Part 6

Kun matka-apuraha oli tullut virallisestikin myönnetyksi, tiesin, että uusi lehti näyttelijätoimintani aikakirjoissa oli kääntynyt eteeni.

Olin paljon miettinyt ja harkinnut ja kokeillut taiteeni tekotapoja. Olin muokannut niitä ja karsinut niistä ulkonaisen tyhjyyden ja onton teatraalisuuden, turhan liikehtimisen ja joutavan elehtimisen ja pyrkinyt samalla mitä yksinkertaisimpaan sisäiseen elämiseen rytmillisen kielenkäytön, terveen erittelyn ja sentimentaalisuudesta vapaan tunnepitoisuuden kiinteissä rajoissa.

Näin olin tahtonut lähestyä luontoa, imeytyä luontoon, mutta en upota siihen, en olla kuin luonto itse enkä esittää sitä sellaisena, vaan taiteen silaamana ja heloittamana tuotteena, "pidellen toisin käsin kiinni Jumalan parrasta ja toisin käsin maan ruohosta", kuten kerran olin Erkolle selittänyt.

Näin olin ajatellut ja kuvitellut ja yritellyt, mutta en saanut mistään ulkopuolista tukea, sillä se, mikä sopi Ida Aalbergille, ei sopinut minulle, ja muut esikuvat sopivat vielä vähemmin. Mutta nyt oli tapahtunut tilanteessa uusi käänne. Nyt pääsisin suureen maailmaan sekä näkemään huipennettua näyttelijätaidetta että kuulemaan sitä merkitystä, mikä mielestäni piti hyvällä kielenkäytöllä olla tässä taiteessa — sen erottamattomana ja olennaisena osana.

Nyt pääsisin näkemään, mitä ensiluokkaiset taiteilijat olivat saaneet aikaan perinnäistapojen ja kehittyneitten olojen keskuudessa. Uusi lehti oli kääntynyt eteeni kehoittavana ja velvoittavana!

Tiesin, että sen lehden täyttäminen vaati minulta kaikki, mitä minulla oli taiteestani sanottavaa. Se vaati kokonaisen ihmisen!

ULKOMAILLA

I.

TUKHOLMASSA.

Mälarin kuningatar!

Ylväs, valoisa ja ilmava kaupunki ihastutti silmää ja kohotti mielen ailahtelemaan ilosta ja avartuneesta vapauden tunnosta.

Kukkulat, puistot, torit ja sillat loivat vaihtelua näköaloihin ja elävöittivät Mälar-järven siniset poukamat. Vilkas katuliikenne ja höyrylauttojen alituinen risteily rannalta toiselle tekivät elämän pirteäksi ja touhukkaaksi. Mälarin kuningatar eli ja loisti, häikäisi ja hengitti kesäisen helteen valossa ja väreissä.

Kotoinen kaupunki!

* * * * *

Maailmannäyttely oli koonnut kaikilta ilman suunnilta viliseviä ihmisvirtoja Tukholman kaduille, keskuksiin ja ympäristöihin. Puistot, näyttelyhallit, ravintolat ja kahvilat olivat tulvillaan väkeä.

Lukuisia kieliä puhuvan yleisön yhteisenä ja keskeisenä ihanteena oli "Vanha Tukholma". Suurenmoinen jättiläissatu ja valtava kertomus menneiltä ajoilta! Satu ja kertomus, joita ei oltu runoiltu eikä sävelletty, vaan jotka oli rakennettu todellisiksi taloryhmiksi. Satu oli saanut rakennustaiteelliset muodot ja nimekseen "Vanha Tukholma".

Siihen satuun voivat tuhannet ihmiset käydä sisään vallihaudan nostosiltaa myöten, kulkea kaupungin kapeilla kaduilla, pistäytyä ahtaisiin myymälöihin ja käsityöläispajoihin tai poiketa janoisina torin viereiseen, avaraan kaupunginkellariin.

