Part 2

"Hylätkää sellaiset toiveenne!" keskeytti kreivi, pudistaen päätänsä juhlallisesti. Ja ennenkuin sitten ehdittiin hiiskua mitään, ponnahti nuori Fanfulla degli Arcipreti äkkiä seisoalleen otsa rypyssä ja huolestuksen ilmeen levitessä hänen kauniille kasvoilleen. Sekunnin ajan hän seisoi sillä tavoin; sitten hän meni ripeästi ovelle, avasi sen ja jäi seisomaan kuunnellen, kokoontuneen seurueen siunaillessa häntä kummastuneesti. Mutta hänen kääntyessään päästämäänsä varoitushuudahdusta ei tarvittu selittämään hänen omituista käyttäytymistään. Hetkisen kestäneen pingoittuneen hiljaisuuden aikana, joka oli seurannut hänen äkkiä avattuaan oven, he olivat erottaneet ulkoa marssiaskelten etäistä töminää.

TOINEN LUKU

Vuoristopolulla

"Sotaväkeä, hyvät herrat!" oli Fanfulla huudahtanut. "Meidät on kavallettu!"

He silmäilivät toisiaan tuikeasti, ja heidän kasvoistaan kuvastui tuimuus pelon sijalla, joka olisi vallannut kehnommat sielut.

Sitten Aquila nousi hitaasti pystyyn, ja samalla nousivat muutkin, katsellen aseitaan. Hiljaa hän äänsi nimen: "Masuccio Torri."

"Niin", säesti Lodi katkerasti. "Kunpa olisimme ottaneet varteen varoituksenne! Masuccio se varmastikin on, ja hänen kintereillään hänen viisikymmentä palkkasotilastaan. Sen verran niitä ainakin on, sen olen valmis vannomaan töminästä päätellen", vakuutti Ferrabraccio. "Ja meitä ainoastaan kuusi, ilman haarniskoja."

"Seitsemän", oikaisi kreivi lyhyesti, ottaen hatun päähänsä, ja hellitti tupessa olevaa miekkaansa.

"Ei suinkaan, teidän ylhäisyytenne!" esteli Lodi, laskien kätensä kreivin käsivarrelle. "Te ette saa jäädä joukkoomme. Olette ainoa toivomme Babbianon ainoa toivo. Jos meidät on tosiaankin kavallettu vaikka en jaksa käsittää millä hornamaisella tavalla se olisi käynyt ja tiedetään, että tänne kokoontui tänä iltana kuusi valtiopetturia juonittelemaan Gian Marian valtaistuinta vastaan, niin sen ainakin vannon, ettei tiedetä teidän aikoneen tulla meitä kohtaamaan. Hänen korkeutensa saattaa arvailla, mutta varmasti hän ei voi tietää, ja jos te vain pääsette pakoon, on kaikki kenties vielä hyvin — paitsi meitä, joista ei ole väliä. Lähtekää, herra kreivi! Muistakaa, että lupasitte pyrkiä serkkunne ylipäälliköksi, ja suokoon Jumala ja hänen autuaat pyhänsä teidän ylhäisyydellenne menestystä."

Vanhus tarttui nuoren miehen käteen, taivutti päätänsä, kunnes hänen kasvonsa piilottuivat hänen pitkään, valkeaan tukkaansa, ja painoi toisen kädelle vasallin suudelman. Multa Aquilasta ei niin helposti selviydytty.

"Missä ovat ratsunne?" tiedusti hän.

"Lieassa majan takana. Mutta kukapa uskaltaisi ratsastaa yöllä tätä jyrkännettä alas?"

"Minä esimerkiksi uskallan", vastasi nuori mies varmasti, "ja samoin uskallatte te kaikki. Pahin, mitä meille voi sattua, on niskan taittuminen, ja yhtä mielelläni taittaisin niskani Sant' Angelon kallioilla kuin sallisin Babbianon pyövelin katkaista sen."

