Part 14

— Jos siellä viheltäjiä oli, — myhäili Leino hyvätuulisena, — niin olen varma, että juuri he olivat katsomon haltioituneimpia suosionosoittajia. Kuinka nuori väki olisi voinut pysyä pahoissa aikeissa sellaisena iltana ja sellaisessa innostuksen myrskyssä? Mahdotonta! Luulen päinvastoin, että heidän kansallinen yhteenkuuluvaisuutensa illan sankariin puhui heidän sydämissään hyvinkin voimakasta kieltä. Luulen, että he olivat hyvinkin ylpeitä siitä, mitä me pystyimme näyttämään vieraassakin ympäristössä. Se oli inhimillisin ja oikeudenmukaisin tulos siitä matalasta yrityksestä. Pian painui tämä samoinkuin muutkin ilkeämielisyydet pilanalaiseen asemaan siinä jatkuvassa ryöpyssä, minkä Hjortin yhä jatkuvat näytännöt aiheuttivat. Näytelmä esitettiin täysille huoneille ja innostuneelle yleisölle puoliväliin toistakymmentä kertaa, mikä senaikuisiin oloihin ja katsomon tilavuuteen nähden oli pidettävä erikoisena saavutuksena. Mutta ei se saavutus ollut kuitenkaan yksinomaan ruotsalaisen yleisön ansio. Teatterissa puhuttiin yleisesti siitä, että suuri osa suomalaistakin teatteriyleisöä kävi näissä näytännöissä.

Tämä tieto oli minulle henkilökohtaisesti hyvinkin mieluinen ja lohduttava siinä tilanteessa, mihin omituisten olojen pakosta olin joutunut.

5.

IHMISTEN ILMOILLA.

Kiinteästä työskentelystäni ensimmäistä ruotsinkielistä esiintymistäni varten oli vastaisuudellekin niin suuri hyöty, että seuraavien roolien valmistaminen alkoi sujua verraten helposti ja roolieni laajuuteen nähden suhteellisesti samassa työtahdissa kuin muidenkin näyttelijäin työskentely.

Kun tämän huomasin, rupesin jonkin verran irtautumaan eristetystä korpielämästäni ja pistäytymään ihmisten ilmoilla silloin tällöin.

Yhteisten harrastusten puute rajoitti kuitenkin seurusteluni teatterin henkilökunnan kanssa jotenkin vähiin. Poikkeuksen tässä suhteessa teki mielenkiintoni erääseen nuoreen näyttelijään, avokatseiseen lundilaiseen ylioppilaaseen Gustaf Lindeniin, jonka lahjakkuus vei hänet sittemmin Wieniin Kainzin oppilaaksi, teki hänestä opettajansa ystävän ja vähän myöhemmin tukholmalaisen regissöörikuuluisuuden, jota mainetta hän vielä tänäkin hetkenä kantaa kiistattomalla oikeudella.

Ystävyyssuhteeni herttaiseen ja iloiseen "Muckiin", josta toverillisesta nimityksestä Linden erikoisesti piti, kiinnitti Eino Leinonkin huomion tähän lundilaiseen nuorukaiseen. Heidänkin keskensä solmiutui ystävyyssuhde, jolla oli syvempi pohja kuin minkä näyttelijäin tuttavuus ylimalkaan voi edellyttää.

Paitsi yhteisymmärrykselle rakentuvaa seurustelua, milloin iloisuuden ja milloin vakavan keskustelun merkeissä, sukeutui keskuudestamme pientä työn touhuakin. Axel Ahlberg, joka mielellään viihtyi siinä kirjallistaiteellisessa keskustelun pyörteessä, mikä aina oli ominaista Leinon ja minun välisessä, leikkiä ja totta ja lukemattomia eri asioita hipovassa juttelussa, oli innostuneena tästä osallisuudesta ryhtynyt tekemäänkin jotakin. Hän oli ruotsintanut Eino Leinon "Johan Wilhelmin" ja minun näytelmäni "Mestari Garpin".

