Part 3

Tehtiinpä vielä sellainenkin kohteliaisuuden temppu, että pyydettiin hyvä ystäväni Oskar Merikanto, joka siihen aikaan toimi yhdistyksen laulunjohtajana, minulle seuraksi näihin juhliin, ettei minun tarvinnut kärsiä yksinäisyyden tunnetta.

Kaisaniemen ravintolan iso sali ja sen viereinen kamari olivat varatut käytettäviksemme, joten juhlan ulkonainen loisto käänsi mielialan ikäänkuin sisäänpäin ja teki olotilan vähän kankeaksi. Pian kutsuttiin kuitenkin illallispöytään, ja minä rupesin jo miettimään leikillistä puhetta, mikä laukaisisi sen ahdistuksen, johon olimme joutuneet.

Laukeaminen tuli kuitenkin, niinkuin kaikki hyvät asiat, odottamatta ja äkkiarvaamatta.

Opetuslapsi Cajander oli kilahduttanut lasinsa laitaan ja noussut puhumaan. Puhe alkoi peräti arvokkaasti kosketellen yleistä kulttuuria ja siirtyi sitten työväen sivistysharrastuksiin. Ennen pitkää painosteli hän jo puhumisen taidon tärkeyttä.

Kuuntelimme vakavina ja juhlallisina ja hiljaisina kuin hiiret. Mutta tämä juhlallisuus ei ehkä miellyttänyt puhujaa vai tapahtuiko se ehkä jostakin muusta syystä, en tiedä, mutta äkkiä hän heittäytyi leikilliseen sävyyn ja sanoa päräytti hirmuisen vakavanaamaisena vallan mullistavan lauseen.

— Herra Halme, joka on meille puhelahjan antanut! — kaiutti Cajander juhlallisella äänellä.

Kurkistin puhujaan, mutta en kuolemaksenikaan kuullut, mitä hän sen jälkeen sanoi. Painoin pääni ja koetin estää naurua tukehtumiseen asti.

Merikanto, joka istui vierelläni, pudotti lautasliinansa saadakseen painua sen etsimiseen. Muittenkin päät kumartuivat, aivan kuin permannolla olisi jotakin merkillistä katseltavaa.

Jo murtui minun patoni, ja pieni itkuntapainen tyrsky ryöstäytyi esiin.

Silloin kuului puoleksi pöydän alta Oskar Merikannon kirkas ja heleä naurun ryöpsähdys, — ja kaikki sulut murtuivat niin hillittömään nauruun, ettei sitä mikään mahti olisi tyrehdyttänyt.

Merikanto kiekaisi vielä pari korkeata ääntä, ja niin me molemmat huusimme naurukrampissa kuin kuolemaantuomitut. Siihen yhtyivät kaikki.

Salin täytti sellainen nauru, niin valtava ja vastustamaton, ettei kai sellainen ollut ikinä ennen näitä seiniä tärisyttänyt.

Talonväet seisoivat ympärillämme silmät ympyriäisinä eivätkä ymmärtäneet asiasta mitään. He eivät I olleet kuulleet sitä jumalattoman vinoa leikkilausetta, jonka me olimme saaneet niellä ja joka oli pannut pingoitetut mielet niin rajusti laukeamaan.

Kesti oman aikansa, ennenkuin saimme sen verran voimia, että jaksoimme jatkaa illallisten syöntiä. Kaikki pyysivät kuitenkin yksimielisesti, että Cajander ei enää jatkaisi valtavaa puhettaan. Eikä hän jatkanut.

LATUJA JA LAKEUTTA

1.

VIESTI ETELÄSTÄ.

Kun syksyllä 1892 kokoonnuimme aloittamaan uutta näytäntövuotta, ei Arkadian henkilökunnan mieliala ollut yhtä toivorikas eikä yhtä työniloinen kuin edellisinä syksyinä.

Kotimaisen näytelmäkirjallisuuden pylväät Numers ja Canth olivat, riitaannuttuaan Bergbomin kanssa, luopuneet Suomalaisesta Teatterista. Nämä olivat lamauttavia asioita, joiden merkityksen tunsimme ja ymmärsimme liiankin hyvin.

