Part 2

Sen _seljässä_ roikkui kapuussi ja _suuss'_ oli piispanhanko; sen kauhea _suu_ oli ammollaan — kai tuo oli lemmon lanko. Se paavinkruunua _niskallaan_ piti: selvitäs tämä pulma! Kas siinäpä _kala, kala_ hirmuinen, _kala_ katsoa kauhea, julma.

— Ei sinun lausuntosi tyydytä minua, sanoi Lauri.

— Enkös lue oikein sisältä? kysyi Fabbe. Luulinhan sen tempun osaavani.

— Kyllä, mutta sinä panet koron hassusti. Esimerkiksi: korotat _kalaa_ liiaksi. Korotat niin, ikäänkuin kamaluus ja kauheus olisi siinä, että aave oli kalanmuotoinen.

— Kalahan se oli.

Lauri repi maltittomasti tukkaansa.

— Älä sitä etupäässä terota, että se oli kala, vaan että se oli hirvittävä, pahaa ennustava kala. Se on luettava näin:

Kas _siinäpä_ kala, kala _hirmuinen_, kala katsoa _kauhea, julma_.

— Jollen osaa lukea mieliksi, niin periköön Lauri plakaattinsa takaisin.

— No, sanoi Lauri, lue niin hyvin kuin osaat! Ja tuo plakaatit mukanasi kun palaat! Jäljennöksiä otettakoon niistä halusti. Hyvästi, Fabbe, onnea matkallesi.

Fabbe pisti paperit laukkuunsa ja lähti.

Hän suuntasi kulkunsa edemmäs itäänpäin, sivuten kirkon ja torin sekä saapui nummelle. Tällä kanervakankaan palstalla oli tärkeä tehtävänsä kaupungin ja paikkakunnan elämässä, sillä siellä pidettiin härkämarkkinoita, siellä koulupojat telmivät lomahetkillään, siellä sunnuntaisin porvarit harjoittelivat jousipyssyllä ampumista, sinne paikkakunnan vapaasukuiset toisinaan toivat näytteille pienen parvensa haarniskoitua ratsuväkeä, ja jolloinkulloin oli siellä turnajaisiakin pidetty. Nummen toiselta laiteelta kohosi ränstynyt linna, jonka tornien ja muurijanan päälle Gösta kuningas oli panettanut lautakatteet säilyttääkseen niitä kunnes ne vastedes saataisiin uudestaan rakennetuiksi. Tästä oitis etelään seisoi hietaharjulla, Munkkijärven rannalla, komean jalaviston keskellä harmaaveljistön luostari, muurilla aidattuna. Munkit eivät olleet niitä, jotka uneen hukkasivat huomenhetkiänsä. Fabbe näki heitä kolme tai neljä luostarin tiiliuunilla harjun juurella; he olivat alottaneet työnsä samaan aikaan kuin vasarat alkoivat kalkkua Gudmund mestarin talossa ja kaupungin muissa pajoissa. Fabbe tervehti heitä heiluttamalla hattuansa ja he vastasivat tervehtimällä. Kaalitarhassa puuhasi pari ikäkulua valkopartaista veljeä, ja portin suulla istuivat tämän veljeskunnan ainoat lihavat: kyökkimestari ja portinvartia. Tämä oli odottanut Fabbea, ja kun portinkello kilahti ja Fabbe pääsi, sisään luostarinpihaan, seisoi hänen edessään pieni esiveli Mathias, ruskeat silmänsä syvällä kuopissaan, ja saattoi hänet oikopäätä kapitulisaliin, jonka ikkunoista idänaurinko säteili sisään lasimaalausten lävitse, valaisten kirjavalla värivälkkeellään tummia kaappeja ja rahia kuvaveistoksineen. Yksi kaappi avattiin ja esiveli otti esille pari kolme painettua paperia, ojensi nämä vastahakoisen näköisenä Fabbelle sekä pyysi häntä ottamaan ne laukkuunsa ja, sopivan tilaisuuden sattuessa, lukemaan niitä talonpojille.

