Part 3

Sen aukeaman reunassa, jossa hän virui, seisoi nainen. Hämärästi kreivi erotti hoikan, kaunismuotoisen vartalon, näki vilaukselta valkean, damastikankaisen puvun, vihreäsamettisen _camorran_ ja hienosti valmistetun kultavyön. Mutta miehen katsetta pitivät hurmaannuksen ja kunnioituksen lumoissa naisen verrattomien kasvojen ihanuus ja hänen ihmeelliset silmänsä, jotka vastasivat toisen katseeseen lievän kummastuneesti. Hän näytti melkein lapselta pituudestaan ja naisellisista mittasuhteistaan huolimatta; niin raikkaat ja nuorekkaat olivat hänen piirteensä.

Kyynärpäänsä varassa kreivi loikoi tuokion, katsoen katsomistaan, ja hänen mielessään risteili näkyjä, joita jumalanmiehillä on ollut paratiisin pyhimyksistä.

Vihdoin lumouksen rikkoi Peppinon ääni, kun narri puhutteli tulijaa selkä orjamaisesti köyryssä. Francesco muisti, että hänen tuli esiintyä kunnioittavasti noin selvästi ylhäiselle henkilölle, hypähti pystyyn, unohtaen haavansa, ja kumarsi syvään. Sekuntia myöhemmin hän vetäisi ähkäisten henkeään, horjui, pyörtyi ja kellahti selälleen saniaisten sekaan.

NELJÄS LUKU

Monna Valentino

Vielä vuosikausien kuluttua oli Aquilan herran tapana ihan juhlallisesti vakuuttaa juuri neidon ihmeellisen kauneuden panneen hänen sielunsa sellaiseen sekasortoon, että se sekoitti hänen aistinsa ja kaatoi hänet pyörtyneenä tytön jalkojen juurelle. Että hän itse uskoi niin, sitä emme halua epäillä siitä huolimatta, että taidamme pikemmin taipua hyväksymään Fanfullan ja munkin myöhemmin lausuman — ja kreivin syvästi paheksuman — mielipiteen, jonka mukaan hänen kovin rajusti ja hätäisesti ponnahtaessaan seisomaan hänen haavansa uudelleen avautui, ja sen aiheuttama kipu ynnä verenvuodosta johtuva heikkous olivat olleet hänen äkillisen pyörtymisensä syynä.

"Kuka tämä on, Peppe?" tiedusti vastatullut narrilta, joka muisti vannomansa valan ja julkeasti valehteli, ettei hän sitä tiennyt, sekä lisäsi, että vieras oli — kuten neito saattoi nähdä — joku haavoittunut mies-poloinen.

"Haavoittunut?" kertasi tyttö, ja hänen loistavat silmänsä saivat voimakkaan säälin ilmeen. "Ja yksinkö?"

"Täällä oli muuan herrasmies häntä hoivaamassa. Madonna; mutta hän meni Fra Domenicon kanssa Aequaspartan luostariin noutamaan hänen olkapäänsä hoidossa välttämättömiä tarvikkeita."

"Mies-parka", jupisi neito, lähestyen kaatunutta. "Miten hän sai vammansa?"

"Sitä, Madonna, en osaa teille kertoa."

"Emmekö voi tehdä mitään hänen hyväkseen, ennenkuin hänen ystävänsä palaa?" kuului seuraava kysymys, samalla kun tyttö puhuessaan kumartui kreivin puoleen. "Tule, Peppino", huusi hän, "auttamaan minua! Nouda vettä tuolta purosta!"

Narri katsahti ympärilleen, etsien astiaa, ja kun hänen katseensa osui kreivin avaraan hattuun, sieppasi hän sen ja lähti asialleen. Hänen palatessaan oli neito polvillaan, tajuttoman miehen pää sylissään. Peppen tuomaan vesihatulliseen hän kastoi nenäliinaa ja pyyhki sillä kreivin otsaa, johon pitkä, musta tukka oli tarttunut takkuisena ja sekavana.

