Part 10

— Saisinko vähän keskustella kanssanne? — sanoi Bergbom erään harjoituksen jälkeen. — Tehän tiedätte, että olen peräti heikko suomenkielessä. Siinä suhteessa en ole voinut valvoa näyttelijäkunnan kehitystä. Kielen käyttäminen on jäänyt jokaisen oman taidon varaan, eikä siinä ole näihin asti huomattu niin hirveitä puutteellisuuksia, että ne olisivat herättäneet erikoisempaa huomiota. Heikkoudet ovat olleet melkein kuin sallittuja, sillä kukaan ei ole keksinyt keinoa asian parantamiseksi. Nyt on tilanne muuttunut. Olen saanut ulkopuolelta kuulla, että teidän puhumisenne on erinomaisen kaunista. Omasta puolestani myönnän, että te puhutte paremmin kuin muut, mutta nyt väitetään, että teidän puhumisessanne on erikoinen suomalainen väri, joka on heitä ihastuttanut. Olen ollut huomaavinani, että erikoinen sointu on joskus tavannut minunkin korvani, mutta olen pitänyt sitä kauniin orgaaninne ansiona, ja samoin ovat monet muut tehneet. Mitä itse sanotte? Onko kielenkäyttönne jossakin yhteydessä jonkinlaiseen parannukseen, joka perustuu itse kielen ominaisuuteen?

— On kyllä, — sanoin, ja selitin lyhyesti niitä kauneuksia, joita pulppuaa esiin aivan itsestään hyvin hoidetusta äänen kannattamisesta.

Kun tiesin, että asian luonteeseen nähden ei selittelystä ollut suurtakaan apua, sanoin pari esimerkkiä. Sanoin pari lausetta ensin tavalliseen örähtelevään tapaan ja sitten samat lauseet joustavan kannattavasti, antaen sointujen hivellä korottomia tavuja, pitkiä tavuja ja kaksoisääntiöitä.

— No, mutta herra siunatkoon! — innostui Bergbom. — Miksi eivät kaikki ne, jotka eivät osaakaan muuta kuin suomenkieltä, miksi eivät edes ne puhu tuolla tavoin?

— Ei se ole niinkään helppoa! — selitin hymyillen. — Elämän raskaus on ehkä joskus joinakin kovina aikoina lyönyt leimansa rohkeaan ja lennokkaaseen puhumiseen ja vuosisadat painaneet sen ihmisten veriin, niin että se on muuttunut ainoaksi luonnolliseksi. Voi olla jokin muukin syy! En tiedä! Mutta sen tiedän, että örähtelevää puhetapaa, missä ensitavulle annettu hirveä korostus vie elinvoiman muilta tavuilta ja useimmiten tappaa viimeisen tavun kokonaan, ainoastaan sellaista puhetapaa pidetään luonnollisena. Kysykää näyttelijöiltä! He eivät voi toisin puhua, sillä se tuntuisi luonnottomalta.

— Mutta eihän kukaan väitä, että te puhuisitte luonnottomasti, — kiisti Bergbom.

— Ei, — myönsin. — He eivät väitä sitä, kun vain on kuunneltava. Mutta jos samanlaista olisi itseen sovellutettava, niin luonto tekisi heti tenän. Muutos ei ole niin helppo kuin luulisi. Minulta on mennyt tähän monien vuosien työ.

— Aavistan jotakin sellaista! Mutta eikö taidon siirtäminen ole helpompaa kuin taidon hankkiminen ilman opetusta. Voisittehan opettaa taitonne toisille. Kun äsken puhuin tilanteen muuttumisesta, tarkoitin juuri sitä, sillä nähtävästi olemme nyt joutuneet siihen kohtaan, että teatterin kielen parantamista vaaditaan päiväjärjestykseen. Haluaisitteko ryhtyä opettajaksi, eri palkkiota vastaan tietysti?

— Luulen, että sellainen toimi häiritsisi pahoin taiteellista työtäni, ja sitäpaitsi — minähän opetan joka päivä. Eiköhän esimerkki ole tarpeeksi hyvä opettaja.

