Part 1

ASESEPPÄ

Kajastuksia Uskonpuhdistuksen Ajalta

Kirj.

VIKTOR RYDBERG

Suomentanut

K. Koskimies

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.

SISÄLLYS:

1. Harpunsoittaja ja hänen poikansa. II. Harpunsoittajan iltarukous. III. Mestari Gudmundin portilla. IV. Fabbea opetetaan runoa lausumaan. V. Jönköpingin linnassa. VI. Talavidin majatalossa. VII. Gudmund mestarin laiturilla. VIII. Kuinka Laurista tuli auktoriteetti. IX. Gudmund mestarin iltavahtikävely. X. Kasteenuudistajat. XI. "Suoraan sydämestä". XII. Margit ja Arvi Niilonpoika. Velka Lybekiin.

Neljän vuoden kuluttua:

XIII. Maisteri Lauri. XIV. "Suoraan sydämestä" seuran viimeinen kokous. XV. Soittokello. XVI. Viimeinen iltavahtikävely. XVII. Aarteenkaivaja. XVIII. Gudmund mestarin matka Slattelaan. XIX. Kapina Jönköpingissä. XX. Harpunsoittajan viimeinen retki. XXI. Lauri maisteri Slatten luona. XXII. Itämaille. XXIII. Nuorta lempeä. XXIV. Lauri maisteri matkustaa ulkomaille. XXV. Slatte. XXVI. Noitaketo. XXVII. Arkkipiispa Laurentius Gudmundi.

I.

HARPUNSOITTAJA JA HÄNEN POIKANSA.

Kulku kangastiellä näin raskas poutasäällä, poika mulla sylissäni, harppu olkapäällä. Harppu väsyi helkkynään, poika hiekkaan pehmeään; saakoon harppu hoivan, Gunnar levon oivan.

Päivän matkan metsämaa, Herran honkahuone, viilein varjoin aukeaa — viivyn, katson tuonne. Gunnar kuulee solinan, kuulee Sirkun laulavan, honkain huminoivan, uneen tuo se hoivan.

Havupuut tässä metsässä kasvoivat vähän lihavammasta maaperästä kuin niillä seuduilla, joita harpunsoittaja Svante viimeksi oli taivaltanut, missä tuskin näkyi muuta kuin kanervia ja varpuja niukalti peittävän kuivaa nummenkamaraa harvassa seisovain puiden välissä sekä suoperäisissä alhoissa tuhankarvaista pajuvaivaista kasvavan; niin, sielläpä hän ei ollut pitkillä aloilla nähnyt muuta kuin jäkäliä, valkoisia, harmaita tai viheriänkeltaisia, ja takiaisen karheita sukamaisia lehtiä maata verhomassa.

Mutta siinäpä vähäläntä nurmi kasvaa rehotti ruohoa ja vuokkosia, jopa jälkimmäisiä paikoin niin viljalti, että ne kaukaa näyttivät luminietoksilta. Somempaa nurmen-laikaretta ei harpunsoittaja ollut tavannut matkallaan valtatien varrella Laga-laaksossa. Tuomisto, jonka kukkaset juuri olivat silmikoistaan esiin puhkeamaisillaan, peitti varjoonsa mäen vieren alas purolle asti, jonka, kuulakka vesi juosta kulisi kellervää hiekkauomaa myöten. Vesi viekotti harpunsoittajaa uimaan ja uittamaan poikaansa. Siitä taas astuttiin, sillä ennen yötä oli ehdittävä Talavidin majataloon tuonne mäkilöille länsipuolella Jönköpingiä vähän matkaa kaupungin portilta.

Sammuu päivä, puhaltaa viima vainiolle; poika päänsä kallistaa isän hartiolle. Iltarusko soihdullaan viittaa luokseen tulemaan; soipi enkelsuista: Gunnar, meitä muista!

Kohtalo yökuilustaan monen lähteen luopi: murheen karvas lähde vaan terveyttä tuopi. Siitä siekin — tiedän sen — juomaan joudut, pojoinen. Jumala, poloista säästä synnin soista!