Näiden näytelmien kieliasut tarkisti sitten Muck ja viimeisteli ne aitoruotsinkielen mukaisiksi, Leinon ja minun seuratessa hänen työtään. Sen päätyttyä joutuivatkin näytelmät sitten Ruotsalaisen Teatterin näyttämölle.

Puhtaasti suomenkielinen seurustelu oli minulle kuitenkin niin kiehtova, että sen vetovoima kuljetti minut joskus nuorsuomalaiseen klubiin, minne Leinon kanssa mielelläni pakenin samankielisten ja -mielisten ystävien piiriin.

Näihin aikoihin oli Suomettaren alakerran Matti minuun juuri julmasti suuttunut. Jo pitemmän aikaa oli Matin kirjeissä käsitelty minua ja olemistani Ruotsalaisessa Teatterissa perin karkeakätisesti. Letkausten älyllinen puoli ja tyylillinen joustavuus olivat kuitenkin sitä laatua, että ne saivat naurajat vastaansa ja tuottivat Leinolle ja minulle monta peräti rattoisaa hetkeä.

Klubilla syntyi monta pilailua tästä vätystämisestä, jossa puhuttiin minun "tukkijokilaisesta huitomis- ja hoilaamisnäyttelemisestäni", yleisön mausta ja hankitusta arvostelusta ja milloin mistäkin nurkantakaisen sisun purkauksista.

Tiesimme kuka tämä kirjoittaja oli, ja tiesimme, että tämä pahatuulisuus oli peräisin erään näytelmän esityksen ajoilta Arkadiasta, joten hyökkäykset saivat aikaan pelkkää pilailua.

Kun nämä Matin pommitukset eivät kuitenkaan näyttäneet lakkaavan, ja kun hänen erinomaisiin keittoihinsa oli jo sekoitettu Eino Leinonkin nimi, yltyi Leino kerran vakuuttamaan, että hän vielä julkisesti paljastaa kirjoittajan nimen.

Pari päivää myöhemmin oli klubilla eräässä pienessä seurassa sangen lysti hetki. Luettiin ääneen Päivälehdestä erästä Eino Leinon kirjoitusta, joka sisälsi muutamia ystävällisiä nyhjäyksiä Suomettaren Matille siitä, ettei pidä alentaa koseriaa pelkäksi nopostelemiseksi.

Kirjoitus nostatti hilpeän mielialan. Sanottiin yhtä ja toista, mutta kahta pääasiaa pidettiin parhaina. Leino oli ovelasti paljastanut Matin olemuksen ja oli keksinyt kieleen uuden teonsanan, nopostella, jonka merkitys oli kuvaava ja itsestään selvä.

Sinä iltana käytettiin uutta sanaa hyvin ahkerasti, ja sen jälkeen se jäi sanomalehtien välityksellä yleiseen käytäntöön. Mutta Matti otti siitä niin nokkaansa, että lakkasi ainakin Leinoa ja minua ahdistamasta.

Silloisissa illanistujaisissa harrastettiin aina vakavien asioitten pohtimista ja ilakoitiin vilpittömästi jos huumori sattui niitä osavasti höystämään Siten pysyttiin pirteinä, ja lausutut mielipiteet painuivat muistun.

Kun nyt satuin näin mainitsemaan näistä istujaisista, jotka osaltaan merkitsivät minulle ihmisten ilmoilla olemista, en voi olla kertomatta eräästä keskustelusta, joka oli kuin jatkona edelliseen tapahtumaan vaikkei siinä minkäänlaista nopostelua käytettykään. Oli johduttu puhumaan lukemattomista vaikeuksista taiteilijain teillä.

— Onhan niitä vaikeuksia vaikka minkälaisia — puheli Pekka Halonen hiljaiseen, vakavaan tapaansa — Mutta luulenpa sittenkin, että mökinpojan vastamäet ovat pahimmat. Vaikka kuinka yrität nousta, niin jopa taas on ahde edessä.

