Part 1

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ARKIELÄMÄÄ

Kirj.

Runa [Elisabeth Beskow]

Suomentanut

Anna Kurimo

Sortavalassa, Karjalan kirjakauppa- ja kustannusliike, 1906.

1.

"Katsoppas kuinka kirkasta vesi on! Voi aivan selvään eroittaa kivet pohjassa!" huudahti Erik ihastuksissaan ja kumartui veneen laidan yli.

Hän ja hänen kaksoissisarensa Anna olivat juuri mieluisalla soutoretkellään kahdenkesken.

Heidän isänsä oli Vesterlångan kirkkoherra. Pappila sijaitsi kauniilla paikalla, Helsinglandin kauneimman järven, laajan Långsjön rannalla.

Lapset veneineen olivat kulkeneet etäälle kodista. He soutelivat nyt hitaasti pitkin Braxenlahden tyyntä vedenpintaa. Ei näkynyt jälkeäkään ihmisasunnoista. Lahtea varjostivat lehtevät rannat ja salmi, joka johti siihen varsinaisesta Långsjö-järvestä, oli niin kapea ja kiemurteleva, että sitä oli vaikea huomata. Sisarukset olivat ikäänkuin eroitetut maailmasta. Ainoastaan yhdessä kohden, mistä joku vuosi sitten oli metsä palanut, oli ranta aukea. Tuli oli kuitenkin huomattu heti alussa ja rajoitettu ulkonevaan niemeen. Siellä hohtivat nyt puolukat punaisina mustien kantojen välissä.

Oi Erik, ajatteles, että on jälellä vaan muutamia viikkoja, kunnes sinun täytyy lähteä kouluun, sanoi Anna huoaten. "Kuka sitten soutelee ja leikkii minun kanssani?" "Uh! Älä nyt ajattele mitään ikävää", vastasi poika. "Keksikäämme sen sijaan jotakin oikein hauskaa. Minä tunnen haluavani jotakin erityistä ja tavatonta juuri nyt. Etkö sinä voisi ehdottaa jotakin?"

"Poimisimmeko puolukoita palaneelta niemeltä", ehdotti hän.

"Ei, se on niin tavallista. Keksi jotakin parempaa!"

"Jospa menisimme maihin pienelle niityllemme ja rupeisimme telmimään", ehdotti Anna edelleen.

Erik katsoi miettien mainittua niittyä kohti, joka pilkisti esiin viheriänä ja houkuttelevana, tummien kuusten keskeltä.

"No, olkoon menneeksi", sanoi hän iloisesti. "Tunnen itseni todellakin halukkaaksi telmimään."

Hän ojensi reippaasti käsivarsiaan, joiden lihakset pullistuivat poikamaisen raittiina ja voimakkaina. Anna, joka istui soutamassa, suuntasi veneen rantaa kohti. Erik seisoi keulassa, ketjut kädessä, valmiina hyppäämään maihin, heti kun uskaltaisi.

Sitten kun lapset olivat sitoneet veneen rantaan, menivät he pensaikon läpi ylös niitylle ja rupesivat telmimään. Se kävi siten, että he ajoivat toisiaan takaa, reippaasti juosten ympäri, painivat ja heittivät toisiaan kumoon. Tätä kutsuttiin "kaksinkertaiseksi telmimiseksi." "Yksinkertaistakin telmimistä" harjoitettiin väliin vaihtelun vuoksi. Silloin juoksi kumpikin yksinään, heitti kuperkeikkaa ja kieri kuin mieletön ikään lyhyessä ruohossa, potkien ja viuhtoen käsillä ja jaloilla, mitä iloisimman innostuksen valtaama. Vähän aikaa teuhattuaan väsyivät lapset leikkiin ja istuutuivat, läähättäen ja nauraen vastapäätä toisiaan, maahan.

"Kuinka hauskaa sentään on telmiä! Ei se ollut niinkään hullu keksintö", sanoi Erik ja otti lakin päästään antaakseen raittiin kesätuulen vilvoittaa otsaansa.