Päänsä pystyyn kuusi loi — kostoks kaatajalle sulo lämmön, valon toi kurkihirren alle. Gunnar! kasvun niinkuin tuon, jalon kuolon saavan suon kautta Kaikkivoivan laulunlapsen oivan.

Svante ehtikin, arvionsa mukaan, metsästä aukealle päivänlaskun aikaan. Siinä aukeni hänen eteensä Vetterin laakso, valoisa, pitkän pitkä alanko, pohjoisesta päästään yhtyen taivaanrantaan ja, kuten hänestä näytti, täynnä tiivistynyttä, kaunokin-sinistä vipevöivää kevätilmaa, josta idässä kohosi utuisen iltavälkkeen vivahteluissa hiljalleen häivenevä rantakaistale.

Ja tuolla alhaalla on Jönköping, sen solakka kirkontornin huipuke, sen puolittain raunistunut linnantorni, fransiskolaisluostarin portaanmuotoinen pääty ja kappelien kattoristit, joista vielä kimaltelee lännen kultasäteitä, valaisten allansa joukkoa likitysten ahdettuja sammalvihreitä, sieltä täältä tiilellekin punottavia kattoja. Luostarinkello kumahtelee leppeän vanhuksen äänellä ja joku myöhästynyt tappuin kuuluu vielä joltakin kaupungin pesulaiturilta viime kertojansa paukuttelevan.

Oikealla puolen maantietä ja siksi kaukana, ettei sen pölystä ole haittaa, sijaitsee hentolehväisten koivujen keskellä hyväksi kehuttu Talavidin majatalo parvineen, ullakkoineen, kaalitarhoineen. Emäntä, keski-ikäinen nainen, jolla on hauskat, mielevät kasvonsävyt, näkee harpunsoittajan astuvan veräjästä ja tervehtää häntä kuin tuttua ja samalla kumminkin kuin korkeaa herraa. Mutta Gunnarin, tuon pitkätukan keltakutrin poikasen, hän ottaa syliinsä ja kantaa sisään.

II.

HARPUNSOITTAJAN ILTARUKOUS.

Vähän aikaa näiden vierasten tultua alkoi sataa.

Gunnar nautti unta ullakkokamarissa ruusukuvillisen peiton alla, ja harppu oli ripustettuna seinälle hänen yläpuolelleen. Se oli somatekoinen kapine keveä kantaa, ja siinä oli ihmeellinen kaikupohja. Taru kertoo Hjarrande nimisen kuninkaan muinoin tehneen tämmöisiä soittimia. Smoolannissa luultiin kahden näistä vielä säilyneen. Toinen oli Svanten; toisen omisti rosvopäällikkö Slatte, jota myös mainittiin rosvo-Odenin nimellä. Mutta se oli miehenmittaa korkeampi kannel ja siinä luultiin itse paholaisen asuvan.

Pojan vuoteen vieressä istui harpunsoittaja silmäillen kynttilän valossa kirjettä, joka ei ollut eilispäivänä tekijänsä kynästä lähtenyt. Hän osasi sen ulkoa, ja vaikka katse tähtäili paperia, tunsi hän tajussaan enemmin uneksivansa kuin lukevansa. Kirjeentekijä oli piirtänyt nimekseen Ulrik von Hutten latinalaisessa muodossa.

Svante kääri kirjeen huolekkaasti kokoon ja pisti sen tavalliseen kätköön reppunsa sisään. Hän avasi sivukomeron, jossa jo parina vuonna oli pidetty tallella erikuosisia pukuja häntä itseään varten sekä ahtaiksi käyneitä ynnä uusiakin Gunnarille, joita paikan emäntä Birgit vähä väliä tuuletteli ja korjaili. Huoneessa oli myös hyllyllä kirjoja, latinaisia ja kreikkalaisia, ulkomailla painettuja. Komeroita tai arkkuja, tämmöistä tavaraa sisällään, löytyi Svantea varten kunniallisten porvarien ja majatalonisäntäin takana Lödösen, Skaran ja Vexiön kaupungeissa, metsästäjänmökissä Ekesjön luona, Skeningessä, Linköpingissä, ehkä monin paikoin muuallakin.

