Part 9

Kaksi autoa seisoi katukäytävän vieressä, joka siinä kohden oli sangen leveä: prefektin oma ja se, jonka Weber oli hankkinut vangittua varten. Ohjaajat, jotka istuivat paikoillaan, eivät olleet huomanneet taistelua. Mutta he näkivät Caston Sauveraudin tekevän ilmamatkansa ja prefektin kuski, jonka istuimelle useita todistuskappaleita oli asetettu, tempasi ensimmäisen aseen minkä sai, se oli ebenholtsikeppi, ja ryntäsi pelottomasti karkuria vastaan.

"Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa hänet kiinni!" huusi herra Desmalions.

He yhtyivät pihan veräjällä. Se ei kestänyt kauan. Sauveraud heittäytyi vastustajansa päälle, tempasi kepin hänen kädestään ja löi sillä häntä kasvoihin, niin että se katkesi. Päästämättä kädestään keppiä syöksyi hän tiehensä kintereillään toinen kuski ja kolme salapoliisia, jotka vihdoinkin olivat tulleet ulos talosta. Hänellä oli kolmenkymmenen metrin etumatka; eräs poliiseista ampui hänen jälkeensä useita laukauksia, mutta tuloksetta.

Kun herra Desmalions ja Weber tulivat alas, tapasivat he Ancenisen Gaston Sauveraudin vuoteessa toisessa kerroksessa, kasvoiltaan harmaana. Häntä oli ammuttu päähän ja hän oli kuolemaisillaan. Muutamia minuutteja sen jälkeen oli hän kuollut.

Mazeroux, jonka haava oli aivan vähäpätöinen, kertoi, kun se oli sidottu, että Sauveraud oli vienyt heidät ullakolle ja oven ulkopuolella pistänyt kätensä vanhaan laukkuun, joka riippui seinällä muutamien kuluneiden alusvaatteiden ja takkien joukossa. Hän veti sieltä revolverin ja ampui tarkastajaan, joka kaatui paikoilleen. Kun Mazeroux kiersi kätensä murhaajan ympärille, vapautti tämä itsensä ja ampui kolme laukausta, joista kolmas sattui komisarion olkapäähän.

Taistelussa, jossa poliisilla oli kokonainen joukko kokeneita salapoliiseja käytettävinään, ja kun vihollisena oli yksi vanki, ei näyttänyt olevan kaukaisintakaan syytä pelkoon, mutta kuitenkin oli tämä vastustaja ennenkuulumattoman häikäilemättömällä viekkaudella vienyt kaksi salapoliisia syrjään, tehnyt heidät vaarattomiksi, houkutellut toiset taloon ja päässyt pakoon.

Herra Desmalions oli kalpea kiukusta ja epätoivosta. Hän huudahti:

"Hän on pettänyt meidät. Hänen kirjeensä, piilopaikkansa, liikkuva naulanpää, kaikki oli valetta. Oh, se roisto!"

Hän meni alakertaan ja siitä pihalle. Bulevardilla tapasi hän yhden salapoliiseistaan, joka oli ajanut murhaajaa takaa ja tuli takaisin aivan hengästyneenä.

"No?" kysyi hän innokkaasti.

"Herra prefekti, hän kääntyi ensimmäisestä kadunkulmasta ja siellä häntä odotti auto. Kone oli jo käynnistetty, sillä mies sai heti etumatkan."

"Mutta minun autoni?"

"Niin, nähkääs, ennenkuin se oli saatu liikkeeseen..."

"Oliko vaunu, joka hänet otti, vuokra-auto?"

"Oli".

"Silloin saamme siitä selon. Ohjaaja ilmoittautuu vapaaehtoisesti, kun hän saa lukea siitä sanomalehdissä."

Weber pudisti päätään.

"Sikäli kuin hän itse ei ole kanssarikollinen, herra prefekti. Sitäpaitsi vaikka me löytäisimmekin auton, täytyy meidän otaksua, että Gaston Sauveraud osaa peittää jälkensä. Me saamme paljon vaivaa."

