Part 11

— No, nyt tultiin solmuun! — kivahti Leino. — Niidenkin nimenä pitäisi olla Bergbom, sillä Arkadiassa ei saa olla mitään muuta kuin Bergbom. Mutta olen kuullut, ettei sinuun nähden ole niin! Sinä harjoittelet ja syvennyt ja kasvat ja onnistut ja saat suosiota ilman että Bergbom saa siitä mitään osaa. Mitenkä voisikaan saada, kun hän on sinulle tarpeeton? Olen kuullut tarkkaan sinun harjoituksistasi. Bergbom ei ohjaa sinua ollenkaan, ja sentään sinä onnistut. Ymmärrät kai, että olisi edes muodon vuoksi pitänyt kysellä häneltä jotakin. Kun et sitä ole tehnyt, niin olet hänen vihamiehensä, ja hän kostaa omalla tavallaan. On suotta kysellä sen syvempiä tarkoituksia.

— Samaa omaa tapaansa Bergbom on käyttänyt minua kohtaan jo ennen nousukauttani. Pitänyt ilman työtä pitkiä aikoja ja antanut sitten tuiki sopimattomia tehtäviä. Olen saanut sen käsityksen hänestä, että hän on onnettoman rikkinäinen luonne eikä tietenkään voi auttaa sitä, että hänessä nousee joskus hirvittävä viha minua kohtaan. Mistä syystä? Sitä en voi aavistaa.

— Sinun itsenäisyyttäsi hän vihaa, eikä sinua! — puheli Leino edelleen. — Sen olen kuullut useilta tahoilta. Älä puolustele miestä hänen heikkouksiensa tähden! Katso asioita suoraan! Sinä olet teatterille tarpeen ja välttämätönkin, mutta vain Bergbomiin asti, et yli!

— En ole koskaan pyrkinyt kenenkään yli, saati sitten hänen ylitseen! — sanoin harmistuneena.

— Oletpas! - väitti Leino. — Taiteessasi olet! Kielenkäytöstä en puhu nyt mitään, sillä siinä asiassa Bergbom istuu aidan takana. Mutta ajattele roolejasi! Ajattele, että olet hylännyt pateettisen tekotavan ja pannut tilalle luontoa, jossa on kylmää järkeä ja kuumaa hehkua. Luuletko, että se Bergbom, joka tahtoo olla Arkadian a ja o, voi sinua seurata? Ei! Hän ei voi, ja sentähden hän tahtoo olla matkasi määrääjä. Tähän asti, mutta ei edemmäs!

— Nyt sanon sulle jotakin, — sanoin vastenmielisesti. — Olen ajatellut noita samoja ajatuksia, mutta ne ovat peloittaneet.

— Ajatuksetko?-kysyi Leino epäillen.

— Ei, — jatkoin entiseen tapaan. — Eivät itse ajatukset, mutta seuraukset, jotka niistä voivat syntyä.

— Ei synny mitään seurauksia, jos pysyt rauhallisena. Ainakin ensi vuonna on Bergbomin jo taas pakko turvautua sinuun, sillä "lahjoittamasi" roolit eivät tuottaneet siunausta. Minä näin niiden esitykset. Se tie ei johtanut mihinkään. Sinussa on liian paljon hyväntahtoisuutta. Ajattele vain omaa taidettasi!