Parven ovi oli avoinna. Satoi viljavasti. Ainoat vieraat majatalossa olivat hän ja poika. Talonväki oli mennyt levolle, samoin kuin ihmiset alhaalla kaupungissakin. Sade oli, kuten sanoimme, viljavaa, mutta tasaista ja tyventä, niin että seudulla vallitseva hiljaisuus siitä häiriintymättä tuli tuntuviin.

Svante otti joukosta pergamenttikantisen kirjan. Se oli Lucanuksen runoelma Rooman vapauden häviöstä. Siinä oli säkeitä, hänen mieleensä syvälle painuneita, joista hän väliin tukalissa tiloissa oli saanut tehtävänsä selville. Niinpä se säe, joka häpeämerkillä polttaa semmoisen, ken elää saadakseen heittää menneeksi sen mikä elämälle arvon antaa. Mutta kirjan pientä painetta oli heikossa kynttilänvalossa vaikea lukea; hän laski siis kirjan takaisin laudalle, astui ulos parvikatoksen alle, kuunteli surunvoittoisella nautinnolla sateen suhinaa, solinaa ja lorinaa, nojasi otsansa nokkuvan aidakkeen pylvääseen ja rukoili tai ajatteli:

— Herra Jumalani! Minä kiitän sinua siitä ilosta, jota niin runsaasti olet suonut minulle kelvottomalle, sekä murheesta, jonka annat jokena juosta sieluni läpi. Sen vesi viljavoittaa. Sen vierillä ijäisyyskukat kasvavat, eikä sydämeni milloinkaan tuntenut ääretöntä kaipiota ja ääretöntä lohdutusta, ennenkuin sain kuunnella surukymien hiljaista huokailua.

Minä kiitän sinua siitä lyhyestä onnellisuuden vuodesta, jonka soit minulle suloisen vaimon sivulla, ja siitä moninaisen huolen ja onnen taakasta, jota vaimoni pojan isä tuntee kantavansa myöskin äidin, siskon ja veljen sijaisena.

Minä kiitän sinua siitä, että minä ja poikani olemme niiden isäin jälkeläisiä, jotka verensä vuotivat ja henkensä heittivät sorrettujen hyväksi. Anna hänellekin näiden mieltä! Sitä rukoilen hänelle, mutta en heidän sankarimainettaan, sillä semmoinen on turhaa loistoa. Suo hänelle onnellisuutta, mutta älä semmoista, joka muiden kärsimyksiä nähdessään ei tunne häiriintyvänsä! Tee hänestä ennen Latsarus, jota sinun Kristuksesi rakastaa, kuin rikas mies!

Mieluimmin soisin että hän urhollisena, iloiten ja sinuun turvaten saisi kaatua kentällä, taistellessaan sen puolesta mikä köyhän miehen asiassa on oikeaa ja evankelista. Mutta mitä tyhmän ihmisen suomiset ovat sinun neuvojesi edessä, oi Herra!

Samaa toivoin minä itselleni, mutta et ole sitä tähän asti sallinut. Niin annapa minun, kunnes se tapahtuu, käyttää laulun lahjaa saman asian hyväksi! Minä tunnen sen olevan sinulta ja että se on enemmäksi aijottu kuin ilomaljain ääressä riemuilemaan tahi unikukan tuoksulla tuskaa lieventämään, vaikka se tämmöisenäkin on sinun armosi aarteista vuotanut lahja. Pane huulilleni ne sanat, jotka edistävät miehenmieltä, kuntoa ja hyvyyttä kansassani ja kajastuttavat sen näkyviin ijäisyyskuvia sen matkalla määränpäätä kohden vuosituhansien taa! Miksi, ellei juuri sitä varten, annoit syntisille ihmisraukoille lahjan, jonka ainoastaan metsän viattomat visertäjät olisivat otolliset saamaan?