"Niin", mutisi don Luis, joka oli ollut läsnä alustavassa tutkinnossa ja jäi nyt hetkeksi kahdenkesken Mazerouxin kanssa, "niin me saamme paljon vaivaa, erittäinkin jos te annatte vankienne tuolla tavoin luistaa tiehensä. Mazeroux, mitä minä eilen illalla sanoin? Sellainen lurjus! Mutta hän ei ole yksin, Alexandre. Vakuutan, että hänellä on rikostovereita... ei sataakaan metriä minun asunnostani, ajatelkaa... minun asunnostani!"

Tehtyään Mazerouxille kysymyksiä Sauveraudin käyttäytymisestä ja muista vangitsemisen yksityisseikoista palasi don Luis place du Palais-Bourbonille.

Vaikkakin se osa, jota Gaston Sauveraud oli näytellyt Morningtonin perintöjutussa, ansaitsi kaiken hänen huomionsa, ei neiti Levasseurin käytös silti aiheuttanut hänelle sen pienempää huolta. Hän ei saattanut unohtaa tämän kauhistunutta huudahdusta, hänen keskustellessaan Mazerouxin kanssa, eikä tuota kasvojen pelästynyttä ilmettä. Oli aivan mahdotonta asettaa tätä huudahdusta ja tätä ilmettä yhteyteen minkään muun kuin niiden sanojen kanssa, jotka hän oli Mazerouxille lausunut:

"Mitä! Onko rouva Fauville koettanut tehdä itsemurhan?"

Tämä tosiasia oli varma ja yhteenkuuluvaisuus itsemurhauutisen ja neiti Levasseurin voimakkaan mielenliikutuksen välillä oli aivan liian selvä, jottei Perenna olisi koettanut vetää johtopäätöksiä.

Hän meni suoraan työhuoneeseensa ja tarkasti heti käytävän, joka johti puhelinkomeroon. Käytävään, joka oli noin kuusi jalkaa leveä ja sangen matala, ei johtanut yhtään ovea, vaan oviaukon peitti samettiverho, joka melkein aina oli syrjään vedettynä, niin että työhuoneesta näkyi käytävään. Verhon takana oli nappi, jota tarvitsi vain painaa saadakseen rautaesiripun alas.

Hän painoi nappia pari kolme kertaa, ja hänen kokeensa osoitti aivan selvästi, että koneisto oli kunnossa eikä saattanut toimia ilman ulkoapäin tulevaa vaikutusta. Pitikö hänen siis otaksua, että tyttö oli tahtonut tappaa hänet! Mutta mikä oli siinä tapauksessa syy siihen?

Hän aikoi soittaa ja lähettää hakemaan neiti Levasseur'ta vaatiakseen häneltä selitystä. Mutta minuutit kuluivat eikä hän soittanut. Hän näki ikkunasta tämän kulkevan kevyin ja miellyttävin askelin yli pihan. Auringonsäde kimalteli hänen kultaisilla hiuksillaan.

Koko aamupäivän makasi don Luis sohvalla ja poltti sikareita. Hän oli huonolla tuulella, tyytymätön itseensä ja tapahtumien kulkuun, sillä ne eivät olleet antaneet hänelle ainuttakaan totuudenpilkahdusta; kaikki näytti vain olevan omiaan lisäämään sitä pimeyttä, jossa hän haparoi eteenpäin. Mutta juuri kun hän kello kaksitoista soitti aamiaista, tuli tarjoilija sisään kädessään tarjotin ja sanoi innolla, joka osoitti palveluskunnan tietävän hänen vaarallisen tilansa:

"Siellä on poliisiprefekti".

"Niinkö?" sanoi Perenna. "Missä hän on?"

"Tuolla alhaalla. Aluksi en tiennyt mitä olisi tehtävä... ja ajattelin sanoa neiti Levasseurille, mutta..."

"Oletteko varma --?"

"Tässä on hänen korttinsa."