— Sitä en ymmärrä! -sanoi Sibelius intoisesti — Mökinpojan onni on siinä, että hän lähtee kansasta ja taiteen suurin ansio on kansanomaisuus. Minulla vaikeuksia on ollut noissa mäissä, joita on täytynyt kulkea yhä alemma ja alemma, päästäkseni kansaan käsiksi.

Tuli hetken hiljaisuus, eikä kukaan sanonut mitään tähän väitteeseen.

— Missähän me sitten olemme mahtaneet tulla vastakkain? — sanoi Halonen harvakseen ja katsoi tiukasti Sibeliusta silmiin.

Kuuntelijain hengitys salpautui hetkeksi, mutta sitten räjähti iloinen nauru. Sen jälkeen oli muutettava keskustelun aihetta, sillä kukaan ei halunnut lähteä kiipeilemään Jannen ja Pekan ahteille.

6.

NEUVOTON NEUVONANTAJA.

Seurusteluni Suomalaisen Teatterin henkilökunnan kanssa oli tyyten loppunut.

Sivumennen voinen tässä mainita ainoan, surullisenlystillisen kosketuskohdan, jonka nämä entiset työtoverini saivat aikaan.

Jonkun vilkas äly oli saanut selville, että näyttelijä Malmströmin syntymäpäivä sattui samalle päivälle kuin minun lahjanäytäntöni. Keksintöä voi pitää jotenkin valppaasti tehtynä, sillä harvat Ruotsalaisen Teatterinkaan jäsenistä olivat tästä syntymäpäivästä selvillä. Eikä toisin voinutkaan olla, koska vain taiteilijavuodet pantiin merkille eikä ikävuosista paljoakaan välitetty.

Nyt minun lahjanäytännöstäni tehtiin kuitenkin toisen näyttelijän merkkipäivä, vaikka lahjanäytäntö, yleisen tavan mukaan, oli resetinsaajan juhla.

Entiset työtoverini eivät muistaneet minun olemassaoloani ollenkaan, vaan lähettivät Malmströmille komean, sinivalkonauhaisen ja kultaisin kirjaimin omistetun laakeriseppeleen — ellei ehkä tämän seppeleen mukana tullut sanaton tervehdys minullekin. Ja niinpä taisi tullakin, koska se herätti näyttämöllä yleistä mieltenkuohua ja viaton Malmström oli syvästi loukkaantunut siitä, että häntä suvaittiin pitää mielenosoitusten astinlautana ja välikappaleena. Sain sanoa hänelle monta lohduttavaa sanaa, ennenkuin hänen myrtynyt mielensä jossakin määrin rauhoittui.

Ottamatta lukuun osanottoani Malmström mielialaan ei tämä omituinen seppele tehnyt vaikutusta kuin sen, että vilpittömästi häpesin entisten työtoverieni puolesta, joiden ajattelemattomuutta en pystynyt tässä vieraassa ympäristössä edes päällisin puolinkaan siloittelemaan.

Yritin sanoa, niinkuin asian ymmärsin, että jokin ilkeämielinen oveluus oli eksyttänyt suomalaiset näyttelijät tällaiseen. Mutta sille puolustukselle vain naurahdettiin ja sanottiin, että eivätkö he sitten pidä tapana itse ajatella asioitaan.

Olin aseeton, eikä ollut muuta keinoa kuin vaieta. Sitä tahdittomuutta, mikä oli tapahtunut näitten ruotsinmaalaisten näyttelijöitten nähden en voinut mitenkään päin olemattomiin pyyhkiä.

Tämä välikohtaus selittänee selvemmäksi sen, mitä sanoin seurustelustani suomalaisten näyttelijöitten kanssa. Poikkeuksen teki tässä kohden, niinkuin monessa muussakin suhteessa, Axel Ahlberg. Hän kävi luonani entiseen tapaansa, ainakin kerran kuukaudessa ja aina sunnuntai-aamupäivisin.