— Pitäisi olla varaa ajatella muutakin, — puhelin kiinteämmin. — Mutta pelkään, että Bergbom pakottaa minut ajattelemaan vain itseäni. Tähän asti olen sietänyt kaikki oikut, sillä minulla on ollut tehtäviä, joitten vuoksi on ollut syytä uhrautua, niinkuin hyvin tiedät. Mutta nyt olen jo kauan ollut valmis näyttelijä ja kielenkäyttöni on kypsä. Nyt en voi ruveta istuskelemaan kädet ristissä, sillä toimitarmoni huutaa työtä. Minulla ei ole aikaa kuin enintään tämä kevät kysellä, mikä on tarkoitus. Yhtä ylimalkaisilla ehdoilla en enää kirjoita ensi vuoden välikirjaa, enkä tänä vuonna luovu pienimmästäkään oikeudestani, koskekoonpa se mitä asiaa tahansa. Siihen olemme tulleet. Nyt sait tietää, mihin ne ovat vieneet, ne peloittavat ajatukset. Jos selvää sopimusta ei saada aikaan muutamasta määrätystä roolista ja joistakin vähäpätöisistä seikoista, joilla minua on kiusattu, niin jääköön sopimus tekemättä! Silloin ainakaan ei ole enää syytä kysellä, mikä on tarkoitus. Silloin haluan ymmärtää asian niin, että Bergbom tahtoo päästä minusta. Tällaiset seuraukset ovat syntyneet ajatuksistani, ja ne peloittavat. Eikö niin? — Sellaista romahdusta en voi ajatella, — sanoi Leino synkästi, ja siihen keskustelumme päättyi.

16.

KIISTAN AIHE.

— Ei! — sanoi Eino Leino hyvin vakavasti, kun kehoitin häntä lähettämään vastavalmistuneen "Sota valosta"-näytelmänsä käsikirjoituksen Bergbomille. — Älä unohda "Carinuksen" kohtaloa! Tein silloin tyhmästi, kun sen luovutin. En ottanut varteen edellisten tapahtumain opetuksia. Numersista asti on huomattavissa, että näytelmän käsikirjoitus voi joutua kiistan aiheeksi teatterin ja kirjailijan välillä. Painettu kirja sitävastoin ei voi enää synnyttää holhoomisen halua tekijää kohtaan. Annetaan näytelmän ilmestyä painosta ilman muuta! Silloin säilyn tarpeettomista tekijäkumppanuuksista ja joutavista ehdotuksista sinne ja tänne.

— Onhan se niinkin! — myönsin empimättä. — Ajattelinkin vain kohteliaan muodon täyttämistä, varsinkin kun tiedämme, että Bergbom ei ole suopea sinua kohtaan.

— Suopeako? — naurahti Leino. — Näinhän "Johan Wilhelmin" hylkäämisestä, että näyttämölle pääsemiselleni pannaan esteitä. Sehän ei ole enää epäsuopeuttakaan. Onhan se selvää torjumista.

— Ja siitä huolimatta näytellään "Johan Wilhelm" tänä keväänä Arkadiassa! — sanoin hymyillen.

— Siihen ei sinunkaan vaikutusvaltasi mahda riittää! - sanoi Leino epäillen ja hämmästyen.

— Vaikutusvaltaniko? Sellaista ei minulla ole penninkään edestä, mutta sen sijaan on minulla valta näytellä tuo näytelmä lahjanäytännössäni. Ja sen teen, jos suostut.

— Tiedäthän, ettet tarvitse suostumistani! — huudahti Leino iloisesti. — Onhan sinulla oikeus tehdä näytelmälle mitä ikinä haluat. Mutta resetissähän ovat tulot pääasia! Mitä siitä sanot?

— Sanon, että otan luovuttamani "Tukkijoen" takaisin siksi kerraksi. Mutta onhan selvää, etten voi esiintyä ainoastaan siinä. Olen ajatellut panna "Johan Wilhelmin" esikappaleeksi. Täytyyhän resetissä olla vähän taidettakin eikä vain rahan pyydystämistä.

— Bergbom loukkaantuu varmasti siitä, että minun nimeni tulee ohjelmaan vastoin hänen tahtoaan.

— Eikö mitä! — selitin vastaan. — Tämä on asia, joka on hänen päätösvaltansa ulkopuolella, kun laitokselle ei koidu siitä kuluja. Mutta jos ajattelet jonkun loukkaantumista, niin ajattele sitten uutta näytelmääsi! Jos et halua sitä tarjota käsikirjoituksena, niin se ei ole mielestäni kohtuullista.

— Sinähän tarjosit oman näytelmäsi "Mestari Garpin"! — pilaili Leino. — Mitä siitä hyödyit? Olisit nyt vasta tarjonnut, kun se ilmestyy kirjana, niin olisit päässyt vaivasta.

