Part 15

Tähän tapaan kirjoittivat maan kaikki sanomalehdet, purkaen mielialansa usein runoihin ja hauskoihin pilakuviinkin. Näissä maininnoissa kirjoitettiin myöskin teatterinjohtajasta ja kirjailijasta. Lyhyyden vuoksi riittänee vain yksi sitaatti kummaltakin alalta, varsinkin, kun eri sanomalehtien erilliset tunnustukset aivan kuin pusertuvat seuraaviin Eino Leinon kuvauksiin:

"Kaarle Halmeella olikin näyttämöiden johtajaksi, ohjaajaksi ja opettajaksi kaikki siihen tarvittavat edellytykset. Itse etevänä _lausujana, näyttelijänä ja tottuneena teatterimiehenä_ hän saattoi antaa näyttelijöille mitä havainnollisimpia neuvoja ja naulanpäähän iskevimpiä opastuksia. Itse _kirjailijana_ hän saattoi tulla hyvin toimeen kirjailijoiden kanssa, ymmärtää heidän usein itseltäänkin salattuja tarkoituksiaan ja ottaa tehokasta osaa heidän teostensa lopulliseen muovailuun. Itse harvinaisen käytännöllisenä ja tarmokkaana _näyttämötyöntekijänä_ hän voi ottaa huomioon myös kaikki tämän työn tuhannet pikkuseikat ja olla avuksi niissä. — Se, joka on nähnyt Kaarle Halmeen kerran täydellä terällä ohjaavan näytelmää, ei hevin unohda sitä. Ei niin, että hän suinkaan joka harjoituksessa tekisi sitä. Hän istuu, hän tutkii näyttelijän mahdollisuuksia, hän antaa kunkin rauhassa syventyä osaansa. Hän vartoo hetkeään. Se tulee sitten jossakin harjoituksessa kuin tuli ja leimaus. Hän iskee äkkiä kiinni jokaiseen yksityiskohtaan, antaa vivahduksia, korjaa äänenpainoja, osoittaa epäjohdonmukaisuuksia, kiihoittaa näyttelijää yliluonnollisiin ponnistuksiin. Nyt hän on ohjaaja Jumalan armosta, nyt hän on ihmisten muovailija. Hän itse palaa, hän hehkuu, hän näkee näkyjä, hän ajaa takaa kangastusta, joka on hänen sielunsilmissään. Täytyy olla idiootti näyttelijäksi, joka ei opi enintä mahdollista sellaisista juhlahetkistä —"

"Oltuaan välillä allekirjoittaneen mukana perustamassa Helsinkiin Suomen ensimmäistä ulkoilmateatteria _Helkanäyttämöä_ (1912) on Halme vasta viime vuosina toteuttanut sen ajatuksen, johon sekä luonto että kohtalo, toisin sanoen hänen oma lahjakkuutensa että meidän näyttämötaiteelliset olosuhteemme näyttävät hänet jo aikoja sitten määränneen: hän on perustanut oman teatterinsa, _Näyttämö Kaarle Halmeen_ (1915), joka eroten monessa muussakin suhteessa edukseen kaikenkaltaisista kiertävistä seurueista on siitä merkillinen, että se johtajansa henkilössä tarjoo näyttämötaiteemme parhaimpia saavutuksia kaukaisimmillekin maankulmille. Pari tämän teatterin esityksistä olen ollut tilaisuudessa näkemään. Toinen niistä oli Ibsenin _Solness Rakentaja_, epäilemättä koko maailmandraaman vaikeimpia tehtäviä juuri siksi, että se on runollisimpia ja vertauskuvallisimpia, mutta josta Halme suoriutui mestarillisella tyylitaidolla ja luovan mielikuvituksen viivoittamalla plastillisuudella. Toinen niistä oli John Tanner Shaw'n _Ihmisessä_ ja _Yli-ihmisessä_, missä erityisesti hänen nyt jo klassilliseksi tahkoutunut suomenkielen käyttelynsä vietti voittojaan.

