Part 7
Voitettuamme sateen avulla monet uteliaisuutemme ja kuivattuamme anturamme tämän kaupungin kosteudesta astuimme junaan ja lähdimme huristamaan Berliiniä kohti, mieli täynnä odotusta ja uteliaisuutta.
4.
BERLIINISSÄ.
Ensimmäinen havaintoni Saksan pääkaupungissa oli vallan hämmästyttävä. Ajurit ja hotellipalvelijat puhuivat täällä paljon sotkuisempaa kieltä kuin mitä samanarvoiset henkilöt olivat puhuneet Leipzigissä. Useasti, kun he oikein vauhtiin pääsivät, oli heitä mahdoton ymmärtää.
Kun "Prinzenhofin" huoneviinuri teki tässä suhteessa ilmeisen poikkeuksen talon muusta henkilökunnasta, totuin aina kääntymään hänen puoleensa pienissä asioissani ja nimitin häntä yliviinuriksi, mikä näkyi tätä hauskan näköistä nuorukaista erikoisesti miellyttävän.
Jäätyäni yksin sen jälkeen kuin Malmström oli lähtenyt kotimatkalle, ja kun olin vähin perehtynyt kaupungilla liikkumiseen, heräsi lukemishaluni siinä määrin, että oli kirjakaupasta hankittava ajankuluttajia aamupäivien varaksi.
Iltapäivät ja illat kuluivat kävelyihin, aterioimisiin ja teattereihin, mutta aamupäivät sopivat parhaiten kotona olemiseen ja lueskelemiseen. Saatuani tämän järjestelmän vakiinnutetuksi söin aamiaiseni hotellini ruokasalissa, jossa tavallisesti sain istua yksin ja selailla mielin määrin berliiniläisiä sanomalehtiä. Sainpa myöskin näinä ateria-aikoina erinomaisen tilaisuuden keskustelemiseen, jota kielenkäyttöni suuresti kaipasi. Nuorella yliviinurilla oli sellaiseen tarpeeksi aikaa, eikä haluakaan näkynyt puuttuvan.
* * * * *
Muutamien käyn tieni jälkeen Berliinin parhaimmissa teattereissa olin selvillä siitä, että kaupungin teatteritaide eli keskellä kuohukauttaan, keskellä loiston ja kukoistuksen aikaa.
Tämän taiteen suuri elpyminen oli aivan äskettäin tapahtunut täällä Saksan pääkaupungissa, vaikka kuuluisat "meiningerit" olivat sytyttäneetkin sisäisen hehkun näyttämötaiteen kangistuneeseen ruumiiseen ja sieluun jo kaksikymmentä vuotta aikaisemmin.
Meiningenin herttuan tukemana oli näyttelijä Ludwig Chronegk ryhtynyt silloin (v. 1877) regissöörinä uudelleen luomaan Saksan näyttämö- ja näyttelijätaidetta. Kolmentoista vuoden ajan oli tämän pienen herttuakunnan hoviteatteri kuuluttanut Euroopalle uutta oppia, joka julisti pannaan kaiken hengettömän "teatterin pelaamisen" ja vaati sijalle täysipitoisia, sisäisiä arvoja. Ulkonaista loistoa ei tämä teatterin puhdistus kieltänyt, mutta loiston yksinomaisen vallitsevaisuuden se kielsi jyrkästi. Loisteliaassa tai ryysyisessä kuoressa piti hehkua sisäistä yltäkylläisyyttä, muuten ei teatteripalkeilla esitetty maailma kelvannut. Hölkähtelevä vajavaisuus ei saanut armoa, vaan jokaisen luomuksen piti olla sisäisen elämän tiivistämä, olipa sitten kysymys suurista tai pienistä tehtävistä. Samoin piti kaiken erittelyn, olipa se mitä laatua tahansa, sulaa taiteelliseksi kokonaisuudeksi regissööri Chronegkin loihtivissa käsissä. Ja se suli! Vuosien kuluessa olivat meiningerit hämmästyttäneet ja ihastuttaneet teatteri- — yleisöä Euroopan suurissa keskuksissa. Nyt tämä merkityksellinen pyrstötähti ei enää vaeltanut maailmalla. Seitsemän vuotta sitten oli se lopettanut reformityönsä ja vetäytynyt pienen Meiningenin huomaamattomaan helmaan ja aikakirjojen mainintaan. Sen aika oli kai täytetty ja se halusi lepoa suuren herätystyönsä ja loistokulkunsa jälkeen.
