen kosiminen, sellaisella hetkellä... Huomiseksi, ajattelin minä; huomenna minä tulen onnelliseksi...

Huomenna minä tulen onnelliseksi! Onnella ei ole huomista päivää; sillä ei myöskään ole eilistä; se ei tiedä mistään entuudesta, se ei ajattele tulevaisuutta; nykyisyys kuuluu sille, -- eikä se ole päivä -- se on silmänräpäys.

Minä en muista millä tavalla minä tulin S:ään. Eivät jalat minua vieneet, ei vene minua kuljettanut; jonkinmoiset leveät, voimakkaat siivet kiidättivät minut sinne. Minä kuljin pensaan ohitse, jossa satakieli lauloi; minä pysähdyin ja kuuntelin kauan: minusta tuntui kuin se olisi laulanut minun lemmestäni, minun onnestani.

Kun minä seuraavana aamuna lähestyin tuttua taloa, niin muuan asianhaara oudostutti minua: Kaikki sen akkunat olivat avoinna, ovi samaten; paperilippuja oli hajallaan kynnyksen edessä; piika näkyi luuta kädessä oven takaa.

Minä lähestyin häntä...

-- He ovat lähteneet! tokaisi hän ennenkuin ennätin kysyä, oliko Gagin kotona.

XXI.

-- Ovat lähteneet?... toistin minä.... Kuinka lähteneet? Minne?

-- He lähtivät tänä aamuna kello kuusi, eivätkä sanoneet, minne lähtisivät. Mutta odottakaapa, te luultavasti olette herra N.?

-- Minä olen herra N.

-- Teille on kirje emännällä. Piika meni ylös ja palasi kirje kourassa. -- Kas siinä, olkaa niin hyvä!

-- Mutta eihän ole mahdollista ... kuinka asian laita näin voi olla?... höpisin minä. Piika katsoi minuun töllistellen ja rupesi lakaisemaan.

Minä aukaisin kirjeen. Se oli Gagin'ilta; Asjalta ei ollut riviäkään. Hän alkoi kirjeensä pyytämällä, ett'en suuttuisi hänen odottamattoman poislähtönsä tähden; hän oli vakuutettu siitä, että minä tarkkaan mietittyäni asiata pitäisin hänen päätöksensä kohtuullisena. Hän ei ollut keksinyt muuta keinoa päästäksensä sellaisesta tilasta, joka voisi tulla vaivaloiseksi ja vaaralliseksi. -- "Eilen illalla, kirjoitti hän, kun me molemmat ääneti odotimme Asjaa, minä lopullisesti tulin siihen vakuutukseen, että ero oli välttämätöin. On olemassa ennakkoluuloja, joita minä pidän arvossa; minä ymmärrän, että teidän on mahdotointa mennä naimiseen Asjan kanssa. Hän on kertonut minulle kaikki; hänen rauhallisuutensa tähden minun on täytynyt suostua hänen alituisiin, hartaisiin pyyntöihinsä." -- -- Kirjeen lopussa hän ilmeitti mielipahaansa siitä, että meidän tuttavuutemme niin pian keskeytyi, toivotti minulle onnea, puristi ystävällisesti minun kättäni ja pyysi, ett'en yrittäisi etsiä heitä.

-- Millaisia ennakkoluuloja? huusin minä, ikäänkuin hän olisi voinut kuulla minua: -- mitä hulluutta! "Kuka on antanut hänelle oikeuden ryöstää hänet minulta"... Minä tartuin päästäni kiinni...

Piika alkoi ääneensä huutaa emäntää; hänen kauhunsa saattoi minut järkeeni. Yksi ajatus oli minussa vallalla: etsiä heitä, etsiä, kuinka paljon ikänänsä se maksaisikaan. Kestää tämä isku, olla tyytyväinen tällaiseen asian päätökseen oli mahdotointa. Minä sain kuulla emännältä, että he olivat kello kuusi aamulla astuneet höyrylaivaan ja lähteneet kulkemaan Rhein'iä alaspäin. Minä lähdin laivakonttooriin; siellä sanoivat minulle, että he olivat ottaneet laivapiljetin Köln'iin asti. Minä menin kotiin aikeessa heti panna matkakapineeni järjestykseen ja lähteä kulkemaan heidän jälkeensä. Minä satuin käymään Frau Luise'n talon ohitse... Yht'äkkiä minä kuulen: joku huutaa minua. Minä nostin päätäni ja näin saman huoneen akkunassa, jossa minä edellisenä päivänä olin ollut tapaamassa Asjaa, pormestarin lesken. Tuo tympeä hymy huulilla hän kutsui minua. Minä käännyin takaisin ja ai'oin mennä ohitse; mutta hän huusi minun jälkeeni, että hänellä on jotakin minulle. Nämät sanat saattoivat minun pysähtymään ja minä menin hänen huoneesensa. Miten kuvaisinkaan tunteitani, kun jälleen näin tämän huoneen...

-- Oikeastaan, virkkoi akka, näyttäen minulle pientä kirjettä: -- minun olisi pitänyt antaa tämä teille ainoasti siinä tapauksessa, että te itse olisitte tulleet minun luokseni, mutta te olette niin kaunis, nuori herra. Ottakaa!

Minä otin kirjeen.

Aivan pienellä paperilipulla oli seuraavat lyijykynällä hätäisesti piirretyt sanat:

"Jääkää hyvästi, me emme enää milloinkaan näe toisiamme. Minä en ylpeydestä lähde pois -- en, mutta minä en saata muuta. Jos te eilen, kun minä itkin teidän jalkojenne juuressa, olisitte sanoneet yhden ainoan sanan, ainoasti yhden ainoan sanan -- minä olisin jäänyt. Te ette sitä sanoneet. Niin on siis parempi... Jääkää hyvästi ainaiseksi!"