"Katso, kuinka paljon hänestä on vuotanut verta, Peppe!" pahoitteli hän. "Hänen ihokkaansa on ihan verinen, ja haavasta vuotaa yhä! _Vergine Santa!_" tuskaili hän, nyt tarkastaen pyörtyneen olkapäässä ammottavaa, rumaa haavaa, ja käyden kalpeaksi sen nähdessään. "Varmasti hän siihen kuolee ja hän on nuori, Peppino, ja noin komean näköinen!"

Francesco liikahti, ja hänen kalpeiden huuliensa välitse väreili huokaus. Sitten hän raotti raskaita silmäluomiaan, ja heidän katseensa osuivat vastakkain ja kiintyivät toisiinsa. Ja niinpä ruskeat, hellät silmät katsoivat kuumeisen raukeisiin, mustiin silmiin, samalla kun neidon käsi lempeästi piti kosteata vaatetta haavoittuneen kipeällä otsalla.

"Kauneuden enkeli!" mutisi hän haaveksivasti vasta vain puolittain tietoisena asemastaan. Sitten hän pääsi selville neidon suomasta hoivasta ja lisäsi vielä lämpimämmin ja hartaammin: "Hyvyyden enkeli!"

Toinen ei vastannut mitään lukuunottamatta sitä ja sellaisenaan se olikin kaunopuheinen vastaus — että hän punehtui, sillä hän oli juuri päässyt luostarista eikä viattomuudessaan lainkaan tuntenut maailman tapoja eikä kohteliaita puhekäänteitä.

"Onko teillä tuskia?" kysyi hän vihdoin.

"Tuskia?" kertasi kreivi, joka heräsi yhä virkeämmäksi ja jonka äänessä soinnahti halveksumisen häive. "Tuskiako? Pääni tällaisen pieluksen varassa ja taivaan pyhimys hoitamassa vammojani? Ei, minulla ei ole ollenkaan kipuja. Madonna, vaan tunnen riemua, suloisempaa kuin olen koskaan ennen tuntenut."

"Gesú! Kuinka liukas kieli!" ilvehti narri takalistolta.

"Oletko sinäkin siellä, nuori herra hulluttelija?" lausui Francesco. "Entä Fanfulla? Eikö hän ole täällä? Niin, muistan; hänhän meni Acquaspartaan munkin seurassa." Hän työnsi kyynärpäänsä alleen saadakseen enemmän tukea.

"Ette saa liikkua", kielsi neito, arvellen hänen yrittävän nousta pystyyn.

"En haluaisi sitä tehdä, armollinen neito, vaikka minun pitäisi", vastasi potilas juhlallisesti. Ja silmäillen sitten tytön kasvoja hän rohkeasti tiedusti hänen nimeään.

"Nimeni", vastasi toinen empimättä, "on Valentina della Rovere, ja minä olen Urbinon Guidobaldon veljentytär".

Kreivin kulmakarvat kohosivat.

"Onko tämä tosielämää", kummasteli hän, "vai näenkö ainoastaan unta jonkun vanhan romaaninkirjoittajan tarinasta, jossa prinsessa täten hoitaa harhailevaa ritaria?"

"Oletteko ritari?" tiedusti tyttö katseensa nyt käydessä ihmetteleväksi, sillä jopa hänenkin eristettyyn luostarielämäänsä oli tihkunut kummallisia tarinoita näistä valtavista sotureista.

"Ainakin teidän ritarinne, suloinen neito", vastasi kreivi, "ja myöskin teidän puolustaja-parkanne, jos suotte minulle sellaisen kunnian".

Nyt saivat miehen rohkeat sanat ja vieläkin rohkeammat silmäykset helakan punan leviämään tytön poskille, ja hänen katseensa kääntyi alaspäin. Mutta hänen hämmennykseensä ei sekaantunut lainkaan harmia. Hänestä ei toisen puheessa ollut lainkaan julkeutta eikä mitään sellaista, mitä uljaan ritarin ei olisi sopinut lausua sellaiselle naiselle, joka oli tullut hänen avukseen ahdingossa. Peppe, joka seisoi kuuntelemassa pannen merkille, miten kreivi esiintyi, ja tiesi, millainen asema hänellä oli, tunsi milloin ihmettelyä, milloin naljailuhalua: mutta ei kertaakaan sekaantunut keskusteluun.