— Muistakaamme, että Bergbom on tottunut siihen, ettei ole mitään suomalaista näytelmistöä ilman häntä —

— Siinä on paljon perää, — keskeytti Leino. — Me ainakaan emme halua riistää häneltä ansioita. Mutta siitä ei seuraa, että näytelmäin käsikirjoituksista on ennen painatusta neuvoteltava. Joissakin tapauksissa sellainen on voinut olla tarpeellista ja hyödyllistäkin, mutta se ei voi jatkua. Ymmärräthän, että kerran täytyy sellaisen holhoojavallan loppua.

— Ymmärrän kyllä, - myönsin miettien. — Mutta kun Bergbom huomaa, että se on loppunut, huomaa hän myös jotakin muuta.

— Mitä sitten?

— Silloin hän huomaa olevansa suomalaisen näytelmäkirjallisuuden ulkopuolella! Luulen, ettei hän vielä ole tullut sitä havainneeksi.

— Ehkä ei. Olkoon onnekseen, - puheli Leino ja siveli leukaansa rauhallisesti. — Mutta se ei käy, että kaikki kirjailijain pyristelyt ikeen alla leimataan rettelöimiseksi ja vieläkin pahemmaksi. Niin tehtiin Numersille ja Canthille! Erkko on ollut ensimmäinen viisas ja ensimmäinen omintakeinen. Hän on ensin painattanut ja vasta sen jälkeen puhunut esittämisestä.

— Niin on ollut, — kiirehdin sanomaan. — Mutta luulen, että yksi tapaus ei ole valaissut tulevaisuutta. Luulen, että Bergbom pitää sen erikoisena poikkeuksena eikä pane siihen mitään merkitystä, elleivät Erkon tapaukset ala uudistua.

— Johan sinä itse uudistat sellaisen "Mestari Garpissa". Tarjosit käsikirjoituksen, josta et ole saanut minkäänlaista vastausta, ja siitä huolimatta julkaisit näytelmäsi.

— Minä kuitenkin tarjosin ja annoin käsikirjoituksen! — väitin vastaan. — En sivuuttanut Bergbomia. Enkä haluaisi, että sinäkään sen tekisit.

— Eihän sitä enää voi auttaa, — sanoi Leino lyhyesti.

— Voi kyllä, jos tahdot tasoittaa tietä näytelmällesi, — sanoin vilkkaasti. — Lähetä se käsikirjoitus, mikä sulia on hallussasi! Mitä se tekee, vaikka painossa on uudelleen muokattu kappale. Voithan samalla mainita, että helpompi on ehkä tutustua painettuun kappaleeseen, joka pian on saatavissa.

— Miksi tahtoisit, että Bergbom ei saisi huomata todellisuutta? Suomalainen näytelmärunous tulee kuitenkin kehittymään irralleen hänen ohjauspiiristään. Kerran on hänen se pettymys kuitenkin koettava.

— Myönnät kai sentään, että sellainen pettymys on tuhoisa isku vanhalle miehelle?

— Ja mitä sanot itsestäsi!? — naurahti Leino hämmästyen. - Työssäsi ja taiteessasi olet iskenyt herkeämättä etkä ole koskaan pelännyt kenenkään tuhoa. Jo aikoja sitten olet Bergbomin jättänyt suomalaisen näyttelijätaiteen ja kielenkäytön ulkopuolelle! Mitä luulet sen merkitsevän?