Kerrottiinpa vielä huhuja siitäkin, että Ida Aalberg ei tulisi enää esiintymään Arkadiassa. Sekin vielä! Tiedettiinhän, mitä Ida Aalberg merkitsi sekä yleisölle että meille näyttelijöille.

Myötäänsä oli teatterista eronnut henkilöitä, mutta heidän paikkansa täytettiin. Niin ei ollut Ida Aalbergin laita. Hänen paikkaansa ei kukaan voinut täyttää. Eikä myöskään Numersin eikä Canthin!

Nämä olivat masentavia asioita, mutta masentavimman ja surullisimman uutisen saimme kuulla viimeiseksi. Bergbom oli kotiutuessaan ulkomailta tuonut kuoleman viestin tullessaan.

Vieraalla maaperällä ja vieraitten ihmisten keskuudessa oli Niilo Sala tehnyt lopullisen tilinpäätöksen siinä elämän ristiriidassa, joka kaiketi oli hänen mielestään sotkeutunut selvittämättömäksi. Hän uumoili jotakin jo lähtiessään, tunsi avuttomuutta ja pelkäsi.

Pelko oli ajanut häntä takaa halki Saksan ja Ranskan ja saavuttanut hänet vihdoin vaateliaana ja velvoittavana eräässä eteläisen Saksanmaan vuoristokylässä. Hän oli yksin eikä jaksanut enää taistella epäilevän mielensä esille manaamaa haamua vastaan. Tunsi ehkä eksyneensä tieltään ja pettyneensä suuntamerkeistään. Ei uskaltanut enää astua askelta elämän polulla, vaan väistyi, astui syrjään.

Elokuun 15 päivänä oli Niilo Sala omasta tahdostaan avannut Tuonelan veräjän ja nostanut sen salvan tuhoisan laukauksen avuin.

Niilo Salaa ei ollut enää!

Tämä tieto oli peräti hämmästyttävä ja niin lohduttoman surullinen.

Ainoa miehekäs ote, mikä milloinkaan oli laitoksen sisäiseen ohjaukseen tarttunut, oli kirvonnut peräsimestä, eikä hänen kädensijaansa tämän jälkeen kukaan täyttänyt. Ei kukaan pystynyt täyttämään.

Ainoa avokatseinen ja tarkkanäköinen työtoveri oli ainiaksi silmänsä ummistanut. Oikeamielisyyden luja pylväs oli repäisty laitoksen portinpielestä, jättäen jälkeensä ammottavan kolon, jota ei koskaan voitu uudelleen täyttää. Ei koskaan.

Rauha miehisen miehen muistolle!

2.

GAMBRINISSA.

— No, nyt se on täytetty! Onnittelen! — sanoi Oskar Merikanto kerran, kun olimme tavanneet Gambrinissa ja tapamme mukaan siirtyneet pianohuoneeseen rauhaan ja omiin oloihimme.

— Mikä niin? — kysyin.

— No, helkkari! Se suomenkielen puhumisen taidon puute. Olin katsomassa "Telliä", mutta Stauffacheriin minä kiinnyin. Puhuit jeeperin kaunista kieltä. Se helisi, usko pois! Oli kuin musiikkia.

— Niinkö sen arvioit? Sinä ehkä yksin?

— En minä yksin enää jonkin ajan kuluttua! Saat nähdä! Mikä juttu se sitten olisikaan! Mutta minä oivalsin sen ehkä nopeammin kuin muut, kun tunsin vuosia kestäneet pyrkimyksesi. Kuuntelin jokaista sanaa ja nautin ihan peijakkaasti.

— Olen kovin iloinen tästä...

— Saatkin olla, -keskeytti Merikanto innokkaasti. — Olet päässyt julman korkealle harjalle ja siellä nyt seisot.

— Sinä olet ensimmäinen, joka tätä sanot, — puhuin melkein kuin vastaan väittäen. — Ainoakaan toinen ei ole sanonut halaistua sanaa. Ei kukaan teatterissa.

