Part 2

— Voi, veikkonen! Kunpa voisinkin sen selittää. Mutta sanopa sinä puolestasi! Luuletko, että kielenkäyttö on kansan vapaina ja rohkeina sankariaikoina ollut samanlaista kuin nyt? Luuletko, että sellaisella kielenkäytöllä, joka ei päästä kuuluville sanoja, vaan sanojen ensimmäisiä tavuja ainoastaan, luuletko, että sellaisella kielellä olisi voitu runoilla Kalevala? Minä en sellaista ikinä usko! Me emme ole aina voineet puhua kuin haukkuvat hallit kartanoilla.

— Nyt liioittelet vallan hirmuisesti, — sanoi Sala ja purskahti nauramaan.

— No niin! — nauroin minäkin. — Minä liioittelen tietysti, jos ajattelen ainoastaan tätä teatteria. Täällä on pakko yritellä jotakin muuta, että jotakin kuuluisi orkesteriaukon yli. Mutta tiedäthän, kuinka paljon siinä onnistutaan, ja tiedät, kuinka usein siitä huomautetaan. - Sellainen kielenkäyttö, joka meillä ja ympäristöllämme on, ei kelpaa muualle kuin savupirttiin ja pärevalkean ääreen!

— Voitko sanoa yhtään esimerkkiä siitä, kuinka sen pitäisi kuulua — sinun mielestäsi? — kysyi Sala vakavampana.

— En, - kielsin alakuloisena. — En sellaiseen pysty vielä. Kyllä sanon sitten, kun pystyn. Nyt tiedän vain sen, että ryhdyn kaivamaan Kalevalaa. Uskon varmasti, että sinne on aarre kätketty.

Tähän päättyi keskustelumme Kalevalasta ja äänellisestä kielenkäytöstä, emmekä tulleet enää myöhemminkään siitä monta sanaa vaihtaneeksi, sillä aarteen kaivaminen kesti paljon kauemmin kuin olin kuvitellut.

Vielä monia vuosia sain kärsiä kaksiteräisen miekan haittoja ja edetä vain aste asteelta sitä selvitystä kohti, mihin olin alkanut pyrkiä.

6.

LÄKSIÄISKEKKERIT.

Toukokuun alkupäivinä päättyi näytäntövuosi Helsingissä, ja teatteri hankki siirtymistä Vaasaan. Alkuhankaluuksista huolimatta oli laitos työskennellyt hyvin ripeästi, ja minunkin osakseni oli siinä tullut puoliväliin toistakymmentä roolia. Olin täten tullut kiinteästi istutetuksi teatterin maaperään.

Siitä kai johtuikin, ettei neiti Bergbom halunnut edes kuullakaan estelyitäni, kun tuli puhe niistä kekkereistä, joihin kaupunkilaiset olivat kutsuneet teatterin henkilökunnan, sanoakseen jäähyväisensä ja kiitoksensa talvisesta työstä.

— Olisi anteeksiantamattoman epäkohteliasta, jos ette tulisi, — sanoi neiti Bergbom paheksuvasti. — Olette ollut niin paljon mukana työssä talven mittaan, että monet haluavat tutustua teihin lähemmin.

Tälleen asian oli jäätävä, ja tälleen se jäikin. Täsmälleen määrätyllä kellonlyönnillä saavuimme kaikki Ylioppilastalon eteiseen. Sopivan hetken tullen avattiin sitten juhlasalin ovet, ja soittokunta alkoi soittaa parvekkeella.

- Antakaa nyt minulle käsivartenne, niin teidän ei tarvitse ujostella outoja ihmisiä! — sanoi neiti Bergbom ja asettui terhakasti rinnalleni. — Minä esittelen teidät naisille.

Tämä ystävällinen hyväntahtoisuus kauhistutti minua, mutta aikaa ei ollut enää vastustelemiseen. Seurasin kuin uhrilammas tietäessäni, kuinka huono olin muistamaan noin hät’hätää nähtyjen monien outojen ihmisten ulkomuotoja. Monienko? Luulen, että tulin esitellyksi parillekymmenelle naiselle.