"Uljaasti sanottu, kautta pyhän neitsyen!" kajautti Ferrabraccio. "Ratsaille, hyvät herrat!"

"Mutta ainoa tie on se, jota myöten he tulevat", esteli Fanfulla. "Kaikkialla muualla on kallio äkkijyrkkä."

"No sitten, sinä simainen viettelijä, menemme heitä vastaan", tokaisi Ferrabraccio hilpeästi. "He ovat jalkaisin, ja me syöksymme heidän ylitsensä kuin vuoritulva. Tulkaa, hyvät herrat, joutuin! He alkavat olla likellä."

"Meillä on ainoastaan kuusi hevosta, ja meitä on seitsemän", huomautti joku.

"Minulla ei ole ratsua", virkkoi Francesco. "Minä seuraan teitä jalkaisin."

"Mitä!" huudahti Ferrabraccio, joka nyt näkyi ottaneen yrityksen komentovallan käsiinsä. "Pyhä Mikaelimmeko jälkijoukkoon! Ei, ei. Te, da Lodi, olette liian vanha tähän, työhön."

"Liian vanhako?" kivahti vanhus, oikaisten täyteen mittaan vartalonsa, joka vielä oli sangen kunnioitustaherättävä, samalla kun hänen silmänsä näyttivät syttyvän palamaan, kun hänen soturiarvostaan lausuttiin tällainen halventava vihjaus. "Jos aika olisi toisenlainen, Ferrabraccio, saattaisin vielä vaatia lupaa näyttää teille, kuinka paljon nuorekkuutta minussa on vielä jäljellä. Mutta —" Hän vaikeni. Hänen äkäinen katseensa oli osunut kreiviin, joka seisoi vartomassa ovella, ja hänen kasvonilmeensä muuttuivat tyyten. "Olette oikeassa, Ferrabraccio, olen tosiaankin jo vanha — lapsellinen hupakko. Ottakaa te ratsuni ja lähtekää!"

"Entä te?" kysyi kreivi huolestuneena.

"Minä jään tänne. Jos te suoritatte tehtävänne hyvin joutuessanne noiden palkkalaisten kimppuun, eivät he häiritse minua. Heidän päähänsäkään ei pälkähdä, että yksi meistä on jäänyt jälelle. He ehättävät vain teidän jälkeenne, sittenkun te olette raivanneet tienne heidän lävitseen. Menkää, menkää, hyvät herrat, tai kaikki on hukassa!"

He tottelivat häntä nyt niin kiireisesti, että siihen miltei näytti sekaantuvan pakokauhua. Vimmaisen hätäisesti Fanfulla ja eräs toinen kiskoivat hevosten lieat irti, ja hetkistä myöhemmin he kaikki olivat satulassa ja valmiina hirvittävälle ratsastusretkelleen. Ilta oli pimeä, mutta ei liian pimeä. Taivas oli pilvetön, ja tähtiä tuikki tiheässä, samalla kun kuusirppi puolestaan loi valoa tielle, jota myöten heidän piti edetä. Mutta rosoisella ja epävarmalla vuoristopolulla olivat varjot kyllin synkät tehdäkseen yrityksen epätoivoiseksi.

Väittäen tuntevansa tien paremmin kuin kumppaninsa, Ferrabraccio sijoittui etunenään kreivi vierellänsä. Heidän jäljessään tulivat muut neljä kaksi aina rinnakkain. He seisahtuivat pienelle kielekkeelle heidän vasemmalla puolellaan kohoavan mahtavan kallion varjoon. Sieltä saattoi tarkastaa vuorenrinnettä niin hyvin kuin sitä sellaisessa valossa erotti. Jalkojen töminä kuului kovemmin ja lähempää, ja siihen sekaantui aseiden kalinaa. Heidän edessään oli polku, joka vietti noin sadan metrin päässä olevalle ensimmäiselle taipeelle. Heidän allaan, oikealla puolella, ilmestyi mutkitteleva polku jälleen näkyviin, työntyen puolikymmentä metriä ulospäin ja sieltä osui Fanfullan silmään himmeätä kuunvaloa heijastava, välkkyvä teräs. Hän kiinnitti siihen Ferrabraccion huomiota, ja tämä uskalias soturi antoi heti määräyksen lähteä liikkeelle. Mutta Francesco ehkäisi sen.