— No, sen voin allekirjoittaa, ettei olekaan. Mutta älä siitä välitä! Puhu sinä vain harjaltasi ja anna muitten puhua muualta! Eihän tällainen asia voi olla kädenkäänteessä selvä kuin pläkki. Eihän se sitten mitään kummaa olisikaan.

— Ei ole kummaa ollenkaan! — nauroin iloisena. — Mahdottoman yksinkertaista!

— Niin juuri! — ilakoi Merikanto. — Sen yksinkertaisuus oli syöstä sinut satulasta. Ja muokkaaminen kesti vuosia.

Tästä syntyi virkistävä keskustelu, joka entiseen, totuttuun tapaan siirtyi vähin erin käsittelemään kaikkia ilmiöitä, jotka herättivät mielenkiintoamme taiteittemme eri aloilla.

Tämä keskustelu oli yksi niistä rauhallisista juttuhetkistä, joihin usein pyrimme piiloutumaan seurakermojen tuttaviemme ulottuvilta, saadaksemme rupatella sydämiemme kyllyydestä.

Monia ajatuksia nämä leppoisat istujaiset synnyttivät, monia mielijohteita nostattivat, ja monet niistä hetken herätteistä puhkesivat kauniiseen kukintaankin. Ja vaikka kaikki oraat eivät koskaan korrelle kyenneetkään, niin ei rikassisältöisen keskustelun elvyttävä teho ollut silti sen heikompi.

Vanha Gambrini jätti monta muistoa, jotka eivät koskaan ole haihtuneet.

3.

KUN NÄYTTÄMÖLLÄ HERKUTELLAAN.

— Ibsen on oikein tuntuvalla tavalla halunnut huomauttaa tämän Villisorsa-näytelmän luonnollista näyttelemistä, — sanoin Ahlbergille, kun kenraaliharjoituksessa asetuimme aterioimaan.

— Kuinka niin? — kysyi Ahlberg.

— No, miksi hän muuten olisi pannut kokonaisen pitkän kohtauksen tapahtumaan aterian aikana! — selitin hymyillen. — Ja ajan hän on mitannut tarpeellisen pitkäksi. Mutta vanha teatterinjohtaja on tässä tehnyt virheen. Katsohan maalattuja pahvikinkkuja, aladobeja ja pasteijoita! Luuletko, että pystymme syömään näitä laitoksia?

— Ibsen-rukka ei edellyttänyt, että Villisorsaa tarjoiltaisiin Arkadiassa, — sanoi Ahlberg ja kolisteli veitsellä kumisevia ruokalajeja. - Tosiaankin! Mitä hittoa teemme syömisen sijasta?

— Koettakaamme näytellä niinkuin meillä olisi vatsakatarri, — sanoin kuivasti.

— Mutta pari ruokaryyppyähän toki on otettava! Miten se sitten järjestyy?

— En tiedä! Repliikkejä emme voi lisätä, mutta voimmehan sen sijaan irvistellä. Ehkä yleisö siitä ymmärtää, että emme voi syödä.

— Aletaan! — huusi Bergbom katsomosta, ja se lopetti leikinlaskun.

Koetimme parhaan mukaan näytellä syömistä, mutta kohtaus tuntui tyhjältä ja vajanaiselta.

— Kyllä on sanottava tarpeistonhankkijalle, että hommaa enemmän oikeata tavaraa ainakin premiääriksi, — sanoi Ahlberg näytöksen jälkeen.

— Entä jos tilaisimme ravintolasta oikean "seksan" ja söisimme juhlaillallisen Ibsenin ja premiäärin kunniaksi? — kysyin.

— Ja juomme "heelan ja halvan" yleisön terveydeksi? Niinkö? — innostui Ahlberg.

— Vaikkapa niinkin! — sanoin myöntävästi. Näytäntöiltana, kun sama kohtaus alkoi, oli pöytä viinurin kattamana tupaten täynnä kaikenkaltaisia herkkuja, ja me istuimme Ahlbergin kanssa täydessä touhussa jo paljon ennen esiripun nousua.

