Part 2

"Jos tahdot auttaa minua jälellä olevassa rakennustyössä, niin saat pienen osan minun mökistäni, kun se valmistuu", ehdotti hän jalomielisesti.

Erik epäröi vähän aikaa.

"Ei", sanoi hän vihdoin, "ellen minä saa omaa metsämökkiä kokonaan, niin en minä huoli osastakaan."

Lausuttuaan nämä ylpeät sanat, kääntyi hän ympäri ja meni.

"Kuinka typerä sinä olet, kun itket; ei mökki siitä valmistu. Kyllä näkyy, että olet tyttö", sanoi hän ohi mennessään Annalle ja oli suutuksissaan, ihmetellen, mikä se oli, joka ahdisti kurkkua ja teki äänen epävarmaksi. Ei se ainakaan itkua ollut, ei! Olihan hän mies, hän.

4.

"Eläköön ylioppilas!" huudahti Erik, hypäten alas vaunuista ja siepaten valkoisen ylioppilaslakin veljensä päästä.

Paljain päin ja ylpeänä seurasi Kurt häntä vanhempien luo, jotka sulkivat hänet syliinsä, sill'aikaa kun sisaret riistivät lakin Erikiltä, koettaen sitä omaan päähänsä.

"Neljän vuoden perästä tulen minä kotiin samalla lailla", sanoi Erik Annalle, "ja minä saan yhtä hyvät todistukset kuin Kurtkin."

"Ellei niiden vaan käy samoin kuin metsämökkisikin", sanoi tämä leikillisesti.

"Odotas vaan, kesällä rakennan minä kyllä itselleni sellaisen linnan, jonka sisällä voi olla, ja siitä tulee niin komea, että te kaikki hämmästytte", vastasi Erik reippaasti, luoden pitkän, onnellisen katseen portailta, missä he seisoivat, yli järven ja rantojen. Ei koskaan ole sydän niin kevyt ja iloinen poikain rinnassa, kuin keväällä, jolloin koulu päättyy ja kulku suunnataan kotia kohti Pohjolan metsiin.

"Saanko minä auttaa sinua?" sanoi Anna ja kietoi kätensä hänen kaulaansa, heidän mennessään yhdessä sisälle. Hän oli yhtä iloinen saatuaan veljensä luokseen kuin tämäkin päästyään kotiin.

"Ei", sanoi hän, "tällä kertaa en minä luota sinuun enkä mäntyihin."

Kokoonnuttiin kahvipöydän ääreen, joka oli katettuna salissa. Korput ja maukkaat pikkuleivät hupenivat tuossa tuokiossa nälkäisiin suihin. Alkoi hämärtää, mutta vilkkaasti keskusteltaessa sitä tuskin huomattiin. Vihdoin nousi kirkkoherra.

"Tahtoisin puhua kanssasi tulevaisuudestasi, Kurt", sanoi hän.

Kurt nousi kiireesti ja seurasi isäänsä tämän työhuoneeseen. Hän tunsi itsensä levottomaksi. Hän tiesi, mitä isä hänen tulevaisuutensa suhteen toivoi. Tähän asti ei hän ollut tuntenut itseään haluttomaksi täyttämään tätä toivoa, mutta viime vuoden kuluessa oli hänen mielensä muuttunut.

"Sinä sait kauniit arvosanat tutkinnoissasi ja minä tunnen itseni ylpeäksi pojastani", alkoi kirkkoherra sydämmellisesti, istuuduttuaan pöytänsä ääreen. Kurt seisoi hänen edessään, nojaten uunin syrjään. "Se vahvistaa haluani antaa sinun jatkaa lukutiellä", jatkoi isä samalla äänellä, "edellyttäen, että sinä itse haluat sitä."

"Tietysti minä haluan", vastasi Kurt.

"Ja minä toivon, ettei sinulla ole mitään vastaan antautuaksesi samalle uralle, jonka minä olen tuntenut niin siunauksesta rikkaaksi?"