"- — suurella, 4-näytöksisellä, länsisuomalaista maalais-elämää kuvailevalla murhenäytelmällään _Murtuneita_ (1903) Kaarle Halme osoitti, mikä syvä näytelmäkirjallinen mahtiponsi hänessä piili rinnan terävän luonnekuvauksen ja Jumalan armoittamalle teatterimiehelle ominaisen taiturillisen tekotavan kanssa. Vielä nytkin se on Halmeen parhaita näytelmiä. Tällä hetkellä on Kaarle Halmeen näytelmien luku legio ja lienee hän eittämättä maamme enimmän näytelty draamallinen kirjailija, samoin kun hän on kypsin ja teknillisesti kehittynein. Ei niin, että hänen nimeänsä olisi Suomen Kansallisteatterin tai muiden vakinaista valtioapua nauttivien taidelaitostemme ohjelmistoista erikoisesti etsittävä. Niille eivät hänen näytelmänsä ole arvattavasti olleet kyllin 'kirjallisia', joka onkin totta siinä merkityksessä, että Kaarle Halme ei kirjoita mitään 'lukudraamoja' — kuten niin monet muut meidän draamallisista kirjailijoistamme — vaan todellisia eläviä, näyttämödraamoja, joissa jokainen sana, jokainen ele ja äänenpaino on tarkoitettu näyttämöä varten, jotka vaativat näyttämöä ja vasta vaikuttavat näyttämöltä. Tässä suhteessa on Kaarle Halmeella suuret ansionsa koko suomalaisen draamallisen kirjallisuuden kehitykseen nähden, joskin nuo ansiot meillä nykyään vallitsevan velton kirjallisuuskritiikin ja alkeellisen draamallisen makusuunnan vuoksi eivät vielä ole tulleet täysin tunnustetuiksi.

"Maamme keskiluokan, vieläpä sen syvien rivienkin erikoinen draamallinen harrastus, jolle tuskin lienee tällä hetkellä vastaavaisuutta minkään maan sivistys-oloissa, on kauneimpia lehtiä suomalaisuuden historiassa. Tämän lehden kääntämisessä, tämän harrastuksen muokkaamisessa ja korkeammalle taiteelliselle tasolle kohottamisessa olisi elämäntyötä muillekin kuin Kaarle Halmeelle, joka korkeista taiteellisista päämääristään ja harvinaisesta työtaakastaan huolimatta on saanut aikaa tälläkin tärkeällä alalla piirtää nimensä suomalaisen viljelyksen historiaan———

"Kansan terve vaisto on osannut oikeampaan. Niinpä ovatkin maamme sadat edistysseurat, raittiusseurat, nuorisoseurat ja työväenyhdistykset, rientäneet kilvan hänen teoksiinsa tutustumaan ja niitä iltamissaan esittämään. Ei liene sitä seuranäyttämöä maassamme, jonka palkeilta ainakaan joskus eivät olisi kaikuneet Kaarle Halmeen aina täsmälliset, aina tervejärkiset, aina henkilöilleen sopivat ja heidän luonnekuvauksensa puitteissa pysyvät vuorosanat. Kaarle Halmeen nauttimaan äärettömään kansansuosioon tällä alalla on epäilemättä vaikuttanut paljon hänen teostensa teknillinen puoli, jossa hän käytännöllisenä teatteriolojen tuntijana ottaa aina mitä tarkimmin lukuun näiden näyttämöiden vaatimattomat ulkonaiset olosuhteet, mutta varmaan myöskin niiden henkinen sisältö, joka suoraan elävästä, suomalaisesta, nykyaikaisesta kansanelämästä ammennettuna ei tee mitään haihattelevia harharetkiä subjektiivisen tunteen tai riihattoman mielikuvituksen maille, vaan on aina tavalliselle, luonnolliselle ihmis-elämälle uskollinen. Kaikesta teknillisestä taituruudestaan huolimatta onkin Kaarle Halmeen näytelmäkirjallinen taide, juuri näiden sielullisten ominaisuuksiensa vuoksi kaikkein vähimmän sitä, mitä me sopivan suomenkielisen sanan puutteessa nimitämme raffineeratuksi. Hän on ennen kaikkea ratsionalistinen kirjailija.