Kaikki näyttämöllä ihmettelivät, ja kaikille tuli vesi suuhun, kun me tyytyväisinä aterioimme.

Kohtaus sujui sitten asiallisesti ja loistavasti, eikä siinä suinkaan ollut tyhjyyden eikä vajavuuden tuntua. Sen yleisökin huomasi ainakin silloin, kun astuin vieraskäynnille tulleen Gregers Werlen eteen höyryävä peruna haarukassa, jota käytin kuin repliikkini vahvistajana, kohotetun sormen asemesta. Se vaikutti yleisöön niinkuin pitikin, se nauroi iloisesti.

Ensin oli yleisö kovin tyytyväinen, mutta sitten sille tuli hirmuinen nälkä. Ensin oli neiti Bergbomkin aitiossaan hyvin tyytyväinen, mutta äkkiä pisti hänen päähänsä sellainen ajatus, että kun "seksa" oli oikea, niin ei kai sitten viinakaan ollut Vantaan vettä.

— Herra jesta! Ne vissiin juovat puhdasta, raakaa viinaa! — sanoi hän eikä enää voinut istua rauhallisena paikallaan.

Näytöksen loputtua ei yleisökään voinut pysyä paikoillaan, vaan hyökkäsi kiireen kaupalla ravintolaan, jonka voileipäröykkiöt hupenivat ennenkuulumattomalla nopeudella.

— Söivät, peijakkaat, kuin ruhtinaat! — puheltiin yleisön kesken. — Selvää hämäystä se oli! Jos vielä jatkavat kahvilla ja konjakilla, niin kalliiksihan tämä tulee.

Näin naureskeli yleisö ja pureskeli voileipiä, minkä suinkin ehti.

Kun näytännön loputtua menin ravintolaan maksamaan herkkuillallistamme, pidettiin siellä yleistä iloa yleisön nälän kustannuksella.

— Sinä, peijakas! — huusi ukko Achté vastaani. — Nyt olit hyvä! Olit erinomainen!

— Samaahan veli sanoi jo Tellinkin aikoina! — vastasin.

— Niin, mutta nyt olit vielä parempi! Olisit ollut hämmästyttävän hyvä ilman perunaakin. Nyt pidän sinusta pakanan paljon! — puhui Achté innostuneesti, mutta kääntyi samassa palveluskunnan puoleen. — Eikö tässä talossa sitten ikinä saada ruokapöytää kuntoon? Kaikkien nirsuruokaisten olisi tänään pitänyt olla teatterissa! Saakeli, kuinka hiukasee! Se oli juonikas temppu, kun pidit hummerin häntää haarukassa! Piloillasi härnäsit! Kyllä minä sen näin.

— Näyttelijä raukka ei saa nähtävästi koskaan julkisesti herkutella, — sanoin nauraen.

— Ei! Näyttämötaide ei saa herättää muuta nälkää kuin henkistä! — sanottiin ja naurettiin ja odoteltiin ruokaa.

4.

HUOMATTAVA SAAVUTUS.

— No, siinähän te tulettekin, — sanoi neiti Bergbom, kun näki minut eräänä iltana laskeutumassa pukuhuoneesta näyttämölle. — Poikkeatteko tänne Kaarlon huoneeseen vähän keskustelemaan? Kaarlo tahtoo vähän keskustella kanssanne uudesta näytelmästänne.

Tulin hyvinkin uteliaaksi tämän kuullessani, sillä nythän siis tapahtuisi ensimmäisen näytelmäni lopullinen hyväksyminen tai hylkääminen — näytelmän, jota olin valmistellut kaiken vuotta.

Edellisenä päivänä olin jättänyt näytelmän uudelleen Bergbomille, korjattuna lausutun toivomuksen mukaisesti. Nyt saisin kuulla tuomion.