"Mikä on nimenne, herra ritari?" tiedusti tyttö oltuaan hetkisen ääneti.

Haavoittuneen silmät saivat vaivautuneen ilmeen, ja kun ne suuntautuivat kysyjän ohitse narriin, huomasi hän Peppen kasvoilla ovelan ja huvitetun virnistyksen.

"Nimeni", virkkoi hän vihdoin, "on Francesco". Ja estääkseen sitten toisen kyselemästä enempää hän jatkoi: "Mutta kertokaahan, mistä johtuu, että teidän asemassanne oleva nainen on täällä yksin tuon vajamittaisen miesrukan seurassa?" Ja hän osoitti virnistelevää Peppeä.

"Seuralaiseni ovat tuolla metsässä, jonne pysähdyimme vähäksi aikaa. Olen matkalla setäni hoviin Santa Sofian luostarista, ja saattajinani ovat herra Romeo Gonzaga ja kaksikymmentä peitsimiestä. Käsitätte siis, että olen hyvästi turvattu, vaikka ei oletakaan lukuun tätä herra Peppeä eikä pyhää miestä Fra Domenicoa, rippi-isääni."

Syntyi äänettömyys, jonka Francesco vihdoin lopetti.

"Te kai olette hänen korkeutensa Urbinon hallitsijan nuorempi veljentytär?" virkkoi hän.

"En, herra Francesco", vastasi tyttö kerkeästi. "Olen vanhempi."

Kun haavoittunut kuuli sen, synkistyi hänen otsansa äkkiä.

"Saatatteko olla sama neito, joka aiotaan naittaa Gian Marialle?" huudahti hän, minkä jälkeen narri herkisti korviaan, kun taas tyttö loi kreiviin katseen, joka selvästi osoitti, kuinka vaikea hänen oli ymmärtää toisen sanoja.

"Mitä sanoitte?" kummasteli hän.

"Niin, no, en mitään", torjui kreivi huoaten, ja samassa kajahti metsästä miehenääni.

"Madonna! Madonna Valentina!"

Francesco ja neito käänsivät silmänsä siihen suuntaan, josta ääni kantautui, ja näkivät aukeamalle astuvan huikaisevan loistavan hahmon. Henkilökohtaisessa kauneudessa ja asun upeudessa hän oli hyvin Valentinan seuran arvoinen. Hänen nuttunsa oli harmaata samettia, koristettu taotusta kullasta valmistetuilla suomuksilla, ja sen alta näkyivät kultakirjailuilla somistetut liivit: hänen hattunsa oli nutun mukainen, ja sitä peitti töyhtö, jossa säihkyi kalliita helmiä: hänen kultakahvainen miekkansa oli tupessa, joka myöskin oli tehty harmaasta sametista ja jossa oli jalokiviupotuksia. Hänen kasvonsa olivat sievät kuin neitosen, silmät olivat siniset ja tukka kullankeltainen.

"Katsokaahan", lausui Peppino vakavasti, "Italian viimeistä muunnosta Apuleiuksen kultaisesta aasista!"

Nähtyään Guidobaldon ylhäisen veljentyttären polvillaan, Francescon pää yhäti sylissään, heilautti tulokas kätensä pystyyn, tehden kauhistuksen eleen.

"Taivaan pyhimykset!" huudahti hän, kiiruhtaen ryhmän luokse. "Millaista puuhaa olettekaan löytänyt? Kuka on tämä ruma miekkonen?"

"Ruma?" kuului tytön koko vastaus, joka lausuttiin syvän hämmästyneestä.