Fabbe silmäili, ennenkuin kääri paperit kokoon, ylintä, jossa oli kuvattuna kummallinen kalantapainen otus, ja luki seuraavan värssyn:

Pyhä kristikunta, kuule sie, jota valheen oppi jo raastaa nyt julmemmin kuin milloinkaan! Tahon oudon kumman haastaa: Nyt Rheinin virrasta perjantaisin kurkottaa kala, huutaa: Voi syntisjoukkoa! Kuuletkos sa Lutherusta valhesuuta!

Fabben lukiessa punehtuivat esiveljen kuihtuneet posket. Hänen esimiehensä, provinsiaali, oli hänelle jättänyt nämä painotuotteet ja käskenyt häntä tekemään mitä hän nyt teki. Hän laski katseensa maahan.

— Taivaan herra! Entä jos tämä ei olekaan totta — ja minä epäilen pahasti!...

Esiveljen ruumis oli jo aikaa asettanut taloutensa paaston ja lihankurituksen kannalle eikä siitä sanottavasti kärsinyt. Mutta omaantuntoon nousi tuontuostakin epäilyksiä, joista hän hiljakseen riutui varjon näköiseksi.

V.

JÖNKÖPINGIN LINNASSA.

Kun Fabbe nyt oli niin likellä linnaa, ei hän tahtonut mennä siitä sivutse hyvästi jättämättä sikäläisiä tuttaviaan. Hataraa laskusiltaa myöten, joka ratisi ja ritisi saumoissaan kun se ohjesäännön mukaisesti iltasin nostettiin ja aamusin laskettiin, pääsi kuivuneen vallihaudan yli, johon linnansotilaat olivat kaalitarhoja istuttaneet. Vallin halki aukeni kahden ruostuneen vallipyssyn alitse holvi päättyen porttiin. Fabbe soitti: halkioin portinkello kilistä rämähteli surkeasti, vastahakoinen lukko naukui nuivasti avainta väännettäissä, ja Fabbe tervehti linnan vahtimestaria sekä nelimiehistä linnanväkeä, joka täysilukuisena oli pihalla tornin edustalla. Vahtimestari oli kuudenkymmenen ikäinen, pitkä, varteva mies, vielä voimissaan. Yksi noista neljästä käveli vartioiden vankilan edustalla; hän oli valkopartainen ja näytti käyvän seitsemättä vuosikymmentänsä. Yksi ainoa oli nuori, se joka vahtimestarin kanssa vuorotellen ratsasti lennättämässä tietoja esivallalle.

— Kevät on käsissä, virkkoi vahtimestari; eilen ennen sitä varmaan tiennyt, tiedän sen ainakin nyt, koska Fabbe ilmestyy matkatamineissa. Minnekäpäin aijot tällä kertaa lähteä?

— En tiedä.

— Etkö tiedä?

— En. Vapaa sälli ei suunnittele retkiänsä niin säntilleen eikä välitä minne sitä mennään, kun vain matka sujuu. Siinä se matkan hauskuus onkin. Olenpa sentään tuuminut kulkea Östbon kihlakunnan kautta.

— Varusta sitte mukaasi hyvät aseet, muuten sinut vie rosvo-Oden. Kaksi kuukautta takaperin hirtti hän herra Ture Jönsinpojan voudin siellä.

— Hirsipuu on voudinkiikku. Minä en ole vouti.

— Hirttää hän muitakin ihmisiä. Mitäs sanoisit tästä aseesta, raahaisitko ehkä sen mukaasi? Vahtimestari näytti kaksinkäsin pidettävää miekkaa, joka seisoi vahtihuoneen eteisen nurkassa, semmoista jota jalkasoturit siihen aikaan käyttivät ja jota kannettiin pitkin selkää ripustettuna. — Katsoppas Fabbe, kuinka sinun tulee tätä pidellä, jos rosvo-Odenin tielle joudut. Vai ehkä osaatkin?

— En.

— Kumma, että aseiden takojat eivät itse osaa aseita käytettä.