Mutta vaikka Meiningenin ahjo ei enää hehkunutkaan, niin sen vaikutus jatkui siitä huolimatta pirteänä ja elinvoimaisena. Lahjakkaimmat meiningerit olivat hajaantuneet useihin eri kaupunkeihin ja useihin teattereihin. Meiningenin ahjon kipunat olivat lennelleet eri haaroille ja sytytelleet monta nuorta, lahjakasta kykyä palamaan ilmiliekeissä.
Tällaisia sytyttäjiä ja sytytettyjä oli tänä aikana Berliinin teattereissa niin monia, ettei ollut vähintäkään aihetta epäillä maailman näyttelijätaiteen tällöin elävän vuosisadan suurinta nousukautta juuri saksalaisella maaperällä.
Monien kuuluisien näyttelijättärien nimien joukosta voi poimia sellaisia kuin Reisenhofer, Poppe, Jäger, Lehmann ja monet muut. Miehisellä puolella ei kuuluisuuksien luku ollut sen vähempi, eikä ole sanottu, että parhaimpiin osuu, jos mainitsee nimet sellaiset kuin Molenar, Matkowsky, Sonnenthal, Jarno ja Sauer.
Tällaiset erinomaiset näyttelijävoimat esiintyivät, onnekseni, joka ilta Berliinin neljässä parhaimmassa teatterissa, ja kaikkien niiden yli kiilui kaksi kirkasta tähteä, joitten valovoima loisti liekehtivänä ja säteilevänä yli muiden ja yli koko näyttelijätaiteen tähtitarhan.
Näitten tähtien nimet tunsi jokainen, ja kaikkialla niistä puhuttiin ihmetellen ja ihaillen:
Josef Kainz ja Agnes Sorma!
* * * * *
Tutustuttuani ylimalkaisesti eri teattereihin ja niiden näyttelijävoimiin oli aika ruveta syventämään yksityiskohtaista tarkastelua ja siirtää opintomatkan luonne vertailevan ja harkitsevan työn puitteisiin.
Olosuhteet ja työskentelyn laatu synnyttivät oman painonsa avuin järjestelmän, joka sopi käytäntöön erinomaisesti. Teattereista saadut vaikutukset kypsyivät ja kirkastuivat ihmeellisen hyvin yön ja unen helmassa. Seuraavana aamuna tarvittiin vain tarkka pohdinta, joka parin tunnin tietämään ja virkistävän aamukahvin yhteydessä selvitteli ja valaisi nähdyn esityksen arvot ja vaikutukset.
Tämä menettely, ja selviin ratkaisuihin pääseminen heti aamulla, oli erittäin tärkeä, sillä se oli samalla siivoamista ja tilan tekemistä seuraavan illan uusille elämyksille joko aikaisemmin nähdyn esityksen tarkistamisessa tai uuden näkemisessä.
Näin työskennellessäni tulin pian huomaamaan taiteellisten taipumusteni, mielenkiintoni ja luonteenlaatuni suhtautumisen jokaiseen näkemääni näyttelijään. Huomasin, että harrastukseni ja opiskeluni oli tässä suhteessa rajoitettava siihen yksityiseen taiteilijaan, joka oli lähinnä omia taidevaistojani ja pyrkimyksiäni. Päähuomio oli keskitettävä yhteen ainoaan, erikoiseen kohteeseen.