"Jos niin teemme", huomautti hän, "joudumme heidän kimppuunsa tuon polvekkeen takana, ja sen kohdalla meidän on pakko hiljentää vauhtiamme välttyäksemme suistumasta kallion reunalta syvyyteen. Sitäpaitsi saattavat hevosemme niin tiukassa paikassa pettää ja kompastua. Missään tapauksessa emme syöksy heidän niskaansa yhtä rajusti kuin siinä tapauksessa, että odotamme siihen saakka, kunnes he ehtivät suoraan eteemme. Siihen mennessä salaa tämä pimento meidät heiltä."

"Olette oikeassa, herra kreivi. Me odotamme", tuli vastaus empimättä. Ja heidän odottaessaan Ferrabraccio jupisi hilpeästi:

"Joutua kiinni tällaisessa satimessa! Saatanan ruumis! Oli hulluutta järjestää kohtaus majaan, johon pääsee vain yhtä tietä myöten."

"Olisimme ehkä voineet peräytyä takapuolen kallioita myöten", sanoi Francesco.

"Olisimme tosiaankin, jos olisimme olleet varpusia tai vuoristokissoja. Mutta kun olemme ihmisiä, on tämä tie ainoa ja perin kurja tie se onkin. Toivoisin, että minut haudattaisiin Sant' Angelossa, herra kreivi", jatkoi hän kujeillen. "Se on mukavan likellä; sillä kerran suistuttuani vuoren partaalta ei mikään, sen voin vannoa. Seisahduta minua, ennenkuin saavun laaksoon — kasana särkyneitä luita."

"Vankkoina nyt, hyvät ystävät!" murahti Aquilan ääni. "He tulevat."

Ja tuon turmiollisen käänteen takaa he nyt marssivat näkyviin — osasto teräskypärisiä, teräksellä panssaroituja miehiä, pertuska olalla. Nyt he pysähtyivät hetkiseksi, niin että odottava seurue melkein luuli, että se oli havaittu. Mutta pian he oivalsivat tulijoiden seisahtuneen sitä varten, jotta vitkastelleet ennättäisivät muiden joukkoon. Masuccio ei jättänyt mitään sattuman varaan; hän tahtoi kaikki viisikymmentä miestänsä mukaan ennenkuin uskaltautui hyökkäykseen.

"Nyt", mutisi kreivi, vetäen hattunsa tiukemmin otsalleen, jotta se salaisi hänen kasvonpiirteensä paremmin. Sitten hän nousi seisomaan jalustimissaan, heilautti miekkansa korkealle ja päästi äänensä uudelleen kuuluville. Mutta enää se ei ollut kuiskaus. Se kajahti kuin torventörähdys, ja sen kaiku kiiri pitkin vuoren kuvetta.

"Eteenpäin! Pyhä Mikael ja Pyhä Neitsyt!"

Tämä valtava luikkaus, jota seurasi kavioiden jyminä, pani lähestyvät palkkasotilaat pysähtymään; kuului Masuccion ääni, joka kehoitti heitä pysymään lujina, laskeutumaan polvilleen ja torjumaan hyökkäyksen keihäillään ja kiroillen vakuutti heille, että heidän vastassaan oli vain puolikymmentä miestä. Mutta vuoriston kaiku oli pettävä, eikä alaspäin kiitävä kaviontöminä kuulostanut johtuvan puolestakymmenestä ratsastajasta, vaan kokonaisesta rykmentistä. Masuccion sadatuksista huolimatta etumaiset kääntyivät, ja samalla hetkellä olivat ratsastajat heidän niskassaan, heidän seassaan ja päällänsä, kuten valtava tulva, josta Ferrabraccio oli puhunut.