— Se voi merkitä minulle urani loppua, — sanoin vakavasti. — Mutta sinulle tämä voi merkitä sitä, ettet pääse uran alkuunkaan. Nyt sanon sinulle, mitä usein olet sanonut minulle: ajattele vain itseäsi! Erkko teki suuren palveluksen suomalaisen näytelmäkirjailijan itsenäisyydelle. Teki ilman seurauksia, sillä hän ei ollut torjuttavan asemassa, vaikka ei suosiossakaan. Hän sai tahtonsa perille —

— Niin sai! — kivahti Leino. — Ja minä olen varma, että Bergbom saa vielä katsella kummana sitä suomalaista näytelmistöä, johon hänellä ei ole pikkusormenkaan osaa. On jo muitakin itsenäisiä kuin Erkko. On Järnefelt, on Tavaststjerna, on —

— On, on! — keskeytin nopeasti. — Mutta siksipä juuri! Luulen asian kulkevan ilman että tarpeettomasti heität hansikkaan. Muitten toimenpiteitä ei pidetä taisteluvaatimuksina, mutta sinun pidetään. Arvostelijan asemasi on vienyt siihen.

— No niin, — sanoi Leino pitkän vaitiolon jälkeen. — Jos lähettäisin käsikirjoituksen, niin ainakaan ei siitä voisi syntyä kiistan aihetta, sillä neuvottelemaan en ryhdy.

— Ei tietysti ole tarpeenkaan. Kirjan ilmestyminen ehkäisee sellaiset yritykset. Ja mitä tulee siihen, että käsikirjoitukset ovat liiankin usein olleet kiistojen aiheina, niin uskon, että tässä tapauksessa käsikirjoitus poistaa kiistan aiheen.

— No niin, — sanoi Leino lopuksi. — Mietitäänpä seikkaa. Mietitään.

17.

MERKKITAPAUS ARKADIAN NÄYTTÄMÖLLÄ.

Eino Leinon "Sota valosta"-näytelmän harjoitukset olivat alkaneet.

- Minä tajuan tämän runollisen kielen erinomaisen kauneuden, — sanoi Ahlberg minulle heti ensimmäisten harjoitusten jälkeen. — Mutta älyän myöskin, ettei minun ääntämistapani sovellu tähän. Onko Eino puhunut sinulle minun puolestani?

— Kyllä hän puhui ja sanoi, että haluaisit perehtyä minun kielenkäyttööni —

— Noo, — sanoi Ahlberg hymyillen. — Olet liian kohtelias, tai Leino on kaunistellut asian. Enhän voi yks kaks perehtyä sinun pitkäaikaiseen työhösi. Ajattelen nyt aluksi vain tätä rooliani. Olen, näet, seurannut sinun kielenkäyttöäsi siksi kauan, että huomaan virheeni mahdottomiksi ainakin tässä näytelmässä. En ole, Jumalan kiitos, vielä niin vanha, etten tätä ymmärtäisi, mutta toinen seikka on asian parantaminen. Luuletko, että voisit auttaa tilannetta? Haluaisitko —

— Tietysti haluan! — keskeytin iloisesti. — Olen varma, että saamme Väinämöisesi asuun, joka miellyttää sinua. Olen iloinen, että alan jo saada seuraa. Olen sitä jo kauan odotellut. Näin tulee tämä näytelmä tekemään uuden aloitteen, kun ainakin kolme isoa roolia tulee kulkemaan samoja kielenkäytön latuja.

— Niin. Eino kertoi, että luet Hilma Rantasenkin kanssa. Siis Louhi, Ilmarinen ja Väinämöinen! Minä tietysti tulen olemaan jääräpää, mutta iloitsen kuitenkin, kun saan olla mukana.

Tämä keskustelu johti työhön ja aikamoisiin tuloksiin. Kun ensi-ilta oli onnellisesti sivuutettu, oli lähin seurapiirimme ihmeissään Ahlbergin erinomaisesta ja ennenkuulumattomasta kielenkäytöstä. Ihmeteltiin ja iloittiin ja onniteltiin Ahlbergia, joka tyytyväisenä ja kohteliaana siirsi kiitokset minulle.