"Vanha Tukholma" oli Maailmannäyttelyn keskeisin ja kiintoisin yllätys. Se sai osakseen suuren yleisön jakamattoman suosion. Siinä oli romantiikkaa, joka valtasi kaikkien mielet eikä heikentynyt vähäistäkään uudenaikaisten "ismien" tunkeilemisista.

* * * * *

Dramaattisen teatterin johtajana toimi näyttelijä Gustaf Fredrikson, joka oli mielenkiintoisin ilmiö Tukholman teatterimaailmassa. Hänen keskustelutaitonsa oli salonkinäytelmissä vallan verraton. Se oli harkittua ja äärimmilleen hiottua näyttelijätaidetta, joka rakentui pääasiassa viimeistellyn kielenkäytön pohjalle.

Ulkonaisia näyttelemisen keinoja ei "vanha Frippe", niinkuin häntä jo tällöin nimitettiin, käyttänyt juuri nimeksikään. Hän liikkui ainoastaan välttämättömyyden pakosta ja teki eleliikkeitä mahdollisimman vähän. Vain silloin, kun hän halusi tavalla tai toisella tukea tai korostaa sanonnan sisäistä merkitystä, hän otti avukseen määrätietoisen liikkumisen ja käsien paljon puhuvan elehtimisen. Näitä ulkonaisia apukeinoja tuo etevä taiteilija käytteli kuitenkin saiturin säästeliäisyydellä, mutta sen sijaan hän tuhlasi sanan taiteeseen ehtymättömän runsaita arvoja, jotka uhkuivat asiallisuutta, sisäistä eloisuutta ja kielen kauneutta.

Hän oli taituri kaikessa siinä, mikä luonnon pakosta täytyi mielestäni olla näyttelijätaiteen pohjimmaisena ja suurimpana tekijänä. Mestari elävöittävässä sanonnassa, jonka kirkkaan joustavuuden voi loihtia esiin vain viimeisilleen hiotun kielenkäytön avuin. Ei muuten!

Olin ihastunut tämän kiintoisan näyttelijän esityksiin, sillä hän todisti kuultavaksi ja nähtäväksi kaiken sen, mihin itse olin täydellä todella pyrkimässä.

Vielä onnellisempi olisin tietysti ollut, jos tämän suuren taitajan ohjelmistoon olisi kuulunut edes yksikin jonkin klassillisen näytelmän suurista voimaluonteista, mutta niin ei ollut laita. Lukuunottamatta sitä, että hän kulki jo viidennelläseitsemättä ikävuodellaan, ei hänen äänensä ollut tarpeeksi voimakas sellaisiin tehtäviin.

Näinkin ollen pidin erinomaisena onnena, että olin saanut tutustua hänen erilliseen taiteeseensa, jonka näkemistä ja kuulemista en lyönyt laimin kertaakaan, milloin siihen oli tilaisuus.

Näin olin saanut heti ensimmäisellä matkani askelella itselleni selväksi sen hämäryyden, mikä, esimerkin puutteesta, vielä kotoa lähteissä oli pyrkimyksiäni sumentanut. Sain tältä Ruotsin etevimmältä sanonnan taitajalta sen tuen mitä kaipasin, sain luottamuksen omaan itseeni. Nämä molemmat seikat otin häneltä vastaan riemumielin ja olin niistä hänelle kiitollinen.

Kun nyt, tätä kirjoittaessani, täsmälleen kolmekymmentä vuotta myöhemmin, muistelen "vanhaa Frippeä" ja sitä suuriarvoista merkitystä, mikä hänen taiteellaan oli minun taiteeni selventämiseen, tunkeutuu väkisinkin mieleeni muudan sananlasku, joka sanoo, että "vuoroin vieraissa käydään", ja joka sananlasku todettiin minulle varsin hämmästyttävällä tavalla viettäessäni erästä jouluaattoa Tukholmassa hyvän ystäväni Gustav Lindenin hauskassa kodissa. Tämä tapahtui v. 1910.