Kymmenkunta sveitsiläistä sortui maahan heti hyökkäyksen alussa, ja toiset kymmenen, jotka oli paiskattu syrjään ja suistuneet jyrkänteen reunalta, olivat puolitiessä laakson pohjalle, ennenkuin ratsujoukko kohtasi vastarintaa. Masuccion jäljelläolevat miehet koettivat reippaasti hillitä tätä ihmiskoskea nyt, kun huomasivat kuinka vähäinen heidän vastustajainsa lukumäärä oli. He saivat peitsensä toimimaan, ja muutamia minuutteja riehui taistelu kuurnana kapealla tiellä. Ilman täyttivät teräksen kirskuna ja kalahtelu ihmisjalkojen ja hevosenkavioiden töminä sekä haavoittuneiden kirkaisut ja kiroukset.

Aina etumaisena Aquilan kreivi otteli vimmaisesti. Eikä hän taistellut ainoastaan miekallaan, mutta samalla myöskin ratsullaan. Karautettuaan hevosensa pystyyn takajaloilleen hän aina käänsi sitä ja antoi sen laskeutua sellaiselle kohdalle, jossa sitä vähimmin odotettiin, sivallellen samalla ympärilleen miekallaan. Turhaan yrittivät sveitsiläiset kaataa hänen ratsuaan piikeillään: hänen liikkeensä olivat niin vikkelät ja raivokkaat, että ennenkuin he ehtivät toteuttaa aiettaan, hän oli sitä miettivien kimpussa, pakottaen heidät nahkaansa pelastaakseen hajaantumaan pois ulottuvilta.

Tällä hurjalla tavalla hän raivasi itselleen tietä, ja onni suosi häntä niin hyvin, että ne iskut, joita hänen ohitse kiitäessään huimasti tähdättiin häneen, menivät kaukaa hänen sivuitseen. Vihdoin hän oli melkein tyyten selviytynyt ahdingosta, ja hänen edessään oli enää ainoastaan kolme miestä. Taaskin hänen ratsunsa kohosi, takajaloilleen, korskuen ja huitoen ilmaa kavioillaan kissan tavoin, ja kaksi hänen edessään olevista kolmesta palkkasotilaasta pakeni silmittömästi syrjään. Mutta kolmas oli rohkeampaa ainesta, laskeutui toisen polvensa varaan ja suuntasi piikkinsä hevosen vatsaa kohti. Francesco yritti vimmaisesti pelastaa kimon, joka oli niin uljaasti häntä palvellut, mutta se oli liian myöhäistä. Se laskeutui maahan ja syöksyi sitä odottavaan peitseen. Kamalasti parahtaen hevonen vaipui surmaajansa päälle, rusentaen hänet valtavan painonsa alle ja singoten ratsastajansa eteenpäin maahan. Silmänräpäyksessä hän oli pystyssä ja pyörähti ympäri siitä huolimatta, että hän oli puolittain huumaantunut putouksesta ja heikkona verenvuodosta, sillä hän oli saanut peitsenpiston hartioihinsa — mitä hän taistelun kuumuudessa ei siihen saakka ollut huomannut. Hänen kimppuunsa riensi kaksi palkkasoturia, samat kaksi, jotka viimeiseksi olivat väistyneet hänen tieltänsä. Hän terästäytyi heitä torjumaan, arvellen viimeisen hetkensä tosiaankin koittaneen, mutta samassa Fanfulla degli Arcipreti, joka oli seurannut hänen kintereillään tungoksen lävitse, nyt karkasi takaapäin hänen ahdistajainsa kimppuun ja ratsasti heidät kumoon. Kreivin vierellä hän seisautti hevosensa ja ojensi kättänsä. "Nouskaa taakseni, teidän ylhäisyytenne!" kehoitti hän. "Ei ole aikaa", vastasi Francesco, joka havaitsi viiden tai kuuden hahmon kiiruhtavan heitä kohti. "Pysyttelen kiinni jalustinhihnassanne, tällä tavoin. Nyt kannustakaa!" Ja odottamatta, että Fanfulla tottelisi, hän sivalsi miekkansa lappeella iskun ratsun lautasille, ja hevonen ponnahti eteenpäin. Siten he nyt jatkoivat vaarallista laskeutumista. Fanfulla ratsastaen ja kreivi puolittain juosten, puolittain riippuen hänen jalustimessaan. Kun he vihdoin olivat taivaltaneet lähes kilometrin sillä tavoin ja matkanteko oli käynyt helpommaksi, pysähtyivät he, jotta kreivi voisi nousta kumppaninsa taakse ratsun selkään, ja heidän nyt ratsastaessaan eteenpäin maltillisempaa vauhtia Francesco oivalsi, että hän ja Fanfulla olivat ainoat, jotka olivat tulleet lävitse äskeisestä ilkeästä paikasta. Uljas Ferrabraccio, satojen tiukkojen ottelujen sankari, oli sortunut siihen maineettomaan kohtaloon, jota hän puolittain leikillään oli ennustanut itselleen. Hänen ratsunsa oli pettänyt hänet heti hyökkäyksen alussa, pillastunut, ja vaikka hän koettikin hillitä sitä, pyörtänyt sivulle, kunnes se oli menettänyt jalansijansa ja sekä mies että eläin olivat suistuneet kallion reunalta. Amerinin oli Fanfulla nähnyt kaatuvan, kun taas muut kaksi, joilta molemmilta oli ratsut surmattu, epäilemättä olivat Masuccion vankeina.