Kun tämä toimitus päättyi, huokasin syvästi kiittäessäni ystävällistä esittelijää ja siirryin nopeasti herrojenpuoliselle salin sivustalle, missä sain illan kuluessa tehdä useita tuttavuuksia miesten kanssa, jotka sittemmin, vuosien kuluttua, valtasivat hyvinkin huomattavia sijoja kulttuurityön tekijöinä eri aloilla.

Näiden nuorten miesten intoisessa parvessa viihdyinkin paremmin kuin kehrääjäpuolella, ja ilta kului iloisesti ja rattoisasti, vaikka illan juhlapuolta tummensikin jonkin verran tietoisuus sitä, että Ida Aalberg oli viimeistä kertaa juhlan kuningattarena Suomalaisen Teatterin jäsenenä. Hän ei ollut enää ottanut vastaan tarjottua välikirjaa. Juhla pidettiin siis tavallaan myöskin tämän yleisesti rakastetun taiteilijan kunniaksi hänen erotessaan siitä laitoksesta, jossa oli uransa aloittanut ja jolle oli niin runsaasti kunniaa ja suosiota kasannut.

Tämä seikka olisi tietysti herättänyt kovinkin suurta kaihomieltä, jos ei olisi ollut mukana sitä lohduttavaa tietoa, että Ida Aalberg kuitenkin, eroamisestaan huolimatta, oli luvannut esiintyä vierailijana. Se tieto kyllä lohdutti, mutta taiteilijattaren eroamisen historiallinen merkitys ei silti muuttunut. Me kaikki läsnäolleet tunsimme sen elävästi, ja isänmaallista intoa uhkuvat juhlapuheet sen todistivat.

Toisestakin syystä tuli tämä ilta olemaan kuin viimeisenä rivinä täyteenkirjoitetulla lehdellä, vaikka siitä ei puheissa mainittu.

Kaupunkilaisten tapana oli aina ollut juhlia teatteria, kun se, näyteltyään paikkakunnalla vain joitakin kuukausia, oli sen jälkeen taas poistunut maaseudulle. Nyt oli tapahtunut muutos. Teatteri oli ollut Helsingissä ensimmäisen kerran koko näytäntövuoden ajan. Se oli nyt muuttunut vakinaisesti helsinkiläiseksi, eikä siis enää hyvästijättöjuhliakaan tarvittu. Näin jäi tämä juhla laatunsa puolesta viimeiseksi yhdyssiteen merkiksi teatterin ja pääkaupungin yleisön välillä. Siinäkin suhteessa kääntyi historian lehti.

7.

AUTA MIESTÄ MÄESSÄ.

Toinen teatterivuoteni oli alkanut työn ja innostuksen merkeissä, ja minä olin jo toisenkin jalkani siirtänyt Turusta Helsinkiin. Olin tehnyt lopullisen päätöksen ja kirjoittanut välikirjan alle. Aika, jolloin vielä olisin voinut palata Turkuun, oli mennyt umpeen, ja niin ollen otin työskentelyni uudella alallani todesti ja vakavasti. Olin tyytyväinen ja innostunut.

Eräänä näytäntöiltana, jolloin satuin aikaisin vapautumaan näyttämötehtävästäni, tohtori lähetti hakemaan minua harjoitushuoneeseen, missä hän istui korjailemassa jotakin käsikirjoitusta.

— Kuinka nyt sanotaankaan kansanomaisesti, kun pyydetään auttamaan jostakin pulasta? — kysyi tohtori. — Jotakin ahteen kiipeämisen tapaista siinä kai on, mutta en jaksa muistaa.

— Auta miestä mäessä! — sanoin.

— No, niin! Niinhän se oli! Tahtoisitteko nyt auttaa miestä mäessä ja antaa muitakin neuvoja?

— Hyvin mielelläni annan heikon apuni, — sanoin tyytyväisenä, kun sain olla joksikin hyödyksi, ja asetuin harjoituspöydän ääreen.