— Ajan mittaan — ehkä, — sanoi Bergbom miettien. — Mutta kun ulkopuolelta tulevat vaatimukset ovat nyt kaikesta päättäen oikeat, niin on velvollisuutenamme ottaa ne huomioon.

— Eikö voisi hankkia opettajaa ulkopuolelta? — ehdotin kiireesti, ennenkuin Bergbom ehtisi uudelleen puhua minusta. — Asia saisi siten virallisemman muodon kuin minkä läheinen työtoveri voisi sille antaa.

— Onko sitten olemassa joku, joka on selvillä järjestelmästänne? — kysyi Bergbom kiinnostuen.

— Ei. Sellaista henkilöä ei ole, — vastasin selittävästi. — Mutta teatterissa tehdään vielä kaiken lisäksi loputtomia äännevirheitä, jotka pitäisi puhdistaa mitä pikimmin ja ennenkuin ruvetaan tavoittelemaan kielen soinnutusta. Muuten voisi jälkimmäinen villitys tulla pahemmaksi kuin ensimmäinen.

— Puhukaa siitä tarkemmin!

Selitin lyhyesti, mistä kerakkeista puuttui kirkkaus, mitkä olivat liian paksut, mitkä liian terävät ja mitkä ääntiöt liian kapeat, huomauttaen lopuksi erinäisistä murteellisuuksista.

— No, tuntisitteko ketään, jota voisitte ehdottaa sille paikalle, joka oikeastaan kuuluisi teille?

Olin jo ajatellut pääni ympäri keksiäkseni vähänkin soveliaan miehen tälle paikalle, johon aavistin Bergbomin itsepintaisesti ajattelevan minua. Keksin hädissäni Teuvo Pakkalan, joka oli kerran omasta aloitteestaan puhunut jotakin näistä Arkadian kieliasioista ja minun kielenkäytöstäni.

— En ainakaan tällä hetkellä voi keksiä muita kuin Teuvo Pakkalan, — sanoin vihdoin.

— No, mitä hän tietää tästä erikoisuudesta? — kysyi Bergbom uteliaasti.

— Ei oikeastaan paljon mitään! — olin pakotettu myöntämään. — Mutta hänellä on ymmärtääkseni pilaantumaton korva, ja hän osaa muuten hyvin kieltä. Luulisin, että hän voi puhdistaa äännevirheet, jota seikkaa pidän hyvin tärkeänä siihenkin nähden, että muu opetus jäisi esimerkkini varaan, niinkuin toivon.

— Luuletteko, että Pakkala olisi halukas?

— Sitä en osaa sanoa, mutta eiköhän pieni tulojen lisä ratkaisisi asiaa.

— Haluatteko kysyä häneltä?

— Kyllä. Sen kyllä voin tehdä.

— Jos hän suostuu, niin olette ehkä hyvä ja teette hänelle tarkan selvän, mitä opetus koskee — sen mukaan kuin olette tässä selitellyt?

— Kyllä teen.

— No niin, — sanoi Bergbom lopuksi. -Pyytäkää sitten, että hän kääntyy minun puoleeni lopullista ratkaisua varten.

— Tietysti, — sanoin ja kumarsin hyvästiksi. Puhuin Pakkalalle asiasta vielä samana päivänä, ja hän suostui ilomielin ehdotukseeni.

— Sinun pitäisi nyt oikeastaan ottaa minut ensin oppilaaksesi, kun kerran olet sellaisen viran hankkinut, — sanoi Pakkala vakavasti.

— No, mehän olemme tottuneet tapaamaan toisiamme sangen usein viime aikoina, ja kun nyt vielä sen lisäksi käyt usein Arkadiassa, niin voimmehan pitää asiaa vireillä. Paras neuvoni on se, että kuuntelet minua tarkasti sekä harjoituksissa että näytännöissä.