"Kuka hän on?" tiukkasi nuori mies, jonka sävy muuttui tulistuneeksi. "Ja mitä tekemistä hänellä on täällä ja tällä tavoin, teidän kanssanne? _Gesú!_ Mitä hänen korkeutensa sanoisi? Mitä hän tekisi minulle, jos saisi tiedon tästä? Kuka on tämä mies, Madonna?"

"No, kuten näette, herra Gonzaga", vastasi tyttö hieman kiivastuneena, "haavoittunut ritari".

"Hänkö ritari?" ivasi Gonzaga. "Todennäköisemmin varas, harhaileva _masnadicro_. Mikä on nimesi?" kysyi hän karkeasti kreiviltä.

Francesco vetäytyi hiukan loitommalle Valentinasta, nojasi yksinomaan kyynärpäänsä varaan ja käden liikkeellä torjui Gonzagaa pysymään etäällä.

"Rukoilen teitä, armollinen neiti, pyytämään sievää hovipoikaanne pysyttelemään vähän kauempana. Olen vielä heikko, ja hänen tuoksunsa tukehduttavat minua."

Tämän kohteliaan pyynnön valheverhon takaa Gonzaga erotti pilkallisen, halveksivan sävyn, ja se lietsoi hänen kiukkuaan.

"Minä en ole mikään hovipoika, hupsu", kivahti hän, taputti sitten käsiään vastakkain, korotti ääntänsä ja luikkasi: "Hei Beltrame! Tänne!"

"Mitä mielitte tehdä?" huudahti neito, nousten seisomaan hänen eteensä.

"Viedä tämä veijarin kahleissa Urbinoon, kuten velvollisuuteni vaatii."

"Hyvä herra, saatatte vahingoittaa siroja käsiänne, jos tartutte kiinni minuun", tokaisi kreivi kylmän välinpitämättömästi.

"Ahaa! Haluaisitteko uhkailla minua väkivallalla, lurjus?" karjaisi toinen, peräytyen puhuessaan joitakuita askelia kauemmaksi. "Beltrame!" huusi hän uudelleen. "Etkö jo joudu?"

Tiheiköstä vastasi hänelle ääni, ja teräksen kalahdellessa syöksyi aukeamalle kuusi miestä.

"Määräyksenne, hyvä herra?" pyysi heidän johtajansa, luoden katseensa vielä pitkänään viruvaan kreiviin.

"Sitokaa tuo koira!" käski Gonzaga. Mutta ennenkuin mies ennätti astua askeltakaan täyttääkseen määräyksen, sulki Valentina häneltä tien.

"Te ette saa!" komensi hän ja nyt hän oli niin toisenlainen kuin se ujostelematon lapsi, joka äskettäin oli puhellut Francescon kanssa, että viimemainittu töllisteli tyrmistyneenä hämmästyksestä. "Setäni nimessä käsken teidän jättää tämän herrasmiehen paikalleen. Hän on haavoittunut ritari, jota sain ilon hoitaa — mikä näyttää nostattaneen herra Gonzagan vihan häntä kohtaan."

Beltrame pysähtyi ja silmäili kahdella päällä vuoroin Valentinaa, vuoroin Gonzagaa.

"Madonna", lausui Gonzaga, tekeytyen nöyräksi, "sananne on lakimme. Mutta toivoisin teidän ottavan huomioon, että se, mitä käskin Beltramen tehdä, on hänen korkeutensa etujen mukaista, sillä hänen aluettaan vaivaavat nämä harhailevat rosvot. Se seikka ei liene saapunut tietoonne turvapaikassanne, luostarissa, ettekä myöskään ole vielä saanut kylliksi tietoja osataksenne verrattomassa viattomuudessanne — erottaa toisistaan roistoja ja rehellisiä ihmisiä. Beltrame, täytä käskyni!"

Valentina polki jalallaan maata kärsimättömästi, ja hänen silmiinsä tuli suuttumuksen ilme, joka teki hänet vieläkin enemmän hänen sotaisen setänsä näköiseksi. Mutta puhumaan puhkesi Peppe.