Ryhdyimme työskentelyyn ja selvitimme monta kielellistä pulmaa.

— Näinhän pystyn korjailemaan vaikka mitä! — sanoi tohtori, kun pääsimme työn loppuun. — Mutta ettekö ottaisi yksin korjataksenne tuota "Saiman rannalla"-kappaletta? Se pitäisi toimittaa kunnolliseen painoasuun, sillä minä olen alkanut aavistella, että sen kielessä on paljon vinoa. Tässä se olisi, jos haluatte?

— Haluanpa tietenkin! Kernaastikin haluan olla avuksi siinä, missä voin, - sanoin myötämielisesti ja otin tarjotun kappaleen. — Mutta apropos! Satuin muistamaan erään seikan, kun kerran on puhe kielellisistä asioista. Miksi teatteri aina puhuu ilmoituksissa ja ohjelmissa helppotajuisista kansannäytännöistä?

— No, kun ne annetaan alennetuilla hinnoilla! — sanoi tohtori kummastellen.

— Ovatkohan nyt sentään sellaiset näytelmät kuin esim. Tietäjä, Meren tytär ja muut sellaiset niin helppotajuista taidetta kansalle, että siitä on erikseen mainittava?

— Mitä te nyt tarkoitatte?

— Tarkoitan, että sellaiset näytelmät ovat hyvinkin usein sangen vaikeatajuisia.

— Mitä te nyt sanoitte? Vaikeatajuinen!?

— Niin! Se on vastakohta helppotajuiselle, joka tarkoittaa popularista eli populaaria.

— Kuinka sen sitten pitäisi olla? — kysyi tohtori melkein kiivaasti.

— Luulisin, että olisi asiallisempaa puhua halpahintaisista näytännöistä.

Tohtori katseli ensin minua, ja silmät välähtelivät niinkuin aina silloin, kun jokin uusi asia oli hänelle selvinnyt. Sitten hän hypähti tuoliltaan ja rupesi nauramaan niin makeasti, että hartiat hyllyivät.

— Herra siunatkoon! Tämähän on vasta hassua! Hirveän hassua! — puheli tohtori ja huusi samalla sisarelleen, joka tuli huoneeseen: — Kuule, Emilie! Oletko elämässäsi kuullut näin hirveän hullua juttua? Ajattele, että olemme iankaiken antaneet kansalle hyvin helposti ymmärrettäviä näytelmiä, sen sijaan, että olisi pitänyt antaa halpahintaisia! Onko ikinä kuultu hassumpaa!

Neiti Bergbom ei päässyt kuitenkaan niin vähästä asian perille, vaan se oli selitettävä ymmärrettävämmin.

— Kuulehan nyt tätä skandaalia! — puheli tohtori nauraen ja pyyhkien silmiään. — Herra Halme paljasti nyt juuri, ettei helppotajuinen merkitsekään huokeita hintoja.

— Mitä sitten?-kysyi neiti Bergbom kauhistuneena.

— Se kuuluu olevan samaa kuin popularis eli populaari, ja "godtköpsföreställning" on suomeksi halpahintainen näytäntö! Ja me olemme muuttaneet kaikki filosofisetkin näytelmät kovin helposti ymmärrettäviksi eli helppotajuisiksi. Ymmärrätkö?

— Herra jesta! — sanoi neiti Bergbom ja korjasi puseron kaulusta. Sellainen tapa oli häneen jäänyt, kuten hän oli kerran maininnut, erään ankaran kaulataudin jälkeen ja se merkitsi hermostuneisuutta. — Mitä se taju sitten oikeastaan on?

Selitin sanan merkityksen, mutta neiti ei ilostunut.

— Eikö sinua huvita tämä juttu? — kysyi tohtori ja nauroi taas.

— Huvittaa vain siltä puolelta, että se selvisi, — sanoi neiti Bergbom. — Toiselta puolen se harmittaa, kun ei kukaan kielentaitoinen ole huomannut sitä aikaisemmin.