Perenna otti tarjottimelta kortin ja luki herra Desmalionsin nimen. Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja näki kattopellin avulla yli place du Palais-Bourbonin. Siellä kulki puoli tusinaa miehiä edestakaisin. Hän tunsi ne. Ne olivat hänen tavallisia vartijoitaan, joista hän oli eronnut edellisenä iltana, mutta jotka olivat tulleet takaisin ryhtyäkseen vartioimiseensa.

"Vai niin, ei ketään muita?" sanoi hän itsekseen. "Sitten ei meillä ole mitään pelättävää ja prefektillä on vain parhaat tarkoitukset minua kohtaan. Tätä minä juuri odotin ja näyttää olleen viisasta, että pelastin hänen henkensä."

Herra Desmalions astui sisään sanaakaan lausumatta. Hän ainoastaan taivutti hiukan päätään, sen saattoi ottaa kumarrukseksi. Weber, joka oli hänen mukanaan, ei nähnyt vaivaa peittääkseen tunteitaan sellaisen miehen kuin Perennan edessä.

Don Luis ei kiinnittänyt huomiota häneen, mutta nosti mielenosoituksellisesti esiin vain yhden tuolin. Herra Desmalions katsoi kuitenkin paremmaksi kävellä kädet selän takana edestakaisin huoneessa ikäänkuin haluten vielä hiukan miettiä ennenkuin sanoisi mitään.

Hiljaisuus oli kestänyt pitkän aikaa. Don Luis odotti kärsivällisesti. Sitten pysähtyi prefekti äkkiä ja sanoi:

"Menittekö te suoraan kotiin lähdettyänne bulevardi Richard-Wallacelta?"

Don Luisia ei häirinnyt hänen tutkintotuomarimainen sävynsä ja hän vastasi: "Kyllä, herra prefekti."

"Tänne, työhuoneeseenne?"

"Niin."

Herra Desmalions oli hetken vaiti ja jatkoi sitten:

"Minä lähdin kolmekymmentä tai neljäkymmentä minuuttia teidän jälkeenne ja ajoin autolla virastooni. Siellä sain tämän pikakirjeen. Lukekaa se. Niinkuin näette, jätettiin se sisään pörssin luona puoli kymmenen."

Don Luis otti kirjeen ja luki seuraavat suurilla kirjaimilla kirjoitetut sanat:

"Täten ilmoitetaan, että Gaston Sauveraud pakoon päästyään tapasi rikostoverinsa Perennan, joka, niinkuin tiedätte, ei ole kukaan muu kuin Arsène Lupin. Arsène Lupin antoi teille Sauveraudin osoitteen päästäkseen hänestä ja saadakseen yksin Morningtonin perinnön. He yhtyivät tänä aamuna ja Arsène Lupin näytti Sauveraudille varman piilopaikan. On helppo todistaa, että he ovat tavanneet ja ovat rikostovereita. Sauveraud antoi Lupinille sen kävelykeppinsä puolikkaan, jonka tietämättään oli ottanut mukaansa. Te löydätte sen Perennan työhuoneesta ikkunoiden välissä olevan sohvan pielusten alta."

Don Luis kohautti olkapäitään. Kirje oli mieletön, sillä hän ei ollut hetkeksikään jättänyt työhuonettaan. Hän käänsi kirjeen rauhallisesti kokoon ja luovutti poliisiprefektille huomautuksitta. Hän oli katsonut parhaaksi antaa herra Desmalionsin aloittaa keskustelun.

Prefekti kysyi:

"Mitä te sanotte syytökseen?"

"En mitään."

"Onhan helppo todistaa onko se oikea tahi ei."

"Hyvin helppo; sohva on tuossa."

Herra Desmalions odotti pari kolme sekuntia, meni sitten sohvan luo ja nosti pois pieluksen. Sen alla oli kepin yläpuoli koukkuineen.