Kurt viivytteli vastaustaan. Hänen oli vaikea lausuu ilmi sitä, jonka hän tiesi olevan vastenmielistä isälle, joka näytti olevan niin varma asiastaan.

"Ei, minä en tahdo tulla papiksi."

Kirkkoherran kasvojen ilme muuttui äkkiä.

"Minkätähden et? Viimeksi kun puhuimme siitä, et sinä tehnyt mitään vastaväitteitä!"

"Minä olin silloin lapsi", lausui Kurt jo paljon vakavammalla äänellä, nyt kun jää jo oli murtunut.

"Ja mikä on tehnyt sinusta miehen vajaassa vuodessa?"

"Useat seikat", vastasi Kurt lyhyesti ja kesti niin hyvin kuin voi isänsä läpitunkevan katseen.

"Minkätähden et tahdo ruveta papiksi?"

"Minulla ei ole sitä mieltä, mikä vaaditaan, enkä minä ole teeskentelijä", vastasi Kurt ylpeästi. "Isällä pitäisi olla sen verran ymmärrystä, ettei pakoittaisi minua sellaiselle uralle vasten tahtoani."

Hehkuva puna kirkkoherran poskilla osoitti, että pojan sanat olivat loukanneet häntä, mutta hän hillitsi itsensä.

"En hetkeäkään ole ajatellut pakoittaa sinua, mutta lienee kai anteeksiannettavaa, että kysyn sinulta syytä kieltoosi", sanoi hän hieman loukkaantuneella äänellä. "Mille alalle olet sinä sen sijaan aikonut antautua?"

"Tahtoisin suorittaa tutkinnon."

"Tullaksesi miksi?"

"En tiedä niin tarkkaan. Sitä ehtii miettiä tuonnempana", vastasi Kurt kierrellen.

"Kyllä sinä tiedät", sanoi isä, katse terävänä.

"Jos tietäisinkin, tahdon pitää sen toistaiseksi omana tietonani", sanoi Kurt uhmaillen.

"Minulla ei varmaankaan sinun mielestäsi ole oikeutta kysyä sitä sinulta, mutta sinä erehdyt; minulla on oikeus, sillä minun täytyy kustantaa sinun opintosi. Minä vaadin saada tietää sinun suunnitelmasi", sanoi kirkkoherra ankarasti.

"Tahdon tulla kirjailijaksi", sanoi Kurt.

"Sellaista roskaa!" huudahti isä tyytymättömänä.

Kurt puri huultaan ja vaikeni.

"Valitse jotakin muuta."

"Se on ainoa ala, joka minua miellyttää, enkä minä voi antautua millekään muulle alalle, tappamatta yksilöllisyyttäni", vastasi Kurt tylysti ja hänen katseessaan oli jotakin kovaa, joka melkein peljästytti isää.

Tämä istui vaieten. Häntä suretti nähdessään poikansa nousevan häntä vastaan. Hän oli suuttunut itseensä tuon lyhyen, tylyn tavan tähden, jolla hän oli kohdellut poikaansa suruissaan tämän odottamattoman pettymyksen tähden.

"Sinulla on pitkä ura edessäsi", sanoi hän hetkisen kuluttua lempeämmällä äänellä.

"Minä tiedän sen. Eikö teillä ole varaa pitää minua Upsalassa niin kauan aikaa?" kysyi Kurt, hänkin pehmentyneenä.

"No kyllä. Mutta sinun tulee tietää, että muutaman vuoden perästä on myöskin Erik täysikasvuinen ja tytöt tarvitsevat myöskin oppia jotakin voidakseen ansaita toimeentulonsa."

"Mutta emmehän me läheskään ole varattomia."

"Totta kyllä, mutta minun seurakuntani on köyhä, ja silläkin on jonkunmoinen oikeus minun kukkarooni."

"Mitä siihen tulee, niin on kai lapsillasi lähin oikeus siihen."

Kirkkoherran tulinen luonto oli vähällä taas kuohahtaa näiden vaativien sanojen johdosta, mutta hän hillitsi itsensä.