Anna minulle tarmoa toimiakseni jotakin kansani keskellä Gösta kuninkaan asian eduksi, mikäli siinä on oikeutta ja maa siitä voi hyötyä! Anna hänen käydä Sturein jälkiä ja välttää sortovaltiasten teitä!

Tue kädelläsi Martinus Lutherin pyrintöä entiselleen rakentaa sinun seurakuntaasi! Läheisiä hengenheimolaisia emme ole hän ja minä; mutta kun samensit hänen silmänsä näkemästä kaikkea sitä ihanuutta, jonka uudestaan ilmestytit näinä aikoina, sittekun olit antanut sen ateenalaisten ja roomalaisten mukana kadota, loit hänelle sitä selkeämmän silmän, sitä hartaamman ja rohkeamman sydämen siinä mitä terveytemme lähinnä tarvitsee. Pidä hänen mielensä vireillä ja anna niiden voimain, jotka hänen kauttansa laskit valloilleen, selvittää taivastamme paljon avarammalta kuin minne Martinuksen silmä ja oma katseeni kannattaa!

Me nureksimme niin usein sinun neuvojasi vastaan. Me tahtoisimme kaiken käymään niin mukavasti, niin omaa mieltämme myöten; ja kun tuli polttaa talomme, kun vesitulva turmelee viljasarkamme, kun ukonnuoli erotusta tekemättä iskee vanhurskaan ja jumalattoman majaan, kun ruttotauti tempaa hurskaan ja säästää pahan, kun tuoni ottaa meiltä armaamme eikä rukouksemme kykene muuttamaan sitä ikijärjestystä, jonka ääretön järkesi sääsi, silloin lyhytnäköiset lapsesi ovat niin kerkiät sanontaan: me olemme isättömiä, meillä ei ole Jumalaa. He eivät ajattele että rukouksensa useimmiten kapinoivat sinun järjestystäsi vastaan, eivätkä muista sinun esikois-poikasi nöyrää rukouksen sävyä, hän kun sanoi: "älköön minun tahtoni tapahtuko, vaan sinun! Mutta minä kiitän sinua siitä, että ruton viikate, kuten auringon valokerä, käy tietänsä vanhurskaitten ja pahain yli, heitä yhtään erottelematta, jotta jumalisen samoin kuin jumalattomankin täytyisi harkita hyviä perustuksia talolleen säilyttääkseen sitä kukistumasta. Muutoinpa pelkuruus voitonahnaalla hurskaudella ostaisi itselleen rankaisusta pääsön oikeuden — halpa, häpeällinen hurskaus eikä ensinkään sovelias sinun jumalankuvallesi, joka luotiin rakastamaan, omaa etuansa etsimättä. Kiitän sinua kukkain keskellä matelevasta kyykäärmeestä, joka varottaa meitä suruttomuudesta, kiitän kulkutaudeista, jotka pakottavat meitä pyrkimään taivaalliseen Jerusalemiin, pitämään sen kiiltäviä katuja ja saastatonta ilmaa esikuvanamme. Kiitän sinua tunnonvaivoista, jotka puhdistavat meitä ikäänkuin tulella ja tuosta tuskissaan etsivästä epäilyksestä, joka kantaa kiviä lujaksi perustaksi tiedon ja uskon temppelille. Kiitän sinua kuolemasta, joka, erottaessaan meidät rakastetuistamme, kieltää meitä kiinnittämästä onneamme tämän maailman katooviin ilmiöihin yksinänsä."

III.

MESTARI GUDMUNDIN PORTILLA.