Don Luis ei voinut pidättää yllätyksen ja suuttumuksen elettä. Hän ei ollut hetkeäkään ajatellut näin hämmästyttävää mahdollisuutta ja se tuli hänelle aivan odottamatta. Hän hillitsi kuitenkin itsensä. Ei ollut olemassa mitään, joka todistaisi, että tämä olisi sama keppi jonka hän oli nähnyt Gaston Sauveraudin kädessä, ja jota tällä oli tapana käyttää.

"Minulla on toinen puolikas mukanani", sanoi prefekti vastaukseksi lausumattomaan väitteeseen. "Varasalapoliisipäällikkö Weber otti sen ylös bulevardi Richard-Wallacelta. Tässä se on."

Hän otti sen esiin päällystakkinsa sisätaskusta ja huomattiin, että molemmat puolikkaat sopivat täydellisesti yhteen.

Tuli jälleen hiljaisuus. Perenna oli yhtä neuvoton kuin vastustajatkin, hän ei ollut varustautunut kokemaan sellaista masennusta ja nöyryytystä. Hän ei voinut sitä sulattaa. Mutta minkä ihmetyön kautta oli Gaston Sauveraud näiden kahdenkymmenen minuutin kuluessa päässyt hänen taloonsa ja huoneeseensa! Vaikkapa otaksuisi, että rikostoveri asuisi täällä, ei arvoitus olisi sen helpompi ymmärtää.

"Tämä tekee tyhjäksi kaikki minun laskelmani", ajatteli hän, "ja tällä kertaa minut on myyty. Minä saatoin torjua rouva Fauvillen syytöksen ja turkoosijutun. Mutta herra Desmalions ei ikinä usko, että tämä on samanlainen koetus, ja että Gaston Sauveraud on koettanut, samoin kuin Marie Fauvillekin teki, saada minut vaarattomaksi järjestämällä niin, että tulisin vangituksi."

"No", sanoi herra Desmalions kärsimättömästi, "vastatkaa! Puolustautukaa!"

"Ei, herra prefekti, se ei hyödytä minua."

Prefekti polkaisi lattiaa ja mutisi:

"Siinä tapauksessa... siinä tapauksessa... koska te tunnustatte... koska..."

Hän pani kätensä ikkunalaudalle varustautuen avaamaan. Vihellys, ja salapoliisit ryntäisivät sisään ja kaikki olisi loppu.

"Lähetänkö hakemaan tarkastajaa, herra prefekti?" kysyi don Luis.

Herra Desmalions ei vastannut. Hän lähti ikkunan luota ja alkoi jälleen kävellä edestakaisin huoneessa. Perennan kummastellessa miksikä hän vielä epäröi, asettui prefekti toisen kerran hänen eteensä ja sanoi:

"Ja entäpä jos minä nyt jätän tämän välikohtauksen huomiotta, tahi oikeammin sanoen tapahtumana, joka ei voi saattaa teitä huonoon valoon, vaikkakin se epäilemättä todistaa palvelijoittenne petollisuutta? Jos minä otan huomioon ne palvelukset, joita olette meille tehneet? Sanalla sanoen, jos annan teidän kulkea vapaana?"

Perenna ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn. Huolimatta keppijutusta ja huolimatta siitä, että tapaukset olivat näennäisesti häntä vastaan, sai asia, juuri kun kaikki oli menossa hullusti, sen käänteen, jota hän oli alussa ennustanut, ja josta hän oli bulevardi Suchetilla kuulustelun aikana Mazerouxille maininnut. He halusivat saada hänen apuaan.

"Vapaana?" kysyi hän. "Ei mitään vakoilua enää? Ei ketään, joka seuraisi aina kintereillä?"

"Ei ketään".

"Ja jos sanomalehtijupakka minun nimeni ympärillä jatkuu, jos sanomalehtien erilaisten puheiden ja yhteensattumien kautta onnistuu nostaa yleinen mielipide minua vastaan ja minua vastaan vaaditaan toimenpiteitä?"

"Niin ei näihin toimenpiteihin ryhdytä."

"Minulla ei siis ole mitään pelättävää?"