— En luullut, että suoriutuisitte korjauksesta niin helposti ja näppärästi, — sanoi Bergbom ja selaili käsikirjoitustani sohvapöydän ääressä. — Nyt Hilma on ymmärrettävämpi ja onpa vielä saanut lisää runollisuuttakin. Mutta — vielä eräs seikka! Oletteko keksinyt tuon Purimo-nimen, vai onko se todellinen?

— Kyllä se on erään salmen nimi Hämeenkyrössä! — selitin ja jatkoin samassa hymyillen: — Vaikka ei siellä sennimistä taloa ole ollut minun tietääkseni.

— No, se on samantekevä, se! Nimi tuntui vain niin perin oudolta.

— Kaarlo sanoo muuten, että näytelmänne on hyvä, — iski neiti äkkiä keskustelun rakoon.

— Luin muuten näytelmänne uudelleen, ja se tuntui voittavan toisessa lukemisessa, — puheli tohtori ja kampaili partaansa. — No, minkä osan haluatte itse näytellä tässä?

— Jos siihen asiaan saan jotakin sanoa, niin en tietenkään halua mitään osaa. Olen tämän tekeleen suhteen jo palanut loppuun enkä usko, että mikään saisi minua enää syttymään uudelleen, — sanoin vakavasti.

Nähtävästi tohtori hyväksyi kantani, koska ei sanonut mitään, vaan teki osien jakamisen ilman muuta.

— No, asia on selvä, — sanoi neiti Bergbom ratkaisevasti. — Mutta milloin ajattelet kappaleen näyteltäväksi?

— Ei se voi tapahtua ennen kuin viimeisinä näytäntöinä ennen Turkuun-lähtöä, — selitti tohtori.

— Mutta niin myöhäinen kevät on vahinko näytelmälle, — väitti neiti Bergbom ja oli pahoillaan.

— No, mitäpä siitä! — sanoin iloisesti. — Tämähän on vasta ensimmäinen! Kirjoitetaan uusia!

— Määrätään sitten kevät, — sanoi tohtori päättäväisesti. — Sitten se on kuudes kotimainen tänä vuonna!

— Ajatelkaa nyt! — innostui neiti. — Puoli tusinaa kotimaisia näytelmiä samana näytäntökautena!

— Jotakin tämänsuuntaista olen joskus kuvitellut tapahtuvan! — puhui Bergbom välkehtivin silmin ja nojasi pöytään. — Mutta kun tällainen ryöppy sattuu juuri samaan aikaan, jolloin Numers ja Canth ovat meidät jättäneet, niin tuntuu tapaus ihmeelliseltä. Tämä vuosi tulee olemaan teatterimme historiassa hyvin merkillinen. Ainakin suurin tähänastinen saavutus kotimaisten näytelmien lukuun nähden.

— Olisihan se suurin ilman tätäkin näytelmää, — koetti neiti Bergbom vielä puolustella kantaansa.

— Olisipa kyllä, — sanoi tohtori ja nousi. — Mutta kuusi on kaikissa tapauksissa enemmän kuin viisi! Ja tämä näytelmä on tänä vuonna tarjottu. Älkäämme nousko historian henkeä vastaan! Ei pidä estää tapausten kulkua silloin, kun ne tahtovat meille hyvää! Pitäköön seuraava vuosi puoliaan omalla tavallaan! Kotimainen näytelmäkirjallisuus on tahtonut puhua! Ja se on saanut ennenkuulumattoman puheenvuoron.

Näin joutui "Purimossa"-näytelmäni tähän merkilliseen sarjaan, joka muodosti suurimman saavutuksen saman vuoden kotimaisten näytelmien lukumäärässä.

5.

KUKON ORRELLA.

Ruotsalainen teatteri oli ääriään myöten täynnä juhlapukuista yleisöä.

Minna Canth oli tehnyt sen, mitä Bergbom ei uskonut. Oli jättänyt Arkadian ja siirtynyt Heikinpuiston eteläisimmän kärjen viereiseen kiviteatteriin. Oli tuonut sinne uusimman näytelmänsä "Sylvin", jonka ruotsinkielinen asu oli, julkisten salaisuuksien mukaan, leimaava tekijän omintakeisuuden ja holhouksesta vapautumisen.