Tämän ohjeen täytti Pakkala erinomaisella hartaudella eikä myöskään lyönyt laimin ainoatakaan tilaisuutta, mikä suinkin voi johtaa asiaa valaiseviin keskusteluihin välillämme.

Näin olivat monien vuosien pituiset harrastukseni, pyrkimykseni ja työskentelyni tässä tärkeimmistä tärkeimmässä asiassa päätyneet toivottuun voittoon. Pitkäaikainen taistelu itseni ja vastahakoisen ympäristön kanssa oli täten saavuttanut Arkadiassa virallisen tuloksen ja hyväksymisen.

Tiesin, että elämäni suurin työ oli vihdoinkin löytänyt uomansa.

Padot olivat murtuneet!

11.

TERVETULIAISRUUSUT.

— Tuonko käpristyneen tötterön annatte taas minun vietäväkseni suurelle Idalle, kun hän kolmen vuoden kuluttua palaa isäinsä kotiin? — kysyin leikilläni tarpeistonhankkijalta Sudermannin "Koti"-näytelmän harjoituksessa.

— Tämänhän annoitte edelliselläkin kerralla! — puheli rouva Hermans. — Magdahan heittää sen kuitenkin heti permannolle.

— Niin, mutta Ida Aalberghan on ollut poissa kolme vuotta, ja nyt minä aion olla toinen "Keller" kuin silloin. En tuota kehtaa viedä. Se tuoksuu liiaksi "teatterilta".

Annoin rahaa ja pyysin rouva Hermansia hankkimaan oikean ruusuvihkon, jonka sainkin sitten käteeni, kun näytäntöiltana oli astuttava petollisena "Kellerinä" kuuluisan "Magdan" eteen sovintoa hieromaan entisistä laiminlyömisistä.

Huomasin heti, että oikeat ruusut tekivät edullisen vaikutuksen näyttelemiseemme.

"Magdan" kiivastuminen tuli hehkuvammaksi, kun Ida Aalberg pyyhkäisi ruusuvihkon pöydältä niin rajusti, että se lensi melkein seinään asti. Se taas terästi "Kellerin" loukkaantumista, ja tyrmistymiseni muuttui peräti todelliseksi.

Näin saimme erinomaiset otteet kumpikin tehtäviimme ja näyttelimme kohtauksemme paremmin kuin milloinkaan ennen.

Otin näytöksen loputtua huonosti kohdellun ruusuvihkon nurkastaan ja ojensin sen uudelleen diivalle.

— Tämä oli oikeastaan tarkoitettu Ida Aalbergille, vaikka se kohtalon pakosta joutui ensin vihastuneen "Magdan" käsiin, — sanoin iloisesti hymyillen.

— Herranen aika! — nauroi paronitar! — Ja minä onneton iskin ja mukiloin sitä kaikin voimin.

— Niin, — laskin leikkiä. — Se koski kyllä "Kellerin" sydämeen, se! Mutta jos kukat nyt saavat toivottaa teidät tervetulleeksi, niin on kaikki taas hyvin.

— Saavat, saavat! Kiitoksia vain! — sanoi Ida Aalberg hilpeästi nauraen ja lähti kiirehtimään pukuhuonettaan kohti. — Ne antoivat vauhtia meille näyttämöllä.

— Niin tekivät! -huusin hänen jälkeensä ja poistuin näyttämöltä.

12.

HÄMMÄSTYTTÄVÄ EHDOTUS.

— No, mitä pidätte kristitystänne? — kysyi Bergbom minulta niihin aikoihin, jolloin Hall Cainen "Kristittyä" harjoiteltiin.

— En osaa vielä sanoa pidänkö vai enkö, — vastasin vitkaan. - Ainakin on se outo pala. On vaikea saada oikeata otetta. "John Stormin" luonne tuntuu, ainakin tällä syventymiseni asteella, keinotekoiselta ja tekohurskaalta, enkä ole vielä päässyt irti siitä ajatuksesta, että tekijä muovaa luonnetta omiin tarkoituksiinsa.

— Minun mielestäni on näyttänyt siltä, että teillä on oikea ote, — väitti Bergbom.