"Siitä huolimatta, että tätä asiaa sotkemassa tuntuu jo ennestään olevan kyllin paljon hupakkoja", virkkoi hän teeskennellyn valittavasti, "sallikaa minun liittyä heidän joukkoonsa, herra Romeo, ja kuunnelkaa neuvoani!"

"Tiehesi, narri;" kiljaisi Gonzaga, koettaen sivaltaa häntä ratsuraipallaan. "Emme tarvitse ilveitäsi."

"Ette kyllä; mutta tarvitsette viisauttani", tokaisi Peppe juostessaan pois Gonzagan ulottuvilta. "Kuulkaa minua. Beltrame! Vaikka emme suinkaan epäile herra Gonzagan tarkkaa arvostelukykyä, kun on erotettava toisistaan roisto ja kunniallinen ihminen, lupaan teille yhtä varmasti kuin olisin itse kohtalo, että jos nyt tottelette häntä Ja panette tämän herrasmiehen kahleisiin, joudutte itse tuonnempana sentähden kiinni paljoa ilkeämmin."

Beltrame näytti "huolestuneelta, Gonzaga epäilevältä. Valentina kiitti Peppeä katseellaan, arvellen narrin vain keksineen verukkeen edistääkseen hänen toiveitaan, kun taas Francesco, joka oli nyt noussut seisomaan, katseli toisia ja hymyili huvitettuna, ikäänkuin asia ei mitenkään koskisi häntä mieskohtaisesta. Ja sitten ilmestyivät näyttämölle Fanfulla ja Fra Domenico tilanteen kehityttyä ratkaisevaan vaiheeseensa.

"Palasittepa hyvään aikaan, Fanfulla!" huusi kreivi.

"Tämä sievä herrasmies halusi panettaa minut nuoriin."

"Panettaa teidät nuoriin?" kertasi Fanfulla kiukkuisen kauhistuneena. "Millä perusteilla, saanko kysyä?" tiedusti hän, kääntyen rajusti Gonzagaan päin.

Romeo Gonzagaan tehosi Fanfullan ylimyksellinen olemus, ja hän muuttui hämmästyttävän nöyräksi oltuaan hetkistä aikaisemmin niin ylimielinen.

"Nähtävästi, hyvä herra, erehdyin arvioidessani hänen tilaansa", puolustihe hän.

"Erehdyitte?" tokaisi kuumaverinen Fanfulla. "Entä kuka teitä pyysi arvioimaan? Menkää pääsemään eroon maitohampaistanne, poika, älkääkä sekautuko miesten asioihin, jos mielitte elää ja tulla itsekin mieheksi vielä kerran!"

Valentina hymyili, Peppe nauraa hohotti, samalla kun myöskin Beltrame ja hänen seuralaisensa myhäilivät, mikä kaikki äidytti Gonzagan kiukkua sangen pahasti. Mutta niin niukka kuin hänen viisautensa lieneekin ollut, riitti se kuitenkin käskemään häntä menettelemään järkevästi.

"Madonnan läheisyys hillitsee minua", vastasi hän väkinäisen arvokkaasti. "Mutta jos vielä kohtaamme toisemme, niin rohkenenpa näyttää teille, mitä miehuus merkitsee."

"Kenties — jos siihen mennessä olette sitä saanut." Ja kohautettuaan olkapäitänsä Fanfulla kääntyi huolehtimaan kreivistä, jota veli Domenico jo hoivaili.

Huojentaakseen tilanteen vaivaavaa tuntua Valentina ehdotti Gonzagalle, että hän komentaisi saattojoukon ratsaille ja panettaisi hänen matkatavaransa kuntoon, jotta he pääsisivät jatkamaan matkaansa, niin pian kuin fra Domenico olisi lopettanut lääkärinpuuharisa.

Gonzaga kumarsi, loi kiukkuisen katseen muukalaisiin, ärähti äkäisesti Beltramelle ja muille sotilaille: "Seuratkaa minua!" ja poistui peitsimiehet kintereillään.