Näitä vapautumispyrkimyksiä oli sattunut muitakin niihin aikoihin, ja ne alkoivat herätellä pientä ihmettelyä teatteriyleisön keskuudessa. Ruvettiin ajattelemaan ja kyselemään ristiriitojen syitä. Olivatko kaikki nämä ihmiset, jotka hylkäsivät Arkadian ohjakset ja jotka luonteiltaan olivat peräti erilaisia — olivatko he kaikki yksin syypäitä menettelyynsä? Oliko Bergbom yksin syytön sen tähden, ettei hän uskonut mitään tämänkaltaista tapahtuvan? Oliko hän ehkä oikeassa sen tähden, että hän aina luopumisen jälkeen lohduttautui lauseella: kyllä hän tulee takaisin? Tällaiset kyselyt alkoivat orastella yhtäällä ja toisaalla ja herättivät levottomuutta.

Mieliala suomalaisen yleisön keskuudessa ei ollut suinkaan laimeimmillaan siihen aikaan, kun Minna Canth näytti todeksi, mitä hänen mielessään oli liikkunut. Hänen "Sylvinsä" oli tullut ruotsalaiselle näyttämölle ja herättänyt tulollaan tavatonta huomiota.

Siksi oli katsomo ääriään myöten täynnä "Sylvin" ensi-iltana ja niin tiukkaan myyty jo päivemmällä, että kunnollisen paikan hankkiminen oli mahdotonta. Kaksi istumapaikkaa oli enää jäljellä kolmannen rivin sivustan takimmaisella penkillä. Ostin niistä toisen ja kiipesin sitten sen turvin ja illan tullen merkitylle paikalleni.

Huomasin pian, ettei paikaltani nähnyt muuta kuin näyttämöpartaan pienen kulmauksen.

Keskustelusta kuului sentään sen verran, että jotenkuten voi pysyä näytelmän juonessa, ellei puhuminen tapahtunut näyttämön perällä.

Ensimmäisen väliajan tullen aioin sanoa jotakin rakastettavaa sille henkilölle, joka oli koko ajan nojannut olkapäähäni hyvin tutunomaisesti ja ystävällisesti.

— Kestipä olkapääsi sentään, — kuului tuttu ääni takaani, kun olin aikeissa aloittaa kohteliaan keskustelun rauhanhäiritsijän kanssa.

Käännyin katsomaan, ja siinä seisoivat Robert Kajanus ja Arvid Järnefelt. Tervehdimme ja hymyilimme kärsimyksen ja alennuksen hymyä. Emme olleet sellaisessa paikassa ennen tavanneet toisiamme.

Kun esirippu sitten vihdoinkin laski näytelmän lopun merkiksi, poistuin nopeasti kadulle raittiiseen ilmaan.

Pysähdyin keskelle Heikinpuistoa kuuntelemaan räiskyvää käsien taputusta, joka yhä vain jatkui. Jatkui ja kiihtyi.

Kun vihdoin lähdin kävelemään poispäin, oli käsien pauke saanut melkein raivokkaan luonteen, kuuluen kauas jälkeeni. Oli ehkä tarkoitus, että se kaikuisi aina Arkadiaan asti.

Mutta Arkadia nukkui silloin jo viattomuuden unta!

6.

POHJA TUNTUU.

Mitä kaikkea mahdoinkaan tuntea silloin, kun ensimmäinen näytelmäni esitettiin ensimmäisen kerran?

Hetki oli suuri ja tapaus merkillinen. Pitkäaikainen kokeilu ja työ oli päätynyt tarkoitettuun tulokseen. Saavutettu perehtyneisyyteni näyttelijätaiteen liukkailla poluilla ennusti yhdessä näytelmäkirjailijan tulikokeen kanssa sitä rannan läheisyyttä, mitä kohti olin usvaisilla vesillä vellonut.

Vaikka en kuvitellutkaan seisovani tukevalla kamaralla, niin vaistosin sentään pohjan tuntua allani ja olin näkevinäni rannan läheisyyden.