Kun "Vestra-hallar" ("Länsi-ahteet" suomeksi. Suom. muist.) nimisiltä mäiltä Talavidin luota oli astunut alas Junebäckin purolle sekä käynyt tuon pienen palan matkaa Bylidenin poikki pyhän Pietarin kappelin ohi, näki edessään Jönköpingin valtakadun. Jos kulki tätä pari kolme kivenheittoa eteenpäin, niin tuskinpa silmä saattoi sivuta erästä taloa vasemmalla puolen, isoa taloa, joka yksistään sulki piiriinsä kokonaisen avaran korttelin ja jonka alalla näkyi, lähinnä katua ja kahden puolen pihamaata, kaksi koreapäätyistä rakennusta, toinen puusta koruveistoksilla somistettu, toinen uudempi tiilistä. Kadusta erotti talonmaan korkea rauta-aita, taideteos, jossa suippokaaria, ruusukkeita, kannustähtiä, kilpiä ja hevoskenkiä rivittäin vaihteli keskenään, jossa näki ristikkäin pantuja kirveitä ja miekkoja, pylväitä kannatellen ristikukkia sekä tankoja tehtyinä keihään ja partisaanin muotoihin.

Tämä rauta-aita oli samalla isännän ammattikilpenä, sillä talon omisti aseseppä Gudmund Gudmundinpoika, ja vasemmalla puolen sitä, vähä alempana Vetteriin päin, seisoi rivi tilavia pajoja. Ristikkoportin kummankin puoliskon päällä upeili ylinnä haarniska; siinä nähtiin sepän puumerkki sekä nimen alkukirjaimet "G.O.S." (Gudmund Gudmundsson), joiden toisiinsa kiertyviä saikuroita ei ollut helppo selvitellä.

Tiilirakennuksella oli aineen puolesta ainoastaan kaksi tai kolme kaltaistansa kaupungin talojen joukossa, mutta ei yhtään kilpailijaa koristuksiin nähden. Päätyseinän keskustalta kohosi kaksikerroksinen ulkoilema, jota kannatti maassa seisova, pyörösauvoilla jaeltu ja lehväkkeillä somistettu pylväs Omberginkivestä. Ulkoilema päättyi ylhäältä konsooliin, jossa Neitsyt Maaria kullattu kruunu päässään seisoi korusuojuksen alla. Tämän yläpuolella rivi vinoon pantuja lasipäällysteisiä tiiliä, sekä ylinnä päätykolmiossa kalkkikivikoristeita esittäen vertauskuvia, joiden pulmat mestari Gudmund miettimällä oli keksinyt ja itse paraiten osasi selittää. Hän odotti että joku älykäs arvotusten selittäjä myöskin sen tekisi; mutta ei kukaan sitä yrittänyt, ja hän kätki selityksen sydämeensä.

Puurakennuksen päädyn paraana koristeena oli Vidrik Valandinpojan kuva, vasara ja pihdit kilvessään. Hän oli Jönköpingin seppäin suojeluspyhä ja hänen kehuttiin olleen mallinmukaisen kristityn.

Varhaisena kevätpäivän aamuna, auringon pihistäessä sameain sadepilvien lomista — sen jälkeisenä päivänä, jolloin harpunsoittaja Svante oli saapunut Talavidiin — seisoi Gudmund mestari puolittain avatulla ristikkoportilla ja puhutteli monivuotista työtoveriansa, Heikki sälliä, jota tavallisesti nimitettiin Fabbeksi. Gudmund oli vartaloltaan pitkä, ja sepältä hänen kaiketi olisi pitänyt näyttää, koskapa hän seppä oli, ja isä, isoisä ja isoisänisä olivat olleet seppiä; mutta eipä hän sepältä kuitenkaan näyttänyt, sillä hänen rintakehänsä oli kapea, melkeinpä sisäänpainunut ja häneltä puuttui silmäkulmain ja suupielten tienoilta tuo jänneasento, joka tavallisesti on huomattavissa Valandin ammattilaisissa. Puhuessaan piirteli hän sauvalla maahan ja katsahti väliin varottavasti, surumielisesti Fabbeen.