Valittavana oli paljon erinomaisia näyttelijöitä, joiden erillisiä ansiopuolia ei mitenkään ollut sivuutettava, vaan päinvastoin hyvinkin visusti huomioitava. Mutta kokonaisesti, välittömästi ja ehdottomasti en hyväksynyt heitä esimerkikseni. Ainoastaan osittain ammensin heiltä ansioita.
Jylisevää Molenariakaan ei voinut sivuuttaa silloin, kun hän käytti puhdastunteisia ja syviä rintaääniä, jotka olivat kuin varta vasten odottelemassa esim. Othellon ja Learin erinäisiä kohtauksia.
Sauerin erittelytaito oli huomattavan pitkälle kehittynyt, ja siinä ilmeni hienostunutta makua, jolle kaikenlainen vaikutuksen tavoittelu, pelkän vaikutuksen vuoksi, oli kokonaan vierasta. Hän upotti älynsä erittelyn palvelukseen eikä pannut erittelyä leikittelemään olematonta älyä, kuten joillakuilla itserakkailla näyttelijöillä on tapana.
Tähän suuntaan saatoin oppia yhdeltä näyttelijältä yhtä ja toiselta toista ja siten vakiinnuttaa omaa tekotapaani ja omia suunnitelmiani.
Nämä sieltä täältä poimittavat arvot päätin kuitenkin jättää onnen kaupalle ja sattumain varaan, sillä nehän olivat vain sirpaleita, jotka eivät näin hajallaan kyenneet muodostamaan taiteellista kokonaisuutta, ehei niitä, itse työssä, voinut koota saman henkilöluoman puitteisiin. Kokonaista, täysin kokonaista huippusaavutusta tahdoin nähdä ja tutkia, ja keskittää sellaiseen taiteilijaan kaiken huomiokykyni!
Onnekseni oli sellainen näyttelijä olemassa ja ilta illan jälkeen nähtävänäni. Sellainen oli Josef Kainz!
Hän oli muuten ensimmäinen saksalainen näyttelijä, jonka kieltä aloin ymmärtää. Hän puhui toisin kuin muut. Ei hän eronnut muista ainoastaan sanonnan selvyydessä, vaan hän erosi siinä, että hänen näyttämöluomansa olivat ikäänkuin rakennetut sielukkaan, sisältörikkaan sanonnan ja kauniin kielenkäytön kulmakiville.
Siinä oli Kainzin näyttelijätaiteen a ja o. Sanonta vivahteli värejä, tummia ja loistavia, se nousi vaahtoharjaisille laineille, se keinui keveässä aallokossa, lipatti rannan kivillä tai pärskähti pisaroiksi kallion kupeeseen, se suhisi puitten latvoissa, uhosi vihaa ja lempeä ja järkeä ja tunnelmaa. Oli sama, jos hänen sanontansa kulki kalman maita tai kiersi pilvien hattaroita, aina se soi ja helskyi ja soitti juuri sitä säveltä, minkä sointuihin se kulloinkin oli viritetty.
Ymmärsin miksi Kainz oli suuri näyttelijä ja ymmärsin, että juuri hän oli minun mieheni, juuri se mies, joka oli toteuttanut kaikki minun haaveeni ja pyrkimykseni, se mies, joka todisti taiteessaan kaiken sen arvaamattoman arvon ja ihanuuden, kaiken sen olennaisen pohjan, mikä oli hyvän ja nerokkaan näyttelijätaiteen välttämättömänä ehtona, suurimpana ansiona ja korkeimpana saavutuksena. Loistavan kielenkäytön loistava sanonta!
Minulla oli kaikki syyt riemuita ja ilosta ailahdella, kun sain näin huipennettuna kuunnella kaikkea sitä, mihin itse olin pyrkinyt okaisia polkuja taivaltaen, milloin epäilevänä, milloin epätoivoisena ja milloin luottavaisena, saamatta tukea muualta kuin omasta vaistosta, mielikuvituksesta ja itsepäisyydestä. Juuri tätä tukea olin kaivannut ja nyt olin sen saanut! Oli syytä suureen riemuun. Olin laskenut kulkemani näyttelijäuran kielenkäytön kultakivillä, ja nyt sain elävän esimerkin siitä, kuinka tämä tien pohja kestää ja kuinka kauas se kulkijansa vie.