— Kiitos kuuluu sille miehelle, jolle kuuluu ansiokin, — puhui Ahlberg nuorekkaasti. — Minä vain iloitsen, että olen päässyt mukaan. Ja toivon, että kaikki pääsevät! Halme on avannut Suomalaiseen Teatteriin uuden kehityskauden jo aikoja sitten, mutta minä vieroksuin sitä, sillä minä epäilin itseäni. Olenhan turkulainen! Nyt arvelen kuitenkin, että ehkä on parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

— Jo Kullervossa huomasin, että tässä oli suuri asia alullaan, — puheli runoilija Erkko kiinteän matalaan tapaansa. — Tahtoisin sanoa, että Halme on virittänyt kielemme kanteleen kalevalaiseen vireeseen ja pannut sen soimaan sointuja, joita emme olleet siihen asti kuulleet kauniista kielestämme. Emme olleet kuulleet, sillä ne olivat joskus hukkuneet piilopirttien turvekattojen alle tai johonkin muuhun arkailevaan olotilaan. Halme on ne kaivanut esille, ties minkä jumalaisen innoituksen valtaamana. Näin sanon sen tähden, että Halme itsekin sanoo, ettei hän tiedä muuta kuin sen, että äänellinen kielenkäyttömme oli hänen mielestään niin rumaa, ettei se vastannut kielen muutakaan, mutta varsinkaan ei sen kalevalaista kauneutta. Se pani hänet kulkemaan kujilla ja turuilla, kuuntelemaan tavujen sointuja sivistyneissä ja sivistymättömissä piireissä. Se pani hänet kokoilemaan sirpaleita ja niistä muodostamaan järjestelmän, jonka käyttelyssä hän yksin on mestari. Mutta eilisessä näytännössä kuulimme ihmeen. Kuulimme, että meidän ystävämme Axel Ahlbergkin, jolle kasvatus ja kotiseutu tuottavat erikoisia vaikeuksia, oli astunut tälle uudelle uralle. Tapaus ilahduttaa minua sanomattomasti, sillä minä äkkäsin heti erotuksen eilisen ja entisen puhetavan välillä. Uskallan väittää, että kuulin tämän eron, vaikka en itse pysty sitä noudattamaan. Minä ärähtelen puhuessani, niinkuin Halme sitä nimittää, ja minä älyän, että se on hyvin rumaa. Olen vanhan polven mies enkä voi enää auttaa itseäni, mutta minä iloitsen kielen puolesta ja niitten puolesta, jotka voivat palvella tätä suurta asiaa.

— Oikein sanoit! - jatkoi Eino Leino. - Asia on suuri ja kaunis, ja sitä suuremmaksi se muuttuu, mitä laajemmalle harrastus levenee. Tiedän, että juuri tämä toivo kuuluu Halmeen vakavimpiin pyrkimyksiin. Siksi oli eilinen laajentuminen kuin kynnyksen yli astuminen. Halme ei ollut enää yksin. Oli jo muita mukana. Tämä oli mielestäni kulttuurihistoriallinen tapaus, jolla on vielä se erikoinen viehätys minuun, että sattumoikseen oli minun näytelmäni esitettävänä.

— Ei se ollut sattuma, vaan suoranainen syy! — väitti Ahlberg.

— Niin minäkin olen tämän käsittänyt, — sanoi Erkko. — On mielestäni selvää, että kalevalainen näytelmä tähän tarvittiin. Ja asian arvon mukaista on, että niin tapahtui. Se ihastuttakoon meidän kansallista mieltämme! Muistakaamme, että eilinen ilta oli merkkitapaus Arkadian näyttämöllä!

Keskustelu jatkui vielä pitkään ja hyvinkin seikkaperäisesti. Olimme innostuneita kuin nuoret poikaset, niinkuin siihen aikaan aina oltiin kaikesta, mikä viittasi edistykseen ja suomalaisen kulttuurin kehitykseen.

Kuvailtiin toivorikkaina ja kaunein värein sitä uutta tietä, jota kansallinen näyttämö tulisi tulevaisuudessa aukomaan ihanan kielemme äänellisen kauneuden merkeissä. Kuvailtiin nopeita voittoja, sillä todellisuus oli pohjana. Sitkeätä työtäni ylistettiin ja sille rakennettiin uljas pilvilinna, joka pystytettiin Arkadian näyttämölle.