Oli siis kulunut toistakymmentä vuotta minun ensimmäisestä ulkomaanmatkastani, ja paljon oli ehtinyt tapahtua, mutta "Frippeltä" saamani opetuksen ja äsken mainitsemani sananlaskun yhteyteen kiertyy nyt tapaus, joka erikoisesti soveltunee tähän yhteyteen. Palattuani Berliinin teatterinäyttelystä jäin jouluksi Lindenin luo, minne oli jouluaaton viettoon kutsuttu erittäin valikoitu seura Tukholman taiteilijapiireistä. Siellä oli mainetta saavuttaneita edustajia monelta eri taidealalta. Nämä kirjailijat ja taiteilijat olivat minulle henkilökohtaisesti tuntemattomia, vaikka pari nimeä oli sanomalehdissä joskus leijaillut ohitseni.

Helsingin Ruotsalaisen teatterin ajoilta olin sitävastoin ystävän suhteissa isäntään ja työtoverina olin tutustunut erääseen nykyisen Ruotsin etevimpään näyttelijään, Ivan Hedqvistiin, joka oli ollut oppilaana Ruotsalaisessa teatterissa silloin kun siellä näyttelin.

Ennen Hedqvistin saapumista oli Linden, joka oli nyt Dramaattisen teatterin ensimmäisenä regissöörinä, kertonut paljon hyvää Hedqvististä ja maininnut hänet teatterinsa parhaimmaksi näyttelijäksi. Mutta puhuessaan hänestä läikehtivät Lindenin iloiset silmät niin leikkisinä, etten voinut olla kysymättä aihetta siihen.

— Sinun pitäisi nähdä Ivan, — sanoi Linden ja naureskeli. — Välttämättä nähdä! Kyllä hämmästyisit! Hän on ihan prikulleen kuin sinä. Sama joustava liikkumistapa ja samanlainen sanonnan erittely ja iskeminen kuin sinulla. Et usko, mutta Ivan on niin ilmetysti sinua, että se ihan naurattaa. En ole eläissäni nähnyt kahta niin samanlaista näyttelijää.

— Mistähän sellainen kumma johtuu? — kyselin epäillen ja ihmetellen.

— Mistäkö? — kysyi Linden. - Hän ei ollut suotta silloin oppilaana Helsingin Ruotsalaisessa teatterissa. Enkä minäkään ollut suotta siellä näyttelijänä, vaikka olenkin nyt regissöörinä. Olithan sinä silloin siellä!

Minä naureskelin tälle kiitokselle, sillä se oli peräti odottamatonta ja epäilyksiä herättävää. Olisiko joku voinut olla Suomessakin opintomatkalla ja saada sieltä herätteitä tänne suurempien olojen keskuuteen?

— Eiköhän se ole sinun mielikuvitustasi, kun pidit minusta? — kysyin Lindeniltä.

— Ei! — sanoi hän vakavasti. — Se on totisinta totta, vaikka se näin ystävien kesken voi synnyttää pientä hilpeyttä. Hymyilemättä et voisi olla itsekään, jos sinulla olisi aikaa jäädä katsomaan.

— Haluaisin viipyä täällä muutenkin, mutta teatterissani ei ole regissööriä. [Olin silloin Kansan Näyttämön johtajana.] On palattava ensi laivassa.

Kun sitten oli jouluillallisella päästy hyvään alkuun ja käyty keittiössä syömässä kinkkuheraan kastettua pehmeätä leipää aitoruotsalaisen vanhan tavan mukaan, alkoivat pöytäpuheet, joista isännän puhe ensimmäisenä kohdistui vieraille ja ensisijassa minulle, joka tässä yhteydessä edustin vanhaa veljesmaata ja olin isännän entinen työtoveri ja "silmien avaaja", kuten hänen sanansa kuuluivat.