Epäilemättä Kainz olisi ollut kuuluisuus ilman tätä viimeisteltyä kielenkäyttöäänkin, sillä hän oli sanonnan mestari ja samalla todella suuri näyttelijä. Hänen taiteilija-arvoansa tehostivat sangen monet seikat, jotka olivat sekä omaperäisiä että erikoisia. Ja jo sellaisinaankin ne olivat minulle kuin toiveitteni ja suunnitelmieni täyttymys, joka vain odotti omakohtaisen purkautumisen aihetta ja tilaisuutta.
Kun minulla ei, hyvin ymmärrettävistä syistä, ollut kielenkäytön suhteen muuta tekemistä kuin sen erinomaisuuden toteaminen, niin kohdistin kaiken tarkkuuteni Kainzin sanontaan ja näyttelemiseen sekä niiden keinoihin ja tekotapaan.
Keinoja käytteli tämä suuri mestari erinomaisen säästeliäästi ja sai siten aikaan ihailtavaa luonnollisuutta esitykseensä. Levollisuus oli hänen olemuksensa juurena, eikä hän tehnyt ainoatakaan turhaa elettä eikä liikettä. Sisäinen patoutuminen näkyi pakottavan kaikkeen siihen ulkonaiseen, mikä esityksessä ilmeni. Sanonnan henkevyys oli sen sijaan elehtivää ja virmaa, elävöittäen tempot ja rytmit ja nousut ja laskut aina uusin värein ja vivahduksin.
Erikoisesti panin hänen tekotavassaan merkille sen vaatimattomuuden ja helppouden, mikä leimasi hänen taideluomansa. Kainz ei koskaan "pelannut teatteria" eikä pyrkinyt loistamaan. Hän vain oli ja eli, ja siinä oli hänen loistonsa. Ei hän myöskään pyrkinyt ulkonaisin keinoin muovailemaan mitään luonteenpiirteitä, vaan teki sen aina sisäisesti. Ei menetellyt niin, että hän olisi esittänyt sitä tai sitä, joko runollista Heinrichia tai runotonta Franz Mooria, vaan niin, että hän asetti oman itsensä kuin seulaksi, jonka läpi valui milloin minkinlaisen ihmisen sielu ja luonne hyveineen tai paheineen. Hän eli näyttämöllä kymmenet eri elämät, mutta eli ne niin kuin Kainz olisi ne elänyt samoissa olojen pakotuksessa. Hän ei ollut "teatterinpelaaja" eikä ilveilijä. Hän oli suuri runoilija — oli Kainz! Oman henkensä siivilöiminä hän loihti luomuksensa esille, mutta oli kuitenkin aina Kainz — suuri taiteilija, joka ei milloinkaan astunut oman olemuksensa ulkopuolelle, vaan eli ihmiskohtaloita omassa itsessään.
Tätä kaikkea minä näin ilta illan jälkeen, ja se valui sieluuni ja tietoisuuteeni kuin sade janoiseen maahan, joka on kärsinyt kuivuudesta ja koettanut virkistää itseään omien kastepisaroittensa avuin.
Näinä muistorikkaina viikkoina sain omille aivoituksilleni ja kangastuksilleni sen varmuuden, jota olin niin kiihkeästi kaivannut.
Näin, että tieni näyttelijätaiteen ulapoille oli oikeaan suunnattu ja vapaaksi raivattu. Kuinka kauas sitä jaksaisin kulkea, en halunnut aprikoida, sillä into ei järkeilyjä eikä arvioimisia sietänyt.
Tunsin saaneeni täyden tuen ja turvan siltä mieheltä, joka jo näihin aikoihin alkoi saada hiljaista tunnustusta saksalaisen näyttelijätaiteen ja äänellisen saksankielen puhdistajana, Meiningenin työn jatkajana.