"Mutta juuri sen vuoksi me katsomme hänen kirjailijana, samoin kuin näyttelijänä ja teatterinjohtajanakin, vaikuttavan _makua puhdistavasti_. — —"

Runojen puolesta puhunevat seuraavat.

KAARLE HALME

Niin ei äidinkieli armas koskaan syvin, sorein soinnuin täällä soinut aatoksen ja tunteen asteikoissa rytmein luontoraikkain huminoinut kuin sun, suuren, suomenkieli soi.

Sulle selvinnyt on suomalainen Jaakko Ilkka — vapausunelmamme urhokuvan syvä sydänkaiho, uuden päivän usko laulussamme, pitkän yömme kultaan luova koi. —

Noin jos soisi suurra suomalainen, kaiken kauneutensa välkähdellen, kotien ja kontuin kieli kerran, silloin maailmat ne ihastellen tuntis aartehemme arvon tän.

Noin jos Suomen mies ois suuri, ylväs, äänessänsä äidinkielen kulta, ryhdissänsä urhon tyyni rauha, katsehessa käskyssänsä tulta ken sen tohtis kieltää elämän?

4/3 16 Heikki Kokko.

TERVEHDYS KAARLE HALMEELLE

60-vuotispäivänä.

Kun taiteen taivas tääll' ensi kerran syttyi suuriin tähtiin ja papeiks Thaleian kun muusat seppelöivät Pohjan poikain päät, sun nimes eellä muiden kuultiin, nähtiin.

On tuima taival myös sille, jok' on muusain lemmityinen. On korkein, kovin laki: hehkua jumalille, tulta palvella maailmassa, mi kylmä on ja hyinen.

On kansan kiitos kuin rauta polttava, kuin iänki jäinen. Myös sa liet tuntenut harteillas monen helteen, hallan painavan, sa uran uurtaja, mies yksinäinen.

Työn kiitos parhain, työn, mi iloss' innostuksen tehtiin! Kypenet hetkein suurten kirjailee elonkankaan kultarihmasin ja piirtyy kauneeks aikakirjain lehtiin.

L. Onerva.

KAARLE HALMEELLE

30-vuotiseen taiteilijajuhlaan.

Yhden yll' on mahdit aineen, hurmat arkihopeoiden, Sun on ylläs yrmyt maineen, kullat suurna kulkijoiden.

Yks on aatelia mullan maahan muuten murtuneitten, Sun on tähtes runon kullan, ristis hengen ritareitten.

Yks on hetket tuhmin tuhlaa osallisten orgioissa Sun on kulkus suurta juhlaa Naxon kukkanautinnoissa.

Siks nyt ajan inhan säälle aatost' yht' ei tällä kertaa! Laittakaamme laakerpäälle Naxon juhlat ettei vertaa!

Juhlat, miss' on vaunut faunein täynnä Psyken viljaa pelkkää, miss' on hengen hehku kaunein, kaiken kauniin kiitos helkkää!

7/12 1918 Severi Nuormaa.

KAARLE HALMEELLE

30-vuotisena taiteilijajuhlanaan.

Vihit Suomen taiteen templit, vihit valoin suurin, juutit nimes Suomen syliin, juutit syvin juurin.

Eero Eerola.

KAARLE HALME

Mies, joka taitehemme tantereilla on suorimpana seissyt aina, ain' se kestäköön, sen kunto kukkikoon, sen tarmo käyköön juhliin jumalain!

Mikko Uotinen.