— Ei sen kummempaa, kuin että se, joka veistää sirostelee saarnastuolin, ei silti osaa saarnata. Löytyypä sentään seppiä sellaisiakin, jotka käyttelevät aseita siinä kuin mikä soturi ikään. Eipä kukaan siinä kohden luullakseni voita meidän vanhinta sälliä Adam Klasea, mainitakseni ainoastaan hänet.

— Sitten hän tietää neuvoa sinua, että sinun pitää nojata miekanpontta tällä tapaa vyötä vastaan, kietoa toinen kätesi kahvan ympäri ja toisella pitää säilän nahotettua osaa. Siten voit sekä pistää että iskeä miekalla. Se on aimo ase. Mutta sanopas minulle, Fabbe, miksi muutamat asesepät tekevät panssarin oluksiin suorat laikat ja laittavat näihin sisäpuolelle kapean syrjän? Sinä et sitä tiedä, mutta minä tiedän. Semmoiset sepät soisivat kaikki vapaasukuiset menemään hornan kitaan. Jos jalkasoturi näet saa pertuskansa kiinni isketyksi tämmöiseen oluslaikkaan, kiskaisee hän ratsumiehen nurinniskoin mäkeen. Mutta seisonhan tässä jaaritellen enkä ajattele että meidän on juotava läksiäismalja Fabben kanssa. Alas kellariin! Lasketaanpas vähän tapintakaista haarikkaan!

— Montakos tääll' on pahantekijää vartioitavana? kysyi Fabbe.

— Tätä nykyä ei yhtään. Mutta vartioidaan vaan järjestyksen vuoksi. Kaikki mikä roiston nimellistä on, karkaa Slatten luo, kuten rosvo-Odenin nimi oikeastaan on, ja siellä he ovat hyvässä turvassa, kunnes Gösta kuningas näkee hyväksi asiaan ryhtyä, sillä Ture Jönsinpoika ei uskalla häntä hätyyttää.

Alhaalla kellarissa maisteltiin olvikultaa ilomielin. Fabbe laulaa loilotti ruotsalaisia, tanskalaisia ja saksalaisia juomalauluja. Linnanvahtimestari lauloi hartaasti Engelbrektin laulua.

— Olen säästänyt erään uutisen viimeiseksi, sanoi Fabbe, juotuaan niin paljo kuin uskalsi, sillä juopuneena hän ei uskaltanut ilmaantua Talavidiin. Tiedättehän, että Slatte joku viikko takaperin sieppasi asekuorman, jonka Gudmund mestari oli Kalmariin lähettänyt. Se tapahtui, kuten olette kuulleet, Stigamon tienoilla. Mutta ette vielä tiedä, mitä eilen iltahämärässä tapahtui, vaikka koko kaupunki sen tietää suuruspäivissä. Kuormarattaat näet tulivat ajaen rantatietä meidän pihakujaan, jossa kolme miestä purki ne tyhjäksi. Yksi heistä jättää portilla kirjeen, osotetun Gudmund mestarille. Mitä luulette kirjeessä sanotun? Sain omin silmin lukea sen. Se oli Slatten kirjottama. Hän kiitti vaihtokaupasta ja toivoi että sitä pidettäisiin edullisena molemmin puolin. Senkin rakkari! Ryöstöä kruununtiellä hän sanoo vaihtokaupaksi.

— Edullinen vaihtokauppa, jossa toinen antaa selkään ja selkäänsä saanut antaa tavaroita, vahtimestari virkkoi.

— Slatte tarkotti sitä tavaraa, jota oli pihakujalle purettu: villoja, kankaita, nahkoja, turkiksia, talia, hunajaa. Gudmund mestari seisoi ällistyneenä nähdessään korvauksen eikä tiennyt pitikö hänen ne pitämän vai järveenkö heittämän. Mutta Margareeta rouva ja nuori herra Lauri, ylioppilas, katselivat tavaroita mielihyvällä ja korjasivat ne talteen. Niin minäkin olisin tehnyt. Mestari on muutamissa seikoissa kummallinen. Alkaapa taaskin sataa. Tänään sadetta, huomenna poutaa, vaeltaja aina iloisella tuulella. Kiitos ja hyvästi!