Pilvilinnako?

Niin! Haaveeksi ja pilvilinnaksi jäivät kaikki suunnitelmat, sillä ei kukaan meistä voinut aavistaa, kuinka lähellä tuho uhkasi näitä kauniita kuvitelmia.

Pian oli lähenevä se kaamea päivä, jolloin sokeus ei nähnyt eikä ymmärtämättömyys tajunnut merkkipäivää Arkadian näyttämöllä.

18.

OHRASALAMA.

Eräänä päivänä tiedoitettiin, että oli aikomus pistäytyä Pietariin muutamia näytäntöjä varten. Kukaan ei ollut tästä tiedosta hyvillään, sillä sellaisen matkan tiedettiin aiheuttavan erityisiä menoja, joita ei pieni päiväraha kyennyt peittämään.

Monet sanoivat sangen voimakkaasti ja suoraan, että sellainen "pyräys" on estettävä. En puuttunut puoleen enkä toiseen, sillä Pietariin ei välikirjani minua velvoittanut lähtemään. Olin asian ulkopuolella siihen asti, kunnes minulle sanottiin, että minunkin on lähdettävä.

Ilmoitin heti saman tien, etten voi lähteä, ellei erikoisesti sovita päivärahoista.

Samana iltana tiedoitettiin kuitenkin takaisin, että minun oli huomenna, sunnuntaiaamuna kello 10, saavuttava lehtori Almbergin asuntoon johtokunnan kokoukseen.

— Mitä varten?

— Pietarin asian johdosta!

En voinut olla hymyilemättä, sillä nyt tiesin, että tästä tahdottiin saada rettelön aihe.

Jo aikaisemmin olimme sopineet Eino Leinon kanssa siitä, että hän tulisi sunnuntaiaamuna luokseni aamiaiselle. Hän tulikin kymmeneksi ja ateriaa odotellessamme kerroin, mihin minun olisi ollut mentävä tähän aikaan, mutta olin sen jättänyt tekemättä.

Hän oli kuitenkin kokonaan toista mieltä ja arveli, että minun olisi mentävä.

Väittelymme seuraukseksi tuli lopulta minun lähtemiseni, vaikka tiesinkin homman vallan tyhjänpäiväiseksi. Asiani otettiin esille heti, kun perille tulin.

— Jos nyt sitten kaikille sopii, niin käymme ehkä esilläolevaan asiaan, ettei aikaa hukattaisi, — puheli Almberg leppoisaan tapaansa heti, kun olin tullut pyydetyksi istumaan. — Johtokunta on saanut tietoonsa, että teatteri aikoo tehdä vierailumatkan Pietariin, mutta samalla on johtokunnalle tiedoitettu, että te, herra Halme, ette ole halukas lähtemään. Nyt, kun olette itse täällä, niin saa kai johtokunta kuulla vastauksenne teiltä itseltänne. Oliko tiedoitus oikein ymmärretty?

— Oli kyllä pääasiassa, vastasin. — Mutta sen lisäksi sanoin: "ellei sovita erikoisesti päivärahoista".

— Niin. Aivan oikein, — myönsi Almberg. — Sehän oli perusteluna kieltäytymisellenne.

— Niin, — sanoin levollisesti. — En voi tehdä rahallisia uhrauksia, joihin näyttelijätoimeni ei velvoita.

— Kiitän selityksestänne, — sanoi Almberg erittäin ystävällisesti. — Mutta juuri tuon velvoituskohdan saisimme ehkä nyt selvitetyksi, jos otamme huomioon ne seikat, mihin ollaan sidottuja välikirjan mukaan. Oletteko samaa mieltä kanssani?

— Täydellisesti, — myönsin kohteliaasti. — Hyvä tahto ja ymmärtämys saa ehkä aikaan sopimuksenkin, johon olen alunpitäen viitannut. Mutta silloin on välikirja sivuutettava.

— Mitä tarkoitatte? — kysyi Almberg uteliaana, ja muut johtokunnan jäsenet liikahtelivat hivenen verran.