— No, no! — lohdutteli Bergbom. — Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Ja vastaisilta kompastuksilta olemme nyt turvatut. Herrat Sala ja Halme voivat näissä seikoissa hyvin helppotajuisesti auttaa miestä mäessä, ja vieläpä halpahintaisestikin.

8.

KYNNYKSIÄ.

Äänellisen kielenkäytön hiljaisessa työskentelyssä ilmaantui tielle monenlaisia kynnyksiä.

Sanonnan rytmi ja sävelkorko alkoivat kyllä soinnutella kalevalaisen poljennon joustavuutta rauhallisissa oloissa, mutta elämän ja näyttämötyön piirissä olivat entiset tottumukset ja tavat siksi voimakkaat, että työnsivät vähän väliä yritykset oikeilta raiteiltaan.

Mikä hirmuinen voima olikaan siinä piintymyksen kuilussa, mihin kielen kauneudet olivat haudatut! Korva oli pilattu ja vaisto oli taintuneena siitä tavattomasta vasaroimisesta, millä sanojen ensitavut nuijittiin esille.

Joskus onnistuin sentään näyttämölläkin kiipeämään tämän kuilun reunalle, mutta aina en jaksanut siinä pysyä. Harhaluulo, jota nimitettiin "luonnollisuudeksi" ja "luonnollisesti puhumiseksi", tempasi usein takaisin louhikkoisiin syvyyksiinsä. Aivan kuin ei sanan kaunis kokonaisuus olisi ollut luonnollisempaa kuin louhiva paloittelu! Tottapa kai!

Niinpä niin! Verrattomasti kauniimpaa se olikin, mutta minä en vielä jaksanut tätä sanojen ja varsinkaan lauseitten kokonaisuutta hallita, ja siitä johtui usein tulinen tuskastuminen, joka kaatoi väkisinkin kaikki nurin narin.

Ymmärsin, että tässä tarvittiin suuri määrä näyttämötyötä, pakkotyötä, sellaista työtä, joka itsessään oli räiskyvää elämää, mutta jonka muoto, jonka väline, puhe oli kiteytetty harjoitusten avuin. Ja tällaista työtä sain näihin aikoihin vain pienin rippein. Tarpeeksi ehkä minulle ja muihin nähden, mutta ei tarpeeksi tarkoituksiani varten.

Vanhaa ohjelmistoa tosin näyteltiin myötäänsä, ja siinä olin paljon mukana, mutta omituista oli, etten näissä jo varhemmin ulkoa opituissa osissani pystynyt tässä suhteessa suuriakaan korjauksia tekemään. Vanhat osat kulkivat omaa latuaan kuin painajaisen ajamina.

Tein tuskallista työtä parina talvena, sillä edistys ei hypähdellen kulkenut.

9.

REKIRETKELLÄ.

— Eikö sinunkin mielestäsi päivä ole niin kaunis, että kannattaa vähän ajella? — kysyi Sala kävellessämme eräänä talvisena sunnuntaipäivänä Heikinkatua.

Päivä oli todellakin kirkas ja kaunis. Kannatti mielestäni hyvinkin tehdä pieni kierros Eläintarhaan. Istuimme rekeen ja sanoimme ajurille, ettei mihinkään ole kiire, kunpahan vain körötellään noin muodon vuoksi.

Aluksi olimme visusti vaiti ja nautimme kirkkaasta ilmasta.

— Sinähän sait suomentaaksesi kai pari kuvaelmaa Elinan surmasta? — kysyi Sala jonkin ajan kuluttua.

— Sain — toisen ja seitsemännen.

— Minä en ehtinyt mitenkään enempää kuin kolmannen ja kuudennen kuvaelman. On ollut paljon työtä, — sanoi Sala.

— Niin! — sanoin hetken kuluttua. — Työskentelet ehkä liikaa.