Noin viiden kilometrin päässä Sant' Angelosta Fanfullan väsynyt hevonen kahlasi Metauron poikki, ja niin he yön toisella tunnilla saapuivat Urbinon alueelle, jossa he sillä kertaa saattoivat katsoa olevansa turvassa kaikelta takaa-ajolta.

KOLMAS LUKU

Säkkinen kaulanauha ja kirjava asu

Narri ja munkki olivat joutuneet riitaan, ja — mainittakoon se munkin häpeäksi ja narrin kunniaksi — heidän kiistansa aihe oli nainen. Ja kun munkki oli huomannut, ettei hän mitenkään kyennyt pitämään narrille puoliaan sanoilla, ja kun hänen vartalonsa ja raajansa olivat yhtä pulleat ja vankat kuin toinen oli näivettynyt ja rujomuotoinen, oli hän temmannut jalastaan anturakenkänsä voidakseen sillä ajaa perustelunsa kyllin tehokkaasti ilveilijän kalloon. Silloin oli narri perin arkana olentona livistänyt suinpäin pakoon puiden lomitse.

Juostessaan, narri kun oli, pää käännettynä taaksepäin nähdäkseen, seurasiko tuo kelpo isä häntä, hän ei lainkaan havainnut puolittain sanajalkojen piilottamana loikovaa olentoa eikä ehkä olisi aavistanutkaan siellä olevan ketään, jollei hän makaajan yli harpatessaan olisi kompastunut ja kellojen kilistessä kellahtanut käyrälle nenälleen.

Hän nousi istumaan ähkyen, mihin kirouksella vastasi mies, jonka kupeeseen hän oli kuopaissut liitävillä jaloillaan. Molemmat silmäilivät toisiaan ällistyneinä, toinen lisäksi kiukustuneena, toinen säikähtyneenä.

"Olkoon heräämisenne hyvä, jalo herra!" lausui narri kohteliaasti; sillä herättämänsä miehen ilmeestä ja koosta hän päätteli kohteliaisuuden häntä ehkä parhaiten auttavan.

Toinen tähysti häntä uteliaasti, mikä olikin luonnollista, sillä oudommannäköistä olentoa olisi ollut vaikea löytää Italiasta.