— Välikirjani mukaan en ole velvollinen esiintymään muualla kuin "Suomen rajojen sisäpuolella", niinkuin esiintymisestä nimenomaan mainitaan, — selitin rauhallisesti.

— Missä ovat välikirjat? - huudahti Bergbom ja tuli peräti hermostuneeksi.

Almberg pysyi rauhallisena ja avasi paksun pahvisalkun, josta piankin löysi minun välikirjani. Bergbom aikoi ottaa sen, mutta malttoi kuitenkin mielensä.

— Herra Halme on aivan oikeassa, - sanoi Almberg luettuaan välikirjan. — Hänellä ei ole velvollisuutta esiintyä muualla kuin "Suomen rajojen sisäpuolella."

— Ja välikirjaanko te vetootte? — huusi Bergbom hirveästi rähähtäen. Työnsi samalla molemmat kätensä ojoon, hypähti tuoliltaan ja aikoi sormet harallaan hyökätä minua kohti. Sen sai kuitenkin Almberg estetyksi tarrautumalla nopeasti Bergbomin käsivarteen. Pari johtokunnan jäsentä nousi säikähtäneenä tuoliltaan. Minä istuin liikahtamatta ja välinpitämättömänä paikallani. Olin tuollaiseen käyttäytymiseen liiankin tottunut.

— Minä pyydän rauhallisuutta! — sanoi Almberg matalasti, vaikkakin kiivaasti, ja painoi Bergbomin takaisin tuoliinsa. — Minä johdan puhetta!

Tuli pieni äänettömyys, ja useat silmät katsoivat ensin Bergbomiin ja sitten minuun, mutta en ollut huomaavinani tätä surkeata välikohtausta.

— Asiahan on selvä, — puhui Almberg kuin sanoja etsien. — Te vetootte välikirjaan —

— Niin teen, — sanoin hetken kuluttua, kun Almberg ei jatkanut. — Olen huomannut, että välikirjan mukaan eläminen on parempi kuin paraskaan palvelus, jota voidaan tulkita miten milloinkin. Välikirja voidaan tulkita vain sanan mukaan. Noudatan sitä.

Almberg ei aluksi tietänyt mitä sanoisi. Yritti jotakin, mutta jätti kesken. Kääntyi vihdoin tuolissaan ympäri kysyäkseen jotakin hiljaa muilta johtokunnan jäseniltä. Bergbomilta, joka istui paikallaan tuijottaen pöytään, ei puheenjohtaja kysynyt mitään.

— No niin, — sanoi Almberg kääntyessään uudelleen minuun päin. — Minä kiitän teitä, herra Halme, että saavuitte antamaan selityksenne. Pyydän anteeksi, että teitä vaivattiin.

Nousin lähteäkseni.

— Vielä seikka! — sanoi Almberg kiirehtien. — Ymmärsinkö oikein? Tehän ette kokonaan ole kieltäytynyt matkasta?

— En, — sanoin ovella. — Enpä tietenkään.

Vastaukseni teki kysyjän ensin vähän noloksi, ja hän vilkaisi pikaisesti Bergbomiin. Sen jälkeen hän jatkoi urhoollisesti:

— Jos Pietarin matkasta tulisi jotakin, niin paljonko haluaisitte päivärahan koroittamista?

— Luulen, että rupla tai pari —

— Siis kaksi ruplaa lisäystä? — kysäisi Almberg melkein hämmästyen. Oli kai odottanut jotakin tavatonta kiskomista.

— No, vaikkapa siten, — sanoin hymyillen. — Sanokaamme siis kahden ruplan koroitus.

— Kiitän teitä, — sanoi Almberg ja nousi seisomaan. Kumarsin kaikille yhteisesti ja poistuin eteiseen, kiirehtien odottavalle aamiaiselle.

* * * * *

— Ohrasalama! — sanoin ovessa kotiin palatessani. — Ei ollut iskuvoimaa eikä juuri jyrinääkään!

Sitten oli kerrottava kaikki sanasta sanaan.