Kun tämä seikka, joitakin vuosia myöhemmin, avonaisemmin tunnustettiin Berliinissä, oli se silloin pahasti myöhästynyttä, sillä Berliinin teatterit olivat jo silloin karkoittaneet tämän suuren taiteilijan valtapiiriensä ulkopuolelle. En silloin enää Berliinissä käydessäni saanut nähdä enkä kuulla tätä jumalten suosikkia, sillä silloin Wien soitteli hänen maineensa kelloja, joita Berliini kaihomielin kuunteli ja sadatteli omia teatterivaltiaitaan, joitten älynpuute oli aiheuttanut tällaisen repeämän.
Mutta onneksi eivät olot olleet vielä tämän ensimmäisen opintomatkani aikana näin pahoin kärjistyneet. Kainz eli ja toimi keskellä suurta työtään, ja minä sain hänet nähdä ja tutkia hänen taidettaan.
Se oli onneni, sillä en koskaan ole nähnyt hänen vertaistaan.
Kainz oli runoilija näyttelijätaiteessa!
* * * * *
Kun olin täysin vakiintunut suhtautumisessani Kainzin taiteeseen ja punninnut kaikki omat mahdollisuuteni tämän taiteen valossa, laukesi vastuunalaisuuden ja tutkimusten jännitys siinä määrin, että voin paremmin kiintyä yhteisnäyttelemiseen ja muihinkin yksityisiin näyttelijöihin.
Tällöin valtasi Agnes Sorma hyvin oikeutetusti ensimmäisen sijan. Olin jo aikaisemminkin pannut merkille hänen erinomaisen puhumisensa ja loisteliaan näyttelemisensä, mutta en uskaltanut niihin, kesken Kainz-tutkimustani, sen enempää syventyä, sillä en tietenkään voinut olla varma, ettei hänen naisellinen viehkeytensä voisi peittää joitakin näyttelijäpuutteita, joita harhaantuisin ehkä pitämään ansioina. Mutta nyt, kun suhtautumiseni Kainzin taiteeseen oli järjen mittaamana täysin vakiintunut, voin turvallisena heittäytyä ihailemaan Sormankin saavutuksia. Ja ihailemisen arvoisia ne olivatkin. Pelkoni hänen puutteellisuuksistaan oli ollut turha.
Sorma oli kuin luotu Kainzin vastanäyttelijäksi, ja yhdessä he tavallisimmin esiintyivätkin. Oli valtavan ihanaa kuulla sitä äänten soinnutusta, mikä yhdisti sanonnat toisiinsa. Jos seuraavan vuorosanojan äänen sointu särki edellisen iskusanonnan loppuvireen, niin se merkitsi mielen tai tunteen tai tunnelman särkymistä ja teki silloin ihmeellisen voimakkaan vaikutuksen. Se oli näiden sanonnantaitajien keinojen huipennusta, jota en ollut aikaisemmin missään tavannut niin täydellisenä.
Kun kuunteli heidän keskusteluaan, poikakuninkaana ja tyttökuningattarena, Sudermannin "Tejassa", niin olisi tietänyt mitä heidän välillään tapahtui, vaikka olisi sulkenut silmänsä ja vaikk'ei olisi sanaakaan heidän kielestään ymmärtänyt.
Siinä kohden oli näyttelijätaide kohonnut suurimpaan inhimilliseen mahdollisuuteen.
Nämä kaksi olivat kohottaneet taituruutensa niin korkealle, että se oli muuttunut luonnoksi. Heidän kielenkäyttönsä ja sanontansa puhuivat melkein yleismaailmallista kieltä kuten musiikki. Se oli suurta!
Agnes Sorma oli ainakin Josef Kainzin mukana suuri taiteilija!