"Ei mitään".

"Suostuuko herra Weber peruuttamaan ennalta muodostamansa mielipiteen minusta?"

"Hän tulee joka tapauksessa käyttäytymään niinkuin hän tekisi sen, eikö niin Weber?"

Varasalapoliisipäällikkö murisi muutamia sanoja, jotka saattoivat käydä suostumuksesta, ja don Luis huudahti heti:

"Siinä tapauksessa, herra prefekti, olen varmasti saavuttava voiton ja saavuttava sen virkavallan toivomuksen mukaisesti."

Kokonaisen odottamattomien tapausten sarjan jälkeen taivutti siis poliisi vapaaehtoisesti päänsä don Luis Perennan etevyyden edessä, tunnusti kaikki mitä hän oli jo tehnyt, hyväksyi kaiken mitä hän vastedes tulisi tekemään, ja päätti sen vuoksi tukea häntä, pyytää hänen apuaan ja jättää hänelle niin sanoaksemme asioiden johdon.

Se oli imarteleva kohteliaisuus. Oliko se tarkoitettu ainoastaan don Luis Perennalle? Ja eikö Lupinilla, tuolla pelottavalla, voittamattomalla Lupinilla ollut oikeutta vaatia siitä mitään osaa? Oliko mahdollista luulla, ettei herra Desmalions sisimmässään ymmärtänyt, että nuo kaksi olivat sama?

Ei mikään prefektin käytöksessä ilmaissut hänen salaisia ajatuksiaan. Hän esitti don Luis Perennalle erään niitä sopimuksia, joihin poliisi on usein pakotettu ryhtymään päästäkseen maaliinsa. Sopimus oli tehty eikä asiasta puhuttu enempää.

"Haluatteko saada minulta jotakin tietoa?" kysyi poliisiprefekti.

"Kyllä, herra prefekti. Sanomalehdet puhuivat jostain muistikirjasta, joka löydettiin päällikkö Vérot'n taskusta. Sisälsikö se jonkun johtolangan?"

"Ei. Yksityisiä muistiinpanoja, maksulistoja, siinä oli kaikki. Odottakaa, nyt muistan. Sitäpaitsi oli erään naisen valokuva, josta en ole onnistunut saamaan mitään tietoja. Luulen muuten ettei sillä ole mitään tekemistä tämän asian kanssa, enkä ole lähettänyt sitä sanomalehtiin. Tässä se on."

Perenna otti prefektin ojentaman valokuvan ja hätkähti; se ei välttänyt prefektin huomiota.

"Tunnetteko naisen?"

"En, en, herra prefekti. Aluksi minusta näytti, mutta ei, se oli vain yhdennäköisyys... jonka minä tarkistan, jos tahdotte jättää minulle kuvan täksi illaksi."

"Kyllä, täksi illaksi. Kun olette käyttäneet sitä, niin jättäkää se komisario Mazerouxille, jolle minä annan määräyksen työskennellä kanssanne Mornington-jutussa."

Keskustelu oli loppunut. Prefekti meni. Don Luis seurasi häntä ovelle. Kun herra Desmalions aikoi laskeutua alas portaita, kääntyi hän ja sanoi tyynesti:

"Te pelastitte aamulla henkeni. Jos ei teitä olisi ollut, olisi tuo lurjus Sauveraud..."

"Oh, herra prefekti..." sanoi don Luis vastustaen.

"Niin, minä tiedän, että teillä on tapana tehdä sellaisia tekoja. Teidän on kuitenkin otettava vastaan kiitokseni."

Ja poliisiprefekti teki kumarruksen kuin olisi hän kumartanut don Luis Perennan, espanjalaisen aatelismiehen ja muukalaislegioonan sankarin edessä. Weber sitävastoin pisti molemmat kätensä housuntaskuihin ja meni ohi sellaisin ilmein kuin verikoira ja heitti viholliseensa katseen täynnä mitä syvintä vihaa.