Leikillisistä runoista on seuraava tilapäinen tervehdys iloisin:

KAARLE HALMEELLE

Turussa 31/10 1916

Kun kuulin: jo saapuu Otheilot, oli kuin olis kuulunut kulttuurin kellot ja sivistyksen cellot tänne pakanain pesään ja Kupittaan kohtuun, kuin hetkeks saisin siirtyä syksystä kesään, murehista lohtuun, taitehen rauhaan hetkestä kiistain — Mut miksis, veli, valitsit tiistain? Silloinhan ain' olen muualla jossain, nyt olin tunnillain opistossain, saaperi soikoon! Että niin hullusti valita voikaan! Trotzdem — veljeni, ystävä rakkain, voittosi olkoon, ja on kunniakkain voitoista mohrein Shakespearen. — Sidon Sinun ohimoilles kunniakaaren kiitokseni hartaan! — Näen, että joku tässä hymyäis partaan, joll' olis partaa hivenen verta... Mutta niinkuin Esko sanoi: "Tules toinen kerta!"

Tuus Severi Nuormaa.

Näistä edellä esitetyistä ja mainituista suosion ilmaisuista en kuitenkaan vielä silloin tien mutkassa seistessäni tietänyt mitään. En tietänyt muuta kuin sen, että olin tehnyt voitavani siinä tukalassa asemassa, mihin kohtalo oli minut työntänyt, ja sen, että henkeni kaipasi taas kiihkeästi jonkinlaista toimintaa suomalaisen näyttämötaiteen taholla.

Tämän kiihkon ruokkimiseksi olinkin jo, aikoja ennen eroamistani, ryhtynyt toimimaan kahdellakin taholla. Olin kirjoittanut näytelmän "Murtuneita" ja olin ryhtynyt taiteelliseen ohjaustyöhön silloisessa Työväen teatterissa, vaikka laitoksen nimellinen ja käytännöllisten toimien sekä helppotajuisten näytelmien asiallinenkin johto oli toisissa käsissä.

Kun Murtuneita-näytelmä valmistui, luin sen Eino Leinolle ja Axel Ahlbergille. Molemmat olivat perin ihastuneet ja saivat minut houkutelluksi tarjoamaan sen Kansallisteatteriin. Ojensin heidän kehoituksestaan tämän sovinnon käden.

Kun sitten kerran jälkeenpäin satuimme Leinon kanssa tapaamaan Ahlbergin Opriksella, tuli asia puheeksi.

— Oletko saanut kuulla näytelmästäsi? — kysäisi Ahlberg.

— Kyllä, — sanoin hymähtäen. — Se hylättiin ja lähetettiin takaisin suureella kiireellä. Oltiin kovin kohteliaita. Kiire epäilytti kuitenkin niin, että jäin arvelemaan, tokko Bergbom oli ojennettua kättäni huomannutkaan.

— En minäkään sitä usko, — sanoi Ahlberg. — Taitaa olla siellä niin, ettei oikea käsi tiedä, mitä vasen tekee. Vasen ainakin kertoili jokaiselle, joka vain viitsi kuunnella, että näytelmä ei ollut yhtään mitään muuta kuin pelkkää Birch-Pfeifferiä alusta loppuun.

— Sitä ainakaan ei Bergbom ole keksinyt! — kivahti Leino. — Niin typerästi ei hän toki ole voinut puhua.

— En ole kuullut Bergbomin sanovan näytelmästä ainoatakaan sanaa, — sanoi Ahlberg erotessamme.

Mainitsin toisestakin toimintani harrastuksesta. Ohjaustyöstäni Työväen teatterissa. Olin siihen hyvin innostunut, sillä siellä oli joukko erikoisen lahjakkaita näyttelijän alkuja, joista useat jatkoivat menestyksellisesti uraansa ja toisista tuli hyvinkin eteviä näyttämötaiteilijoita (Teuvo Puro, Simo Kaario, Väinö Sola, Aatu Palomäki y. m.)