* * * * *
Palattuani eräänä päivänä kävelyltä löysin pöydältäni käyntikortin. Helsingin Ruotsalaisen teatterin näyttelijä Alarik Erlin oli käynyt minua tapaamassa ja pyysi kohtausta määrätyllä kellonlyönnillä Bauerin kahvilassa.
Nyt, kun pidin vaikeimman osan työstäni jo suoritettuna, olin iloinen, että sain näin odottamatta kotimaista seuraa. Tunsin Erlinin entuudeltaan ja tiesin, että hän oli sivistyneestä kodista, erään Oulun seudun tuomiokunnan tuomarin poika, joten lähdin ilman epäilyjä häntä tapaamaan.
— Mistä tiesit, että olen täällä Berliinissä? — kysyin heti tavattaessa.
— Tapasin Tukholmassa näyttelijä Zachrissonin, ja hän sanoi sinun matkustaneen Kööpenhaminan kautta tänne. Lähetti terveisiä.
Seuran saaminen piristi elämää aikalailla.
Aina iloinen ja leikkisä Erlin piti mielen keveänä ja valppaana. Tulimme hyvin toimeen siinäkin suhteessa, ettemme taipuneet vapaapilettien sullottaviksi mihin nurkkaan milloinkin, vaan ostimme pilettimme ja määräsimme aina paikkamme permannon ensimmäiselle riville.
Tarkkaaminen oli meille tärkeämpi kuin pieni säästäminen. Oppimista vartenhan olimme tulleetkin.
Deutsches Theaterin alaravintola oli viihtyisä paikka. Se viekoitteli meidät kinkkuvoileipien kimppuun tavallisesti tuntia ennen näytännön alkua. Olimme erikoisen alttiita tälle viekoittelulle vielä senkin tähden, että ravintolan yliviinuri oli aulis juttelemaan teatteriasioista, joista hän tiesi yhtä ja toista. Jo aikaisemmin oli yliviinuri pannut merkille minun kankean kielenkäyttöni ja sen seikan, että olin ollut kahdesti ja kolmasti katsomassa samaa kappaletta. Näistä seikoista hän oli tehnyt sen johtopäätöksen, että olin ulkomaalainen näyttelijä, ja kun olin sen myöntänyt, oli vanha viinuri muuttunut erittäin opastelevaksi. Herttainen ukko oli kai ajatellut, että opiksi on ehkä hänenkin avuliaisuutensa. Niinkuin olikin.
Kun meitä nyt äkkiä oli ilmaantunut kaksi opastettavaa, oli ukkeli valmis kertomaan kaikki mitä suinkin tiesi teatteriasioista, ja juttuamiseen oli hyvä tilaisuus ennen näytännön alkua, sillä silloin olimme ravintolan ainoat vieraat.
— Eikö tämä enää olekaan kuninkaallinen teatteri? — olin kerran kysynyt häneltä.
— Ee-ei! — sanoi ukkeli ja pyöritti päätään. — Kuninkaan aitio ja sen yhteydessä oleva iso oleilusali olivat ensirivin perällä, ja niistä maksoi majesteetti kuusituhatta markkaa vuodessa. Sellainen komeus se oli! Mutta sitten teatteri näytteli Hauptmannin "Kankurit". Ai, sellainen skandaali! Siitä on nyt kai nelisen vuotta. Sitä näyteltiin ihan loppumattomiin. Mutta keisari suuttui ja lopetti aitiomaksunsa, ja sen mukana meni teatterin kuninkaallisuuskin. Mutta majesteetin aitiosta tehtiin kolme porvarillista aitiota, ja ne ovat aina täynnä. Nyt ne tuottavat tuloja kymmenkertaisesti. Ajatelkaa sellaista skandaalia!
Tällaisia ja muita pikkukaskuja olin saanut kuulla ukkelilta, ja olin valmistanut Erlininkin kuulemaan sellaisia.
— Kuulkaahan, yliviinuri! — sanoin eräänä iltana, jolloin olimme tulleet katsomaan Schillerin "Rosvoja". — Kainzilla ja teatterin johtokunnalla taitaa olla jotakin hankausta, koska lehdissä on näkynyt sensuuntaisia viittauksia. Onkohan niissä perää?