"Peijakas", ajatteli don Luis, "siinä on lurjus, joka ei laukaise ohi, kun hän saa tilaisuuden ampua minua."

Hän katsoi ulos ikkunasta ja näki herra Desmalionsin auton vierivän pois. Salapoliisit kokoontuivat päällikön taa ja lähtivät place du Palais-Bourbonilta. Piiritys oli lakkautettu.

"Ja nyt toimeen!" sanoi don Luis. "Käteni ovat vapaat ja me panemme vauhtia koneistoon."

Hän soitti palvelijaa.

"Tarjoa aamiainen ja pyydä neiti Levasseuria tulemaan sen jälkeen, haluan puhella hänen kanssaan."

Hän meni ruokasaliin ja istuutui; valokuvan, jonka herra Desmalions oli hänelle antanut, hän asetti eteensä ja tarkasteli sitä huolellisesti. Se oli vähän haalistunut ja kulunut, jommoiseksi valokuvat helposti tulevat kun ne ovat lompakossa tahi paperien joukossa, mutta kuva oli aivan selvä. Siinä oli kaunis, nuori nainen seurustelupuvussa paljain olkapäin ja käsivarsin, hymyilevin kasvoin; hiuksissa oli kukkia.

"Neiti Levasseur", sanoi hän. "Onko tämä mahdollista?"

Kuvan yhdessä kulmassa oli puoleksi poiskulunut, tuskin huomattava kirjoitus. Hän tavasi siitä "Florence", todennäköisesti tytön nimi. Ja hän toisti:

"Neiti Levasseur, Florence Levasseur... kuinka on hänen kuvansa joutunut päällikkö Vérot'n taskukirjaan? Ja mitä yhteyttä on unkarilaisen kreivin lukijattaren ja tämän seikkailun välillä?"

Hän muisti tapahtuman rautaesiripusta. Hän muisti Echo de Francen kirjoituksen, johon hän oli löytänyt käsikirjoituksen omalta pihaltaan. Ennenkaikkea ajatteli hän katkennutta keppiä työhuoneessa. Ja koko ajan koettaessaan selvittää näitä asianhaaroja, ponnistellessaan käsittääkseen mitä osaa neiti Levasseur oli näytellyt, oli hänen katseensa suunnattu valokuvaan ja hän tarkasteli suun kaunista muotoa, sen ihastuttavaa hymyilyä, kaulan miellyttävää kaarretta ja olkapäiden ihania piirteitä.

Ovi avattiin äkkiä ja neiti Levasseur syöksyi huoneeseen. Perenna, joka oli lähettänyt palvelijan pois, vei huulilleen lasin vettä, jonka hän oli juuri kaatanut. Neiti Levasseur juoksi esiin, tarttui hänen käsivarteensa, tempasi lasin ja heitti sen matolle, niin että se meni pirstaleiksi.

"Oletteko juonut siitä?" läähätti hän puoleksi tukahtuneella äänellä.

Perenna vastasi:

"En, en vielä. Miksi sitä kysytte?"

Neiti sopersi:

"Vesi tässä astiassa... vesi..."

"Mitä?"

"On myrkytetty."

Perenna hyppäsi tuolilta ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Mitä se merkitsee? Myrkytetty? Oletteko varma siitä? Vastatkaa!"

Huolimatta tavallisesta itsehallinnastaan oli hän todellakin levoton. Tuntien sen myrkyn hirveän vaikutuksen, jota hänen vastustajansa käytti ja muistaen Vérot'n, Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa ruumiit, hän tiesi, että vaikkakin oli karaistu kestämään suuria myrkkyannoksia, hän ei kuitenkaan voisi vastustaa tämän aineen kuolettavaa vaikutusta.

Tyttö vaikeni. Don Luis sanoi käskevästi:

"Vastatkaa minulle! Oletteko varma siitä?"

"En... se oli päähänpisto... aavistus... eräät asianhaarat..."

Tuntui kuin olisi hän katunut sanojaan ja nyt koettanut ottaa ne takaisin.