"Niin, nyt on sinun vuorosi ehdottaa jotain hauskaa", vastasi Anna.

Erik mietti ja katseli ympärilleen. Silloin sattui hänen katseensa suureen, litteään kiveen, joka oli niityn syrjässä, ja hänen silmänsä alkoivat äkkiä säteillä.

"Entäs jos leikkisimme pakanoita", sanoi hän. "Kuinka me silloin teemme?" kysyi sisar innostuneena.

"Me loihdimme. Niin pakanatkin tekevät ja käyttävät kiviä alttareina. Tuo kivi on mainio." Ja Erik juoksi ylös.

"Mitä se loihtiminen on?" kysyi Anna ja seurasi häntä.

"Etkö sinä sitä tiedä?" sanoi hän ylenkatseellisesti. "Se on melkein samaa kuin uhraaminen."

"Mutta mitä me sitten uhraamme?"

"Täytyy keksiä jotakin", vastasi Erik ja istui aijotulle alttarilleen miettimään.

"Mutta sano, kenelle me uhraamme?" kysyi Anna, joka seisoi hänen edessään, kädet selän takana, täynnä innostusta.

"Metsän jumalalle."

"Onko semmoinen olemassa?"

"Ei, ei todellisuudessa. Mutta me leikimme, että semmoinen on, ymmärrätkö?"

"Mutta kuinka voimme me uhrata hänelle, kun häntä ei ole?"

"Oh, sinä olet niin nenäkäs. Keksi sen sijaan jotakin sopivaa uhrattavaa!"

"Soutaisimmeko palaneelle niemelle ja poimisimme puolukoita metsän jumalalle", ehdotti Anna.

Sanottu ja tehty. He soutivat sinne ja poimivat puolukoita Annan esiliinaan.

"Mutta eikö ole väärin uhrata metsän jumalalle? Eikö se ole epäjumala? Miksi emme yhtä hyvin voi uhrata omalle Jumalallemme?" kysyi Anna, kun he olivat saaneet tarpeeksi marjoja ja soutivat takaisin niitylle.

"Ei", vastasi Erik. "Hän ei pidä siitä, että Hänen kanssaan leikitään."

He astuivat maihin.

"Poltammeko me puolukat?"

"Ei, meillä ei ole tulitikkuja, mutta tehkäämme vesiuhri. Nyt olemme juhlallisia", sanoi Erik. "Asetu tuohon ja pitele puolukoita esiliinassasi, niin panen minä ne alttarille."

Anna totteli. Hänen sydämensä sykki juhlallisesta tunnelmasta, johon sekaantui vähän pelkoakin, kun veli kaamealla äänellä lausui salaperäisiä loitsuja hitaasti kourallaan ajaen puolukoita alttarille.

"Hokus pokus filolokus, memsalis, pakaralis, huks taksura, labuna kriks" luki hän.

"Oi, Erik, katsos minun esiliinaani! Mitähän äiti sanoo?" sanoi Anna, keskeyttäen juhlallisen loitsun. "Mitä nyt!" kysyi veli kärsimättömästi, keskeyttäen lukunsa.

"Katso, kuinka se on tahraantunut puolukoista", valitti tyttö.

"Ja sinä itket sitten noin vähästä! Ole sen sijaan iloinen. Näkyyhän, että metsän jumala on ottanut vastaan lahjamme, koska tahrat ovat jääneet jälelle", lohdutti Erik.

"Olisin kernaammin suonut, ettei hän olisi huolinut siitä. Nyt toruu äiti minua", mutisi Anna.

Mutta Erik ei kuunnellut häntä, vaan jatkoi lorujaan, kunnes kaikki puolukat olivat loppuneet esiliinasta.

"Nyt ajamme me vettä niiden päälle", sanoi hän, "ja sitten on uhri valmis. Liitä kätesi yhteen maljaksi, niin käy se kyllä päinsä. Me kaadamme seitsemän maljaa kumpikin."

He tekivät niin. Puolukat makasivat siinä niin kosteina, punaisina ja tuoreina. Anna ei voinut olla ottamatta hyppysellistä niistä ja pistämättä suuhunsa.