Teatterin johtokunnan muodosti H:gin Työväenyhdistyksen juhlatoimikunta, johon kuului innostunutta ja itseään säästämätöntä väkeä. Yhdessä johtajan kanssa he tekivät ohjaukseni mahdolliseksi kaikessa, missä vain eivät puutteelliset olosuhteet nousseet tenää tekemään. Näin saatiin aikaan tuloksia, joita niissä oloissa pidettiin suorastaan hämmästyttävinä. Varsinkin Ibsenin "Kummittelijoita" ja Björnsonin "Yli voimain II" herättivät suunnatonta huomiota. Näytelmäin esitystä arvosteli professori Werner Söderhjelm Hufvudstadbladetissa niin laajasti, seikkaperäisesti ja tunnustavasti, että hänen artikkelinsa, ehkä etupäässä oman näkökulmansa vuoksi, kiertelivät sittemmin Norjankin sanomalehdissä.

Tunsin ilokseni, kuinka suuri työala minulla oli pääkaupungissa, mutta en samalla voinut olla toteamatta, ettei palkaton intoileminen minulle soveltunut. Oli ryhdyttävä johonkin muuhun.

Tien mutkasta oli tarkasti katseltava eteenpäin.

UUSIA TAIPALEITA

I.

RATKAISUJA.

Sanottuani viimeiset jäähyväiset Ruotsalaiselle Teatterille oli lopultakin tehtävä selvä ratkaisu tulevaisuuteni suhteen.

Jätin taas, kuten kerran ennenkin, ajatuksen lausunnan opettamisesta tuonnemmaksi ja päätin lähteä Tampereelle toteuttamaan ajatustani teatterin perustamisesta sinne. Mutta se tuuma jäi taaskin sikseen.

Sain Viipurin Maaseututeatterin johtokunnalta sähkösanoman, jossa minua pyydettiin sen teatterin johtajaksi.

Tuumin asiaa ja taisin vähin hermostuakin, mutta sähkötin kuitenkin Viipuriin, että saavun sinne neuvottelemaan.

Siellä syntyi nopeasti selvä ratkaisu. Sitouduin vuodeksi Maaseututeatterin johtajaksi ja Tampereen suhteen päätin, että kolmas kerta toden sanokoon.

Niinpä se sitten sanoikin. Seuraavana keväänä lähdin Viipurista Tampereelle ja sain suurin ponnistuksin Tampereen Teatterin perustetuksi.

Näin oli tullut ratkaistuksi tämä kysymys, joka oli vuosikausia väikkynyt mielessäni ja aina käännekohdissa vaatinut huomaavaisuuttani. Muistoni tästä teatterin perustamisesta, joka tapahtui mahdollisimman vaikeissa oloissa, ei kuitenkaan mahdu näitten muistelmakuvien puitteisiin paremmin kuin Kansan Näyttämönkään perustaminen. Eivätkä niihin mahdu kuvaukset toiminnasta äänellisen kielenkäytön hyväksi paremmin kuin muukaan toimintani teatteritaiteen ja näytelmätaiteen eri aloilla.

Voin vain sanoa, että tämä työmäärä vaati lukemattomia hyvinkin tärkeitä ratkaisuja, joita on ollut pakko toimittaa, milloin huonommalla, milloin paremmalla onnella.

2. UUTISIA.

Kahden kireän työvuoden jälkeen palasin maaseudulta Helsinkiin tietoisena siitä, että jos aioin yhä pakottavammiksi käyneitä harrastuksiani toteutella, niin oli se tapahtuva Helsingistä käsin. Myönsin astuneeni harhaan. Maaseudulle poistumiseni ei ollut saanut niidenkään ystävieni myötämielisyyttä, jotka tarkemmin tunsivat suunnitelmani ja tarkoitukseni.