Sentähden olin vähän oudostunut, kun hän soitti eräänä vapaailtana ja kysyi, olisiko aikaa pientä keskustelua varten. Tietysti oli. Eihän minulla toki sellainen hoppu ollut.

Ahlberg tuli ja oli tavallistaan vakavampi, aloittaessaan asiansa melkein suoraa päätä.

— Tulin hakemaan viisasta neuvoasi ja juttelemaan eräistä teatterioloista, jos sallit, — puheli Ahlberg hyvin tärkeänä.

Puhelun viimeiset sanat johtuivat siitä, että olimme, Arkadiasta lähtöni jälkeen, aina visusti karttaneet kajoamista teattereittemme sisäisiin asioihin. Jos keskustelumme sattui teattereihin, niin se kosketteli vain yleisesti tunnettuja seikkoja tai ulkomaisia teatterioloja. Sentähden hämmästyinkin vähän, kun Ahlberg halusi noin oikopäätä rikkoa sanattoman sopimuksemme.

— Jotakin peräti tärkeätä on kai sitten tapahtunut, — sanoin melkein kartellen, sillä vähitellen olin tehnyt sen huomion, että olin suomalaiseen teatteritaiteeseen nähden aikalailla vereslihalla. En halunnut siitä ainakaan mitään turhanpäiväistä jutustelua.

— Mitään erikoista uutta ei oikeastaan ole juuri tällä hetkellä tapahtunut, — puheli Ahlberg äskeiseen tapaansa. — Tapahtumat ovat iältään hyvinkin vanhoja. Asia on vain niin, että ne sinun lähtösi jälkeen ovat peloittavasti alkaneet kehittyä. Sinä olit laitoksessa kuin jonkinlainen aallonmurtaja.

— Olinko? — kysyin huvitettuna.

— Olit! - sanoi Ahlberg tiukasti. - Estit vallan siirtymisen hutiloiviin ja harkitsemattomiin viipperyyksiin. Et taida muistaakaan enää, että suorastaan kielsit nuorukaisohjaajan sekaantumasta komentavin sävyin sinun taiteelliseen työhösi.

— Kyllä sen muistan, — myönsin naurahtaen. — Mutta sehän oli niin peräti kakaramainen yritys. Kaikkihan olemme olleet nuoria.

— "Olleet" merkitsee tietääkseni mennyttä aikaa, — sanoi Ahlberg hienon ylhäisesti, jota tapaa hän mielellään käytti. — Paha vain, että sitä ei voi kaikkiin sovittaa. Sanon vieläkin, että olit kuin aallonmurtaja. Sen sattuvammin en voi sinua kuvata. Nyt sinä olet poissa, ja pärskeet roiskuvat meille päin silmiä. Olotila on tullut sietämättömäksi. On kuin Nemesis olisi levittänyt siipensä kaiken ylle. Mitään ratkaisevaa ei tapahdu. Mutta myötäänsä tapahtuu ja milloin tahansa voi tapahtua jotakin epämieluista. Oikea johtaja näyttää menettäneen tasapainonsa ja jalansijansa. Ei näytä olevan selvillä missä ja miten seisoisi.

— Juttelethan nyt kautta rantain kuin Esko, — sanoin hymyillen ja yritin kääntää keskustelun kevyempään muotoon.

— Koetan parhaani mukaan karttaa karkeita sanoja, — sanoi Ahlberg lyhyesti. — Sanon kuitenkin vielä, miltä minusta tuntuu. Olen saanut sellaisen mielikuvan, että pitäisi sääliä Bergbomia. Hän on kiihkeästi kaivanut kolmekymmentä vuotta ja on vihdoin sattunut kaivamaan sellaista kuoppaa, josta on noussut hänen oma kohtalonsa. Sen edessä hän nyt mielestäni seisoo avuttomana, ja minun pitäisi häntä sääliä, mutta mitä se auttaa, kun en enää muutenkaan kestä sotkuista tilannetta enkä ole itsekään säälin puutteesta kaukana. En tullut luoksesi soimatakseni ketään, sillä se ei sinua miellyttäisi eikä se minua auttaisi. Tämän verran kerroin vain sen tähden, että ymmärtäisit minut, kun sanon, että olen vakavasti päättänyt pyrkiä pois laitoksesta.