"Anna, mitä sinä teet?" huudahti Erik niin kiivaasti, että Anna paralta oli marjat mennä väärään kurkkuun. "Kuinka voit sinä ottaa uhrimarjoista? Nyt en ihmettelisi vaikka metsän jumala tulisi ja veisi sinut tuossa paikassa."

Anna raukka kalpeni säikähdyksestä ja katsoi tuskallisesti metsään päin.

"Minä otin niin vähän", änkytti hän.

"Ei se auta", sanoi Erik ankarasti, "nyt täytyy sinun joka tapauksessa tehdä parannus. Mene hakemaan kuusen kuorta ja aseta sitä marjojen päälle! Se pistelee, niin että se kelpaa katumusharjoitukseksi."

Erik istuutui maahan, tyytyväisenä erinomaiseen päähänpistoonsa, katsellakseen kuinka sisar täytti hänen käskyään.

"Hyvä on", sanoi hän vihdoin, kun väsyi odotukseen ja nälkä rupesi muistuttamaan, että päivällisaika oli lähellä, "nyt luulen, että metsän jumala on lepytetty ja sinä olet sovittanut rikoksesi."

He menivät alas rantaan soutaakseen kotiin. Anna koetti turhaan saada pieniä pihkaisia käsiään puhtaiksi, Erik souti ja hän istui perässä.

"Kuules", sanoi tyttö lyhyen vaitiolon jälkeen, "minä en pidä metsän jumalasta, enkä tahdo enää uhrata hänelle."

"Sinä teet tuhmasti", sanoi Erik lyhyesti. "Miksi et tahdo uhrata?"

"Siksi, että se on epäjumala. Ei se varmaankaan ollut oikein tehty."

"Mutta mehän leikimme vaan."

"Niin, se on tietty", myönsi Anna, mutta ei ollut sentään oikein tyytyväinen. "Minä olisin tahtonut uhrata oikealle Jumalalle."

"Sitten eivät puolukat olisi riittäneet. Se mitä uhrataan Jumalalle, täytyy uhrata todellisesti, eikä vaan leikillä, ja sen täytyy olla jotakin."

"Mitä sitten on uhrattava Jumalalle, josta hän huolisi, ja miten se on tehtävä?" kysyi Anna. Erik mietti.

"Niin, minä luulen esimerkiksi, että jos annamme rahamme lähetykselle, niin uhraamme jotakin Herralle, jonka hän ottaa vastaan", sanoi hän.

"Minulla on kolme kruunua ja kaksikymmentä äyriä säästölaatikossani", sanoi Anna vitkalleen, "luuletko, että Hän tahtoisi, että antaisin ne?"

"Kyllä luulen, että hän tulisi iloiseksi, jos tekisit sen."

Anna istui ääneti ja seurasi silmillään aironlapaa, joka nousi ja laski vedessä. Se näytti niin kauniilta vaipuessaan lahden tyyneen pintaan, jota myöten vene kiiti eteenpäin. Pian puikahti se lahdesta varsinaiseen järveen ja Erikin voimakkaasti soutaessa suuntasi se kulkunsa suoraan sitä rantaa kohti, missä Vesterlångan pappila sijaitsi ja kylpi elokuun auringon valossa.

"Ota kiinni nyt! Kas noin!"

Erik veti sisarensa avulla kevyen veneen kauas maalle. Sitten juoksi hän suorinta tietä keittiöön katsomaan mitä päivälliseksi laitettiin.

Anna meni lastenkamariin ja otti laatikostaan pienen rasian, jossa hän säilytti rahojaan. Hän laski kuinka paljon niitä oli.

"Kuinka paljo minä annan?" kysyi hän itseltään. "Eiköhän kaksikymmentä äyriä riittäisi, niin saisin pitää loput itse?"