Yhden ainoan sanan... Oi minua järjetöintä! Tämän sanan ... minä kerroin sen kyynelsilmin eilen, minä lausuin sen tuulelle, minä huusin sitä moneen kertaan keskellä tyhjiä kenttiä ... mutta minä en sanonut sitä hänelle, minä en sanonut hänelle, että minä lemmin häntä... Niin, minä en voinut eilen lausua tätä sanaa. Kun minä tapasin hänet tuossa kovan onnen huoneessa, minulla ei vielä ollut selvää tietoa rakkaudestani; se ei vielä silloinkaan ollut herännyt minussa, kun minä vaiti ollen istuin hänen veljensä kanssa vaipuneena tuskallisiin mietteisin ... se leimahti päättämättömällä voimalla vasta muutamia hetkiä jälestäpäin ilmi, kuu minä onnettomuuden mahdollisuuden säikähdyttämänä aloin etsiä ja kutsua häntä ... mutta silloin oli jo liian myöhäistä. "Tuohan on mahdotointa!" sanotaan ehkä minulle; minä en tiedä, onko se mahdollista -- tiedän vain, että se on totta. Asja ei olisi lähtenyt pois, jos hänen lemmessään olisi ollut edes teeskentelemisen jälkeä ja joll'ei hänen tilansa olisi ollut vaarallinen. Hän ei voinut kestää sitä, mitä kukin toinen olisi kestänyt, sitä en voinut ymmärtää. Pahansuopa hengettäreni pidätti tunnustuksen huulillani tavatessani viimeisen kerran Gagin'in hämärän akkunan edessä, ja viimeinen lanka, johon vielä olisin voinut tarttua, luiskahti käsistäni.

Samana päivänä minä palasin kokoonpantuine matkakapineineni L:ään ja astuin laivaan, lähteäkseni Köln'iin. Minä muistan, kuinka laiva jo laski rannalta, ja minä jätin hengessäni jäähyväiset noille kaduille, kaikille noille paikoille, joita minun ei enään milloinkaan pitänyt unhoittaman -- ja näin Hannan. Hän istui penkillä rannalla. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, mutta eivät surulliset. Nuori, kaunis poika seisoi hänen vieressään ja kertoi hänelle nauraen jotakin; mutta toisella puolen Rhein'iä pieni Madonnankuva yhä katseli surullisena esiin vanhan saarnin synkästä lehdistöstä.

XXII.

Köln'issä minä jouduin Gagin'ien jäljille; minä sain kuulla, että he olivat matkustaneet Lontoosen; minä lähdin heidän jälkeensä; mutta Lontoossa kaikki minun etsimiseni olivat turhat. Minä en tahtonut pitkään aikaan rauhoittua, ja olin kauan itsepäinen, mutta vihdoin minun täytyi luopua toivosta löytää heidät jälleen.

Enkä minä ole nähnyt heitä enään -- en ole nähnyt enään Asjaa. Hämäriä huhuja saapui korviini hänestä, mutta hän oli kadonnut minulta ainaiseksi. Minä en edes tiedä, onko hän enään elävien joukossa. Kerran minä muutamia vuosia sitten ulkomailla näin rautatien vaunussa vilahduksen naisesta, jonka kasvot minulle elävästi johtivat mieleeni unhottumattomia piirteitä ... mutta luultavasti minä satunnaisen yhtäläisyyden johdosta erehdyin. Asja säilyi muistissani samallaisena tyttönä, kuin olin oppinut häntä tuntemaan elämäni ihanimpana aikana, kuin olin nähnyt hänet viimeisen kerran kumartuneena matalan puutuolin selkälaudan yli.

Muuten minun täytyy tunnustaa, ett'en minä liian kauan surrut häntä: minusta päinvastoin näytti kuin kohtalo olisi menetellyt hyvin siinä, ett'ei se yhdistänyt minua Asjan kanssa; minä lohdutin itseäni sillä ajatuksella, ett'en luultavasti olisi tullut onnelliseksi sellaisen vaimon kanssa. Minä olin silloin nuori, ja tulevaisuus, tuo lyhyt, nopeasti kuluva tulevaisuus minusta näytti äärettömältä. "Eiköhän se, mikä nyt on minulle tapahtunut, voi tapahtua uudestaan," ajattelin minä silloin, "ja vielä paremmassa, vielä ihanammassa muodossa?"... Minä olen oppinut tuntemaan muita naisia, mutta se tunne, jonka Asja minussa herätti, tuo hehkuva, hellä, syvä tunne ei enään uudistunut. Ei! ei mitkään silmät ole voineet korvata minulle niitä, jotka kerran lempivinä olivat luodut minuun, ei mikään sydän, joka on nojautunut rintaani vastaan, ole saanut omaa sydäntäni niin riemastuttavan suloisesti hurmautumaan! Tuomittuna perheettömän koturin yksinäiseen elämään minä elän ilottomia päiviä; kuitenkin minä säilytän pyhinä hänen kirjeensä ja kuihtuneen geraaniumi-oksan, tuon saman oksan, jonka hän kerran heitti minulle akkunasta. Vielä nytkin siitä lähtee hieno tuoksu, mutta käsi, joka sen minulle antoi, tuo käsi, jonka minun ainoasti kerran oli suotu painaa huuliani vastaan, se ehkä jo kauan on ollut mätänemässä haudassa... Ja minä itse -- mitä minusta on tullut? Mitä on jäänyt jäljelle minusta, mitä noista siivekkäistä toiveista ja haluista? -- Siten vähäpätöisen ruohon hieno tuoksu elää kauemmin kuin kaikki ihmisen ilot ja surut -- elää kauemmin kuin itse ihminen.