Näiden asiallisten yhtymäin arvioimiseksi olikin Eino Leino kerran pukenut lystillisen happamen ajatuksensa muutamiin sanoihin ja lausunut runollisessa poljennossa: "barbaarein joukkoon joutunut on Alkibiades". Kotiuduttuani maaseudulta tulin ajatelleeksi tätä runoilijan hetkellistä mielenilmaisua, sillä tästä kanervan varvusta ja leikin lentävästä lehdestä oli Leino tehnyt lennokkaan runon, joka taas antoi aiheen myöhäisempään näytelmään "Alkibiades".

Nuo leikin lentävät lehdet olivat aina olleet kiintoisia, sillä hyvin monessa niissä oli piillyt ituja, joista sittemmin oli kasvanut kauniita kukkia, jopa kukkatarhojakin. Niin oli tapahtunut itselleni ja niin oli tapahtunut useille ystävilleni.

Kaipasin näitä henkiystäviä ja halusin tietää, kulkiko seurustelu vielä samojen kevättuulien mukana kuin ennen?

En voinut olla tirkistelemättä, minkälaisia nyt olisivat pääkaupunkilaiset illanistujaiset. Kaikki oli kuitenkin muuttunut! Entisiä henkiystäviäni en tavannut, ja uusi väki muistutti merkillisellä tavalla edellisen vuosisadan viimeisen vuoden fin de siècle-huutajia. Nyt ei kylläkään sopinut pauhata vuosisadan loppua, mutta sen ylimielisyyden oireet olivat tuntuvasti kasvaneet.

Kaikki luulivat olevansa muita korkeammalla siten, että ilmaisivat ylimielisyyttä, ivaa ja halveksimista puhellessaan kaiken vanhan kuperkeikasta ja kaiken uuden voitosta. Minkä uuden? No, sitä ei kukaan tietänyt, mutta kylläpähän selviää!

Päätin kokonaan irtautua ulkona vietettävistä iltahetkistä ja painua korpeen.

Tämän päätökseni pidinkin sitten ja noudatin sitä seitsemän äärimmäisen täyteistä työvuotta, joiden työvaljaissa en toisin menetellen olisi niin voimaperäisesti enkä niin kauan kestänytkään.

Lukuunottamatta tätä erinomaista päätöstä oli tästä ystävien etsimisestä vain se hyöty, että sain kuulla kaikenlaisia uutisia.

Yhtenä oli eräs sananvaihto Armas Järnefeltin ja Eino Leinon välillä Kappelissa. Järnefelt oli puhunut alamittaisesta suomalaisesta näytelmäkirjallisuudesta ja sanonut, että hän tulee vielä tekemään oikean suomalaisen näytelmän.

— Jos sinä teet näytelmän, niin kyllä minä sen sävellän! — oli Leino siihen sanonut ja tappanut siten koko keskustelun.

Tämä juttu herätti hyvin ansaittua hyvätuulisuutta.

Pian ilo kuitenkin katkesi, sillä kertoja ryhtyi vakavaan asiaan, joka koski minuun hyvinkin syvästi. Sain kuulla, että Bergbom oli saanut uudelleen halvauskohtauksen, mutta nyt niin voimakkaan, että oli menettänyt puhekykynsä melkein kokonaan.

Sävähdin kuin pelästyksestä kuultuani tämän valitettavan onnettomuuden. Syvä sääli synnytti monta ajatusta ja herätti monta muistoa. Vastenmielisin muisto oli se, että meidän kiistoistamme oli lähtenyt liikkeelle vääristeltyjä huhuja. Sanottiin, että me olimme näyttämötaiteesta niin ristiriitaisella kannalla, ettemme sopineet yhdessä työskentelemään. Sellainen typeryys ainakin oli korjattava! Ja kenen oli astuttava ensimmäinen askel? Tietysti minun. Se oli oppilaan velvollisuus oppi-isää kohtaan. Minun oli myöskin tunnettava se kohtalon isku, joka oli kohdannut entistä esimiestäni. Nyt ei ollut aika punnita virheitä siellä tai täällä. Nyt oli nähtävä ainoastaan sen miehen ansiot, jonka vuoro oli tullut joutua vääjäämättömien lakien kosketukseen.