Mutta hän ei ollut tyytyväinen siihen. Antaisiko hän vaan pienen osan Jumalalle ja pitäisi suuremman osan itse? Ei. Puoletko sitten? Mutta eikö hän rakastanut Häntä tarpeeksi antaakseen Hänelle kaikki? Jos hän pitäisi edes nuo kaksikymmentä äyriä itse ja ostaisi niillä karamellia? Mutta ei, eikö hän voisi uhrata niitäkin Jumalalle?

Anna oli aikonut hankkia itselleen niin paljo näillä rahoilla. Mistä olikaan hän saanut päähänsä tuon uhraamisen ajatuksen, joka ei ollenkaan antanut hänelle rauhaa?

Mutta uskoisikohan Jesus, että hän rakasti Häntä, ellei hän tahtoisi antaa Hänelle mitään? Reippaasti ja päättävästi tyhjensi Anna rasian sisällön käteensä, jonka puristi lujasti kiinni. Sitten juoksi hän isän työhuoneeseen, missä tiesi lähetyssäästölaatikon pienine, päätään nyykäyttävine neekeripoikineen olevan hyllyllä. Hän nousi seisomaan tuolille ja pudotti lantin toisensa jälkeen laatikkoon. Joka kerran kun neekeripoika nyykäytti kiitoksensa, tuli Annan sydän kevyemmäksi. Vihdoin hyppäsin hän tyhjin käsin lattialle ja tunsi itsensä iloiseksi työnsä johdosta.

Kukaan ei ollut nähnyt hänen tekoaan, eikä hän kehdannut puhua siitä. Ainoastaan Erikin korvaan kuiskasi hän salaisuutensa.

"Kuuleppas, minä olen uhrannut kaikki rahani Jumalalle", sanoi hän.

"Oh, teitkö todellakin sen?" sanoi Erik pitkään ja katsoi hämmästyneenä häneen.

"Tein, enkä minä ollenkaan kadu", vakuutti hän.

"Kas vaan, sinä, joka sentään tavallisesti olet niin ahne", sanoi hän veljellisen suoralla tavallaan.

"Olen niin kyllästynyt teidän puheisiinne minun ahneudestani, että tahdon näyttää teille, etten olekaan niin ahne. Minä aijon tulla anteliaaksi."

"Sepä hauskaa. Tahdotko sitten alottaa antamalla minulle pienen ruskean kivipallosi", ehdotti Erik.

"Kyllä, sinä saat sekä sen, että sinisen", vastasi Anna jalomielisesti, mutta kun veli todellakin otti hänen molemmat pallonsa, joutui hän hämilleen.

2.

Omenat alkoivat kypsyä puutarhassa. Lapset eivät saaneet ottaa puista, mutta pudonneet hedelmät kuuluivat heille. Sen vuoksi vallitsi aamusin jalo kilvoitus ylösnousemisessa, sillä se, joka ensimmäiseksi ehti puutarhaan, sai tavallisesti hyvän saaliin hedelmistä, jotka olivat pudonneet yöllä.

Eräänä aamuna heräsi Anna jo kello viisi ja hyppäsi ihastuksissaan vuoteelta. Nyt ei ainakaan ole kukaan ehtinyt ennen häntä! Hän pukeutui kuumeentapaisella innolla ja riensi ulos.

Kaste kimalteli käytävillä, marjapensaissa ja puiden oksilla. Luonto heräsi uuteen eloon auringon säteitten voimasta.

Ei ketään ollut näkyvissä. Anna kiiruhti heti astrakaanipuun juurelle, mutta, ihmeellistä, siellä ei ollut ainoatakaan omenaa. Oliko todellakin ollut niin tyyni yö? Hän astui kaalimaahan, omenapuun alle, ja etsi olisiko mahdollisesti sinne pudonnut joku. Mutta ei sielläkään ollut mitään.

Silloin kuului iloinen "hyvää huomenta!" Anna kääntyi ja näki Erikin istuvan pienillä portailla aivan lähellä. Lakkia piteli hän polvillaan. Se oli täynnä mitä kauneimpia omenoita. Takin ja housuntaskut olivat arveluttavan pulleat. Oi kuinka hänen hymyilynsä Annan mielestä oli kiusoittava! Hän kääntyi vihoissaan pois vastaamatta veljensä tervehdykseen.