"Monet vuodet ovat seurakuntalaiseni tottuneet kääntymään minun puoleeni, ei ainoastaan hengellisessä, vaan myöskin ruumiillisessa hädässään. Auttamalla heitä viimemainitussa, voittaa usein heidän luottamuksensa ja myötätuntoisuutensa. Ruumiilliset lahjat aukaisevat sydämen ja tekevät mielen vastaanottavaiseksi sanalle, jota julistamme. Minä olin seurakunnan paimen ennenkuin tulin isäksi, enkä saa jälkimäisen tähden laiminlyödä ainoatakaan velvollisuutta, joka seuraa ensimmäistä!"

"Mutta emmekö sitten mekin ole seurakuntalaisia?" huudahti Kurt katkerasti. "Ja on liikuttavaa, että sinä tahdot pakoittaa minua valitsemaan elämänuraa, johon ei minulla ole pienintäkään kutsumusta!"

"Rauhoitu! Olenhan sanonut, etten tahdo pakoittaa sinua. Saat täyttää tahtosi, vaikka se onkin järjetön. Minä kustannan elantosi Upsalassa. Lue mitä haluat, mutta ole ahkera ja varo tuhlaavaisuutta ja kevytmielistä elämää."

"Enhän minä ole tuhlannut tähänkään asti, enkä käsitä miksi nyt tekisin sitä enemmän kuin ennenkään."

"Ylioppilaselämässä on paljon kiusauksia. Kouluajalla olit sinä monenlaisen huolenpidon alaisena, mutta nyt joudut maailmaan omin päin, ja siinä on suuri ero. Sitäpaitsi pelkään minä, tämän keskustelumme ja sinun väitteittesi johdosta, ettei sinun sisällinen elämäsi enää ole sitä, mitä se on ollut, ja sen kautta kadotat sinä parhaan tukesi ulkonaisia kiusauksia vastaan."

"Sisällinen elämäni ei ole huonompi nyt kuin ennenkään. Siinä on vaan se ero, että se nyt on minun omaani. Minä elän sitä nyt itsenäisesti, sen sijaan että ennen kuljin talutusnuorassa."

"Poika parkani, ottakoon Jumala sinut _omaan_ talutusnuoraansa", sanoi kirkkoherra ja nousi ylös. "En luullut, että tämä keskustelu kävisi näin kiivaaksi", lisäsi hän surullisesta.

"Ei se ole yksin minun syyni", mutisi Kurt, joka kuitenkin tunsi mielessään katumusta. Jos hänen isänsä vaan olisi puolella sanallakin tunnustanut, että hänkin oli tulistunut, olisi tuo ylpeä, mutta vaikutteille altis nuorukainen kokonaan taipunut; mutta kirkkoherra ei sitä tehnyt.

"Ole varoillasi, ett'et kulje harhateillä, ja pane mieleesi, että hartain toivoni on, että jättäisit järjettömät tulevaisuuden suunnitelmasi", sanoi hän vaan ja laski kätensä pojan olkapäälle, aavistamatta, että tämä hyvää tarkoittava varoitus teki nuorukaisen uhmailevaan mieleen aivan päinvastaisen vaikutuksen, kuin hän luuli.

5.

"Mutta Erik, onko nyt sopivaa maata keskellä valoisaa päivää!" huudahti vanha Maija, mentyään lastenkamariin ja nähtyään perheen nuorimman miespuolisen jäsenen loikovan tyynyjen välissä sohvalla täydessä unessa.

Hän ähki ja teki kärsimättömän liikkeen kädellään. "Antakaa minun olla rauhassa!" Mutta Maija ei helpottanut.

"Eikö hän kuule? Eikö voileipä kelpaa? Pöytä seisoo katettuna alhaalla ja kaikki toiset ovat aterioineet", sanoi hän ja ravisteli poikaa.

"Minä en huoli voileivistä. Eikö Maija voi antaa minun olla rauhassa?"

"Onko hän sairas?"

"En minä sairas ole."

Ja Erik kääntyi toiselle kylelleen nukkuakseen uudelleen.

"En eläissäni ole nähnyt tuonlaista poikaa. Ei tässä nyt asiat ole oikealla tolalla", mutisi vanha palvelija.