— Poisko? — kysyin hämmästyneesti.

— Niin. Sentähden tulin sinun kanssasi neuvottelemaan.

— Kuinka päin olet sitten ajatellut asian järjestettäväksi?

— Olen saanut rohkean päähänpiston, jonka täytäntöönpanossa pyydän kuitenkin sinun neuvoasi. Olen ajatellut pyrkiä Ruotsalaiseen Teatteriin.

Hämmästykseni ei ollut vähäinen, kun tämän kuulin. Monetkin ajatukset välähtivät tuossa tuokiossa aivojeni halki. Hyvin tärkeä oli ajatus Ahlbergin sopivaisuudesta tämän laitoksen tiukkaan työtapaan, mutta tärkeimpänä pidin kuitenkin sitä, ettei vanha työtoveri saisi sellaista käsitystä, että jotenkin vastustaisin suunnitelmaa, jonka kanssa minulla ei tietenkään ollut minkäänlaista henkilökohtaista tekemistä.

— Jos sallit, niin selitän tarkemmin, kuinka olen tullut ajatelleeksi tätä mahdollisuutta, — jatkoi Ahlberg, kun näki minun hämmästykseni ja miettimiseni. — Jo niihin aikoihin, kun sain kuulla, että sinut oli pyydetty Ruotsalaiseen Teatteriin, tulin ajatelleeksi, että olisikohan heidän piireissään noussut uudelleen kysymys heidän teatterinsa kansallistuttamisesta. Mitä arvelet?

— Siitä en tiedä mitään, — sanoin epäillen. — Kaipa he jo puolen vuosisataa ovat sitä asiaa hautoneet. Ehkä kerran kymmenessä vuodessa. Mutta ainahan siellä on kuulunut ääniä, että se on jo myöhäistä. Enkä luule, että he vieläkään ovat päässeet sen pitemmälle. Eivät ainakaan minun avullani, sillä alun pitäen olen aikani määrännyt kahdeksi vuodeksi. Kun se aika täyttyy, lähden sieltä tieheni.

— Onko se päätöksesi? Sitä en tietänyt!

— Peruuttamattomasti. Jo kieliharrastustenikin vuoksi pidän velvollisuutenani palata suomalaiselle näyttämölle tavalla tai toisella. Se kysymyshän katkaisi lopullisesti keskusteluni Ranftinkin kanssa tukholmalaisista vierailunäytännöistäni. Halusin näytellä suomenkielellä, ja sitä ei Ranft uskaltanut yrittää. Kieltämme ei pidetä samanarvoisena kuin mitä tahansa muuta kieltä. Se tieto pakottaa minut tekemään mitä voin, vaikka olosuhteet olisivat vieläkin mahdottomammat. Muistathan, kuinka työni katkaistiin Arkadiassa, ja muistat kai, kuinka juuri se seikka minua suretti.

— Muistan kyllä, mutta jälkeä jättämättä ei työsi kuitenkaan jäänyt. Moniin se jo ehti vaikuttaa. Pahimmin kai minä putosin kelkasta. Enkä siitä nyt välittäisikään, jos voisin siirtyä toiseen laitokseen. Tuulentupani hajosi nyt kuitenkin ensimmäisessä muodossaan. On siis ajateltava asiaa vain sellaisena kuin se on. Luuletko, että voisin sentään yrittää, varsinkin, kun sinä jätät laitoksen?

— Ehkä juuri sen tähden hyvälläkin syyllä! Mikä estää puhuttelemasta Castegrénia.