Valentina oli Fanfullan ja Peppen seurassa fra Domenicon sitoessa Francescon haavaa, ja kun se tehtävä oli pian suoritettu, lähtivät he, jättäen Fanfullan ja kreivin kahden kesken. Mutta ennen lähtöään hän kuunteli Francescon kiitoksia ja salli hänen huulillaan koskettaa norsunluunvalkeita sormiaan.

Kreivi olisi saattanut puhua paljonkin, jollei muiden kolmen läsnäolo olisi häntä pidättänyt. Mutta pienen osan siitä paljosta Valentina lienee nähnyt kuvastuvan hänen silmistään, sillä koko sen päivän tyttö ratsasti miettivänä, hellä, kaihoisa hymy suupielissään. Ja vaikka hän ei osoittanutkaan olevansa pahastunut Gonzagalle, nuhteli hän kuitenkin miestä, puhuen hänen erehdyksestään. Gonzagan ylpeyttä kirveli, eikä hän paljon pitänyt toisen leikillisestä pilailusta; mutta vielä vähemmän hän piti niistä sanoista, joihin ne puettiin.

"Kuinka jouduitte niin surkean erehdyksen valtaan, herra Gonzaga?" kysyi neito useammin kuin kerran. "Miten saatoitte pitää häntä roistona — häntä, jolla oli niin ylevä ilme, ja niin kauniit piirteet?" Ja huomaamatta miehen vastauksen nyrpeyttä hän taaskin aina huoahti ja vaipui jälleen aatoksiinsa — mikä kenties sapetti Gonzagaa pahemmin kuin hänen naljailunsa.

VIIDES LUKU

Gian Maria

Viikko sen jälkeen, kun Guidobaldon veljentytär ja Aquilan kreivi kohtasivat toisensa, ratsasti viimemainittu, jonka haava oli miltei parantunut, eräänä aamuna komeasta kaariholvista, joka oli Babbianon kaupungin pääsisäänkäytävä. Portin vartiopäällikkö tervehti häntä kunnioittavasti hänen ratsastaessaan ohitse ja suvaitsi ihmetellä hänen ylhäisyytensä kasvojen kalpeutta. Eikä sen syytä kuitenkaan tarvinnut etsiä kovin kaukaa. Se oli neljän keihään kärjessä sen ympäri kaartelevan meluisan varisparven keskellä, juuri tämän saman San Bacolon portiksi nimitetyn — portin yläpuolella, ja se oli neljä poikki hakattua ihmisenpäätä.

Lähestyvän Francescon huomio oli kiintynyt näihin neljiin kasvoihin, jotka irvistivät kamalasti niiden pitkien, takkuisten hiuksien liehuessa riepujen tavoin huhtikuun tuulessa. Mutta kun hän pian ehti likemmäksi ja katsoi niitä tarkemmin, värisytti häntä tuntemisen puistatus, ja suuri kauhu täytti hänen sielunsa ja kalvensi hänen kasvojaan. Ensimmäinen niistä päistä oli uljaan ja maineikkaan Ferrabraccion, seuraava Amerino Amerinin ja muut kaksi hänen kokousyönä vangiksi joutuneiden kumppaniensa. Näytti siis siltä, että Gian Maria oli kuluneen viikon aikana ollut uutterassa puuhassa ja että tuolla, Babbianon muureilla, viruivat mätänemässä kaikki ne hedelmät, joita tuo huono-onninen salaliitto koskaan tuottaisi.

Sekunnin ajaksi välähti hänen päähänsä ajatus kääntyä takaisin. Mutta hänen luja ja peloton luonteensa kannusti häntä eteenpäin, vaikka hän olikin aivan yksin ja häntä vaivasivat sellaiset epämääräiset, ilkeät aavistukset. Kuinka paljon, aprikoi hän, Gian Maria saattoi tietää hänen omasta osuudestaan vuoristokokoukseen ja miten hänelle kävisi, jos hänen serkkunsa tietäisi, että Aquilan kreiviä oli pyydetty syrjäyttämään hänet.