"Oletko pahoillasi nyt kun petyit?" kysyi Erik.

Anna polki jalkaa.

"Aina sinä ehdit ensimmäiseksi. Vaikka minä nousisin ylös keskellä yötä, olisit sinä sentään ehtinyt ottaa kaikki omenat", huudahti hän itkuun pillahtamaisillaan.

Mutta Erik vaan hymyili.

"Tule ja istu tähän portaille ja odota, niin ehkä vielä putoo joku omena", sanoi hän, "muista, ettei yö vielä ole loppunut. Makaahan koko talon väki vielä."

"Sitten istun minä ainakin sinun edessäsi, niin että minä ehdin ensiksi, jos putoo", sanoi Anna yhä vieläkin vihaisena ja istui pari porrasta alemmaksi veljeään.

Siten istuivat he hetkisen vaieten ja odottaen.

Sitten otti Erik hiljaa suurimman ja kauneimman omenansa ja heitti sen sisarensa pään yli puuhun, niin että se putosi sen alle. Nuolen nopeudella juoksi Anna ja otti sen.

"Katso, Erik, minä sain sentään! Näin suurta ei sinulla olekaan", huudahti hän riemuiten.

"Ei sinun olisi tarvinnut olla niin vihainen", vastasi Erik vaan.

Anna istui taas paikalleen. Hän oli nyt leppynyt ja toivehikas. Pian putosi omena taas alas, kuten äskenkin ja sitten vielä yksi. Silloin rupesi Anna aavistamaan pahaa.

"Eihän nyt tuule ollenkaan, mistä siis johtuu, että niin monta omenaa putoo?" ihmetteli hän.

"Yöllä on tuullut ja ne ovat silloin alkaneet irtaantua", selitti Erik.

"Mutta sinun lakkisi oli äsken niin kukkuroillaan ja nyt on se vaan reunojaan myöten", huomautti hän epäillen.

"Minun oli sääli sinua, kun et saanut yhtään, vaikka nousit niin varhain ylös", tunnusti Erik.

"Mutta sittenhän ne ovat sinun omeniasi?"

"Ei, ne ovat sinun nyt. Sinä saat ne."

"Kiitos! Voi kuinka sinä olet kovin hyvä", sanoi Anna ja häpesi sydämessään, että oli ollut niin vihainen äsken.

* * * * *

Oli joululoma luistinjäineen ja kelkkamäkineen. Veljet olivat tulleet kotiin kaupungin koulusta ja riemu oli ylimmillään.

Eräänä aamuna, kun lapset heräsivät, oli koko Långsjön pinta yhtenä ainoana kirkkaana iljanteena. Heti aamiaisen jälkeen menivät he nauttimaan siitä. Pojat, Kurt ja Erik, olivat taitavia luistelijoita ja Annakin oli jo hyvällä alulla. He olivat luistelleet hetkisen, kun äiti tuli alas rantaan heidän pienen, nelivuotisen sisarensa kanssa.

"Katsokaas Evaa", huudahti Kurt ja riensi pienokaista vastaan.

Eva oli kaikkien lemmikki. Kurt kohteli häntä kuin pientä kuningatartaan ja tämä ottikin vastaan hänen suosionosoituksensa pienen kuningattaren tyynellä arvokkaisuudella.

Hankittiin kelkka ja Eva istui siihen. Veljet vetivät kilvassa kelkkaa, äidin kävellessä vieressä.

Pikku Eva taputti ihastuneena käsiään. Punaiset posket kävivät talvikylmässä vieläkin punaisemmiksi. Sitten sai hän juosta jäällä veljien pidellessä kiinni molemmista käsistä. Jos hän kaatui, kannattivat veljien voimakkaat käsivarret häntä, niin ettei hän koskaan loukannut itseään. Hän nauroi ja huusi ihastuksissaan.