Eikä asiat olleetkaan hyvästi. Erik sairastui ankarasti. Uneliaisuus eneni ja hän rupesi valittamaan kipua päässä. Kun vaivat enenivät, täytyi hänen paneutua vuoteeseen.

Seurasi tuskallisia päiviä ja öitä. Pojan vuoteen vieressä valvottiin ja toisinaan oli häntä väkisin pidettävä siinä, kun hän kuumeen houreessa huusi ja pyrki ulos. Lääkäri sanoi, että aivot olivat vioittuneet.

Yötä ja päivää istui äiti rakastettunsa vuoteen vieressä. Mahdotonta oli saada häntä poistumaan huoneesta. Korkeintaan lepäsi hän hetkisen sohvalla, kun poika joskus oli levollisempi. Mutta kun vaikeat kohtaukset tulivat, oli hän aina pitelemässä kuumeesta polttavaa kättä omassaan, lievittäen ja tyynnyttäen. Hän tuli niin kalpeaksi ja kärsi kenties enemmän kuin sairas, nähdessään hänen kasvojensa vääristyvän ja kuullessaan hänen tuskaisia huutojaan.

Erikin sisaruksia ei laskettu sisään. Heidän äitinsä ei antanut heidän nähdä sairaan vaikeita kohtauksia. Mutta Annaa ei voitu estää pääsemästä sairashuoneeseen. Hän hiipi aina niin lähelle ovea kuin mahdollista, nähdäkseen edes vilahdukselta veljeään, kun joku kulki ulos tai sisään. Kerran, kun Maija oli jättänyt oven auki, näki Anna yhden vaikeimmista taudin puuskista. Kun se oli ohi ja Erik lepäsi muutaman hetken verrattain rauhallisena, huomasi äiti, joka istui vuoteen vieressä, tyttärensä, tämän seisoessa ovessa kädet lujasti yhteen puristettuina, kasvot kalpeina, tuskallinen ilme silmissä. Äiti pudisti päätään ja viittasi häntä poistumaan, mutta Anna ei totellut. Sen sijaan hiipi hän äitinsä luo, meni aivan hänen viereensä ja pyysi vapisevin äänin saada jäädä hänen luokseen auttamaan häntä.

"Ei, tämä ei sovellu sinulle. Tee minulle mieliksi ja mene, rakkaani", sanoi äiti lempeästi. "Ei ole myöskään hyvä Erkille, että hänellä on useampia ympärillään. Maija auttaa minua. Mene sen sijaan leikkimään Evan kanssa."

Annan täytyi totella. Hän loi vielä pitkän katseen Erikkiin, ennen kuin meni. Kuinka tämä oli muuttunut! Oliko tuo todellakin Erik? Hän, joka aina oli näyttänyt niin iloiselta ja ystävälliseltä, makasi nyt tuossa otsa rypyssä, tuskainen ilme suun ympärillä ja katse tuijottavana. Hän näytti melkein vihaiselta.

Anna meni alakuloisena tiehensä. Minkä tähden oli hän aina tarpeeton? Ei hänen apuaan koskaan tarvittu, kun hän sitä tarjosi. Ei johtunut hänen mieleensäkään mennä leikkimään Evan kanssa, niinkuin äiti oli pyytänyt. Hän istui viereisen huoneen nurkkaan. Siitä löysi Maija hänet illalla ja pakoitti hänet menemään nukkumaan.

Hän vaipui rauhattomaan uneen ja näki paljon unia.

Seuraavana aamuna heräsi hän varhain. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Evan vuoteelta kuului tasaista hengitystä. Hän makasi, tylleröinen käsi pyöreän posken alla. Silkinhienot vaaleat hiukset lepäsivät kevyinä valloillaan valkoisella yöpaidalla, jonka hihat olivat kohonneet ylös, paljastaen parin pieniä kauniita, pyöreitä lapsenkäsivarsia. Anna katseli hetkisen sisartaan, miettien voisiko tuska ehkä vääntää tämänkin kasvoja kuten Erikin eilen. Hän värisi. Ei koskaan voisi hän unhottaa tuota kamalaa näkyä.