— Ulkonainen muotti on ehkä valmis, — sanoin vilkkaammin. — Mutta miten täytän muotin, en vielä tiedä. En ole päässyt vielä käsiksi itse ihmiseen. En ole vielä saanut silmäterääni "John Stormin" sisäistä olemusta. Lopultakin se voi olla pelkkä marionetti. Mutta jos niin olisi, niin on tästä tehtävä ihminen, vaikk'ei se olisikaan tekijän kamarikaavan mukainen.

— Olette oikeassa, — sanoi Bergbom. — Näin käy aina, kun romaanista tehdään näytelmä. Romaanissa selitellään tapausten vaikutukset luonteeseen pitkien aikajaksojen välillä. Tässä ei. Siitä johtuu hajanaisuus. Mutta sittenkin olette mielestäni oikealla tolalla.

— Voisin ehkä päästä tulokseenkin, mutta minua häiritsee tuo onneton Tukkijoki, joka näkyy menevän ikuisesti, — puhelin puolileikillä.

— Silloinhan saavuttamanne yleisön suosiokin säilyy ikuisesti, — naurahti Bergbom.

— Minulle se jo kuitenkin alkaa riittää näin kevytmuotoisena, — sanoin tosissani. — Olen näytellyt osan parikymmentä kertaa. Eikö sitä jo voisi siirtää jollekulle nuoremmalle?

— Haluaisitteko luopua osasta, jossa yleisö suorastaan ihailee teitä? — kysyi Bergbom ihmettelystä ymmällä.

— Haluaisin kyllä, — sanoin vakavasti. — En välitä sellaisesta ihailusta. Olen sitä jo saanut liikaakin. Otaksun, että tulen edelleen saamaan vaikeita tehtäviä, joiden valmistustyön Tukkijoen Turkka silpoo. Se ei ole eduksi teatterille eikä minulle. Eikö roolia voitaisi antaa jollekulle toiselle?

— Teette vallan hämmästyttävän ehdotuksen, — sanoi Bergbom. — Eikö teissä ole ollenkaan kateutta?

— Ei ole, — sanoin naurahtaen, mutta jatkoin sitten vakavasti: — Minä ajattelen tällä tavoin: Jos nuoret näyttelijät saavat yritellä siipiään valmiiksi työskennellyssä roolissa, jonka ovat usein nähneet ja kuulleet, niin pelkkä matkimisen taipumus voisi nostaa heidät nopeammin kuin oma ahertelu. Ja kielenkäyttelemisessä he kehittyisivät melkein itsestään. En tarkoita ainoastaan Turkan roolia. Tarkoitan useita muitakin, jotka olen valmiiksi muokannut.

— Yhä enemmän hämmästytätte! No, ei kiitetä! Sanon kuin "Sillankorvan Sanna", — sanoi Bergbom ihmeissään.

— Näin edistyisimme kaikki yhdessä, — jatkoin suunnitelmaani. — Ja minun asiakseni jäisi puolieni pitäminen.

— Te tahtoisitte saada aikaan kilpailun, joka on tässä muodossa perin outo teatterimaailmassa, — väitti Bergbom. — Eikö roolin vuorottelemisella tultaisi samaan tulokseen?

— Ei, — sanoin varmasti. — Yleisö ei siitä pidä, eivätkä näyttelijätkään, sillä heidän harjoitushetkiensä luku supistuu puoleen, ja toinen kärsii aina surkean tappion. Sellainen ei johda mihinkään eikä ilahduta ketään, ei edes oikeamielistä voittajaa.

— Te siis ehdotatte, että teidän loistoroolejanne saa antaa nuoremmille näyttelijöille? — kysyi Bergbom kuin epäillen.

— Ehdotan kyllä, — sanoin empimättä. — Mutta edellytän tietysti, ettei minua sitten ruveta siirtämään toisarvoisiin tai sopimattomiin tehtäviin. Olen luonnollisesti tullut näihin ajatuksiin siitä lähtökohdasta, että suunta työhöni nähden pysyy sellaisena kuin se nyt on.