Tästä johtui harvasanainen keskustelu hänen asemaansa teatterin ohjaajana ja hänen ajateltuun vastaiseen asemaansa, mikä yhä enemmän joutuisi kantamaan laitoksen vastuunalaisuutta.

Salan mielestä oli tässä ajatuksessa jotakin ylivoimaista. Jokin erikoinen seikka näkyi häntä painavan ja ahdistavan.

Kautta rantain luulin ymmärtäväni, että korkea oppiarvo oli hänen mielestään välttämätön ehto laitoksen johtoasemaa hallitsevalle miehelle.

— Minun mielestäni ovat ammattitaito, hallitsemiskyky ja henkilökunnan arvonanto paljon tärkeämmät tekijät, - sanoin ratkaisevasti. — Kaksi jälkimmäistä sinulla on ja lisäksi suurenmoinen työkyky. Jos ammattitiedoissa ja ammattitaidossa luulet jotakin puuttuvan, niin sitä vartenhan kohta lähdet ulkomaille.

— Kunpa pääsisinkin selville, mitä varten sinne lähden, — sanoi Sala hiljaisesti. — Ohjaajako sinne menee vai näyttelijäkö?

Siihen en osannut näin äkkipäätä sanoa mitään, sillä olin puolestani tottunut samoin kuin kaikki toveritkin, pitämään Salan hillittyjä hallitusmiehen kykyjä hänen näyttelijälahjojensa yläpuolella, huolimatta siitä, että hän Jussilaisena oli onnistunut erinomaisesti.

— Meidän mielestämme laitos kaipaa nykyisin monin verroin kipeämmin hallitusmiestä ja ohjaajaa kuin näyttelijää, — sanoin lopulta hiljaisesti, etten koskettaisi pahasti ehkä hyvinkin arkaa kohtaa hänen näyttelijäihanteessaan.

Enempää en voinut sanoa, kun Salakaan ei puhunut enää siitä asiasta.

— Olen huomannut, että olet paikoin ruvennut puhumaan paremmin, — sanoi Sala pitkän vaitiolon jälkeen. — Joskus merkillisen kaunista kieltä. Oletko saanut teorian?

— Joitakin rippeitä, mutta en osaa niitäkään aina sovelluttaa! — sanoin vastahakoisesti. — Mutta kun tulet ulkomailta, niin toivon, että osaan ainakin tehdä sinulle selväksi, mihin pyrin. Silloin aloitamme yhdessä työskentelyn, josta luulen syntyvän jotakin.

Tähän päättyi tämä omituinen keskustelu, jonka kuluessa ei kumpikaan sanonut sisimpiä ajatuksiaan.

Olen monta kertaa jälkeenpäin pitänyt tätä pidättyväisyyttä moitittavana, sillä avomielisempi ajatustenvaihto olisi ehkä voinut jotenkin muuttaa sitä onnettomuutta, joka sittemmin tapahtui.

Miksi olemmekin joskus niin merkillisen ujoja ja suljettuja ja arkoja? Siksikö, että kohtalo niin tahtoo?

Kuka sen tietää!

10.

IHANA KEVÄT.

Ainahan kevät tuo mukanaan kauneutta ja ihanuutta. Ainahan se viettää uudestisyntymisen riemukasta juhlaa. Mutta sattuu sittenkin, että on ero keväällä ja keväällä.

Keväät Vaasassa ja Kuopiossa olivat piirrelleet mieleen paljon kauniita kuvia ja jättäneet joukon iloisia muistoja. Ne olivat olleet minulle monessa suhteessa sekä herättäviä että virkistäviä, puhumattakaan siitä, kuinka miellyttävää oli ollut tutustuminen outoihin seutuihin ja ihmisiin.

Vierailuaikamme Viipurissa ylitti kuitenkin kaikki entiset saavutukset keväisen mielialan kohottamisessa.

Luonto puhkesi Viipurissa aikaisemmin kukkeuteen kuin mitä se oli tehnyt pohjoisemmissa kaupungeissa. Puistot olivat rehevämmät, pehmeämmät ja kiehtovammat kuin Merenkurkun ja Kallaveden koivikkoisissa kainaloissa.