Hetkisen kuluttua tuli isä käyden. Silloin riisti Eva itsensä irti ja koetti juosta häntä kohti, mutta luiskahti ja olisi kaatunut, ellei isä samassa olisi ottanut häntä syliinsä. Hän nosti hänet korkealle ylös ja suuteli kerran toisensa perään hänen pyöreitä poskiaan. Jos joku lapsista oli hänen erityinen suosikkinsa, niin oli se pieni, hellämielinen Eva. Kun oli aika tämän mennä sisään, piti isä häntä sylissään ja kantoi hänet jään yli kotiin.

"Mikä sinun on, Anna? Miksi olet niin nyrpeällä nenin?"

Se oli Erik, joka kysyi. Hän oli kaivannut sisartaan ja etsinyt, kunnes oli löytänyt hänet yksinäiseltä lahdelta, jossa hän istui rannan kivellä ja hakkasi luistimellaan jäätä.

"En minä ole nyrpeissäni", vastasi hän.

"Kyllä sinä olet. Mikä sinua vaivaa, sano?"

Mutta Anna ei voinut sanoa sitä, hän ei tietänyt sitä itsekään. Hän ei ymmärtänyt, mikä se tunne oli, joka oli vallannut hänet, nähdessään, kuinka veljet olivat hyväilleet Evaa. Tämä tunne oli kohonnut huippuunsa, kun isä oli tullut ja ottanut pienokaisen syliinsä ja suudellut siten kuin Anna ei koskaan muistanut hänen suudelleen häntä. Kaikki pitivät Evasta, ei kukaan hänestä. Mistä se johtuu? Joku aika sitten oli pappilassa ollut vieraita. Silloin oli Anna kuullut erään tädin sanovan toiselle: "Tyttö parka, hän on kovin ruma." Ja sitten olivat he katsoneet häneen. He olivat puhuneet hiljaa, mutia Annalla oli tavattoman tarkka kuulo. Nämä sanat olivat syöpyneet hänen sydämmeensä, Eva oli sillä kertaa ollut sisällä yht'aikaa ja häntä oli ihailtu ja hyväilty.

"Olenko minä kovin ruma, Erik?" kysyi hän nyt istuessaan kivellä.

"Ruma", toisti veli ja katseli tutkivasti sisartaan, "en minä tiedä, en ole koskaan ajatellut sitä. Niin, sinä olet kalpea, sinulla on viheriät silmät ja karkeat hiukset ja suu, jossa ei parhaillaan ole juuri ollenkaan hampaita. Kyllähän sinä olet ruma, mutta mitä se tekee? Älä huoli siitä. Oletko nähnyt kuinka kauniita kahdeksannumeroita minä osaan luistella?" sanoi hän ja näytti uutta taitoaan.

Anna katseli häntä hajamielisenä.

"Minä en osaa vielä luistella takaperin", sanoi hän välinpitämättömästi.

Hän oli Erikin mielestäkin ruma. Hänen rohkeutensa aleni vieläkin yhden asteen.

"Sitten opetan minä sinua", sanoi Erik vilkkaasti. "Me pitelemme toisiamme käsistä, sinä luistelet taaksepäin, minä eteenpäin, niin opit sinä pian."

Sanottu ja tehty. Anna innostui niin tähän uuteen urheilun haaraan, että hän aivan unohti huolensa ja kateuden haltiatar pakeni tällä kertaa hänen lapsensydämestään.

3.

Neljännestunnin matkan päässä pappilasta oli Lippuvuori, joka sai nimensä pienen lipun muotoisesta tuuliviiristä, joka oli pitkän tangon päässä vuoren huipulla. Ylt'ympärillä oli kaiken suuruisia kiviä ja niiden kanssa leikkivät lapset rakentaen niistä tupia, muureja, holvikäytäviä ja pihoja. Tuulen humina kuusissa ja lehtipuitten kahina sekaantui pienen rautalipun narinaan ja säesti heidän puhettaan.