Olimme liiankin kauan kulkeneet pystypäisinä toistemme ohi. Nyt oli aika minun kumartaa pääni ankaran kohtalon edessä.

Nyt oli aika panna piste riitaisuuksille ja todeta, ettei taiteellisen työskentelymme yhteisymmärtämisessä ollut koskaan mitään ristiriitoja ollut. Oli aika, että sen itsekin vielä kerran tuntisimme yhteistyössämme samalla näyttämöllä.

Oli aika henkilökohtaiseen ja julkiseen hankausten hautaamiseen senkin tähden, että erikoisesti minua tähtäävää puhuria ei enää ollut esteitä tekemässä. Laitoksen ilmanpaine oli, oman tyynensä vuoksi, jo aikaisemmin sen poistanut.

Kun pääsin tähän kohtaan mietteissäni, päätin uhmata kaikkia entisiä pettymyksiäni j a sitä pahintakin mörköä, mikä kurkisteli lauseesta: kyllä hän tulee takaisin. Senkin voima oli musertuva kohtalon iskun eteen.

Seuraavana päivänä lähetin Bergbomille kirjeen, jossa pyysin tilanteen aiheuttamaa keskustelua.

Lähetin mukana sain kutsun heti saapua entisen esimieheni luo.

3.

SOVINTO.

Istuimme Bergbom-sisarusten yhteisessä vierashuoneessa ja olimme vaiti.

— Antakaamme — molemmat! — oli Bergbom saanut vaivalla sanotuksi, kun lyhyesti ja yksinkertaisesti olin ilmaissut tunteeni, mielialani ja asiani. Oli tarttunut käteeni ja sanonut nuo kaksi sanaa.

— Kaarlo tahtoo sanoa, — tulkitsi neiti Bergbom, — että antakaa kaikki anteeksi toisillenne, kumpikin puolestanne! Ja minä tahdon sanoa samoin! Antakaamme kaikki anteeksi toisillemme.

Tämän jälkeen oli neiti Bergbom tarttunut käteeni ja vetänyt minut hiljaisesti istumaan kanssaan keskipöydän ääreen, Bergbomin asettuessa nojatuoliin, joka oli sivuttain akkunan pielessä, niin, että hän voi helposti nähdä huoneessa-olijat ja yhtä helposti katsella akkunasta Vanhankirkon puistoa.

Olimme tämän jälkeen vaiti. Minä ainakaan en uskaltanut heti sanoa mitään, sillä tarvitsin kaiken voimani tunteitteni hillitsemiseen.

Kuinka surullinen olikaan tämä jälleennäkemisemme neljän vuoden kuluttua! Kuinka peräti surullinen!

Sanattomina katselimme toisiamme. Katselimme lohduttoman surullisina kuin ihmiset, joiden keskestä on joutunut hukkaan jotakin, jonka muisteleminen on hyödytöntä ja etsiminen mahdotonta.

Tunsin tänä hetkenä, näinä muutamina sydäntäyteisinä silmänräpäyksinä, kuin olisin kuullut kaikkoavien siipien suhinan. Tunsin elävämmin kuin koskaan ennen tai milloinkaan sen jälkeen, että tekemätön yhteistyömme oli suremisen arvoinen nyt, kun sen lopullinen ratkaisun hetki oli lyönyt, kun sen siipien suhina häipyi ikuiseen tyhjyyteen.

— Meillä on sentään yhteisiä muistoja, — sanoi vanha neiti ystävällisesti ja kuin tulkiten tilanteen tunnelman. — Paljon kauniita muistoja.

Katsoin akkunanpieltä kohti. Bergbom nyykäytti harmaantunutta päätään ja aikoi sanoa jotakin, mutta se ei näkynyt onnistuvan.