Vanhat, romanttiset vallihaudat ja valliharjanteet olivat omiaan lisäämään sadun hohdetta ylvään linnan ja arkuuteensa puristuneen vanhan kaupungin ympärille. Sanattomia tarinoita kertoivat nämä muinaisen ajan muistomerkit jokaisella askelella, ja sanattomin tarukuvin ne täyttivät vaeltajan mielen.

Monrepos-puiston luontainen ja kaunisteltu viehkeys oli sellaisenaan oma satunsa ja herätti ujon kunnioituksen tunteen ruhtinaallisella ylhyydellään ja laajalla valtavuudellaan. Kunnioituksen kyllä, mutta ei kotoista tunnelmaa. Sellaisen synnytti vasta Takasen luoman Väinämöisen patsaan näkeminen.

Sen juurella sydän ailahti, ja sen taika oli voimakkaampi kuin vanhojen tarinoitten häivät ja ruhtinaspuiston ylhyys. Se puhui suomalaisuuden ja suomalaisen maaperän kieltä, valaen rohkeutta ja itsetuntoa ujouden ja arkuuden tilalle. Kalevalaiset näyt nousivat uljaina esiin vanhan ja uuden historian takaa. Nousivat aatelisempina ja ruhtinaallisempina kuin Torkkelin kaupungin ja Monrepos-puiston ihmeet.

Näin lainehti ajatus Viipurin nähtävyyksien keskellä. Kansan elinhermon tuntua oli kaupungin vanhassa historiassa, mutta elvyttävämpää oli kuitenkin nähdä suomalaisen juuren edustajan, suuren tietäjän hahmo tässä ylhäisessä puistossa. Siinä oli loihtua ja lumoa!

Nämä historian ja kulttuurin arvot eivät kuitenkaan yksin, kauniitten ilmojenkaan avuin, tehneet tätä kevättä siksi muistorikkaaksi ajaksi, miksi se muodostui minulle ja yhteiselle toverielämällemme.

Toverielämä! Se sana, kaikkein parhaimmasti tarkoitettuna, tulkitsee tätä kaunista kevättä ehkä syvällisemmin kuin mitkään muut seikat.

En tiedä, mistä johtui sellainen toveruushengen säröttömyys ja kokonaisuus, mikä silloin vallitsi näyttelijäkunnan keskuudessa. En ollut koskaan ennen havainnut mitään sen vertaista, eikä myöskään koskaan jälkeenpäin enää sellaista kotoista tunnelmaa syntynyt keskuuteemme parhaimpinakaan yhteisymmärryksen aikoina.

Minulle henkilökohtaisesti tuotti erikoista virkistystä päivittäinen seurustelu runoilija J.H. Erkon kanssa. Näinä keväisinä, keskustelurikkaina hetkinä punoutui välillemme toveruus ja ystävyys, jotka eivät kertaakaan elinaikanamme katkenneet, vaan lujittuivat tuonelan veräjälle saakka.

Näin sattui minun osalleni. Mutta yleisestikin puhuen oli tämä Viipurin-vierailu tietääkseni Suomalaisen Teatterin jäsenten kaunein toverielämys, mikä osallemme osui.

11.

JÄRJESTELMÄN KOE.

Syksyn ensimmäisenä uutuutena näyteltiin Fuldan Työlakko.

Kun olin saanut siinä hyvän osan, joka ei ollut pituudella pilattu, uskalsin tehdä kokeen siinä puhumistavan järjestelmässä, mikä oli kolmen vuoden ahertelun jälkeen vähin erin hahmottumassa.

Huomasin ilokseni, että kokeiluni sujui suurelta osaltaan ilman erikoista huolenpitoa. Kielen oikea luonto oli huomaamattani tarttunut asiaan. Vaisto, veren rytmi ja korva olivat vihdoinkin alistuneet puhumisen taidon palvelukseen.