Fabbe oli lyhyenläntä, vilkkuvasilmäinen mies. Hänen kaulastaan riippui rinnalle teräslanka sekä siihen pujotettuina arkun ja lippaan lukkoja ikäänkuin helmiä nauhassa; selässään hänellä oli sällinreppu, toisella puolella ruokapussi ja tinapullo, toisella laukku, ja kädessä ryhmysauva. Mestarin sanoja kuunnellessaan hän tähysteli pihan keskellä kasvavan jättiläislehmuksen latvaa, jossa aamuauringon välke kimalteli ja kottaraisia ynnä muita laululintusia elämöi ja viserteli kilvan pajoissa vasta alkaneiden vasarankalkutusten kanssa.

— Tässä kotoni kynnyksellä, mestari Gudmund lausui juhlallisesti, kysyn sinulta vielä kerran: etkö tahdo jäädä, Heikki? Samaa asiaa olen tällä portilla tähän aikaan vuotta kysynyt sinulta jo kaksikymmentä kertaa...

— Kaksikymmentäkolme kertaa, mestari, Fabbe oikaisi syntiänsä katuvan äänellä.

— Sitä pahempi: kolmekolmatta kertaa. Sinä et enää ole nuori, niinkuin silloin kun alotit tätä maankiertäjän kesäelämääsi...

— Olin silloin yhdenkolmatta ja olen nyt jo neljänviidettä vuotias...

— Niin, ja tukkaasi on jo hiukan harmaatakin pirahtanut. Muista se, Heikki, että vierivä kivi ei ruohotu. Vielä muutamia vuosia lisää, ja paras aikasi on takanasi. Minä kysyn sinulta uudestaan: etkö tahdo luopua tästä kulkurielämästäsi, joka vie sinulta hukkaan neljä kuukautta työvuodestasi?

— Mestari, minä en voi. Sanon minkä jo ennenkin niin monasti olen sanonut: en voi pitkältä kestää pajassa oloa muuttolintujen tänne tultua.

— Eikös sinulla ole valta viettää sunnuntaipäiväsi Kortebossa, jossa kyllä lienee yhtä kaunista kuin maanteillesi varsilla?

— Ei auta, mestari. Minun täytyy maailmalle vilvottelemaan.

— Oletko ajatellut kuljeskelua maantiellä selkä kyyryssä ja tukka valjenneena? Taitaapa sekin päivä tulla.

— Olen, mestari, arvelen kuolinvuoteeni löytäväni ojassa.

— Sinä olet auttamaton, Heikki. Ja minä kun toivoin että sinä vanhetessa viisastuisit...

— Olenhan minä kahdeksan kuukautta ahkera.

— Sinä olet oiva työntekijä, joka tajuat taiteemme hienon puolen. Olisimme tänä kesänä kahden valmistaneet Roosin, herra Ture Jönssonin, loistohaarniskan, kilven ja muut sotakapineet.

— Siitähän sovittiin, että hän ne saisi jonkun päivän ennen joulua. Syyskuussa, mestari, — ei lokakuussa, vaan syyskuussa, olen, jos Jumala suo, täällä taas. Syksyllä kuljeskelu ei minua enää niin hauskuta kuin ennen. Älköön teidän oveanne, Gudmund mestari, koskaan minulta suljettako! Kun muuttolinnut alkavat lähteä meiltä talvea pakoon, tuntuu minua vetävän takaisin teitä ja pikku Margitia katsomaan.

— Hyvästi sitte, Heikki! Jää Jumalan haltuun!

Käteltiin päälle, ja Gudmund mestari lähti kävelemään pajoille päin. Fabbe seisoi tuokion aikaa ja katseli hänen peräänsä. Meni sitte kadulle. Akkuna oli äsken avattu, ja somat, aamuvirkut tytönkasvot — ne olivat mestarin tyttären — tirkistivät ulos.

— Tulethan takaisin, Fabbe?

— Tulen, pikku Margit.

— Pianko?

— Pian, pikku Margit.

— Hyvästi siksi!