— Oh! Se on skandaali! — huokasi ukkeli. — Sellainen taiteilija! Ja sellainen johtokunta, joka luulee, että Kainz on raudasta! On näytellyt jokaisena iltana koko syksyn! Ja kuinka näytellyt! Oh! Herrat tietävät! Mutta nyt Kainz on väsynyt ja tahtoo helpotusta. Ai, ai sitä johtokuntaa! Ei ymmärrä! Lisää vain kuormaa. Siitä ei tule muuta kuin skandaali. Tänä iltana pitäisi Kainzin näytellä Franz Mooria vasten tahtoaan. Sellainen skandaali!
— Kainziako pakotettaisiin vasten tahtoaan? — kysyin hämmästyneenä.
— Niin juuri! — sanoi yliviinuri. — Rooli on vastenmielinen, ja Kainz on väsynyt. Oh! Sellainen skandaali! Saa nähdä, kieltäytyykö Kainz. Saa nähdä, tuleeko näytännön peruutus! Kohta kuullaan. Mutta skandaali se on joka tapauksessa.
Olimme vallan sanattomina hämmästyksestä, kun ukkeli lopetti ja siirtyi muihin hommiinsa.
— Onko näyttelijällä ylimalkaan minkäänlaista asemaa, koska sellaistakin miestä kuin Kainzia voidaan näin kohdella? — sanoin vihdoin harmistuneena.
— Mikä asema näyttelijällä voisi olla! — sanoi Erlin ivanauru suupielessä ja ryhtyi leikkaamaan voileipäänsä. — Eihän muilla ole asemaa kuin johtokunnilla. Eikä edes johtokunnallakaan siellä, missä vallitsee itsevaltius.
Vilkaisin Erliniin, sillä viittaus tuntui kovin läheiseltä. Katsoin kysyvästi.
— En halua puuttua Arkadian asioihin, mutta sanotaanhan, että siellä hallitsee itsevaltius kahdeksaakolmatta sivistymätöntä. Niin olen kuullut sanottavan, ja ymmärräthän, että sellainen ärsyttää jokaista näyttelijää, vaikka Honoluluun asti. Lohduttaa vähän, kun maailmankuulu Kainzkaan ei merkitse mitään. Olemme nähtävästi kaikki samassa purtilossa, niin suuret kuin pienetkin! Ahaa! Jopa soitetaan! Nähtävästi Kainz on alistunut. Niin näyttelijät aina tekevät.
Olisin vihastunut Erliniin, mutta hänen naurussaan oli sellainen huumorin sävy ja puheessaan sellainen asiallisuus, että ne vasten tahtoakin synnyttivät suopean hymähdyksen.
Lähdin sanattomana ja sekavin tuntein katsomoon, joka ei tänä iltana voinut herättää samanlaista odotuksen tunnelmaa kuin ennen, monina iltoina.
Kuulemani juttu Kainzista oli perin juurin tympäissyt minut. Ja Erlinin pila oli pannut siihen kotimaan tuntua höysteeksi.
* * * * *
Ensimmäisellä väliajalla huomasimme yleisön keskuudessa uteliaisuutta ja osaksi hermostustakin, ja Kainzin nimi mainittiin useasti.
Niistä harvoista sanoista päätellen, mitä satuimme kuulemaan selän takaa, oli yleisö hyvin suosiollinen Kainzille, mutta ei erikoisen ärtyinen johtokuntaakaan kohtaan. Sen pahimpana tekona pidettiin sitä, että Kainzille pakotettiin tehtäviä, joihin hän ei ollut innostunut. Sellaisesta ei voinut koitua hyötyä taiteelle eikä iloa kenellekään.
— Ovat ehkä arvostelijoita, — sanoin Erlinille. — Eivät kai porvarit noin pohdi taideasioita.