Jotakin sentapaista tunsin tänä omituisena ensi-iltana, jolloin ajatukset hypähtelivät ja kirmailivat omaa vallattomuuttaan, pysähtymättä mihinkään, mistä olisi voinut pitää kiinni.

En ajatellut seuraavan päivän arvostelua nyt enemmän kuin ennenkään. Sellaisen joutavan olin kokonaan unohtanut nyt niinkuin aina näyttelijäntyössänikin. Riitti täydellisesti, että teatteri teki parastaan minun näytelmässäni samoinkuin aina muulloinkin ja että yleisö osoitti myötämielistä ystävällisyyttä.

Tunsin ehkä myöskin jonkinlaista tyydytystä siitä, että tämä ilta olisi päätepisteenä ajanjaksolle, jossa oli paljon epäilyjä ja henkistä kiusaantumista. Toivoin että olisi niin, sillä liiankin monesti olin tuskamielin kaivannut tasaisempaa työrauhaa tempoilevien mielenilmaisujen tilalle, joihin en koskaan, toverien kehoituksista huolimatta, näkynyt soveltuvan tarkoituksenmukaisesti.

Tätä kaikkea odotin tästä tapauksesta. Olin kyllin naiivi uskomaan, että erityiset kehitysasteet rakentaisivat minulle lopultakin suojakilven, jonka takana voisi innolla työskennellä ja pyrkiä niihin erinäisiin päämääriin, mitkä olin tielleni asettanut.

Vaistosin maata jalan alla ja olin tyytyväinen. Luulin tuntevani pohjan ja iloitsin. Ehkä sentään pääsen lujalle rantakivelle, jos en katsele oikeaan enkä vasempaan, vaan ponnistan yhä samaan suuntaan. Ehkä kerran pääsen rantatöyräälle, mistä aukeaa uusien latujen lakeus.

Tällaisia ajatuksia synnytti tämä harvinainen ilta, ja ne kirkastivat koko loppukevään entistään valoisammaksi.

7.

ENTISTÄ TYÖTOVERIA TERVEHTIMÄSSÄ.

— Kas, kun sentään tulit tapaamaan! — sanoi Alarik Böök, astuessani hänen pukuhuoneeseensa. — Olen kuullut, että olet ollut usein teatterissa, mutta nyt vasta eksyit tänne.

— Olen pelännyt häiritseväni teitä, mutta lopulta teki mieleni tulla tervehtimään. En malttanut olla tulematta, — sanoin tuttavallisen kättelyn jälkeen. — Tapasin Ida Aalberginkin tuolla käytävässä häpäskältä. Ehdin sentään onnitella turneen johdosta, vaikka ettepä juuri onnitteluja kaipaa. Ainahan teillä on ollut "lappu luukulla". Ainakin täällä Helsingissä.

Siinä en sanonutkaan liikoja, sillä Ida Aalbergin näytännöt olivat sujuneet Aleksanterin teatterissa varsin suurenmoisesti. Olin puolestani perin ihastunut näihin näytäntöihin, sillä aikaa minulla oli yllin kyllin niiden katselemiseen.

Edellisen kevään valoisat toiveeni olivat perin juurin joutuneet Arkadian ristituulien pyörteisiin. Ei ollut muuta työtä ollut koko syksynä kuin vanhojen roolien näyttelemistä. Onneksi niitä oli siksi paljon, että työkunto säilyi, mutta elämän elvytystä sain hakea muusta kuin uusista tehtävistä. Sentähden olin päivätöikseni parannellut kesällä kokoamaani näytelmää "Mallassaunalla" ja antanut sen Bergbomille. Siihen sekin homma oli loppunut.

Onneksi olivat juuri silloin alkaneet nämä Ida Aalbergin näytännöt, jotka muodostuivat minulle vakaviksi pyhiinvaelluspaikoiksi.

— No, vieläkö Bergbom riitelee niinkuin ennenkin? — kysyi Böök äkkiä puhelun keskeen.