— Haluaisin kernaammin kääntyä suoraan johtokunnan puoleen, — sanoi Ahlberg arvelevaisena.

— No, puhuttele sitten Frenckelliä! Hän on johtokunnan puheenjohtaja. Mukavimmin voit tavata hänet lehtensä toimituksessa.

Keskustelimme vielä pitkän ajan, mutta mitään kehoittavaa en voinut sanoa sinne tai tänne.

— Niinpä sitten menen, koska sinäkään et ole pannut vastaan, — sanoi Ahlberg päättäväisesti lähtiessään. — Jos ei mitään uskalla, ei mitään voitakaan!

Tunsin, että olin ollut kovin neuvoton neuvonantaja, mutta jälkeenpäin en siitä ollut varsin pahoillani, kun sain Ahlbergilta kuulla, että Frenckell ei ollut halunnut ottaa hänen ehdotustaan käsiteltäväksi, kun hän ei ollut eronnut Suomalaisesta Teatterista. Oli päinvastoin kehoittanut Ahlbergia pysymään entisellä paikallaan.

Saman neuvon olisin minäkin antanut, jos olisin voinut.

7.

TIEN MUTKASSA.

Kun toinen vuoteni ruotsinkielisellä näyttämöllä läheni loppuaan, olin kuin tien mutkassa, josta sopi katsella sekä taakseen että eteenpäin.

Tässä käännekohdassa tulin jättämään jälkeeni kaksi työn vuotta, jotka olivat merkinneet kehityksessäni yleensä, mutta varsinkin näyttämöllisessä kehityksessäni, hyvinkin paljon.

Tutustumiseni Castegrénin tapaisen työmuurahaisen ahkeruuteen ja työtarmoon ei voinut olla tehostamatta työskentelyni kireyttä vielä entistäänkin tiukemmaksi.

Höyryä lisäävänä voimana vaikutti Castegrénin tarmo näyttelijäin työhön. Väsymättöminkin kokeilu ja eri teitten tutkiminen hyvään tulokseen pyrkimisessä oli minullekin sallitumpaa kuin milloinkaan aikaisemmin. Tätä vapautta käytinkin sellaisissa uusissa tehtävissä kuin "Othellon" ja "Learin" jättiläismäisissä rooleissa.

Muistelin näitä töitä nyt tien käänteen tullen kuin tilityksenä kuluneesta kahdesta vuodesta.

Saatuani Othellon ulkonaisesti haltuuni ryhdyin vasta sitten valamaan sen luonteeseen syvyyttä ja leveyttä ja alkuperäistä rajuutta. Onnistuin sijoittamaan osan lepotiloihin syviä rintaääniä, kiihtymyskohtiin eräänlaista barbaarista kimakkuutta ja toivottomuuteen kohtalon runtelemaa värittömyyttä ja osaksi rikkinäisyyttäkin. Saatuani täten äänenkäytön taipumaan kaikkinaisiin sisäisiin vivahduksiin ja myös ulkonaiseen elehtimiseen rupesin vähin erin siirtämään luonnoksen muotoja nykyaikaiseen elämään. Tunsin joka hetki, että yritys oli kovin arkaluontoista ja että se oli lopetettava kernaammin liian aikaisin kuin liian myöhään.

Näin syntyi uudenaikainen käsittely, joka herätti niidenkin vilkasta huomiota, jotka olivat nähneet useimmat kuuluisuudet tässä osassa. Sanoivat, että Othelloni oli nykyaikaisempi ja kuitenkin rajumpi kuin mikään heidän ennen näkemistään "mustista miehistä". Saman yksinkertaisen tekotavan siirsin myöskin Learin luonnehtimiseen, ja äänen käyttelyyn panin siinä yhtä suuren merkityksen. Roolin erilaisuus vaati kuitenkin omalaatuistaan sijoittelua.