Hän oli kyssäselkäinen, vajamittainen, hentoraajainen: hänen yllänsä oli ihokas ja housut, päässänsä hiippa, jonka toinen puoli oli musta, toinen tulipunainen, kun taas hänen olkapäillensä riippui samasta hiipasta — joka tiukasti kehysti hänen rumia, pieniä kasvojaan — liuskainen kaulus, ja sen jokaiseen kärkeen oli kiinnitetty pieni, hopeinen kello, joka välkkyi auringonpaisteessa ja kilisi hänen liikkuessaan. Tuuheiden kulmakarvojen alta säestivät kirkkaat, pöllömäisen etäällä toisistaan olevat silmät hänen suunnattoman suunsa pahankurisen leikillistä sävyä.

"Kirous sinulle ja sille, joka sinut lähetti!" oli hänen saamansa vastatervehdys. Sitten mies hillitsi kiukkunsa ja purskahti nauramaan nähtyään ilveilijän silmiin välähtäneen pelokkaan ilmeen.

"Pyydän anteeksi — pyydän sitä mitä nöyrimmästi, teidän ylhäisyytenne", rukoili narri yhäti peloissaan. "Minua ajettiin takaa."

"Ajettiin takaa?" kertasi toinen, jonka äänessä soinnahti äkkiä heränneen levottomuuden häive. "Entä suvaitsetko ilmaista, kuka ajoi?"

"Itse piru, naamioituneena dominikaaniveljen järeään ruhoon ja hahmoon."

"Lasketko pilaa?" tuli äkäinen kysymys.

"Pilaako? Jos olisitte saanut hänen ilkeän anturansa olkapäittenne väliin, kuten minä sain, niin ymmärtäisitte, kuinka vähän mieleni tekee laskea leikkiä."

"No, vastaa minulle suoraan, jos sinulla on kylliksi älyä siihen", tiukkasi toinen äänensä käydessä yhä äkäisemmäksi, "onko täällä munkki läheisyydessä!"

"Niin, kyllä täällä on ‒ tuhotkoon hänet kauhea rutto! väijymässä tuolla pensaikossa. Hän on liian lihava juoksemaan: muutoin olisitte nähnyt hänet kintereilläni puettuna noihin kostavan vihan tamineihin, jotka ovat taistelevan kirkon tunnusmerkki."

"Mene noutamaan hänet tänne!" kuului lyhyt vastaus.

"_Gesú!_" ähkäisi narri ihan tosissaan säikähtyneenä. "Enpä menekään hänen likelleen, ennenkuin hänen kiukkunsa jäähtyy en, vaikka suomisitte minua ja lahjoisitte minua Pyhän Pietarin perinnöllä."

Mies kääntyi toisaalle kärsimättömästi ja huusi kovemmin olkansa ylitse:

"Fanfulla!" Ja hetkisen kuluttua hän luikkasi uudelleen: "Hohoi, Fanfulla!"

"Olen täällä, teidän ylhäisyytenne", vastasi ääni heidän oikealla puolellaan kasvavasta pensaikosta, ja melkein heti nousi pystyyn sen katveeseen nukkumaan laskeutunut perin komea-asuinen nuori mies, kiertäen heidän luoksensa. Narrin nähdessään hän seisahtui tätä tarkastamaan, samalla kun narri samalla tavoin vastasi kohteliaisuuteen hämmästyneenä ja uteliaana. Sillä siitä huolimatta, että Fanfullan asu oli kärsinyt edellisen illan temmellyksessä, oli se sittenkin hyvin upea, ja hänen päässänsä olevaan samettilakkiin oli kiedottu jalokivinauha. Mutta narriin ei niin voimakkaasti tehonnut hänen pukunsa komeus kuin se seikka, että niin silminnähtävästi ylhäinen henkilö käytti sellaista nimitystä ja esiintyi niin nöyrän kunnioittavasti puhutellessaan tätä vaatimattomassa asussa olevaa miestä, johon hän oli kompastunut. Sitten hänen katseensa siirtyi jälleen kyynärpäänsä varassa loikovaan mieheen, ja nyt hän huomasi kultaverkon, johon muukalaisen tukka oli laitettu ja jollaisia alhainen rahvas ei suinkaan yleisesti käyttänyt. Hänen pienten, kiiluvien silmiensä huomio kääntyi kokonaan hänen edessään oleviin kasvoihin, ja äkkiä leimahti niihin tuntemuksen välke. Hänen kasvoissaan tapahtui muutos, ja joskin ne olivat olleet eriskummaiset, muuttuivat ne vieläkin eriskummaisemmiksi pikaisesti saadessaan kunnioituksen ilmeen.