Kuinka hiljaista oli kaikkialla! Hän kuunteli eikö kuuluisi mitään tuskan huudahdusta, kuten niin usein ennenkin näinä päivinä; mutta ei mitään ääntä kuulunut. Voisiko Erik olla parempi? Ehkä hän nukkui? Kyllä kai hän nukkui, sillä ei suinkaan hän kuole? Ei kukaan ennenkään ollut kuollut perheestä, eikä sitä tultaisikaan toimeen ilman Erikkiä! Anna tunsi sydämensä täyttyvän toivolla. Hän meni ikkunan luo ja katsoi uutimen lomasta ulos. Oi, kuinka kaunista! Kesäkuun aamu säteili raittiina ja toivehikkaana. Järvi oli tyyni ja kirkas. Saaret kuvastuivat niin selvästi, että ne näyttivät seisovan ylösalasin vedessä. Siellä täällä leijaili kevyttä sumua, ja hämähäkin verkot puissa ja pensaissa kimaltelivat kasteesta ja auringonpaisteesta.

"Kyllä Erikin täytyy tulla terveeksi, kun kaikkialla on niin kaunista", ajatteli Anna lapsellisesti.

Liian virkeä kun oli, voidakseen enää nukkua, puki hän hiljaa päälleen, ettei herättäisi Evaa, ja hiipi sitten sairashuoneeseen. Mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin esiintyi hänen mieleensä muisto eilispäivän surullisesta todellisuudesta.

Sairashuoneen ovi oli suljettu. Anna kuunteli. Sieltä ei kuulunut mitään ääntä. Mitä merkitseekään tämä kauhea hiljaisuus?

Hän aukasi varovasti oven. Raitis tuulenhenki leyhähti häntä vastaan ja valkoiset ikkunaverhot liehuivat. Ikkunat olivat auki.

Anna astui sisään epäröivänä ja arkaillen. Siellä ei ollut ketään, mutta Erik makasi vuoteella; hän näki hänen kätensä liikkumattomina peitteellä. Kasvojen yli oli levitetty valkea liina. Nyt ymmärsi hän kaikki. Erik oli kuollut.

Kuollut! Oliko se mahdollista? Erik kuollut? Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli juosta tiehensä. Oli niin kolkkoa ja synkkää täällä sisällä, tuon liikkumattoman olennon maatessa vuoteella; mutta hän hillitsi itsensä ja jäi paikalleen. Hänen täytyi nähdä hänet. Varpaisillaan, aivan kuin pelkäisi hän hänen heräävän, meni Anna vuoteen luo ja tarttui varovaisesti liinaan nostaakseen sitä. Hän näki osan niskasta. Pää oli käännetty vähän sivulle päin. Kuinka käsittämättömän hiljaa hän makasi. Annan sydän sykki kiivaasti. Uskaltaisiko hän kohottaa enemmän liinaa? Kyllä. Lujalla päättäväisyydellä poisti hän sen kokonaan.

Hän oli uskonut näkevänsä nuo kasvot samanlaisina kuin eilenkin: kulmakarvat kokoon vedettyinä ja suu tuskasta vääristyneenä, ja tuli senvuoksi omituisesti liikutetuksi näkemästään. Hän hämmästyi. Veli makasi siinä niin hiljaa. Otsalla ei ollut mitään ryppyjä, se oli tasainen ja kirkas, ja vaalea tukka oli huolellisesti järjestetty sen ympärille. Silmät olivat rauhallisesti suljetut, niissä ei enää näkynyt mitään tuijottavaa katsetta. Ja suu -- se melkein hymyili. Nuo tyynet, rauhalliset kasvot, laihtuneet kädet, jotka olivat vajonneet pehmeään peitteeseen, ja koko tuo liikkumaton olento näytti sanovan: "Oi kuinka minä lepään suloisesti!"