Alussa uhosi Learin äänestä vielä miehuudenaikuista syvää voimaa, vieläpä hiven sankarin levollisuuttakin, kuvastellen Learin entistä mahtavuutta, mutta luonteen heikkenemisen pilkahdukset esiintyivät pian äänen ryöpsähdellessä luontaisen voiman olotilasta korkeampiin ääniin.

Roolin pituuden ja laajuuden tähden oli tarkoitettu menettelyni kuitenkin äärimmilleen hiottava voidakseni tarkalleen ja hypähtelemättä kuvata luonteen alituista heikontumista ja kaventumista. Onnistuin tässä kuitenkin niin tasaisesti, että teknillistä tekotapaani eivät monet huomanneet, vaikka sanoivatkin, että ohut lapsen ääni teki näytelmän lopussa unohtumattoman vaikutuksen.

Olin tyytyväinen tulokseen, sillä eihän näyttelijän tekotapaa saakaan huomata, vaan ainoastaan vaikutuksen.

Molemmat näytelmät saivat osakseen suunnatonta suosiota ja menivät peloittavan monta kertaa. Sanon peloittavan — sillä ne olivat niin hirvittävän raskaat näytellä.

Sanomalehtienkin arvostelut olivat myötämieliset. Vieläpä viisitoista vuotta myöhemmin kirjoitti Eino Leino eräässä katsauksessa:

"— — Hänen toinen suuri voittonsa tältä ajalta oli _Othello_ ja kolmas oli _Lear_, jotka hän mitä uhkarohkeimmin nykyaikaistuttaen teki kokonaan omiksi, kaikkia perintätapoja murtaviksi nerokkaiksi taideluomikseen. Kuitenkin oli hänen asemansa enemmän tai vähemmän kiero Ruotsalaisessa teatterissa, ellei mielinyt itsekin samalla muukalaistua ja käydä kokonaan vieraaksi suomalaisen näyttämötaiteen kehitykselle. Sitä taas ei Halme tahtonut ja siksi hän erosi Ruotsalaisesta teatterista."

Kun nyt jouduin näin hyppäämään ajassa eteenpäin, niin lienee syytä mainita, että jo kymmenen vuotta Ruotsalaisesta Teatterista eroamiseni jälkeen olivat suomenkieliset lehdet kauttaaltaan valmiit puhumaan taiteestani samassa äänilajissa kuin ennenkin ja koettivat unohtaa, että olin kuulunut Ruotsalaiseen Teatteriin, johon liittymiseni ja syyt siihen olivat ehkä jo silloin siirtyneet pois hartioiltani.

Niinpä kirjoitti U.S. 27/11 13 pitkässä artikkelissa 25-vuotispäivänäni m.m. seuraavaa: "Kaarle Halmeen taiteessa on ilmennyt aina mitä selvin, itsetietoisin pyrkimys kaiken näyttelijätaiteen perusaatteen, puhutun sanan lausumisen täydellisentämiseen mahdollisimman korkealle — yksityisen sanan, tavun, äänteen, jotta koko se sielullinen sisällys, joka tämän puhutun sanan on määrä ilmaista, tulisi tehoisimmin aistittavaksi. Eikä liene moni muukaan näyttelijäkuuluisuus voinut sen enempää sanan ihanaa valtaa saavuttaa kuin hän. Hänen lausumisensa on aina ollut mallikelpoista, jopa mestarillista. Ja suomenkieli on harvinaisen miehekkäänä, äänteellisesti kauniina soinnahtanut hänen suustaan. Hänen näyttämöllinen tekotapansa on tähdännyt sinne, minne kaiken hyvän taiteen: vähin keinoin suuren aikaansaantiin. Täydellinen eleitten hallitseminen, jonka hän saavutti, ja niiden säästeliäs, viisas käyttö on yhdessä kuninkaallisen ulkomuodon kanssa luonut todella monen monta sydäntä sykähyttävää näyttämökuvaa — —"