Kurt teki päätöksen. Hän tahtoi rakentaa majan, niin suuren, että sen sisällä mahtui olemaan. Toiset lapset hämmästyivät ihastuksesta ja ihmettelivät miten se onnistuisi. Kurt valitsi sopivan paikan keskellä Lippuvuorta ja alotti työnsä parin pojan avustamana. Erikkiä ja Annaa ei hyväksytty työntekijöiksi. He olivat naisia ja lapsia, selitti neljäntoista vuotias Kurt ylenkatseellisesti, toisten suureksi mielipahaksi. He leikkivät etempänä männynkäpykarjoineen ja tekivät yhä edelleen pieniä käytäviä ja navetoita, parhaiksi sopivia kävyille, samalla kun he kateellisesti katselivat, kuinka Kurtin kivirakennuksen seinät kohosivat.

"Kuuleppas", sanoi Erik.

"Mitä?" kysyi Anna.

"Jospa mekin rakentaisimme itsellemme majan; jonka sisällä voi olla?"

Annan silmät säteilivät.

"Oi, tehdään se!" huudahti hän.

He menivät heti valitsemaan paikkaa ja löysivät pian tarkoitukseen sopivan muutaman samasta juuresta kasvaneen kaksoismännyn vierestä. "Katso", sanoi Erik, osoittaen näitä, "nuo saavat olla mukana seinässä. Ne tukevat koko majaa."

Anna ihaili hänen viisauttaan, ja sitten rupesivat he rakentamaan.

Kurt ja hänen auttajansa huomasivat heidän aikeensa ja nauroivat ivallisesti.

"Tuosta ei koskaan tule mitään", sanoivat he ja rakensivat itsetietoisina paremmuudestaan palatsiaan. Mutta Erik ja Anna olivat kestäviä. He tekivät innokkaasti työtä ja vierittivät rakennukselleen niin suuria kiviä, että he itsekin ihmettelivät voimiaan.

Aurinko paahtoi hikiset lasten kasvot ruskeiksi, pienet kädet tulivat multaisiksi ja kosteiksi sammalpeittoisista kivistä. Sitten laskettiin perustus ja pieni kivimuuri rupesi kohoamaan kaksoismäntyjen juurelle.

Kun päivälliskello soi, kokoontui nälkäinen, väsynyt, mutta innokas seurue pöydän ympärille. Erik ja Anna kertoivat säteilevin silmin suuresta aikeestaan.

"Ja minä jaksan vierittää näin suuria kiviä", huusi Anna, osoittaen mittaa käsillään.

"Mutta minä vielä suurempia", lisäsi Erik innokkaasti.

"Kunhan te vaan ette liiaksi ponnistele voimianne", varoitti äiti huolestuneena.

"Oh, älä ole levoton", sanoi isä hymyillen, "se tekee vaan heille hyvää. Katsoppas ruokahalua!"

Äiti katsoi rakkaittensa ruoka-annoksia ja hymyili hänkin.

Rakennusintoa jatkui muutaman päivän, mutta sitten rupesi Anna väsymään. Hän huomasi, että Erik sanoi "_minun_ metsämökkini" "_meidän_" asemesta, ja rakennettaessa kävi yhä selvemmin ilmi, että hän piti itseään päällysmiehenä ja Annaa käskyläisenä. Hän määräsi ja sisar sai tehdä sen mukaan. He eivät rakentaneet yhdessä yhteistä mökkiä, vaan Erik rakensi ja Anna oli vaan apulaisena. Se ei Annan mielestä ollut enää ollenkaan hauskaa. Erikille ei hän sentään sanonut mitään, vaan jatkoi velvollisuudentunnosta työtään, vaikkakin vähentyneellä innolla.

Muutamana heikkouden hetkenä uskoi hän tyytymättömyytensä eräälle pojista, selittäen, että hän mieluimmin lakkaisi rakennustyöstä; hän oli väsynyt siihen. Poika kertoi tämän Erikille, kun Anna ei ollut saapuvilla.

"Hm", sanoi Erik vaan, jatkaen työtään.

Samassa huomasi poika jäniksen ja juoksi heti tiehensä. Erik katseli innostuneena niiden menoa, miettien lähtisikö hänkin juoksemaan, vai pysyisikö alallaan, ja päätti jäädä paikalleen. "Ei hän sitä kuitenkaan saa kiinni", lohdutteli hän itseään, "ei mikään poika vedä jänöjussille vertoja juoksussa."