"Aquilan kreivi!" mutisi hän, kapsahtaen pystyyn.

Tuskin hän oli ehtinyt oikaista vartensa suoraksi, kuu hänen olkapäähänsä tarttui käsi, ja Fanfullan tikari välkkyi hänen ällistyneiden silmiensä edessä.

"Vanno käsi tämän ristillä, ettet milloinkaan hiisku hänen ylhäisyytensä täälläolosta! Muutoin saat sen kärjen typerään sydämeesi."

"Vannon, vannon!" huusi narri pelokkaan hätäisesti käsi tikarin kahvalla, jonka Fanfulla nyt ojensi häntä kohti.

"Nouda nyt pappi, kelpo narri!" kehoitti kreivi, hymyillen kyssäselän äkilliselle pelolle. "Sinun ei tarvitse pelätä meitä ollenkaan."

Ilveilijän poistuttua suorittamaan asiaansa Francesco kääntyi kumppaninsa puoleen.

"Fanfulla, olette kovin varovainen", virkkoi hän huolettomasti hymyillen. "Mitä väliä sillä olisi, jos minut tunnettaisiin?"

"En soisi sen tapahtuvan kuningaskunnan hinnastakaan teidän ollessanne niin likellä Sant' Angeloa. Me kuusi viimeöisen kohtauksen osanottajaa olemme tuomitut — ne meistä, jotka eivät ole vielä kuolleet. Minä ja Lodi, jollei hän joutunut kiinni, saatamme pelastautua pakenemalla. Babbianon alueelle en enää koskaan laske jalkaani, niin kauan kuin Gian Maria on herttua, jollen ole kyllästynyt tähän maailmaan. Mutta seitsemännestä — teistä itsestänne ei salaisuus ole voinut tulla ilmi, kuten kuulitte Lodin vannovan. Mutta jos hänen korkeutensa kuulisi teidän olleen näillä tienoin ja minun seurassani, saattaisi epäluulo johtaa hänet hankkimaan asiasta selvyyden."

"Niin! Entä sitten?"

"Sitten?" kertasi toinen, silmäillen Francescoa hämmästyneenä. "Niin, sitten raukeaisivat ne toiveet, jotka olemme teihin perustaneet — jokaisen miehennimen arvoisen babbianolaisen toiveet. Mutta tuossahan tulee narri-ystävämme, ja hänen kintereillään on munkki."

Fra Domenico — se oli hänen perin sopiva nimensä, tämän pyhän Dominikuksen seuraajan — uhkui lähestyessään juhlallisuutta, jota pikemmin huokui hänen pyylevästä vartalostaan kuin kutsumuksensa arvon ylpeästä tunnosta. Hän kumarsi Fanfullalle, niin että hänen leveät, tulipunaiset kasvonsa painuivat näkymättömiin ja näkyviin tuli niiden sijasta keltainen, sileäksi ajeltu päälaki. Se teki samanlaisen vaikutuksen kuin aurinko olisi painunut mailleen ja kuu noussut sen sijalle.

"Oletteko lääketaitoinen?" tiedusti Fanfulla lyhyesti.

"Kyllä jonkun verran, jalo herra."

"Sitokaa sitten tämän herrasmiehen haavat!"