Tuli sitten Hedqvistin vuoro. Lausuttuaan ensin, toisten tapaan, muutamia valittuja sanoja Lindenille ja hänen kodilleen Hedqvist kohdisti puheensa näyttelijäuransa alkutaipaleelle ja erikoisesti oleskeluunsa Helsingissä, siirtyen siitä suoranaisesti minuun.

Hedqvist mainitsi, ettei hän jättänyt seuraamatta ainoatakaan harjoitusta, missä minä olin mukana. Seisoipa hän kulisseissa tai istui katsomon pimennossa, aina hän piti silmät ja korvat auki.

— Kaikki minä omaksuin ja kaikki halusin omistaa, mitä tämä suomalainen taiteilija taiteessaan teki tai sanoi, sillä niin valloittavaa ja niin minulle sopivaa näyttelijätaidetta en ollut sitä ennen nähnyt, en täällä kotona paremmin kuin muuallakaan, — puheli Hedqvist hiljaiseen, leppoisaan tapaansa.

Puheen jouduttua tälle asteelle en voinut olla ihmettelemättä, että tällainen paljastus ei erikoisemmin hämmästyttänyt vieraita taiteilijoita, mutta myöhemmin sen ymmärsin, kun Linden selitti, että asia ei ollut ollenkaan tuntematon heidän läheisimmässä ystäväpiirissään.

— Nyt kohotan maljani! — sanoi Hedqvist lopuksi. — Kohotan maljani sen suomalaisen miehen kunniaksi, joka istuu meidän rauhallisen joulupöytämme ääressä! Kiitokseksi ja onneksi juon Kaarle Halmeen maljan! Tämän miehen, joka tietämättään on ollut esikuvani ja opettajani ja jonka taide on tehnyt minut siksi, mikä nyt olen, tämän miehen maljan juon! Kaarle Halmeen malja!

Kun tämän juhlallisuuden jälkeen taas istuimme paikoillemme, ilakoivat Lindenin silmät poikamaista tyytyväisyyttä, sillä hän näkyi kyllä panneen merkille, että tuo miehekäs ja lämminhenkinen puhe oli tehnyt minuun syvän vaikutuksen.

Tunnustinkin sen heti, kun olin saanut tilaisuuden ensin kiittää sydämellisestä vieraanvaraisuudesta ja toivottaa isännälle pikaista kodin jakajaa ja elämän toveria. Tunnustin, että toverit entisiltä ajoilta olivat oikein runsauden sarvista ravistelleet kukkia minun päälaelleni, ja että Ivan oli tunnustuksessaan ojentanut minulle kauneimman laakeriseppeleen, mitä milloinkaan olin uneksinut saavani.

Selviydyttyäni näin omalta kohdaltani puheitten jaksosta, joiden pitämistä olen aina vieroksunut, esitin sitten keskustelun muodossa, mitä "vanha Frippe" oli ollut minulle ensimmäisellä ulkomaanmatkallani, ja sanoin, että olen nyt onnellinen, kun olen voinut Hedqvistin kautta niin loistavasti suorittaa Ruotsin näyttelijätaiteelle silloisen kiitollisuusvelkani.

Niin! Vuoroin vieraissa käydään! Olin hyvin iloinen, että voin niin sanoa.

Tähän loppui tämän harvinaisen aiheen käsittely tällä kertaa, mutta iltamme jatkui edelleen yhtä leppoisana ja kiintoisana päätyen vihdoin vieraskäyntiin John Forsellin luo.

Vaikka tuo omituinen keskiyön vieraskäynti ei millään tavoin kuulu kertomukseni yhteyteen, voinen sen mainita tukholmalaisena tapakuvauksena, kun se sattui tänä muistorikkaana iltana.

Jo aikaisemmin illalla oli Linden maininnut, että puoliyön seuduissa otetaan autot ja lähdetään joillekin joulutonttukäynneille tuttaviin perheisiin. Ihmettelin tätä outoa tapaa, mutta kaikki selittivät nauraen, että se on välttämätön ruoansulatukselle. Kun sitten, kesken herttaista seurustelua, arveltiin, että jo olisi aika lähteä, niin mainittiin kolme, neljä käyntipaikkaa.