Ja Anna katsoi ja katsoi. Hän ei voinut irroittaa katsettaan veljestään. Oli niin rauhoittavaa nähdä hänen lepäävän noin. Vaistomaisesti tunsi hän kuolemassa olevan jotakin sovittavaa, kuolemassa, joka äsken oli kauhistuttanut häntä paljaalla läsnäolollaan. Kauhistuksen kuningas ei ollutkaan niin läpeensä peljättävä. Ainakaan ei Erikillä näyttänyt olevan sitä kokemusta. Hän ei näyttänyt haluavan herätä. Anna ei voinut irroittaa silmiään hänen kasvoistaan. Ne sekä työnsivät häntä luotaan että vetivät häntä puoleensa. Hänen edessään oli kuin ihmeellinen, käsittämätön arvoitus, jota hänen kuitenkin täytyi miettiä.

Kevättuuli löyhytteli ikkunasta sisään ja leikki kuolleen pojan vaaleissa hiuksissa. Auringonsäteet tanssivat hänen suljetuilla silmäluomillaan. Ilma, joka ulkoa täytti huoneen, oli täynnä kevättä ja valoa; mutta poika makasi siinä, liikkumattomana, kylmänä ja kalpeana. Elämä ja kuolema olivat siinä vastakkain tänä ihanana kevätaamuna, ja neljäntoista vuotias tyttö, joka seisoi kuolleen veljensä vuoteen vieressä, mietti sitä arvoitusta, jota ei kukaan haudan tällä puolen ole arvannut.

Anna oli juuri tulemaisillaan siihen ikään, jolloin me ikäänkuin heräämme elämään, jo jolloin jokainen uusi kokemus tunkeutuu mieleemme erinomaisella voimalla. Hän ei ajatellut selvin ajatuksin -- hänen ajatuksensa olivat vaan katkelmia, jotka risteilivät hänen sielussaan. Se oli Erik, joka makasi tuossa, eikä se sentään ollut hän. Ei se sentään ollut kukaan muukaan, vaikka se oli hänelle vieraampi kuin muukalainen. Arasti kosketti hän hänen kättään. Se oli kylmempi kuin kylmin, mihin hän ennen oli koskenut. Kuinka voi hän olla niin kylmä ja niin hiljaa? Oliko tämä Erik? Ei. Mutta missä oli hän sitten? Oliko hän ennen ollut tässä huoneessa? Hän tunsi itsensä ikään kuin muutetuksi kauas pois tavallisesta maailmastaan vieraaseen, tuntemattomaan, salaperäiseen, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka kuitenkin lumosi hänet.

Kuinka kauan hän oli kuolinhuoneessa, ei hän itsekään tiennyt. Hänen mietteensä keskeytyivät, kun Kurt astui sisään.

"Anna, sinä täällä?" kuiskasi hän hämmästyneenä.

Anna kääntyi ja tarttui sanaakaan sanomatta hänen käteensä, ja Kurt veti hiljaa hänet huoneesta.

"Erik kuoli niin äkkiä ja odottamatta yöllä, ettei meille ehditty antaa tietoa", sanoi hän, "minut herätettiin heti sen jälkeen, mutta meidän kaikkien mielestä oli parasta antaa sinun ja Evan maata. Kuinka kalpea sinä olet! Kuinka kauan olet sinä ollut siellä sisällä?"

"En minä tiedä", kuiskasi hän hiljaa.

"Mitä sinä siellä teit?"

"Minä ajattelin."

"Mitä?"

"Kuolema on niin ihmeellinen."

Kurt katseli häntä tarkasti. Hänen silmänsä olivat aivan kuivat.

"Kuinka voit sinä seisoa veljesi kuolinvuoteen vieressä ja miettiä kuolemaa ilman ainoatakaan kaipauksen kyyneltä silmissäsi? Se on luonnotonta. Etkö sinä sure häntä?"

Anna katsoi hämmästyneenä ylös, ikäänkuin olisi hänet herätetty unesta.

"Sure", toisti hän koneellisesti, "tietysti minä suren!"

Mutta asia oli se, ettei hän vielä käsittänyt, mitä oli tapahtunut.

6.