— Niin, tietysti! — sanoi Bergbom kuin ohimennen. — No annettaisiinko jonkun toisen sitten näytellä "Turkkaa" myöskin Helsingissä? Suostuisitteko siihen? Maaseudusta en puhukaan, sillä sinne te ette jouda.

- Kyllä minun puolestani, — myönsin empimättä.

— Kuule, Emilie! - huusi Bergbom samassa sisarelleen, joka kulki ohi. — Voitko arvata, mitä herra Halme ehdottaa?

Bergbom teki keskustelustamme muutamin sanoin selkoa sisarelleen, joka kuunteli tyytymättömän näköisenä.

— Mitä hullutusta se on! — kivahti Emilie. — Sehän tuntuu peräti joutavalta. Mitä päähänpistoja ne sellaiset ovat?

Tuli hiljaisuus, ja Bergbom rupesi kampaamaan partaansa.

Kumarsin heille ja poistuin näyttämölle.

Pian sen jälkeen annettiin kuitenkin Turkan osa ja joitakin muita osiani muille näyttelijöille.

Olin järjestelyyn tyytyväinen ja otaksuin, että asianomaiset "perijät" olivat hyvinkin mielissään.

Täten sain "John Stormin" tutkimiseen ja sovittelemiseen enemmän aikaa, jota osa erikoisen kipeästi kaipasikin. Lopulta sainkin kehitellyksi itselleni punaisen langan, joka vei roolin ilahduttavaan voittoon.

Yleisö oli erinomaisen suosiollinen ja arvostelu samoin. Vaikka näytelmä oli raskas ja hatara, kokosi se virheistään huolimatta toistakymmentä täyttä huonetta, ja niin sain ilta illan jälkeen yhä kasvavaa tunnustusta, joka synnytti pienen leikinlaskunkin. Sanottiin, että olin Suomen ainoa "kristitty".

13.

AMPPELI JA TOMPPELI.

"Kristityn" jälkeen sain valmistettavakseni "Herman Israelin" pienehkön roolin August Strindbergin näytelmässä "Kustaa Vaasa".

Vaikka en nytkään kohdellut pientä osaa lapsipuolena, niin oli kuitenkin tottumus tehnyt tällaisen lyhyen roolin valmistamisen melkein leikinteoksi. Siitä johtui, että rupesin taas, tapani mukaan, katselemaan ympärilleni, mihin tarttuisin.

Lähimpänä oljenkortena oli näytelmäni "Mestari Garp", jota en edellisenä kesänä ollutkaan saanut valmiiksi. Kun innostuin tähän työskentelyyn, innostuin samalla kehoittelemaan Eino Leinoa, että hän jo kerrankin kastaisi kynänsä proosanäytelmää varten.

Useita kertoja Eino heitti ehdotteluni kokonaan vallattoman pilan valtaan, väittäen, ettei hänellä ole mitään sanottavaa, ellei saa sitä sanoa runomuodossa.

Kun kuitenkin, Leinon selostelujen mukaan, olin tietoinen siitä, että hän aivan äskettäin oli päässyt selville vastaisten lyyrillisten teostensa pääasiallisesta suunnitelmasta, niin arvelin hänellä nyt olevan pienen välihetken, jonka voisi käyttää proosanäytelmän tekemiseen.

— Olet oikeassa, — sanoi Leino, kun kerran taas otin asian puheeksi. — Tiedänhän, etten siitä pääse. Proosaan minun on kerran mentävä, ja näytelmään myöskin. Mutta Bergbom ei päästä "Carinustakaan" esille. Se tympäisee, vaikk'ei olekaan oma näytelmäni.

— Bergbomin menettelyä en voi ymmärtää paremmin kuin muissakaan asioissa, missä hän asettuu poikkiteloin —

— Kyllä minä ymmärrän! — keskeytti Leino. — Hän on tyytymätön arvosteluihini, joita en tietysti pysty valamaan tutunomaisten ja oikeauskoisten kaavojen mukaan.