"Mitä? _Dio mio!_ Oletteko siis haavoittunut?" alkoi munkki, kääntyen kreivin puoleen, ja olisi lisännyt muita yhtä tärkeitä kysymyksiä, mutta Aquila veti rintasuojuksensa syrjään olkapäältä ja vastasi hänelle nopeasti:

"Kas tässä, herra pappi."

Huulet huolestuneesti supussa olisi munkki laskeutunut polvilleen, jollei Francesco olisi oivaltanut, kuinka vaivaloinen sen liikkeen täytyi olla, ja noussut heti pystyyn.

"Ei se ole niin paha, etten jaksaisi seistä", sanoi hän, antautuen munkin tarkastettavaksi.

Viimemainittu lausui sen mielipiteen, ettei haava ollut lainkaan vaarallinen, kuinka tuskallinen se saattoikin olla, minkä jälkeen kreivi käski hänen sitoa sen. Siihen Fra Domenico vastasi, ettei hänellä ollut voiteita eikä siteitä, mutia Fanfulla huomautti, että hän saattaisi hankkia niitä Acquaspartan luostarista, joka oli ihan lähellä, ja tarjoutui saattamaan häntä sinne.

Niin päätettiin, ja he lähtivät, jättäen kreivin ilveilijän seuraan. Francesco levitti vaippansa maahan ja laskeutui uudelleen pitkäkseen, kun taas narri pyydettyään lupaa jäädä paikalleen kyyristyi istumaan turkkilaisen tavoin jalkojensa varaan.

"Kuka on isäntäsi, narri?" kysyi kreivi ikävystyneenä.

"On olemassa mies, joka minua vaatettaa ja ruokkii, mutta ainoa isäntäni on hulluttelu."

"Mitä varten hän sen tekee?"

"Koska olen olevinani suurempi hupsu kuin hän, joten hän verratessaan itseään minuun luulee olevansa viisas, mikä hivelee hänen itserakkauttaan. Lisäksi kenties siitäkin syystä, että olen niin paljoa rumempi kuin hän, joten hän taaskin meitä verratessaan saattaa pitää itseään suunnattoman kauniina."

"Omituista, eikö olekin?" rohkaisi kreivi häntä.

"Ei puolittainkaan niin kummallista kuin se, että Aquilan kreivi loikoo täällä karkeassa asussa, haava olkapäässään ja puhelee narrin kanssa."

Francesco katsahti häneen hymyillen.

"Kiitä Jumalaa, ettei Fanfulla ole täällä sinua kuulemassa, sillä muutoin ne olisivat olleet viimeiset sanasi; sillä niin komea kuin herra Fanfulla onkin, hän on ihan hirviömäisen verenhimoinen. Minun laitani on toisin. Minä olen hyvin lempeätapainen mies, kuten lienet kuullut, herra hulluttelija. Mutta pidä varasi, että heti unohdat asemani ja nimeni, sillä muutoin saatot havaita, kuinka vähän narreja kaivataan taivaan hovissa!"

"Herra kreivi, suokaa anteeksi! Tottelen teitä", vakuutti kyssäselkä säikähtyneesti. Ja sitten kajahti metsäaukiolta ääni — naisenääni, ihmeellisen sulosointuinen ja täyteläinen ‒ huutaen: "Peppino! Peppino!"

"Emäntäni huutaa minua", selitti narri, ponnahtaen seisomaan.

"Sinulla on siis emäntä, vaikka hulluttelu on ainoa isäntäsi", tokaisi kreivi nauraen. "Mielelläni näkisin sen naisen, jonka omaisuutta sinulla on kunnia olla, herra Peppino."

"Saatte nähdä hänet, jos vain käännätte päätänne", supatti Peppino.

Välinpitämättömästi, huulillaan melkein pilkallinen hymy Aquilan herra käänsi silmänsä siihen suuntaan, johon narri oli jo menossa. Ja heti muuttui hänen ilmeensä tyyten. Hänen kasvoiltaan kaikkosi huvitetun ivallinen leima, ja sen sijalla oli nyt ihmettelyn ilme, josta kuvastui miltei kunnioitusta.