— Entä, jos kukaan heistä ei ole kotona? — kysyin vastustellen.

— Sitten palaamme tänne, — sanoi Linden. Tällöin pisti jonkun päähän, että aloitettaisiin käynnit Forsellin luota, ja kaikki muut suostuivat.

Niin sitten lähdettiin tälle öiselle vierailuretkelle. Ajettiin kahdella autolla Forsellin asunnolle ja mentiin sisään kuin päivällä konsanaan.

Siellä oli joulupöytä täydessä kunnossa, ja ennen pitkää huomasimme uudelleen syövämme lipeäkalaa ja joulukinkkua.

— Minä ainakin luulen jo aivan varmaan syöneeni jouluillallisen, — vakuutin rouvalle, joka parhaan mukaan tarjoili herkkuja.

— Mihin aikaan sitten? — kysyi hän.

— Siinä kahdeksan korvilla, — arvelin minä.

— Oo! Sehän oli eilen se! — nauroi rouva. — Nythän on jo uusi päivä. Nimittäkäämme tätä vaikka aamiaiseksi, jos vain maistuu!

Ja eikös kumma! Ruoka maistui taas — ja maistui talonväellekin. Lopetimme kuitenkin ateriamme, niin pian kuin luulimme täyttäneemme tähtipoikien kohteliaisuuden, ja yritimme lähtöä, josta ei kuitenkaan vielä toisellakaan yrityksellä tullut valmista.

Häirittyämme aamutunneille asti tätä vieraanvaraista taloa pääsimme lähtemään vasta kolmannella yrityksellä. Mutta kello oli jo silloin sivuuttanut kaikki sopivaisuuden ajat siinä määrin, että oli syytä ajaa yöpuita kohti.

Seuraavana päivänä lähdin Tukholmasta, Lindenin ja Hedqvistin seuratessa minua laivalle, mihin jäin yksin, joulupäivän ainoana matkustajana.

Hypättyäni nyt näin opintomatkani ajasta toistakymmentä vuotta eteenpäin vain sen tähden, että voisin elävöittää toisen näyttelijän vaikutuksen toiseen näyttelijään ja todeta kehityksen omituisen kiertokulun, jätän laivan kulkemaan kohti kotirantoja ja palaan takaisin Tukholmaan, kuvatakseni ensimmäisen opintomatkani jatkuvia vaikutelmia.

Tämän enempää en kuitenkaan enää pidä tarpeellisena kajota "Frippen" taiteeseen, sillähän oli osoittanut olevansa päätään pitempi muita ja oli jo tehnyt minulle sen, minkä hänen taiteensa pystyi tekemään. Kunnia hänelle siitä!

* * * * *

Näyttelijä Palme oli hyvin huomattu ja suosittu näyttelijä, vaikka hänen maineensa oli mielestäni suurempi hänen ansioitaan. Yleisön suosion oli Palme kuitenkin saavuttanut, ja paljon hänestä puhuttiin.

Minä en hänen näyttelemisestään pitänyt, sillä siinä oli liiaksi teatteria ja liiaksi asenteita, ja hänen puhumistapansa oli deklamoivaa ja raskasta. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan voineet pyyhkiä miellyttävyyttä hänen olemuksestaan eikä eräänlaista runollisuutta hänen esityksistään. Tottumuksen yhteydessä olivat kai juuri nämä seikat saaneet aikaan sen, että hän kulki kuuluisan näyttelijän nimellä.