VI.

TALAVIDIN MAJATALOSSA.

Fabbe astua hitusteli sateen vihmoessa "Länsi-ahteita" ylöspäin, seisahtui hiukan aikaa Talavidin veräjällä ja näytti hajamieliseltä. Ei hän ollut kahden vaiheella siitä, pitikö käydä talossa vai olla käymättä. Kolmenkolmatta vuoden aikana ei hän kertaakaan ollut Talavidin sivutse kulkenut sisällä poikkeamatta; tavallisesti jäi hän ensi matkapäivän jälkeen sinne yöksi lähteäkseen aamuselta varhain kululle.

Majatalossa oli matala selkähirsitupa, eli väentupa jossa arkiaskareita toimitettiin, sekä molemmin puolin tätä tilavat yliset solineen, toiset emäntää ja talonväkeä varten, toiset parempia matkustajia varten, jotka tahtoivat jäädä yöksi tai kauvemminkin viipyä.

Fabben astuessa kynnyksen yli tupaan, seisoi Birgit ja piika takan ääressä. Hän tervehti, päästi repun soljesta, kirvotti kaulastaan teräslangan monine lukkoineen ja istui penkin ja pöydän väliin oven suuhun astiahyllyn alle, jolla kirkkaita tinakaluja kiillotti saviastiat välissä. Tupa näytti ulkoa tullessa hämärältä; semminkin sadesäällä pääsi päivänvaloa katto-ikkunan härännahkaruuduista varsin niukalti sisään eikä sisäikkunakaan tuvan perällä ylärahin puolella paljoa parantanut valaisua. Eipä Fabbe aluksi selvästi erottanut mitään tuonnempana sitä suurta kattopalkkia, joka oli huoneen huonomman ja paremman puolen välirajana. Hän tuijottikin vain Birgitiin mitään muuta havaitsematta, eikä huomannut Svante tohtoria, joka istui seinäikkunan ääressä kirjotellen vihkoonsa, eikä myöskään pikku Gunnaria, joka lautapelinappuloista rakenteli lattialle tornia ja nyt suurin, tutkivin silmin katseli miestä, puolittain tunnustellen häntä ennen näkemäkseen.

Fabben "hyvään päivään" vastasi Birgit virkkamalla: Vai niin, oletko täällä taas.

— Anna minulle aamiaista, hyvä Pirjetta!

Aamiainen tuotiin kenenkään mitään puhumatta. Ruokaa pöytään sääliessään katsoi Birgit sälliä tiukasti silmiin ja sanoi matalalla äänellä: ennen tulit kumminkin selvänä tänne. Viime vuonna olit päihtynyt. Niin olet nytkin. Ensi vuonna tulet kai juopuneena. Alasmäkeä menet, Heikki parka!

— Niin menen, Jumala paratkoon! Pirjetta, annas mulle kipponen oltta!

— En tippaakaan! Häpeä vähä! Birgit käänsi hänelle selkänsä. Fabbe näytti olevan pahoillaan, mutta söi hyvällä halulla.

Tuvassa oltiin taaskin ääneti. Kuului ainoastaan astiain ja pöytäkalujen hiljaista kalinaa sekä sateen ropinaa katolta. Fabben silmät tottuivat vähitellen puolihämyyn.

— No, katsopas, onhan täällä pikku Gunnar! Ja Svante tohtori!

— Päivää, Heikki, sanoi tohtori. Olet lähdössä kesäretkellesi.

— Niin kyllä. Olen oikeastaan maankulkijaksi luotu. Taitaapa tohtorikin joinkin määrin olla sitä. Kai kohta käytte Gudmund mestaria katsomassa? Siellä voivat kaikki hyvin ja kaikki on entisellään, paitsi että kumppanini ovat uskonasioissa alkaneet eri köyttä vetää. Yksi on hyvä _catholicus_ ja hänellä on joukkonsa; toinen on _luthericus_ ja johtaa joukkoansa; kolmannen epäillään olevan _anabaptisticus_. Neljäs on _Fabbicus_ mies joukoton ja se olen minä. Lauri paisuu ja venyy oikein aika mieheksi. Hän on jo isänsä mittainen, mutta hartevampi, ääneltään ja olennoltaan kahta rohkeampi. Hän kuuluu kohta matkustavan Wittenbergiin. Pikku Gunnar — Jumala siunatkoon sinua, pieni keruubi ja seraafi — näyttää myöskin kasvavan.

Hetken aikaa ollaan ääneti, jolla välin Fabbe urkkii ympärilleen.

— Anteeksi, herra tohtori, mutta missä villakoira on?

— Mikä villakoira? Ei minulla koskaan ole villakoiraa ollut.

— Onhan herra tohtorin villakoira musta väriltään?

— Se olematonko villakoira?

— Niin, ja onhan sillä punaiset silmärenkaat, jotka kiiluvat pimeässä?

— Häpee, Heikki! nuhteli Birgit.

Svante tohtorin mielestä ei kannattanut vastata, hän kysyi: Onko Fabbe teidän sukunimenne, Henrik?

— Ei. Nimeni on kirkon kirjoissa Henrik Seffrensen Aarhus'ista. Olen syntyäni tanskalainen, Jumal' avittakoon. Isäni oli maankulkija, eikä omena kauas puusta pyörähdä. Yhdentoista vuotiaana — silloin olin "den lille Dreng" (sievä poika vilkkuri), jos tahdotte uskoa — jouduin Jönköpingiin ja pääsin sepänoppiin Gudmund mestarin isävainajalle, sittekun hän oli varma tiedossaan että olin oikein avioliitossa syntynyt. Jumala siunatkoon sen miehen muistoa, siunatkoon hänen poikaansa ja poikansatytärtä Margitia! Jumala siunatkoon samoin — olkoon menneeksi minun puolestani, jos Hän sen suo — Margareeta rouvaa ja Lauri herraakin kaupanpäälliseksi! Olenpa nyt, kuten tohtori tietää, korkean arvoluokan saavuttanut taidetakoja. Sen puolesta on minua kyllä onnestanut. Jönköpingin entinen kirkkoherra mainitsi minua nimellä _Faber vagus_, joka, kuten tiedätte, merkitsee semmoista seppää, joka on maankulkija, maantienpolkija, seppä huijari. Lauri, joka silloin oli pieni, kuuli tuon ja antoi minulle nimen Fabbe Vagge. Kaikki Gudmundin perheenjäsenet nimittivät minua sitte Fabbe Vaggeksi. Nyt on Vagge jäänyt unohduksiin, mutta Fabben tuntee koko Jönköping. Se on minun nimeni nykyään. Saman niminen on poikanikin, jota en ole nähnyt enkä päässyt kurittamaan, sentähden etten eräänä aamuna kahdeksantoista vuotta sitte tullut käyttäneeksi ainoaa tilaisuutta kosia hänen kaunista, kunniallista, kunnollista äitiänsä, joka siitä syystä ei synnyttänyt häntä maailmaan.

Fabbe söi suurustansa edelleen. Tuokion perästä hän kysyi:

— Suokaa anteeksi, herra tohtori, mutta tulittehan tohtoriksi samalla kertaa kuin tohtori Faust?

— En minä ole tohtori Faustia koskaan nähnyt.

— Rostockissako vai Wittenbergissä vai Leipzigissäkö te yhdessä lueskelitte ja opiskelitte? Eikös se ollut ikävä että perkele hänen vei? Vai ehkei perkele häntä vienytkään? Tähän aikaan valehdellaan niin paljon. Mutta tämä — Fabbe veti väskystään esiin lentokirjaset — tämä on kaiketi epäilemätöntä totta?

Fabbe astui Svante tohtorin luo, kumarsi ja pani plakaatit pöydälle hänen eteensä.

Svante, vilkaistuaan veisuun kalasta, jonka oli kuultu kiljuvan Rhein-virrassa, tunsi heti kirjasimista että se oli kotoisin piispa Hannu Braskin Nyköpingiin perustamasta kirjapainosta. Arkkiveisu toisesta kalasta, paavikalasta, oli painettu Lybeckissä. Samoin eräs lentolehti nimeltä _Trias romana eli roomalainen kolminaisuus_, joka pursui parjauksia paavilaiskirkkoa vastaan. Neljännen lentokirjasen nimenä oli: _myöntävä vastaus kysymykseen, onko Martinus Luther perkeleen sikiöksi sanottava_.

— Heikki, miksi levität sinä valheita? Onko se sinusta hauskaa? kysyi Svante. Vai luuletko että noita kaloja on nähty?

Niitä on niin monta kummallista kalaa, sanoi Fabbe, ja ehkä niitä on tutkittu olvikippojen ja viinilasien lävitse. Enkä minä uskalla vannoa, ovatko ne valaskaloja vai valekaloja. Onpa oppineitakin miehiä, jotka niitä uskovat.

Pihalta kuului hevosjalkain kapsetta, ja sisään astui nuori pormestarinpoika, Jönköpingin Alkibiades, herra Arvi Niilonpoika, vaakunallinen mies. Sadeviitan riisuttuaan, seisoi hän siinä punainen, kultaneuloksilla kirjailtu mekko yllään sekä muutenkin hienosti puettuna, hienommin kuin mitä isoiset muuten matkoillaan katsovat sopivaksi. Hän tervehti jäykänlaisesti Svante tohtoria ja istahti hänen pöytänsä ääreen. Korottaen ääntänsä, niin että Fabbekin sen kuuli, ilmotti hän olevansa matkalla herra Ture Jönsinpoika Roosin luokse, saatuaan häneltä kutsun vieraspitoihin, joita hän toimitti muutamille yläpapeille ja aatelisille Länsigöötanmaalla ja Smoolannissa. Olipa hänen isäänsäkin pitoihin pyydetty, mutta asianhaaroilta tämä ei päässyt tulemaan. Sitä tärkeämpi siis, että hän, Arvi, sinne saapuisi.

Fabbe, joka oli palannut paikalleen rahille oven suuhun, lausui nyt onnentoivotuksia sen johdosta että Arvi herra niin nuorella ijällä oli päässyt niin ylhäisten seurusteluun. Fabbe lisäsi arvelunsa, että Arvi herrasta kai piakkoin tulee valtakunnan neuvos. Eipä hän olisi ensimmäinen suvustaan, joka niin korkealle nousisi. Pietari Maununpoika, joka on Gudmund mestarin orpana, on saman kunnian asteelle kiivennyt.

Arvi herra kääntyi puhuttelemaan Fabbea ja sanoi: Hyvää päivää! Sinäkin matkalla. Sinua ajanee kiire, kun et kerjennyt odottaa että minä puhuttelisin sinua, vaan riensit ensin puhumaan minulle.

Fabbe lupasi toiste muistaa, kuinka komea herra Arvi on, eikä ennen aikojaan rientää puhumaan. Pitäisikö hänen myös odottaa sopivaa aikaa laulaakseen? Ja kun Arvi herra ei suvainnut vastata tähän kysymykseen, alkoi Fabbe lasketella jonkun tuntemattoman tekemää laulua, joka hiljan oli levinnyt kartanolaisten keskelle ja sieltä siirtynyt syvemmälle kansaan:

Jalo ruusu[1] on Turemme uskollisuus, johon paavi ja kirkko voi luottaa, ja Braski ja maamme ja myös kuninkuus, jolle Gösta nyt loistoa tuottaa. Ja ruusuista vaan ihaillen puhutaan. Pelinoppa se pöydällä pyörii; Ture tuultako pelkäisi linnassaan? Tuuli viirtä vaan heitellen hyörii.

Jalo ruusu on Turenime uskollisuus, sulo-ruusu on herramme Ture: Kristianille, Göstalle sen ihanuus oli tuttu, sen sai tuta Sture. Ja ruusuista vaan ihaillen puhutaan, niit' ei kose tuuli kun vyörii. Ture tuultako pelkäisi linnassaan? Tuuli viirtä vaan heitellen hyörii.

[1] Viittaus Ture Jönson Roos nimeen.

Arvi herra ei ollut laulua kuulevinaan, vaan jutteli tohtorin kanssa sill'aikaa kuin sälli lauloi. Sen jälkeen hän kääntyi tämän puoleen ja pyysi häntä katsomaan hevostensa kenkäin laitaa, koska hänen satulahevosensa näytti vähän arastelevan jalkaansa. He menivät katoksen alle, jonne herran kolme hevosta oli suojaan viety ja ratsurenki nosti toista hevosenjalkaa toisensa perään, mutta Fabbe ei havainnut mitään moitittavaa kengityksessä. Sen jälkeen Arvi otti Fabben vähän syrjemmälle.

— Fabbe, virkkoi Arvi, minua ei miellyttänyt laulu, jonka lauloit herra Ture Jönsinpojasta.

— Olisi se kai saattanut parempikin olla.

— Se oli pilkkalaulu.

— Ja minä kun luulin, että siinä kiitettiin Ture herraa!

— Fabbe, sinä olet senkin elävä, mutta sinä et ole tyhmä.

— Minä olen tyhmä elävä.

— Asia on se, että minun puolestani muuten halusti saisit laulaa Ture herrasta mitä mielit, mutta koska minua on kutsuttu vierailemaan hänen kotiinsa, menettelisin mielestäni katalasti häntä kohtaan, jos hyväksyen tai väliäpitämättä kuulisin häijyillä sanoilla solvaistavan miestä, joka kohtelee minua ystävällisesti ja ojentaa minulle kätensä.

Fabben kasvot ilmaisivat hyväksymistä. Hän katsoi nuorukaiseen ja lausui: nytpä vasta tunnenkin Arvi herran!

— Mitä tarkotat?

— Nyt olitte sen pojan näköinen, joka tapasi juosta pajoissa meidän luonamme ja ottaa selkoa kaikesta siellä, ja josta me sällit kaikki niin paljo pidimme — tarkotan sitä poikaa, jota Lauri tietysti tahtoi pitää kannuskurissa, hän kun oli väkevämpi ja ainakin tahtoo kaikkia hallita, niinpä nyt jo isäänsäkin, mutta Arvi ei suostunutkaan rupeamaan tuolle koiraksi, vaan huitoi uljaasti hoikilla käsivarsillaan toista vastaan, joka oli käsivartensa ja nyrkkinsä moukarilta perinyt. Niin, Arvi on istunut monet tuntikaudet Gudmund mestarin maalarimajassa ja huvikseen katsellut hänen maalauksiaan, jutellut hänen kanssaan niitä näitä ja piirustellut koreita taloja, kartanoita ja sotalinnoja mestarin ohjausten mukaan. Lauri kävi harvoin maalarimajassa ja hänen käytyänsä oli Gudmund mestari melkein aina pahoillaan. Sen Arvi tietää paremmin kuin minä. Margit ja Arvi ovat olleet ikäänkuin mestarin lohdutuksena. Kun äsken väentuvassa tunkeilin päällenne, Arvi herra, loruillani, oli olven höyry noussut päähäni — sitä on siellä vieläkin — ja unohdin, kuinka pikaa poika pahasesta tulee nuorukainen. Yhtenä päivänä saattaa tuota "nulikaksi" nimitellä ja toisena päivänä saa seistä hattu kädessä "herraa" kumarrellen. Se ei ole hyvä.

— Miks'ei se ole hyvä?

— Tarkotan sitä, että Herramme ei ole mielestäni oikein sopivasti säätänyt noin nopeaa siirtoaskelta. Tämän sanon tietysti tyhmyydessäni, sillä Herran viisauden perille emme pääse; me olemme pöllöpäitä. Minä sanon vain, että kahdentoistavuotias poika nulikka kaikessa kokemattomuudessaan ja tuhman uljuudessaan toisinaan on viisaampi kuin kahdeksantoistavuotias nuorukainen. Ainakin edellinen harvoin on hupsu, mutta jälkimmäinen on useinkin. Ja hupsu on hupsu, niinpä niinkin, vaikka hän, kuten Arvi herra, pitäisikin yllään kullalla kirjattua punaröijyä.

— Nepä olivat kovat sanat.

— Mutta ne eivät olleet haukkumasanoja. Niissä oli ajateltavaa.

— Arvia ei ollenkaan haluttanut kääntää sällin sanoja pilaksi. Hänestä tuntui seppä osanneen ihan naulan päähän. Hän oli usein sanonut itselleen: sinusta on tullut narri, mutta ehkä asia korjautuu aikaa myöten.

Eipä Arvi kuitenkaan nyt tahtonut tästä puhua.

— Minnekäs tällä kertaa aijot kulkusi ohjata, Fabbe?

— En tiedä.

— Isälleni, joka toissapäivänä tapasi sinut kadulla, sanoit aikovasi kulkea Östbon kihlakunnan kautta.

— Ei, isänne neuvoi minua sitä suuntaa sukimaan. Mutta minuapa ei haluta kulkea pormestarien ohjeiden mukaan. Minä mielin kulkea omia oikkujani noudatellen.

— Mutta jos nyt niin kävisi ja sinä joutuisit Slatten tielle, sanon sulle: älä ole arka!

— En minä ole juuri luonnostani pelkuri, vaikka kerran pelkäsinkin tänään. Se oli silloin, kun seisoin tässä veräjän kohdalla ja tunsin juoneeni oltta liiaksi linnanvahtimestarin tykönä. Pelkäsin, että Birgit kohtelisi minua tullessani ynseästi, ja niin hän tekikin.

— Sanonpa sinulle että Slatte on parempi kuin miksi häntä mainitaan.

— Minulla on syytä niin uskoa.

— Herra Ture Jönsinpojan täytyy tietysti moittia häntä voutinsa hirttämisestä, jopa, jos niiksi joutuu, rangaistakin häntä siitä. Mutta Ture on isälleni sanonut, että, ellei Slatte olisi sitä voutia hirttänyt, hän itse olisi sen tehnyt.

Fabbe irvisti suutansa epäilevästi.

— Herra Ture sanoo paraaksi, mitä voitaisiin tehdä järjestyksen palauttamiseksi, että luvattaisiin Slattelle turvallisuutta; hän saisi lempeän tuomion ja pantaisiin Gösta kuninkaan maaherraksi levottomimpaan osaan Smoolantia. Jos nyt sattuisit joutumaan Slatten pariin, niin voit kertoa tämän hänelle. Saat senkin sanoa, että isäni soisi hänen parastaan ja tahtoisi häntä tavata.

— Täytynee kai sitte lähteäni astumaan Slatten pesäpaikoille tätä sanaa hänelle viemään. Haiskahtaahan se seikkailulle, enkä minä pane sitä vastaan.

— Kiitos siitä, hyvä vaan! Kun jouduimme näin tuttavallisesti juttelemaan, niin sanopas, mitä ajattelet sinä tuosta Svantesta, joka on ruvennut kiertelemään kyliä ja maita täällä ja Länsigöötanmaalla?

— Minä ajattelen, että hän on kunniallinen maankiertäjä. Ei hän muuten olisi Gudmund mestarin pöytävieras.

— Isälläni ja minulla on oma ajatuksemme hänestä. Hän on vakoilija. Ja tiedätkös, mitä muuta uskomme? Että muutamat niistä pilkkalauluista, joissa häväistään herra Ture Jönsinpoikaa ja joita nyt rallatellaan kautta kaiken valtakunnan, ovat hänen tekemiänsä.

— Ei se olisi Svante tohtorin tapaista.