Eräänä kauniina, auringonpaisteisena kevätpäivänä laskettiin Erikin kirstu hautaan, lehtevän hautausmaan kulmaan, lähelle Långsjön rantaa.

Se oli liikuttava hetki, eikä kenenkään silmä jäänyt kuivaksi, paitsi Annan. Hän ei käsittänyt miksi toiset itkivät. Itse ei hän ollut vuodattanut kyyneltäkään veljen kuoleman jälkeen. Hän oli käynyt kuin unessa, kykenemättä tajuamaan sitä todellisuudeksi. Se aamuhetki, jonka hän oli viettänyt yksin kuolleen veljensä kanssa, oli tehnyt unohtumattoman vaikutuksen hänen tunteelliseen sieluunsa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän seurannut veljeään kappaleen matkaa toiseen maailmaan ja että hänellä sen vuoksi vielä oli jotakin yhteistä hänen kanssaan, jota muilta puuttui. Hänen mielessään säilyi niin elävänä onnellinen ilme, joka oli veljen kasvoilla, kuten heijastus siitä valosta, joka nyt häntä ympäröi. Se ei ollut Erik, joka nyt laskettiin multaan, sen hän tunsi niin selvästi. Hän eli ja oli niin onnellinen, niin onnellinen Jumalan luona, minkätähden sitten itkettäisiin hänen tähtensä?

Mutta Anna sai kuitenkin oppia senkin ja aivan pikkuseikasta. Ei kalpeat kasvot, kuoleman juhlallisen majesteetin leimaamina, ei toisten suru, ei mullan kolkko kumahdus kirstua vasten, houkutellut kyyneleitä hänen silmiinsä. Ei, se oli vaan pieni, valkoinen palttinalakki, rikkinäisine reunoineen, joka ensin opetti hänet käsittämään, että Erik todellakin oli poissa, eikä koskaan enää palaa.

Kun Maija siivosi vinttiä, tuli muiden muassa tämä lakkikin esille.

"Tätä ei enää tarvita", sanoi Maija vaan ja asetti sen varovaisesti syrjään, ikäänkuin se olisi ollut lasista.

Anna seisoi vieressä. Hän otti lakin käteensä. Se johti niin selvästi hänen mieleensä Erikin sellaisena, kun hän oli ennen sairastumistaan. Sitä oli hän käyttänyt koko viime kesän. Kerran oli hän poiminut siihen marjoja ja häntä oli toruttu. Tahrat näkyivät vielä.

Eikö hän koskaan enää käyttäisi sitä, ei koskaan enää juoksisi ympäri, kuten ennen? Ei koskaan enää! Äkkiä heitti Anna lakin kädestään ja koetti tukahuttaa voimakasta nyyhkytystä. Mutta se ei onnistunut. Hän istuutui vinnin nurkkaan ja antautui kyynelten valtaan, kun hän ei voinut estää niitä vuotamasta. Itku tuotti huojennusta. Jännitys, jota hän nämä viime päivät oli tuntenut, poistui. Hän palasi tavalliseen maailmaansa siitä ihmeellisestä ja salaperäisestä, joka oli ollut hänelle liian korkealla.

Maija näki Annan itkevän ja katseli pientä, valkoista lakkia, kunnes hänkään ei voinut katsella sitä kauempaa pyyhkimättä käsillään silmiään.

7.

Kesti kauan, ennenkuin Annan kyyneleet lakkasivat vuotamasta. Kun ne vihdoin loppuivat, olivat ne jättäneet niin selvät jäljet, että hän peljästyi, katsellessaan itseään peilissä. Hän hiipi ulos syrjätietä, päästäkseen kenenkään huomaamatta, sillä tuskin mitään häpesi hän enemmän, kuin tunteittensa ilmaisemista, varsinkin hellempien.

Mutta hän ei päässyt näkemättä pois. Kurt istui polvillaan ruohikossa ja koetti saada tikkua pois Prissen jalasta. Koira ulisi ja nuoli nuoren isäntänsä kättä.