— Sanoja ei saa väärinkäyttää, — sanoi Leino lopuksi. — Ohrasalama on kaunis, mutta tämä oli rumaa ja ilkeätä!

19.

UUSI VÄLIKIRJA.

Olin liiankin selvillä siitä, että se tilanne, mihin Bergbom oli saattanut itsensä johtokunnan läsnäollessa, ei jäisi ilman joitakin toimenpiteitä minua kohtaan. Olin kolmentoista vuoden aikana niin tottunut näihin temppuiluihin, että odotin uutta ansaa joka hetki.

En yrittänytkään ajatella enkä keksiä, mistä päin tai millä hetkellä ansa heitettäisiin kaulaani, sillä ne eivät koskaan olleet vähimmässäkään yhteydessä työskentelyni tai näyttelemiseni kanssa. Se oli kummallisinta. Näyttelemisestäni ei Bergbom ollut milloinkaan riitaa rakentanut, eikä hän siihen viime vuosina ollut edes kajonnutkaan.

Nytkin syntyi ristiriita muusta, mutta ei taiteesta. Sain uuden välikirjan seuraavaa vuotta varten samassa järjestyksessä kuin kaikki muutkin näyttelijät. Mutta välikirjan ehdot eivät olleet oikeudenmukaisessa suhteessa aikaisempiin lupauksiin nähden.

Asiakirja ei sellaisenaan ollut työn tunnustuksen synnyttämä, vaan jonkinlaiseksi välttämättömäksi pahaksi tarkoitettu. Siinä suhteessa se näytti niin selvältä, ettei edes voinut suututtaa.

Lähetin välikirjan takaisin ja pyysin johtokuntaa harkitsemaan uudelleen välikirjan ehtoja, joista ilmaisin eroavan mielipiteeni. Sen pohjalla pyysin uutta ehdotusta.

Olin niin yksinkertainen, etten vielä tällöinkään ymmärtänyt todellista tilannetta.

Jäin odottamaan uutta välikirjan ehdotusta, tai vaikka ei sitäkään, niin ainakin jonkinlaista neuvottelua asian selvittämiseksi lopulliseen pisteeseen.

Kuinka yksinkertainen olinkaan!

20.

YLLÄTYS.

Näihin aikoihin elettiin Arkadiassa tavallista vilkkaampaa elämää. Näyttelijät halusivat saada aikaan joitakin pieniä parannuksia vanhentuneisiin oloihin ja teatterin johto puolestaan erotti muutamia näyttelijöitä.

Eräänä päivänä sanoi Ahlberg, että hänellä on asiaa, ja niin hän vei minut ravintolan puolelle, jossa istui Eino Leinon kanssa.

— Oletko kuullut mitään välikirjastasi? — kysyi Ahlberg ilman mutkia.

— En.

— Kirjelmäsi ja välikirjasi oli Bergbom repinyt heti kappaleiksi, kun sai ne käsiinsä. Oli tehnyt sen erikoisella ilolla ja intohimolla, — selitti Ahlberg kiihtyneesti.

Se oli yllätys!

— Kuinka se on ymmärrettävä? — sanoin hetken kuluttua. — Kirjelmä oli osoitettu johtokunnalle. Kuka on tästä kertonut?

— Se on sivuseikka, — sanoi Ahlberg kuivasti. — Tärkeintä on kai, että saat kuulla tapauksen liian myöhään. Sattumalta sain kuulla tämän vasta äsken, samalla kuin kerrottiin Bergbomin lähteneen tänä aamuna ulkomaille.

— Johtokunta ei siis tiedä selkkauksesta mitään! — sanoin ihmeissäni.

— Jotakin ehkä sentään. On sanottu, että Bergbom on puhellut asiastasi aito isällisenä kasvattajana. On lohduttanut uteliaita kyselijöitä ystävällisellä hymyllä ja sillä suojelevalla selityksellä, että pieni vastoinkäyminen vain kehittää lahjoja, ja vakuuttanut lopuksi, että "kyllä hän tulee takaisin", — puheli Leino.