Ei kulunut kuitenkaan kauan, ennenkuin hän sai tietää, että hänen mielessään liikkuneet pelokkaat arvelut olivat perusteettomia. Gian Maria otti hänet vastaan vieläkin ystävällisemmin kuin tavallisesti, sillä hän piti Francescon harkintakykyä, suuressa arvossa ja kaipasi sitä kipeästi sillä hetkellä.

Francesco tapasi hänet ruokapöydässä, joka oli häntä varten katettu palatsin loistavaa kirjastoa rikastuttavien taide- ja tiedeaarteiden keskelle. Gian Maria rakasti juuri sitä paikkaa sen hänelle tarjoamien aineellisten mukavuuksien vuoksi, ja niinpä hän muutti sen alhaisten pyyteittensä toteuttamispaikaksi milloinkaan käyttämättä sitä siihen tarkoitukseen, jota varten se oli varustettu, sillä hänellä ei ollut rahtuakaan kirjallisia harrastuksia ja hän oli yhtä oppimaton kuin kyntömiehen ohjaspoika.

Sisään astuessaan Francesco näki serkkunsa istumassa upeassa, punaisella nahalla päällystetyssä tuolissa pöydän ääressä, joka notkui valittujen herkkujen painosta ja jolla säihkyi kristallipulloja ynnä kultaisia ja emaljisia maljoja ja lautasia, ja huoneen ilma, joka aikoinaan oli ollut raskas pergamenttien ja tomuttuneiden teosten opillisesta hajusta, oli nyt pöydän pistävien tuoksujen kyllästämä.

Gian Maria oli lyhytvartaloinen ja nuoruudestaan huolimatta taipuvainen pyylevyyteen. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, kalpeat ja veltot, silmänsä siniset ja helmimäisen kiiltävät, suunsa aistillinen ja julma. Hänen yllänsä oli syrenivärisestä sametista valmistettu puku, ilveksennahkaisilla turkiksilla koristettu, ja sen hihat olivat espanjalaiseen tapaan halkonaiset, jotta sen alla oleva hienosta Rheimsin liinasta ommeltu paita pilkoitti näkyviin. Hänen kaulassaan olevassa kultaisessa ketjussa riippui _Agnus Dei_, Jumalan karitsa, joka sisälsi sälön Vapahtajan oikeata ristiä — sillä Gian Maria meni uskonnollisessa hartaudessaan sangen pitkälle.

Francescoa tervehtiessään hän oli tavallista runsassanaisempi. Hän käski kahden tarjoilemassa olevan palvelijan tuoda lautasen hänen kuuluisalle serkulleen, ja kun Aquila jyrkästi, mutta kohteliaasti kieltäytyi, vakuuttaen jo aterioineensa, vaati herttua häntä ainakin juomaan pikarin Malvasia-viiniä. Sitten kun palvelijat olivat tekokultaisesta kannusta täyttäneet maljan kreiville, käski hänen korkeutensa heidän poistua ja salli arvokkuutensa laueta ‒ jos niin sopii sanoa miehestä, joka ei milloinkaan osannut esiintyä kovin arvokkaasti ‒ vieraansa seurassa.

"Olen kuullut", alkoi Aquila, kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli sivuutettu, "outoja juttuja herttuakunnassasi punotusta salaliitosta ja San Baeolon portin harjalla näin neljän sellaisen miehen päät, jotka tunsin ja joita kunnioitin".

"Ja jotka häpäisivät kunniansa, ennenkuin heidän päänsä lehtiin variksien juhlaruuaksi. Mutta se sikseen, Francesco!" Häntä puistatti, ja hän teki ristinmerkin. "Vainajista puhuminen ruokapöydässä koituu onnettomuudeksi."

"Puhutaan sitten ainoastaan heidän rikoksestaan", ehdotti Francesco viekkaasti. "Mikä se oli?"