— Kaarlo on samaa mieltä muistojen suhteen, — selitti Emilie. — Ja meitä molempia miellyttää esityksenne vierailunäytännöistä.

— Tarkoitan ainoastaan yhtä näytäntöä, — sanoin helpottuneesti, kun neiti Bergbom osasi näin näppärästi kääntää keskustelun suunnan. — Enkä haluaisi tästä esiintymisestä mitään palkkiota.

— Älkää sellaisella ajatuksella itseänne vaivatko! — pyysi neiti Bergbom. — Sovinto ja teatteri ovat eri asioita, sillä ei teatteri ole meidän —

— Ja monta — monta! — keskeytti Bergbom.

— Niin — ja sitten vielä, — jatkoi neiti Bergbom. — Kaarlo pyytää, että esiintyisitte useissa rooleissa ja niin usein kuin ne menisivät. Mitä siitä arvelette?

— En ole sellaista mahdollisuutta ollenkaan ajatellut! — sanoin vähän hämmästyen.

— Tämän ajatuksen toteuttaminen miellyttäisi meitä, jos teillä ei ole esteitä, — arveli neiti Bergbom kysyvin katsein.

Hetkisen keskusteltuamme järjestyivät vierailutehtäväni, jotka päätettiin hetimiten alkaviksi.

— Myöntyväisyytenne huojentaa vähän työtämme tänä huolien aikana, — sanoi neiti Bergbom vilkkaasti ja ystävällisesti. — Muutaman kuukauden kestää enää meidän aikamme, eikä Kaarlon seuraajasta ole vielä tietoa. Siitä on alituista päänvaivaa.

— Kysymys onkin mielestäni äärimmäisen vaikea, — sanoin siihen.

— Niin on. Te ymmärrätte sen. Ajatus kiertää kehää pysähtymättä. Toisinaan ihan tuskastuttaa.

— Tuskaileminen on lopulta kuitenkin vallan hyödytöntä, — koetin lohduttaa. — Nykyistä mittapuuta on alennettava, ellei käännytä Söderhjelmin puoleen.

— Hän ei tule, — sanoi Emilie. — Mutta mitä te sanotte Armas Järnefeltistä?

Kysymys oli niin nopea ja niin peräti hämmästyttävä, etten osannut sanoa ainoatakaan sanaa.

— Vanha — kulttuuriveri, — sai Bergbom vihdoin sanotuksi, ja neiti selitti tarkemmin, että vanhasta sivistyssuvusta lähteneellä olisi Kaarlon mielestä sellaisia etuja, jotka olisi otettava varteen.

— Mutta — musiikkimies! — sanoin sitten levollisena, sillä asia oli mielestäni tuiki mahdoton eikä suinkaan lieventynyt kuulemastani Kappeli-keskustelusta, jonka heti muistin ja jonka synnynkin nyt ymmärsin. — Jos kansallisen puhenäyttämömme johtajan pitää ehdottomasti olla musiikkimies, niin miksi ei sitten ajatella Kajanusta, joka on vanhempi ja kokeneempi alallaan.

— No, en minäkään kuulu Armas Järnefeltin kannattajiin, — naurahti neiti Bergbom. — Eikä Kaarlokaan ole vielä mitään varmaa päättänyt. Mutta, sanokaapa, mitä ajattelisitte Jalmari Hahlista?

— En osaa sanoa yhtään mitään, — vastasin nopeasti. — En tunne häntä ensinkään. Luulen, että hän on aikalailla "homo novus". Mutta sellaisistahan usein haetaan miehiä merkkipaikkoihin. Eduksi heille on ainakin se, että heillä ei ole mitään menneisyyttä.

Muutamien sananvaihtojen jälkeen nousi Bergbom ja tuli sanomaan hyvästi.

— Kaarlo menee vähän lepäämään, — selitti neiti Bergbom. — Mutta jos teillä ei ole kiirettä, niin minä vielä puhelen mielelläni.