Riemuitsin hiljaisesti suuresta voitosta, jonka valmistelut olivat ainoastaan omassa tiedossani.

Sala ehkä aavisti jotakin, mutta ei puhunut mitään. En sitä ihmetellytkään, sillä hän valmistautui juuri näihin aikoihin pitkää ulkomaanmatkaansa varten. Neiti Bergbom vain ilmaisi tyytyväisyytensä näyttelemiseeni — ja ainoastaan näyttelemisestä puhuivat toveritkin. Ei kukaan ollut oivaltanut, mille pohjalle tämä näytteleminen rakentui.

Minä sen tiesin ja iloitsin siitä, vaikka ymmärsinkin hyvin, ettei yksi pääskynen kesää tee. Aavistin, että isommat tehtävät tulisivat vielä tuomaan ehkä hyvinkin monta kompastusta ja pettymystä, mutta hyvä näinkin.

Alku oli tehty! Koe oli kestänyt!

12.

ASEMASILLALLA.

Eräänä koleana syyspäivänä kulki Sala näyttämöllä ja pukuhuoneissa toisen toverin luota toisen luo hyvästejään jakelemassa. Hän näytti iloiselta ja pirteältä. Väläyksittäin tuntui kuitenkin iloisuudessa pientä pingoitusta ja pirteydessä hätiköimistä. Mutta sehän oli luonnollista, eikä siihen pantu erikoista merkitystä. Olihan kysymyksessä vähintään vuoden eroaminen jokapäiväisestä toveripiiristä, eikä ulkomaille lähteminen ollut siihen aikaan samaa joutavanpäiväistä mitättömyyttä kuin miksi se nyttemmin on kehittynyt.

Nykyisin piipahtelevat näyttämötaiteilijatkin suotuisampien olojen virran mukana vähän siellä ja täällä, ilman että heitä velvoitetaan mihinkään sen kummempaan ja ilman että heidän matkatuloksensa merkitsisivät tai edes voisivatkaan merkitä mitään huomattavaa sadon korjuuta yhteiseen aittaan.

Silloin oli toisin — oli samaa kuin jos suomalainen kulttuuripiiri olisi sanonut: mene nyt ja tuo meille parasta, mitä on saatavissa!

Tämän vastuunalaisuuden painon tunsi Niilo Salakin elävästi. Ehkä liiankin elävästi. Hän tiesi liiankin hyvin mitä varten oli saanut valtionavustuksen ja mitä varten hänelle maksettiin täysi palkka, viipyipä sitten matkallaan vaikka kauemminkin. Hän tunsi toverien hyvästijätön sanovan: mene ja tule, sinä teet sen meidän kaikkien hyväksi!

Eipä kumma, vaikka Salan tasainen luonne vähän läikähtikin hänen puristellessaan ystävien lämpimiä käsiä.

Kun sitten tapasin hänet asemasillalla, näytti lähdön synnyttämä pingoitus lauenneelta. Pieni väsähtäneisyys ja surumielisyys ehkä pilkisteli tyynen ilmeen alta. Vai kuvittelinko siten? En tiedä, sillä sellainen mielentila oli mielestäni luonnollisin ja asiallisin henkilölle, joka ypöyksin lähtee taivaltamaan maita mantereita.

— Tämä on mielestäni onnellinen hetki siltä puolen, että nyt pääset varmistuttamaan itsesi kaikkeen siihen, mikä koskee tulevaisuuttasi, — sanoin iloisesti kohottaakseni hänen mielialaansa, kun huomasin, että hiljainen kävelemisemme edestakaisin ei johtanut juuri mihinkään keskusteluun.

— Niin kai! — sanoi Sala ja pysähtyi katselemaan eteensä.

— Niin — ja myöskin meidän tulevaisuuttamme, — täydensin ajatustani. — Tai, paremmin sanoen, laitoksen tulevaisuutta.

— Puhuit hyvin Työlakossa, — sanoi Sala asennetta muuttamatta. —

— Hauska kuulla, — sanoin ohimennen. — Pengotaan sitten paremmin, kun palaat matkaltasi.