"Oli hyvä, että tulit, Anna. Piteleppäs Prisseä ja estä sitä nuolemasta minua ja tuuppimasta kuonollaan", pyysi Kurt.

Mieluummin olisi Anna hiipinyt tiehensä, mutta Prisse oli hänen suosikkinsa ja sen kipeää jalkaa täytyi auttaa. Hän koetti kääntää pois kasvonsa, ettei veli näkisi, että hän itki, sillä kyyneleet olivat lakanneet vuotamasta vaan hetkeksi. Kun veli puhutteli häntä ja hänen täytyi vastata, koetti hän tehdä äänensä vakavaksi. Kyynel tipahti hänen silmästään Kurtin kädelle; silloin katsoi tämä hänen kasvoihinsa ja näki, mitä tyttö niin huolellisesti koetti salata.

"Siis vihdoinkin voit sinä itkeä, se on hyvä", sanoi hän, ja nähtyään kuinka tyttö koetti hillitä tunteitaan, lisäsi hän ystävällisesti: "Älä häpee, anna kyyneleiden vuotaa, ne ovat sinulle kunniaksi ja tekevät sinulle hyvää."

"Kas niin, nyt on tikku poissa. Emmekö mene vähän metsään kävelemään?"

Anna suostui siihen. Prisse seurasi heitä, tuon tuostakin nuollen jalkaansa. Sisarukset kävelivät hetkisen ääneti, ja kun Anna oli voittanut liikutuksensa, rupesivat he puhumaan jokapäiväisistä asioista, huolellisesti karttaen kaikkea, joka voisi viitata Erikkiin. Nuori kevät henki kaikkialla heidän ympärillään uutta, pulppuavaa elämää. Ilma oli täynnä tuoreen havun ja kielojen tuoksua ja elähyttävää valoa ja lämpöä.

Kun sisarukset palasivat kävelyltään, kohtasivat he äitinsä, joka juuri tuli ulos pihaveräjästä.

"Äiti hoi! Minne matka?" huusi Kurt.

Hän kääntyi ja näytti tuoreista, vaaleanvihreistä kuusen oksista sidottua seppelettä.

"Vai niin, haudalle", sanoi Kurt hillityllä äänellä, "saammeko seurata sinua?"

"Tietysti te saatte", sanoi hän, luoden sydämellisen katseen pitkään, vaaleatukkaiseen poikaansa, joka tarjosi käsivartensa tukeakseen häntä. Anna otti kantaakseen seppeleen. "Oletko, äiti, itse sitonut sen?" kysyi hän. "Olen. Minun täytyi tehdä jotakin Erikille. Ajatukseni eivät voi irtautua hänestä. Hän lepää nyt niin turvallisesti Herransa sylissä, eihän minun pitäisi surra. Mutta, nähkääs, jokainen lapsistani on osa omasta sydämestäni."

"Onhan sinulla vielä kolme jälellä", sanoi Kurt, koettaen lohduttaa.

Äiti katsoi ylös ja hymyili kyynelten läpi.

"On, ja minä kiitän niistä Jumalaa. Mutta", lisäsi hän vakavasti, "minä tunnen itseni levottomammaksi niiden tähden, jotka minulla on jälellä, kuin sen tähden, jonka Jumala otti. Äiti voi vuodattaa katkerampia kyyneleitä lastensa tähden, kuin ne jotka vuotavat heidän haudoillaan."

"Jumalan avulla ei sinun koskaan tarvitse itkeä sellaisia kyyneleitä minun tähteni", sanoi Kurt ja puristi voimakkaasti äidin kättä, joka lepäsi hänen käsivarrellaan.

Tämä kädenpuristus ja melkein ankaran päättäväinen ilme hänen kasvoillaan, lausuessaan näitä sanoja, ilmaisivat äidille, että poika jo todenteolla oli alkanut taistelunsa elämän kiusauksissa ja ristiriitaisuuksissa.

"Kurt, kun sinä tunnet kiusausta pahaan, niin muista sellaisina hetkinä, että äitisi rukoilee Jumalaa puolestasi", sanoi hän lämpimästi.