— Sen tiedän, — myönsin heti. — Mutta jos sellaiset temput ovat ennen onnistuneet, niin olisi mielestäni tässä tapauksessa osoitettava, että ne eivät tepsi. Sivuuta "Carinus" ja tartu omaan aiheeseesi! Ethän voi seisahtua sen tähden, että jokin haitta on tielläsi. Jos sen teet, niin annat haitoille liian suuren merkityksen. Tiedän ettei sinulta puutu aiheita. Kaiva esiin jokin perhedraama tai mikä muu tahansa! Jos vain aloitat, niin mielikuvitus tekee loput.

— Entä — jos Bergbom hylkää?

— No, sellaista ei voi koskaan arvata etukäteen. Eikä ainakaan tässä tapauksessa voi tukea toiveita mihinkään, kun ei ole mitään pohjaa laskelmille.

— Nyt sanoit oikean sanan! — kivahti Leino. — On luotava tuo puuttuva pohja! Jos tälleen jään, niin kymmenen vuoden kuluttua on sama epäilys edessä.

— Jopas hyppäsimme kukon askelen eteenpäin! — sanoin iloisesti. — Tiedäthän, että minulla on vapaus lähteä keväällä turneelle. Pitäkäämme se mielessämme, jos Bergbom hylkäisi näytelmäsi.

— Aivan kuin et sinä voisi sitä hylätä, — kuului Leinon viimeinen epäröiminen.

— En usko sitä, — sanoin kieltävästi. — Ainakin sovittelun tietä pääsemme tulokseen.

— No, jos sinua ja turneetasi varten kirjoittaisin, niin luulisin innostuvani, — sanoi Eino myöntäen. — Arkuus ei silloin ahdistaisi.

— On siinäkin oma ahdistajansa, — ryhdyin selittämään. — Asetteluvaikeuksia ei saa olla, eikä monta henkilöä. Jos kolme henkilöä riittää, niin on hyvä.

— Kolme on pyhä luku! — sanoi Leino ja innostui leikittelevään tapaansa sinkoilemaan näytelmä-aiheita ympärilleen.

Nousi seippailemaan permannolle, hykerteli käsiään ja kumarteli vähän vartaloaan askelten mukana, luetellen samalla erinäisiä kuvauksia, joissa oli draamallista itua.

— Annahan olla! — keskeytin vihdoin. — Tarttuisimmeko tanakammin tuohon perhedraaman ajatukseen, jonka juuri mainitsit?

— Jahah! Vai niin! — nauroi Leino iloisesti. — Pitääkö olla sänkykamarikin? Ja amppeli? Oh hoo! Amppeli! Sehän on mainio! Amppeli yksinään hoitaa yhden näytöksen.

— No, niin! Miksikä ei? Voihan amppelikin olla mukana —

— Tietysti, tietysti! Juuri amppeli! Sehän kuuluu asiaan. Ydinkohtahan on amppeli! — puheli Leino ja kääntyi äkkiä ympäri säteilevänä. — Ydinkohta, kuuletko! Amppeli — ja tomppeli! Siinähän on koko juttu! Hilpeytemme kohosi korkeimmilleen. Sutkaus kosketti todella valaisevasti ja kirpeästi uuden draaman aiheen keskeisintä hermoa. Amppeli ja tomppeli! Se jäi tämän syntymässä olevan näytelmän vastaiseksi tilapäisnimeksi.

— No, minäkö näyttelisin tomppelia? — kysäisin tilaisuuden tultua.

— Sinäkö? — myhäili Eino — Et! Perheen ystävää tietysti — sinä!

— Siis kaksi miesosaa, — sanoin epäilevänä. — Kaksi naisosaa kävisi helpommin päinsä. Miesnäyttelijän saaminen tuottaisi ehkä vaikeuksia.

— Entä — tomppeli? Mihin se sitten pantaisiin? — kyseli Leino pettyneenä ja alkoi miettiä. — No, voisihan sen vaikka — vaikka lähettää sairaalaan.