"Mikäkö?" äänsi herttua huvitettuna. Hänen äänensä oli heikko ja kimeähkö. "Sitä minä en pysty sanomaan. Masuccio sen tiesi. Mutta se koira ei suostunut paljastamaan salaisuuttaan eikä vehkeilijöiden nimiä, ennenkuin hänen tehtävänsä olisi suoritettu ja hän olisi saanut heidät siepatuksi valtiokavalluspuuhissa, joita hän tiesi heidän liittoutuneen valmistamaan. Mutta", jatkoi hän olivi peukalon ja etusormen välissä, "nähtävästi heidän vangitsemisensa ei käynyt niin helposti kuin hän oli luullut. Hän kertoi, että kavaltajia oli kuusi ja että heidän piti kohdata siellä seitsemäs. Ja myöskin yrityksestä palanneet miehet kertoivat eivätkä sitä häpeilleetkään että heidän kimppuunsa karkasi vain kuusi tai seitsemän ahdistajaa. Mutta he pitelivät sveitsiläisiä aika pahasti, tappoivat heistä kai yhdeksän ja lisäksi haavoittivat kymmenkuntaa, ketä vaarallisemmin, ketä lievemmin, kun taas he surmasivat hyökkääjistä ainoastaan kaksi ja ottivat vangiksi toiset kaksi. Niiden miesten päät näit San Baeolon portilla."

"Entä Masuccio?" tiedusti Francesco. "Eikö hän ole senjälkeen maininnut sinulle, ketkä olivat pakoon päässeet?"

Hänen korkeutensa oli vaiti, pureksien oliviaan.

"Kas niin; sehän koko vaikeus onkin", virkkoi hän vihdoin. "Se koira on kuollut. Hän kaatui kahakassa. Kitukoon hän helvetissä itsepintaisen umpimielisyytensä tähden. Ei, ei!" Hän hillitsi itseään hätäisesti. "Hän on kuollut, ja tämän petoksen salaisuus samoin kuin kavaltajien nimetkin tuhoutuivat hänen muassaan. Mutta minä olen lempeä mies, Francesco, ja niin pahasti kuin se koira tekikin minulle vääryyttä, kiitän taivasta siitä, että olen kyllin armollinen lausuakseni: Suokoon Jumala rauhan hänen halvalle sielulleen!"

Kreivi heittäytyi tuoliin yhtä paljon salatakseen kasvoillaan mahdollisesti näkyviä huojennuksen merkkejä kuin halusta istua.

"Mutta kaihan Masuccio toki jätti sinulle jonkinlaisia tietoja!" huudahti hän.

"Perin niukasti", vastasi Gian Maria harmistuneesti. "Niin se salaileva vintiö aina menetteli. Se kirottu! Hän väitti minulle suoraan, että jos tietäisin, lörpöttelisin asiasta. Oletko milloinkaan kuullut kenenkään olleen niin sietämättömän julkean ruhtinastaan kohtaan? Muuta hän ei suostunut ilmaisemaan minulle kuin sen, että vireillä oli salaliitto, jonka tarkoituksena oli syöstä minut valtaistuimeltani, ja että hän aikoi vangita salaliittolaiset ja samalla sen miehen, jota he aikoivat pyytää nousemaan paikalleni. Harkitsehan sitä, Francesco! Sellaisia murhasuunnitelmia kutovat rakastavat alamaiseni minun tuhokseni minun, joka hallitsen heitä kultavaltikalla, koko Italian lempeimmän, oikeamielisimmän ja auliimman ruhtinaan! _Cristo buono!_ Ihmetteletkö, että menetin kärsivällisyyteni ja pistätin heidän katalat päänsä keihäisiin?"

"Mutta etkö maininnut, että kaksi näistä salaliittolaisista tuotiin tänne elävinä?"

Herttua nyökkäsi; hänen suunsa oli liian täysi puhumista varten.

"Mitä sitten kävi ilmi, kun heidät tutkittiin ja tuomittiin?"