— Minua peloittaa tämä matka, — sanoi Sala matalasti.

Luulin hänen tarkoittavan Venäjän kautta matkustamista ja sanoin, että jos niin on, niin on parasta peruuttaa se ja lähteä meritse. Mutta hän sanoi, että itse matka se on, joka peloittaa, eikä Pietarin tie.

Hän ei sanonut sitä väittäen, vaan hiljaisesti ja epävarmasti. Vaistosin hänen olemuksessaan pientä turvattomuuden vivahdusta, jota en ollut hänessä koskaan ennen havainnut. Kysyinkin sentähden aivan vakavasti, eikö matkaa voi peruuttaa ja järjestää toisin.

— Ei sitä aavistuksien tähden voi peruuttaa, — sanoi Sala vähän lujemmin.

— Tietysti voi! — tiukkasin vastaan. — Voihan muuttaa...

— Ei, ei! — sanoi Sala. — Ei mitään voi muuttaa! Katkaistakseen enemmän väittelyn ojensi matkamies kätensä hyvästiksi ja katosi vaunuunsa.

Näin lähti Niilo Sala Helsingin asemalta eikä koskaan enää palannut.

Ihmeellinen elämä!

13.

VALTAVA JUHLAPUHE.

Kun minua oli syksyllä käyty pyytämässä lausunnan opettajaksi Helsingin Työväenyhdistykseen, en voinut olla sanomatta pyytäjille ihmettelyäni siitä, ettei pyydetty jotakuta vanhempaa näyttelijää sellaiseen vastuulliseen toimeen.

— Voitteko selittää, mistä johtuu, että valinta on kohdistunut juuri minuun? — kyselin pienen miettimisen jälkeen.

— Kyllä voimme! — sanoivat he. — Me olemme kaikki olleet katsomassa Työlakkoa, ja siinä kiintyi huomiomme teihin.

— Senkö tähden, että näyttelin lakkointoilija Krausia? — kysyin pilaillen.

— Ei! — nauroivat he. — Ei tällä asialla ole mitään yhteyttä sen kappaleen kanssa, vaikka, sivumennen mainiten, olitte kyllä ilmielävä työläinen, juuri sitä maata, jonka tunsimme todelliseksi ihmiseksi, mutta se on asia erikseen eikä kuulu tähän. Teidän puhumistapanne ratkaisi asian ja johti meidät tänne.

— Kuinka niin?

— No, sen seikan tarkempi selitteleminen on kai meille ylivoimaista, mutta eiköhän osuta vähän ytimeen päin, kun sanomme, että me suomalaiset ihmiset tunsimme sen omaksemme. Sanomme totuuden, kun tunnustamme, että se pani oikein kohauksen käyntiin meidän keskuudessamme. Ja meitä oli toisen rivin peräparvi täynnä. Emme olleet koskaan ennen kuulleet niin kotoista ja kaunista kieltä. Se oli niin outoa ja tuttua, että me rupesimme innostuksesta meluamaan. Näin yksinkertaisesta syystä olemme tulleet juuri teidän luoksenne.

Tämä selitys teki minuun kummallisen vaikutuksen. Oli kuin olisi sanottu lohdutuksen ja kehoituksen sana pitkäaikaisille pyrkimyksilleni. Mieleni kirkastui tästä odottamattomasta ymmärtämyksestä. Se antoi minulle sellaisen rohkeuden, että uskalsin suostua heidän ehdotukseensa.

Opetustunnit alkoivat heidän ehdotuksensa mukaisesti ja jatkuivat säännöllisesti jokaisena sunnuntaina koko talven ajan.

Opetuslapset, niinkuin kurssilaiset itseään nimittivät, panivat toimeen sitten keväällä Kaisaniemen ravintolassa niin komeat kurssin päättäjäiset ja muistolahjojen ojentamiset, etten sellaisia voinut mitenkään aavistaa silloin, kun minut niihin juhliin kutsuttiin.