— Mietipähän sentään tarkemmin! — sanoin erotessa. — Pääasia on, ettet unohda amppelia ja tomppelia.

Eikä Leino unohtanut. Jonkin ajan kuluttua toi hän mukanaan näytelmän teelmän.

— Otetaanpa nyt pohti tästä luonnoksesta, — arveli Leino vaatimattomaan tapaansa. - Amppelin olen säilyttänyt, mutta tomppelin lähetin Lapinlahteen. Häntä hoidellaan siellä.

Tästä luonnoksesta kehittyi sitten korjausten ja kokeilujen jälkeen kevään kuluessa hyvinkin ansiokas näytelmä nimeltään "Johan Wilhelm", jonka otin, lupaukseni mukaan, turneella näyteltäväksi.

14.

VASTAVIRRASSA.

Huomasin heti syyskauden alkaessa, että olin joutunut vastavirtaa soutamaan. Ei edes kesä ollut pehmentänyt sitä kärjistymistä, jonka oireet olivat taas keväällä olleet havaittavissa.

En kuitenkaan välittänyt johtajan ilmeisestä kylmäkiskoisuudesta enkä oikullisesta roolien jakamisesta, vaan käyttäydyin niinkuin ei ikinä olisi mitään ikävää välillämme tapahtunut.

Näin luovailin hymyillen "Egmontiin" asti. Siihen loppui kuitenkin leppoisa ilmeeni, sillä roolin suuri menestys pilaantui, ainakin omissa silmissäni, Bergbomin horjumattoman itsepintaisuuden vuoksi.

Harjoitukset kulkivat tavallista rataansa, vaikka pidinkin loppuun asti muutamia liian hentomielisiä kohtia eräänlaisina koekenttinä, ratkaisematta lopullista tekotapaa ennenkuin olisin täysin selvillä mihin eräänlainen haparoiminen ympärilläni päätyisi.

Ratkaisut jäivät kuitenkin silloin, kun kaksi giraffin korkuista hevosta talutettiin pääharjoitukseen ja minun piti muka toisen selässä ratsastaa näyttämölle.

Olin kauhistunut, ja kauhistuneita olivat muutkin.

Eihän oikeastaan kukaan pelännyt kesyjä elukoita, mutta jokin onneton sattuma horjuvien kulissien keskessä oli pelättävissä.

— Tämä on täydellistä hullutusta! — kivahdin satulaan päästyäni.

— Mitä pelättävää siellä olisi? — kyseli Bergbom kulissien turvista.

— Täälläkö? — sanoin pilkallisesti. — Tulkaapa koettamaan! Tulen paikalla alas.

Silloin Bergbom katosi kokonaan kulissien taakse, ja tallimiehet nauroivat.

Ensi-illassa hevoset vavahtelivat peloittavasti ja pahaenteisesti. Ja töyhtöhattuni tarttui puun oksaan tai pilven hattaraan.

Unohdin kokonaan pisimmän repliikkini ja seurasin vain hevosen levotonta päätä. Tepastelimme pois.

Päästyäni satulasta olin niin peräti hermostunut, ettei näyttelemisen jatkaminen ollut siinä tilassa suurenkaan arvoista. Ja kun hermostus laukesi, tuli sijalle harmi, hirmuinen harmi siitä, että tärkeä rooli oli pilattava tieten taiten.

Ensi-illan jälkeen puhuin järkeä Bergbomille. Vetosin siihen räikeän naurettavaan vaikutukseen, minkä talojen korkuiset hevoset tekevät pienellä näyttämöllä, vetosin "Kullervon" hevosen poisjäämiseen juuri taiteellisista syistä, vetosin yleisön pelkoon ja vetosin siihen, että hermostuksesta ja harmista menee näytelmän pääosa pilalle.

Ei mikään auttanut! Jokin muu seikka näytti olevan tärkeämpi kuin Egmontin roolin onnistuminen. Bergbom oli järkkymätön.