Hän jatkoi senvuoksi työtään vihellellen.

Tuolta tulee Anna. Hän lähestyy hitain, viivähtävin askelin ja näyttää hyvin haluttomalta. Saavuttuaan perille, ryhtyy hän veltosti työhön puhumatta sanaakaan. Erik katsoo ylös.

"Olen kuullut", alottaa hän juhlallisesti, "että sinä olet väsynyt yhteistyöhömme. Minä en tahdo pakottaa sinua jatkamaan. Sinä olet vapaa. Jos tahdot lopettaa, niin: hyvästi ja kiitos tästä ajasta." Erik ojensi kätensä ja näytti vakavalta, kuten olosuhteet vaativat. Anna tunsi itsensä liikutetuksi. Veljen sanat ja vielä enemmän ääni tekivät häneen syvän vaikutuksen.

"Ei", sanoi hän, "minä tahdon mielelläni auttaa sinua joskus, mutta en aina, kuten tähän asti."

"Se ei käy laatuun. Sinun tulee olla mukana kokonaan, taikka ei ollenkaan. Valitse nyt tahdotko jäädä tahi jättää minut!" sanoi Erik taipumattomana ja juhlallisena.

Anna katseli sitä kappaletta mökin seinästä, mikä jo oli valmiina. Hän tunsi jokaisen kiven ja jokaisen liitoksen siinä. Ympärillä olevia rakennusaineita oli hän ollut paikoilleen vierittämässä. Voisiko hän nähdä Erikin yksinään tekevän työtä, sitten kun hän eroaisi hänestä? Ja mitä tekisi hän sitten? Ja tuossa seisoi Erik niin vakavana hänen edessään käsi ojennettuna juhlallisesti jäähyväisiksi!

"No, minä jään", sanoi hän itku kurkussa.

"Mutta sitten et sinä saa sanoa, että työ on ikävää", sanoi Erik.

"En, minä en sano", lupasi Anna, ja he puristivat toistensa kättä.

Sitten sujui työ taas hyvin ja molemmista tuntui yhtä hauskalta kuin ensimmäisinä päivinäkin. Anna melkein värisi ajatellessaan, että hän oli ollut niin vähällä jättää sen.

Eräänä aamuna, kun yöllä oli ollut kova myrsky, ja lapset taas tapansa mukaan menivät Lippuvuorelle rakentamaan, kohtasi heitä surkea näky. Heidän mökkinsä, jonka seinät olivat niin toivehikkaina kohonneet korkeutta kohti, oli sortunut; mutta Kurtin mökki, josta nyt ainoastaan katto puuttui, oli aivan vahingoittumatta.

"Mistä se voi johtua?" huudahti Anna.

"Te ette tietysti rakentaneet yhtä hyvin kuin me", sanoi muuan Kurtin apulaisista.

"Arvaappas minkä minä luulen olevan syynä?" kysyi Erik nolostuneena.

"En minä tiedä", vastasi Anna ihmetellen.

"Mäntyjen. Katso, kuinka ne heiluvat ja huojuvat!"

"Siten ovat ne yölläkin heiluneet ja irroittaneet seinän sen sijaan että olisivat tukeneet sitä."

"Ilkeät männyt!" huudahti Anna ja katseli kimaltelevien kyynelten läpi sortuneita kiviseiniä. Hän tunsi itsensä, katsellessaan niitä, aivan yhtä onnettomaksi, kuin olisivat valoisimmat tulevaisuuden toiveet olleet hänen edessään pirstaleina.

"Ei se ollut mäntyjen syy", arveli Erik, "se oli oma syymme; meidän ei olisi tarvinnut luottaa niihin." Ja hän loi niihin surullisen, pettyneen katseen, ikään kuin ne olisivat olleet uskottomia ystäviä.

Kurtin sydän heltyi, kun hän veljensä raunioista loi katseensa omaan uljaaseen linnaansa.