"Kas niin," sanoi Perenna, "minä haluan tietää totuuden. Ettekö siis ole varma siitä, että tämä vesi on myrkytetty?"

"En... se on mahdollista..."

"Mutta aivan äskenhän..."

"Minä luulin niin... mutta ei... ei..."

"Siitä on helppo vakuuttautua", sanoi Perenna ja ojensi kätensä tarttuakseen vesikannuun.

Neiti Levasseur oli nopeampi, tempasi astian ja iski sen rikki pöydän kulmaan.

"Mitä te teette?" sanoi don Luis suuttuneena.

"Minä erehdyin. Ja siihen ei maksa vaivaa kiinnittää huomiota..."

Don Luis lähti nopeasti ruokasalista. Vesi, jota hänellä oli tapana juoda, otettiin vedenpuhdistuskoneesta, joka seisoi tarjoiluhuoneen päässä ruokasalista keittiöön päin. Hän juoksi sinne, otti astian ja täytti sen vedellä puhdistuskoneesta. Sitten meni hän kauemmaksi käytävään ja huusi tallin edessä leikkivää Mirzaa, koiranpentua.

"Kas tässä", sanoi hän ja asetti astian sen eteen.

Se alkoi juoda. Mutta äkkiä se jäi seisomaan liikkumattomaksi, jännitetyin, vapisevin jaloin. Sitten sen koko ruumis rupesi vapisemaan. Se päästi kuuluviin vaikeroivan vinkunan, pyörähti pari kertaa ja kaatui.

"Se on kuollut", sanoi don Luis tunnusteltuaan penikan ruumista.

Neiti Levasseur oli seurannut häntä. Perenna kääntyi häneen ja sanoi terävästi:

"Olitte oikeassa myrkkyyn nähden; te tiesitte sen sangen hyvin. Mistä saitte tietää sen?"

Neiti Levasseur vastasi:

"Näin toisen penikan juovan tarjoiluhuoneessa. Se on kuollut. Minä puhuin asiasta kuskille ja autonohjaajalle. He ovat tallissa. Ja sitten juoksin varoittamaan teitä."

"Siinä tapauksessahan siinä ei ollut mitään epäiltävää. Miksi te sanoitte, ettette olleet varma oliko vesi myrkytettyä, sillä..."

Autonohjaaja ja kuski tulivat ulos tallista. Perenna vei tytön pois ja sanoi:

"Meidän on puheltava tästä. Menkäämme teidän huoneeseenne."

He menivät pitkin käytävää jälleen. Tarjoiluhuoneen, vierestä, sieltä, missä vedenpuhdistaja oli, lähti toinen käytävä, joka päättyi eräälle ovelle. Perenna avasi tämän oven. Se johti niihin huoneisiin, joissa neiti Levasseur asui.

He menivät hänen salonkiinsa. Don Luis sulki kaikki ovet.

"Ja nyt", sanoi hän päättävästi, "on teillä ja minulla pieni tilinteon hetki".

VII LUKU

Shakespearen teokset, 8 osa

Kaksi pientä siipirakennusta, polveutuen samalta vanhalta ajalta kuin itse talokin, oli äärimmäisenä oikealla ja vasemmalla matalasta muurista, joka erotti pihamaan place du Palais-Bourbonista. Nämä siipirakennukset olivat yhteydessä päärakennuksen kanssa ulkorakennusten kautta. Toisella sivulla olivat vaunuhuone, talli ja autovaja sekä portinvartijan tupa, toisella sivulla pesutupa, keittiöosasto ja se pieni siipirakennus, jossa neiti Levasseur asui.

Tämä pieni rakennus muodosti vain yhden asunnon, joka käsitti pimeän eteisen ja suuren, pääasiallisesti salonkina käytetyn huoneen, samalla kun toinen, makuuhuoneeksi kalustettu huone, oli oikeastaan vain alkoovi. Verho peitti vuoteen ja pesulaitteen. Kahden ikkunan kautta oli näköala place du Palais Bourbonille.