"Karjala" kirjoittaa 28/11 13: "— — hänen varsinaiset taipumuksensa ja lahjansa vetivät etupäässä klassilliseen sankaridraamaan, jonka mahtavat haamut hän on loihtinut nähtäväksemme tavalla, jonka vertaista ennen ei suomalaisella näyttämöllä oltu nähty. Hänen esityksissään oli sisällinen puoli, sielukkuus päässyt täysiin oikeuksiinsa, hän syrjäytti onton paatoksen, joka aikaisemmin oli ollut vallitsevana. — - Tämä hänen toimintansa suomalaiseni näyttämötaiteen palveluksessa on jättänyt syvät jäljet tähän taiteeseen. Hänen hillitty, luontainen esitystapansa ei ole ollut vaikuttamatta ympäristöönkin, joka juuri tällä alalla on saanut häneltä vaikutteita, samoin kuin siinä syvässä hartaudessakin, jolla hän eri tehtäviin antautui."

H.S. kirjoittavat 27/11 13: "— — varsinaisen maineensa hän loi etevänä, monipuolisena luonnenäyttelijänä voimakkaalla ja samalla hillityllä tekotavallaan, joka lupasi suomalaiselle näyttämötaiteelle aivan uusia mahdollisuuksia. Ken sai 1890:n luvun lopussa ja 1900 tienoissa nähdä hänen mahtavat Kullervonsa, Daniel Hjortinsa, Othellonsa tai kuningas Learinsa liikkuvan lavalla ja kuulla heidän vuorosanojensa putoilevan raskaina ja harkittuina näennäisesti kylminä, mutta sisäisesti kuumeisina ja intohimoista hehkuvina, on myöhään unohtava niiden tekemän vaikutuksen — —"

Kansan Lehti kirjoittaa 27/11 13: "— — luettelo antaa jonkinlaisen aavistuksen siitä suuremmoisesta näyttämötyöstä, jonka Halme on neljännesvuosisataisena työkautenaan suorittanut. Päätään pitempänä muita kohoaa hän sivistystyön tällä alalla, ja hänellä on aivan erilainen merkitys näyttämötaiteemme historiassa."

T:reen Sanomat kirjoittavat 27/11 13:

"Näyttelijä, teatterinjohtaja ja kirjailija, ne ovat Kaarle Halmeen arvonimitykset ja samalla niiden lahjojen ja ominaisuuksien ulkonaiset tunnussanat, joihin hänen työnsä ja taiteilijaelämänsä sisältyy. Näyttelijänä ja teatterinjohtajana hän seisoo maamme ensimmäisten rivissä ja loitolle loistaa siinä hänen voimakas, mahtava taiteilijapersoonallisuutensa, jonka arvoa, ikäänkuin kauniina lisäheijastuksena, on kohottamassa hänen runsas näytelmäkirjallinen tuotantonsa. — — Kaarle Halme kuuluu niihin, jotka hänen nuoruusvuosinaan vallinnut suuri henkisen heräämisen aika, tuo voimakas kevättunnelma toi kansallisen taiteemme palvelukseen. Siksipä on käsitettävissäkin hänen uupumaton innostuksensa ja herkeämätön työnsä, mikä kaunistaa hänen taiteilijaelämänsä tähän asti vierähtänyttä vuosisadan neljännestä. Se työ on arvokasta, voimakkaan taiteilijapersoonallisuuden kotoisen sivistyselämämme kohottamistyötä — —"

Keski-Suomen Sanomat kirjoittavat 27/11 13:

"— — Eikä hän tyytynyt vain tallaamaan kansallisen näyttämömme uranaukaisijain ja vanhojen tukipylväiden aukomia polkuja, vaan vei kehitystä eteenpäin — — juhlallisen pateettisuuden kannattaman tekotavan sijaan hän ensimmäisenä maassamme pyrki syvempään sielulliseen analyseeraukseen ja sen mukaan tyyliteltyyn yksinkertaisempaan luonnollisuuteen. Yleisö ja arvostelu tunnustivat yksimielisesti hänen taiteellisten saavutustensa arvon — —"