Sellaiseen tehtävään kuin esim. Robertin osaan Sudermannin "Kunniassa" sopivat Palmen ansiot erinomaisesti, mutta näytelmän realistisen sävyn yhteydessä, varsinkin kun toiset esiintyjät tekivät tässä suhteessa melkein liiankin tunnollista työtä, ei hänen teatraalisuutensa ja pateettisuutensa ottanut oikein luonnistuakseen. Hänen runollisuutensa olisi sen sijaan, erittäinkin takapihan väen arkisuuden vastakohtana, tehnyt valtavan vaikutuksen, valtavamman kuin minkä olivat tehneet ne luomukset, jotka olin nähnyt Helsingissä, jos hän olisi voinut pysyä yksinkertaisena ja luonnollisena. Mutta sitäpä ei Palme voinut.

Epäilemättä hän oli nähnyt ja eritellyt oikein Robertin ihanteita hipovan luonteen laadun, mutta hänen tekotapansa taisteli visusti luonnollisen ja elävän ihmisen syntymistä vastaan.

Huolimatta kuitenkaan näistä Palmen ominaisuuksista katselin häntä mielelläni, sillä hänen näyttelemisestään oli minulle paljon hyötyä. Tulin huomaamaan, kuinka haurasta lasia on luonteen hahmoitus näyttämöllä. Tulin näkemään, miten harha-askel voi viedä ei ainoastaan yksityisen tekijän, vaan näyttämökuvan kokonaisuudenkin harhateille. Varoittava esimerkki! Olin koko teatterissa-oloni ajan tottunut taistelemaan vaikka minkälaisia piintymyspaholaisia ja alituisesti esiintyviä virheellisyyksiä vastaan. Sellaista oli näyttelijän edistyminen! Jos yhdestä paholaisesta pääsi, niin jopa oli taas kymmenen tilalla uhrinsa kimpussa. Nyt näin Palmen tekotavassa paholaisista kaikkein pahimman, näin maneerin, piintyneisyyden hirviön, joka ei ikinä otettaan hellitä.

Uskoin saaneeni Palmesta terveellisen varoituksen ja sentähden olin hänestä oppinut paljon. Toisten virheet ovat erinomaisia opettajia.

Heti kun huomasin enemmän oleskeluni Tukholmassa hyödyttömäksi, päätin lähteä Kööpenhaminaan, vaikka tiesinkin, ettei näytäntökausi ollut siellä vielä alkanut.

Halusin kuitenkin päästä oikein ulkomaille, tunteakseni oikeata ulkomaista tuulahdusta. Eikä mikään enää estänyt siirtymistä. Teattereihin ei tullut enää mitään uutta, ja oopperassakin olin jo käynyt useita kertoja suomalaisen tuttavani, insinööri Georg von Fieandtin seurassa.

Niinpä lähdinkin empimättä porhaltamaan halki Etelä-Ruotsin viljavien ja vehmaisten seutujen — kohti oikeita ulkomaita.

2.

KÖÖPENHAMINASSA.

Saatuani Kong Oscar-hotellissa avaran ja miellyttävän huoneen, jonka toisen akkunan edessä oli tilava parveke, olin Tukholmasta poistumiseeni erittäin tyytyväinen. Kävellessäni mukavasti kalustetussa huoneessani ja pistäytyessäni avonaisesta ovesta parvekkeelle, jonka alapuolella aukeni satamalaituri ja vilpoinen meren lahti, tunsin ensikerran ulkomailla-olon omituista, outoa ja riemumielistä tunnetta. Iloinen ailahdus täytti olemuksen ja pani väkisinkin naurahtelemaan. Huomasin, että se oli hullunkurista, mutta en sille mitään voinut. Tunsin olevani ulkomailla!

— Terve, terve! — kuulin eräänä päivänä iloisen äänen lähelläni, ollessani aterioimassa hotellini ruokasalissa.

Minä ihan sävähdin. Suomalainenko ihminen täällä? Käännyin nopeasti katsomaan ja näin Georg Schneevoigtin hymyilevän edessäni.

Maanmieheni kertoi olevansa kotimatkalla Berliinistä. Tänne oli ollut poikettava välttämättömän asian vuoksi. Nyt täytyi mennä etsimään Svendsenin osoitetta.