Ensimmäisen kerran astui don Luis neiti Levasseurin huoneeseen. Vaikkakin täynnä muita ajatuksia, huomasi hän kuinka hauska se oli. Se oli sangen yksinkertaisesti kalustettu, muutamia vanhoja mahonkituoleja, yksinkertainen empiretyylinen kirjoituspöytä, yhdellä raskaalla jalalla varustettu pyöreä pöytä ja muutamia kirjahyllyjä. Mutta vaaleat liinaiset ikkunaverhot tekivät huoneen iloiseksi. Seinillä riippui jäljennöksiä kuuluisien taiteilijoiden tauluista, aurinkoisia rakennuksia esittäviä piirustuksia, italialaisia huviloita, sisilialaisia temppeleitä...

Tyttö seisoi hänen edessään ja oli jälleen saavuttanut tyyneytensä; hänen kasvonsa olivat saaneet tuon arvoituksellisen ilmeen, jota oli niin vaikea selittää, erittäinkin kun hän nyt tarkoituksella oli ottanut masentuneen ilmeen, joka, sikäli kuin Perenna arvasi, oli aiottu peittämään hänen kiivaasti kuohuvia tunteitaan, joita oli vaikea hallita. Hänen silmissään ei näkynyt pelkoa eikä uhmaa. Näytti todellakin siltä kuin ei hänellä olisi ollut mitään pelättävää selityksien suhteen.

Don Luis oli hetken vaiti. Se oli kummallista ja se suututti häntä, mutta hän oli hämillään tämän naisen edessä, jota vastaan hän mielessään teki niin vakavia syytöksiä. Ja kun hän ei rohjennut pukea niitä sanoiksi, tahi sanoa suoraan, mitä ajatteli, niin hän alkoi: "Te tiedätte, mitä tapahtui talossa tänä aamuna?"

"Tänä aamuna?"

"Niin, kun olin lopettanut puhelinkeskustelun."

"Kuulin siitä palvelijoilta."

"Ette ennen?"

"Kuinka olisin saanut siitä ennen tietää?"

Hän valehteli. Oli mahdotonta, että hän puhui totta. Mutta kuitenkin oli hän puhunut niin rauhallisesti.

Perenna jatkoi:

"Selitän teille muutamilla sanoilla mitä tapahtui. Olin juuri aikeissa jättää puhelinkomeron, kun rautaesirippu, joka on kätketty seinän yläosaan, putosi alas. Kun olin vakuuttautunut siitä, etten voinut tehdä mitään, päätin yksinkertaisesti, koska minulla oli puhelin käsillä, kutsua erään ystäväni avuksi. Minä soitin majuri d'Astrignacille. Hän tuli heti ja päästi minut palvelijan avulla ulos. Tämänkö te olette kuullut?"

"Niin. Minä olin mennyt omiin huoneisiini, joka selittää sen, etten tiennyt mitään tapauksesta enkä majuri d'Astrignacin käynnistä."

"Mutta mikäli sain vapaaksi päästyäni tietää, tunsivat kaikki talossa olevat palvelijat ja te itsekin rautaesiripun olemassaolon."

"Aivan niin."

"Ja mistä tiesitte sen?"

"Kreivi Malonyilta. Hän kertoi minulle, että hänen äidinisänsä äiti, joka vallankumouksen aikana asui tässä talossa ja jonka mies joutui giljotiinin uhriksi, oli piileskellyt kolmetoista kuukautta tässä komerossa. Siihen aikaan oli rautaesirippu ollut maalattu seinän väriseksi."

"Oli vahinko, ettei minulle asiasta ilmoitettu, sillä näinollen olin vähällä tulla surmatuksi."

Tämä mahdollisuus ei näyttänyt liikuttavan tyttöä, joka sanoi:

"Olisi parasta tarkastaa koneisto sekä ottaa selko, minkä vuoksi se oli joutunut epäkuntoon. Kaikki on hyvin vanhaa ja toimii huonosti."