— En tiedä, — vastasin vähän nolostuen, kun muistin, että Böökin eroaminen oli tapahtunut täydessä epäsovussa. — Ei hän tänä syksynä ole ainakaan minun kanssani riidellyt.

— Soo! Oletko antanut yliotteen?

— En sitäkään tiedä, sillä en ole koskaan riidellyt puolestani, — sanoin kuivasti.

- Ja rooleja saat kosolta? Niinkö?

— En. Niitä en nykyisin saa yhtään, — myönsin vähän harmistuneena.

— Arvasin sen! — nauroi Böök. — Ellei Bergbom saa nokkaasi saveen riitelemällä, niin hän kieltää sinulta työn. Kauanko luulet kestäväsi, ennenkuin otat armokirjan esille?

— Tiedäthän ajatukseni, — sanoin lyhyesti. — Minulle eivät armon ovet eivätkä takatiet sovi. Kestän minkä kestän.

— Sitten tulet fokatuksi, — sanoi Böök musertavan tietoisesti. — Et tunne Bergbomia. Mutta minä tunnen. Hän vihaa omintakeisuutta. Jos hän ei voi sinua nujertaa ja painaa anturansa alle, niin hän heittää sinut pellolle.

— Uskon, että sinulla on syytä olla noin katkera, — sanoin pahoillani.

— Syytäkö? Saat itse nähdä onko syytä! Kyllä näet - ennemmin tai myöhemmin!

Onneksi soi näyttämön kello juuri tällöin.

Sanoin ääneti jäähyväiseni ja lähdin.

Sinä iltana en päässyt suuren Iidun loihtimaan tunnelmaan, vaikka kuinka olisin yrittänyt. Jotakin peräti vinoa oli mielestäni meidän teatterielämässämme. Myötäänsä tapahtui käsittämättömiä asioita, joissa ilmeni rajaton valta kukistajana. Kuinka se oli mahdollista? Ja miksi?

Miksi nytkin Suomen suurin on eristettynä tämän vieraan talon näyttämölle keskinkertaisen ja osaksi ala-arvoisen näyttelijäjoukon keskuuteen?

Miksi on niin paljon muuta tapahtunut ja tapahtuu yhä? Miksi? Voiko tämä kaikki olla mahdollista?

Lukemattomat kysymykset temmelsivät ajatusteni piirissä ja riistivät taidenautinnon rauhan. Lähdin näytännön jälkeen teatterista tyhjempänä kuin koskaan ennen. Tyhjänä ja masentuneena.

Erään omituisen seikan luulin sentään huomanneeni katsomossa kirkkaasti ja elävästi. Olin nähnyt katselijain kiintymyksen ja innostumisen ja haltioitumisen. Olin nähnyt kuin syrjästä niin valtavan ja elinhermoisen voiman liikahdukset, etten sellaista ollut koskaan ennen huomannut.

Nyt, kun olin itse tavallista syrjemmässä, tunsin tuon voiman. Se ei ollut yksin taiteen ihailemista. Sen ytimessä piili muutakin — ja se muu oli suomalaisen kulttuurin hehku. Se hehku paloi ja liekehti laajalle ja korkealle!

Ymmärsin, että suomalainen teatteritaide kuuluu tähän kulttuurin hehkuun. Se palaa ja nousee ja liekehtii tuhansien tukemana, kansan sielun kantamana. Se ei tukahdu, vaikka teatterin sisällä tukahtuisi kuka ja mikä tahansa. Mitä tahansa!

Ymmärsin ensikerran, että kukaan yksilö ei ole nostanut suomalaista teatteria eikä pidä sitä koholla, vaan sen on tehnyt aikakausi ja suomalaisuuden oma, palava ja liekehtivä elinvoima.

Nyt ymmärsin sen, minkä olin tähän asti vain vaistonnut. Ymmärsin, mihin tukeen perustui Bergbomin rajaton valta, ja ymmärsin, että niin mahtava tuki voi houkutella vallan väärinkäyttöön liiankin helposti sen, joka tätä valtaa käyttää.