- Minkä Svendsenin?

— Säveltäjän — hovikapellimestarin!

— No, sitä varten ei sinun tarvitse askeltakaan ottaa, — sanoin rauhoittaen. — Hän asuu täällä. On jo asunut monta vuotta. Hänellä on kaksi huonetta alakerrassa.

— Aivanko totta? — riemuitsi Schneevoigt.

— Varmasti asuu, — selitin vastaan. — Isäntä on kertonut minulle paljon tästä sävelmestarista. Aiotko... tavata häntä?

— Aion saada häneltä todistuksen soitostani. Sitä varten olen täällä. Luulisin sen käyvän päinsä, sillä minulla on Robert Kajanuksen suositus mukanani. Mahtaisikohan Svendsen olla nyt kotona?

Kerroin, että Svendsen on ollut muutamia päiviä sairaana ja että hovivaunut käyvät joka päivä portilla ja punapukuinen lakeija käy tiedustelemassa säveltäjän terveyttä.

— No, näin ollen ei minulla ole kiireen kierää! — sanoi Schneevoigt ja istui rauhallisesti.

Näin jäi suomalaiselle sellotaiteilijalle useita joutilaita päiviä, joitten kuluessa yritimme hirmuisella ahkeruudella tutustua tämän "kuninkaan korean kylän" kesäisiin nähtävyyksiin.

Kun Schneevoigt sitten sai asiansa toimitetuksi ja kun olin saattanut hänet laivalle, jäin tutuksi tulleeseen kaupunkiin kuin varsinainen asukas ikään.

* * * * *

Vihdoinkin olivat teatterit avanneet ovensa ja minun tyhjänpäiväinen turisti-aikani oli loppunut. Olin mielissäni, kun ei enää ollut toimettomia vapaailtoja, vaikk'ei teattereitten ohjelmisto ollutkaan erikoisen mielenkiintoinen.

Ennakkouutisista päätellen tulisi ainakin koko syyskuun aika kulkemaan vain keveitten näytelmien merkeissä. Vähän nykyistä ja vanhaa farssia, vähän sadunomaista kansannäytelmää, vähän Molièrea ja vähän Holbergia. Vaistosin, ettei minulla ollut Kööpenhaminassa suurtakaan tehtävää, vaikka myönsinkin mielelläni, että täällä esitettiin Molièrea ja Holbergia vallan verrattomalla taituruudella ja keveydellä. Sellainen taide oli kuitenkin, samoin kuin kööpenhaminalaisen näyttelijätaiteen ylimalkainenkin sävy, lepertelynsä vuoksi, ulkopuolella minun henkilökohtaisia pyrkimyksiäni, vaikka en tietenkään pitänyt tutustumista tähän taiteeseen vähäarvoisena yleiselle kehitykselleni. Siksipä en pahasti harmitellutkaan, vaikk'ei ohjelmisto ollutkaan ihan minun makuni mukaista.

Istuin vuoron perään toisessa ja toisessa teatterissa ja ahmin itseeni kaiken, mitä eteen sattui, ajatellen, että kylläpähän aikaa voittaen sulavat ja jättävät jotakin hyvää jälkeensä. Niinkuin tekivätkin.

Huomasin sen monesti jälkeenpäin.

Olin jotenkin kypsä lähtemään Kööpenhaminasta silloin, kun entinen alkeisopistolainen koulutoverini, kuopiolainen kirjapainonomistaja Kaarlo Malmström, saapui kaupunkiin, matkalla Leipzigiin, kirjanpainajain kuuluisaan kaupunkiin.

Kun Leipzigin messut viekoittelivat minuakin jonkin verran suurta mainetta saaneella harvinaisuudellaan, päätin kulkea sitä tietä, vaikka en sikäläisistä teattereista erikoista hyötyä toivonutkaan.