Epäonnistumiseni ei voinut kuitenkaan tuottaa enemmän surua kuin iloakaan, sillä se ei ollut läheskään täydellinen. Vaikka itse tunsin joskus olevani kurja ja kehno, sain työstäni kuitenkin kiitosta, ja kappale meni kymmenen kertaa, yleisön innostuksen noustessa toisinaan hyvinkin kiihkoiseksi.

Tämä raiskattu rooli jäi koko tämän näytäntövuoden ainoaksi suureksi tehtäväkseni uusien näytelmien joukossa, enkä sitäpaitsi saanut tämän jälkeen neljään kuukauteen minkäänlaista muutakaan uutta tehtävää. Arvelin tänä aikana yhtä ja toista näistä omituisuuksista ja lopulta arvelin samaa kuin monet tuttavistani, että viisainta on pitää minut työttömänä, sillä eihän aina voi tuoda hevosia näyttämölle roolin esteiksi.

— Olet mahdoton, — jatkoi Eino Leino kerran tätä pilapuhetta. — Eihän sinulle voi antaa edes pikkurooleja, sillä eihän sitä tiedä, millaisista lesuista milloinkin teet kiusallisia loistonumeroita.

— Pelkään, että Halme onkin kiusallinen, — naurahti tähän Ahlberg. — Et koskaan muista, mitä Bergbom on sanonut itsestään.

— Mitä sitten? — kysyin.

— Minä olen Suomalainen Teatteri! — lausuili Ahlberg ilakoivasti.

Usein lopetettiin vakavatkin asiat tällaisiin sutkauksiin keskusteluissamme, mutta asioitten kyty ei niistä sammunut.

Se jäi tuijottamaan kuin hiilustan silmä.

15.

MIKÄ ON TARKOITUS?

Talven kuluessa pommitettiin minua kaikenkaltaisilla kysymyksillä. Henkilöt, jotka eivät tunteneet teatterin sisäistä elämää, kyselivät myötäänsä, miksi en näyttele mitään uutta, mitä roolia nykyjään valmistan ja muuta sellaista, mihin oli turha vastata asiallisesti, sillä ei heidän päähänsä pälkähtänyt sellainen mahdottomuus, että olin pantu pannaan.

Ne taas, jotka paremmin tunsivat asioita, kyselivät silmät pyöreinä, mikä oli tarkoitus. He tiesivät, että kaksi edellistä vuotta olivat olleet niin loistavat, että näyttelijäkunnan palkatkin olivat niistä erikoisesti parantuneet. Vielä tiesivät he senkin, että tämä vuosi tuottaa huonosti. Näytelmät menevät vähän ja tulot vähenevät, ja sitten käännytään taas maakunnasta apua anomaan. Mikä on tarkoitus? Miksi ei suurta ohjelmistoa kaiveta esiin? Miksi et näyttele jotakin tepsivää?

Tällaista ja monenmoista muuta mutinaa, joskus paljon uhkaavampaakin, jatkui pitkin talvea. Se oli hyvin kiusallista, varsinkin juuri sen tähden, etten ikävästä tilanteesta ymmärtänyt muuta kuin sen, että asemani alkoi käydä sietämättömäksi. Mistä on kysymys? kyselin itseltäni samoin kuin muut minulta.

— Minä tiedän koko jutun! — sanoi Eino Leino kerran. — Olen asioitten ulkopuolella ja olen sentähden niistä paremmin selvillä kuin sinä. Suhteesi teatteriin —

— Teatteri — niin! — keskeytin nopeasti. — Tässähän on kysymys teatterista ja minusta! Mikä on Suomalainen Teatteri? Sanopa, mikä se on!

— Se on Bergbom! Aivan äskettäin kuulit sen itsekin Ahlbergilta, vaikka näin, että pidit sitä sopimattomana pilana.

— No, mikä on suomalainen näyttelijätaide? — kysyin samaan menoon.

— Bergbom!

— Entä minun taiteeni ja kielenkäyttöni? — kysyin naurahtaen.