— Kiiltävistä takeistaan päättäen eivät he ainakaan ole pilettejään ostaneet, — sanoi Erlin purevasti ja naurahti parantumattoman pilailevasti.
— Taitaa olla niin, että kuluneen puvun kantaja ymmärtää taidetta enemmän kuin prameileva keikari, — sanoin laiskasti.
— Tietysti! — ilakoi Erlin. — Olisikin peräti typerää, jos riikinkukko rupeaisi satakielelle lautamieheksi.
— Olemmeko me, näyttelijät, satakieliä mielestäsi? — kysyin huvitettuna.
— Eikös kattia! — sanoi Erlin ja nauroi kaikuvasti. — Me olemme hanhia, joitten selässä ei pysy vesi!
Pidin parhaana vaieta, sillä tunsinhan Erlinin tyhjentymättömyyden silloin, kun hän pääsi laukomaan tekaistuja sukkeluuksiaan. Hänellä oli iloilevan ja leikkivän nurinkurisuuden syntyperäinen lahja, jota hän ei suinkaan halunnut piilotella.
Olikin jo aika ottaa vakava asenne, sillä seuraavassa kuvaelmassa esiintyi Kainz.
Punatukkaisena ja punapartaisena Franz Moorina ilmaantui Kainz näyttämölle, eikä kauan kestänyt, ennenkuin huomattiin, että Kainz pani tämän kalton hirviön sielunkin läikehtimään punaisia tulen ja veren lieskoja. Samalla valoi kuitenkin näyttelijä niin paljon ihmisyyttä tähän teatterikonnaan, että sai sen osaksi ihmeteltävän paljon lievittävää ymmärtämystä. Suurenmoinen ennätys!
Kainzin näytteleminen oli yhtä sielukasta ja rentoa ja hillittyä kuin ennenkin, eikä mikään pannut aavistamaan, että hän esiintyi vastenmielisesti tässä osassa. Luulimme jo, että näyttämön puolella oli tullut rauha maahan.
Niin ei kuitenkaan ollut asian laita, vaikka mitään erikoista ei huomattu, ennenkuin Franzin pitempiaikainen oleilu näyttämöllä alkoi. Silloin nähtiin, että Kainz otti näyttämön sivusta tuolin ja asettui istumaan. Näkyi selvästi, että hän tällä toimenpiteellä halusi ilmaista väsähtäneisyyttään. Kun asemien muutos vaati sitten siirtymistä yli näyttämön, nousi Kainz ja alkoi väsyneesti laahata tuolia perässään, antaen kuitenkin sanonnan helskyä kuten konsanaan muulloin.
Päästyään yli näyttämön asetti hän tuolin sivustalle ja asettui taas istumaan, jatkaen keskustelua aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Silloin puhkesi tukahdutettu jännitys katsomossa ihmetykseen, joka kohahti kuin tuulen henkäys. Tuntui olevan hiuskarvan varassa, ettei jotakin huudettu tai ettei pursuttu räiskyvään käsien taputukseen.
Olimme puolestamme valmiit mihin tahansa, sillä jännitys oli äkkiä kohonnut, ja Kainzin suhtautumisen ja vastenmielisyyden ilmaisukeino oli niin perin selvä ja samalla hienotunteinen, mahdollisimman vähän häiriötä tuottava toisille näyttelijöille. Se oli temppu, joka vetosi yleisöön ja selitti yleisölle liikarasituksen tehokkaammin kuin parhainkaan sanomalehtiartikkeli.
Sen enempää mielenosoitusta ei kuitenkaan tehty, sillä luultavasti oli katsomossa paljon sellaistakin väkeä, jolla ei ollut mitään käsitystä tästä omituisesta tapahtumasta.
Vasta näytöksen loputtua puhkesi mieliala julkiseksi ja kohdistui Kainziin sellaisena suosion myrskynä, ettei kai vastenmielisen Franz Moorin esittäjä ole mokomaa saanut kokea sitä ennen eikä sen jälkeen.