En liittynyt kuitenkaan matkaseuraan, sillä en ollut vielä onnistunut näkemään tanskalaisten näyttelijätähteä rouva Henningsiä, joka esiintyisi parina seuraavana iltana.

Olikin onni, että jäin ja sain ihailla hänen loisteliasta esitystään ja erinomaista kielenkäyttöään, joka soi ja helkkyi yli kaikkien muitten näyttelijäin parhaimpienkin saavutusten. Tästä suuresta diivasta sain taas vettä omaan myllyyni.

Ennen lähtöäni sain myöskin nähdä tohtori Mantziuksen, joka kokeili eräässä pienessä näytelmässä sekä regissöörinä että näyttelijänä. Hänen näyttelemisensä ei kuitenkaan minua ilahduttanut, sillä siitä kuulsi jonkinlainen näyttelijätaiteen teoria enemmän kuin välitön eläytyminen.

Betty Hennings sai korvata hänet ja monet muut!

3.

LEIPZIGISSÄ.

Oli jo pimeä ja myöhäinen ilta, kun saavuin Leipzigin asemalle. Ei tuntunut erikoisen miellyttävältä katsella huonosti valaistua ja uppo-outoa kaupunkia edessään, ilman vähintäkään tietoa, mitä suuntaa kohti lähtisi ajamaan asuntoa etsimään.

Ajettiin erään kulman ohi. Kadun risteys oli tupaten täynnä väkeä. Hevosen oli kuljettava käyden. Mitä ihmettä ne ihmiset tekivät? Viulu vinkui ja klarinetti kirkui. Nehän tanssivat! Kivikadulla ja keskellä yötä!

— Mitä tuo merkitsee? — kysyin yllätettynä ajurilta.

— Messuaikana tanssitaan kaduillakin, — selitti ajuri levollisesti.

Olin vallan hämmästynyt. Kylläpä tuoksahti etelämaalaiselta!

* * * * *

Leipzigin näyttely kilpaili loistossa ja komeudessa Tukholman näyttelyn kanssa ja ylitti sen monilla afrikkalaisista alusmaista haalituilla yllätyksillä. Siellä oli afrikkalainen kauppala neekerikylineen ja elefantteineen ja varmasti enemmän rapakkoa kuin todellisessa Afrikassa, sillä täällä Sachsenin tasangoilla satoi yötä päivää kaiken sen ajan, minkä näitä ihmeellisyyksiä katselimme.

Kuljeskeltuamme jalat märkinä, tuskastumiseen asti, läpi "Vanhan Leipzigin" nähtävyyksien ja messujen näyttelyhallien, istuskeltuamme "Auerbachin kellarissa" ja elefantin selässä sekä katseltuamme alituista tanssia thüringeniläisen kylän myllyssä, aloimme kyllästyä leipzigiläiseen vesitulvaan ja märkiin jalkineihimme, jotka vielä aamuisinkin olivat kosteudessaan kovin uskolliset.

Teatteria en kuitenkaan unohtanut tässä kurjuudessa, vaan houkuttelin vielä matkatoverinikin "Vanhaan Teatteriin", jossa näyteltiin Hamlet.

"Uuteen teatteriin" ei kannattanut yrittää, sillä siellä näyteltiin vain operetteja, ja yleisön jono venyi joka päivä sateiselle kadulle asti.

Hamletin näimme, ja se riitti minulle. Näytteleminen oli liian raskasta ja teatraalista sopeutuakseen tähän taruaiheiseen näytelmärunoon.

Kööpenhaminassa olisi pitänyt nähdä tämä näytelmä! Siellä olisi mielestäni tavattu tämän näytelmän oikea sävy. Tanskalaisten näyttelijätaide olisi ainakin ollut luonnonomaista tälle näytelmälle, jossa haamut kuljeskelevat ja keskustelevat elävien ihmisten kanssa. Täällä leimasi arkinen todellisuus esityksen ja surmasi taiteellisen mielikuvan aivan kuin muuallakin, missä olin Hamletin nähnyt.