— Hyvästi, sinä sulosuu (lentomuisku ikkunaan päin), sinä herttainen (toinen lentomuisku), sinä neitsyt Maarian simapiika (kaksi lentomuiskua ja päännyökkäys)!

Fabbe ei mennyt suoraan länsitullille, vaan kaupunkiin. Gudmund mestarin poika, Lauri, ylioppilas, joksi häntä nimitettiin, oli hänen kanssaan sopinut että he tapaisivat toisensa, ja odotteli häntä koulukujassa, kirkkoherra Svenin asunnon portilla. Tahtoipa myös harmaaveljistöluostarin esimunkki Mathias häntä nähdä ennenkuin hän matkalle lähtisi.

IV.

FABBEA OPETETAAN RUNOA LAUSUMAAN.

Sittekun Lauri Gudmundinpoika ja Fabbe olivat toisensa tavanneet, meni Lauri kirkkoherra Svenin koulukammioon, joka vanhastaan oli hänelle tuttu paikka, sillä siellä oli kirkkoherra hänen päähänsä päntännyt Donatuksen grammatikan sekä _versio vulgatan_ [kirkon hyväksymä latinalainen raamatunkäännös] samoin kuin hänen sukulaisensa Arvi Niilonpojan päähän, jonka isä oli ylenarvoisa herra pormestari Niilo Arvinpoika, läänillinen ja vaakunallinen mies.

Nykyään kirkkoherra ja Lauri yksissä voimin uurastelivat päästäkseen kreikkalaisen Uudentestamentin läpi. Yksi kappale tätä, joku aika sitte ulkomailta saatu, oli lukupöydällä kahden käsikirjotuksen vieressä. Toinen näistä oli Svante tohtorin käsialaa — Jönköpingissä harpunsoittajaa nimitettiin tohtoriksi — ja sisälsi tärkeimmät kreikkalaiset taivutuskaavat. Svante tohtori oli edellisenä talvena, Jönköpingissä oleskellessaan, kirkkoherran pyynnöstä ottanut vaivakseen niiden kirjottamisen ulkomuististaan. Toinen käsikirjotus oli Svanten omistama kreikkalainen sanakirja, Wessel Gansevoortin tekemä. Mutta Arvi Niilonpoika oli heittänyt hyvästi kouluhuoneen ja oli nyt maailmallinen teikarinulikka, joka muutamia päiviä ennen tepastellessaan roimahousut yllään, oli nostanut hämmästyttävää pahennusta. Harmaamunkki-veli Johannes oli asian aiheesta esiveljensä luvalla saarnannut roimahousu-perkeleestä ja itse kirkkoherra olisi ehkä tehnyt samoin, ellei asia oikeimmiten hänestä olisi näyttänyt naurettavalta ja hän olisi ollut pormestarin pöytäystävä.

Lauri vetäisi auki jonkun laatikon ja sieppasi siitä esiin pari painettua plakaattia; toisessa oli karkea puupiirros. Nämä kädessä tuli hän ulos Fabben luo ja käski tätä tavallisella rehevällä äänellään, joka päivä päivältä yhä reheni, seuraamaan itseään alas rantapuodille. Kirkkoherra oli vielä makuulla, ja koska Lauri tosin aikoi saada Fabben äänekkääksi, mutta ei kuitenkaan tahtonut herättää opettajaansa, jota hän vielä, vaikka jotenkin vähän, arasteli, oli hän aijottua koettansa varten valinnut syrjäisen rantapuodin, jonka ovi aukeni Vetterille päin.

Lauri istahti hakkuupölkyn päähän ja viittasi Fabbelle sijaa kumoon käännetyn veneen pohjalle, jonka emäpuun päällä tosin ei ollut mukava istua, mutta paremman puutteessa sentään kävi laatuun. Fabbe tarkasti Lauria, joka istui vedenkalvosta heijastavan valon välkkeessä, ja hän ajatteli itsekseen: kyllä tuo on äitinsä ilmetty kuva, vaikka rumennettu. Ei jälkeäkään Gudmund mestarista.

— Fabbe, sanoi Lauri, sinun pitää retkilläsi kulettaa näitä lentolehtiä laukussasi, ja minne vaan poikkeat taloihin, talonpoikien tuvissa tai herrastalojen keittiöissä, lukea ne julki. Niissä puhutaan merkillisistä asioista, joita kaikkien kristittyjen tarvitsee tietää. Siten sinun maankiertelysi tuottaa edes jotakin hyvää. Siksi sanoinkin äidilleni, joka tahtoi että isä peruuttamattomasti määräisi sinun valittavaksesi jommankumman, joko työhön jäämisen tai erot ikipäiviksi — sanoin: äiti, anna Fabben vieläkin lähteä Jumalan turvissa ja palata taasen tänne! Toinen plakaatti, tuo, jossa on puupiirros, sopii paremmin laulettavaksi kuin lausuttavaksi; ja laula se heille niin, että se oikein täryyttää selkäpiitä, sillä siinä kerrotaan perin kummasta enteestä, joka on lähetetty meille varotukseksi, opin ja elämän parantamiseksi. Sinulla on vankka ääni etkä hätää eksy nuotin tolalta. Tässä on paperi ja kummituksen kuva siinä ihan semmoisena kuin se nähtiin, ja alla on värssyt. Mitäs siitä tuumaat?

— Hyi! sanoi Fabbe piirroksen nähdessään, ompas se kamala otus. Onko se kala olevinaan?

— Kala se on. Laulas nyt, niin saat jotain tietää siitä, samalla kun laulat!

Fabbe katseli tekstiin ja lauloi. Laulu kajahteli pitkin vedenpintaa, niin että joku kalastaja, joka ulompana järvellä oli ruvennut verkkoansa kokemaan, käänsi päänsä maata kohden:

Pyhä kristikunta, kuule sie, jota synti ja saatana raastaa nyt hurjemmin kuin milloinkaan! Tahon oudon kumman haastaa. Kala Tyber-joesta Ruomissa, kala ongest' ilmi saapui; sen pyrstössä nähtiin kirjoitus, sen verhona munkinkaapu.

Sen seljässä roikkui kapuussi ja suuss' oli piispanhanko; sen kauhea suu oli ammollaan — kai tuo oli lemmon lanko! Se paavinkruunua niskallaan piti: selvitäs tämä pulma! Kas siinäpä kala, kala hirmuinen, kala katsoa kauhea, julma.

Ja kardinaalit ne selvittää kalan pulmaa koetti ja huomaa: Kah selvänä pyrstössä kirjotus on: Paapelin portto on — Ruoma! Tulevaisten aikain kurjuutta tämä tietää, kristikunta. Sitä mieti, mies, sitä vaimo myös! Älä torku synnin unta!

Fabben laulaessa ristiriitaiset tunteet liikkuivat Laurissa. Laulu ei tehnyt häneen ollenkaan sitä vaikutusta, jota hän oli odottanut. Häntä halutti nauraa, jota hän piti perkeleen viettelyksenä, ja häntä halutti lyödä sälliä tahallisena ilvehtijänä vasten suuta, jota mielijohdetta hän oli taipuisa luulemaan taivaasta tulleeksi. Vielä oli viimeinen säejakso jälellä, kun Lauri karkasi pystyyn, survaisi nyrkkinsä seinäpalkkiin ja huusi: Vaiti, Fabbe!

— Mikäs hätänä? kysäisi Fabbe kummastuneen näköisenä; teenhän niinkuin Lauri käski.

Lauri rauhottui ja sanoi: huomaan ettei sinun sovi laulaa tuota veisua. Sinä saatat sen naurettavaksi tuolla laulutavallasi ja ammottamalla punakan naamasi suupieliä. Sun tulee sen sijaan lukea se julki kuulijoillesi vakavasti ja pontevasti. Lue nyt näytteeksi tuo värssy! — Hän osotti sormellaan 2 värssyä. Fabbe luki: