Part 8

Minusta näyttää siltä, kuin liian paljon lörpöteltäisiin polttomerkinnän äärimmäisestä julmuudesta. Epäilemättä se jossakin määrässä on tuskallista ja jos voitaisiin keksiä jokin muu hyväksyttävä tapa, joka tekisi tuntemisen helpommaksi, niin otettaisiin se varmasti käytäntöön. Mutta ottaen huomioon karjan laajan, vapaan liikkumisalan ja sen tuhansiin nousevan lukumäärän ja sadat omistajat, niin ovat kaikki muut merkitsemistavat mahdottomia. Muistan erään liikkeen Uudessa Englannissa, joka rupesi suosittelemaan korviin kiinnitettäviä metallilappusia. Tuo uusi oppi herätti Arizonassa loppumatonta hilpeyttä. Kuvitelkaapa mielessänne merkitsijää, joka kohteliaimmin laskeutuu satulasta tutkimaan villin karjan korvalappuja rajattomilla aukeilla tai ko'onta-tilaisuudessa.

Mutta kuten jo olen huomauttanut ei tuo välttämätön polttaminen ja korvien merkintä ole niin tuskallista, kuin miltä se näyttää. Kärventyminen tunkeutuu tuskin syvemmälle päällimäiseen ihoon, kuin että se tappaa karvojen juuret ja sitäpaitsi tulee muistaa, ettei karja paksuine nahkoineen ole yhtä arkatuntoinen kuin korkeammat hienohermoiset olennot. Tavallisesti mölähtää vasikka tuntiessaan hehkuvan raudan kyljessään, mutta päästyään vapaaksi lähtee se miltei poikkeuksetta syömään tai katselee välinpitämättömänä ympärilleen. En ole todellakaan koskaan nähnyt, että vasikka edes huolisi nuolla haavaansa, jota se ei suinkaan jätä tekemättä taistelussa saamiinsa vaurioihin nähden. Sitä paitsi tapahtuu se sille ainoastaan kerran elämässä ja kestää silloinkin vain muutaman silmänräpäyksen — lohdutus, joka on evätty niiltä, jotka paikkauttavat hampaitaan.

Tällä välin oli kaksi muuta miestä ottanut kiinni kaksi vasikkaa. Toinen niistä oli vain muutaman kuukauden ikäinen, joten ratsastaja ei välittänyt sen takajaloista, vaan kietoi köytensä sen kaulaan. Luonnollisesti vasikka heti köyden kiristyessä kävi vastarintaan ja se tapahtui mitä hullunkurisimpien nykäysten, hyppyjen, loikkausten ja vääntelemisen muodossa. Mr Frostin härkävasikka on oivallinen näyte tästä lajista maalaustaiteessa. Ja sitten tuo loistava vastakohta vasikan mielettömän ja käsittämättömän kiihkon ja hevosen ja ratsastajan täydellisen, järkkymättömän rauhallisuuden välillä. Tultuaan nuotion luo tarttui toinen miehistä kireällä olevaan köyteen ja kuljetti toisen kätensä vasikan selän yli sekä tarttuen sen höllään vatsanahkaan pyöräytti voimakkaalla nykäyksellä sen nurin.

Kun kaataja tunsi hyvin tehtävänsä ja vasikka oli pieni, oli se silmänräpäyksessä kyljellään, niin että maa tömähti ja pysyi siinä kohden miehen pitelemänä.

Aina ei kuitenkaan käynyt näin onnellisesti. Silloin tällöin kieltäytyi jokin tavallista ripeämpi härkämullikka pyörähtämästä kyljelleen. Se saattoi saada yhden jalkansa maahan, rimpuilla voimakkaasti ja vihdoin lopettaa kaksintaistelun pääsemällä neljälle jalalleen takaisin. Sitten se useimmassa tapauksessa yritti lähteä karkuun. Silloin sen tietysti täytyi pysähtyä, kun köysi loppui. Mutta joskus sen onnistui juosta jonkun merkitsemistyössä puuhailevan ryhmän ympäri. Voitte kuvitella mitä silloin tapahtui. Toisesta päästään tunnontarkkaan ja peräänantamattomaan hevoseen kiinnitetty köysi jännittyi tietysti häikäilemättömän ja voimakkaan mullikan vetämänä kireäksi ja viisti nilkan korkeudella tieltään, mitä eteen sattui. Polttaja ja merkitsijä, jotka seisoivat, kaatuivat mätkähtäen maahan. »Verikoirat», jotka taasen istuivat, tekivät silmänräpäyksessä useampia taidokkaita voltteja, toinen merkittävänä oleva vasikka nousi pystyyn ja sotki oman köytensä selvittämättömäksi vyyhdeksi rikostoverinsa köyteen. Kuumat raudat, kuumat sanat ja valtava tomupilvi täytti ilman.

Toinen keino, joka vaatii jonkinverran enemmän taitoa, on tarttua eläimen häntään ja nykäistä sitä kiristynyttä köyttä vasten. Sen epäonnistuessa, tarjoutuu katselijoille sangen paljon huvia.

Nyt oli merkintätyö täydessä käynnissä. Kolme hevosta tuli ja meni rauhalliseen tapaansa. Kun silmukka tarttui, kääntyivät ne ja kävelivät nuotiota kohti, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa. Harvoin heitto epäonnistui. Miehiä tuli ja meni, toimeliaina ja tarkkaavina.

Toisinaan oli kolme, neljäkin vasikkaa yhtaikaa maassa. Huutoja sateli puolelta ja toiselta. »Merkitsijä!» »Kuuma rauta!» »Merkitse kirjaan!» Tomu nousi ja laski ja kaiken takana loisti aurinko kirkkaana ja karjan ammunta humisi kuin jättiläisurut. Puolitiessä puolipäivään alkoivat »verikoirat» hieman väsähtää.

»Ei enää kaulasta kaapattuja vasikoita. Ellette heitä silmukkaa takajalkoihin, niin saatte kaataa vasikkanne itse», huusivat he.

Ja se tepsi. Silloin tällöin toi kuitenkin joku laiska tai huolimaton tai myös vasikkain monilukuisuuden ahdistama ratsastaja uhrinsa kaulasta lassottuna paikalle. »Verikoirat» kieltäytyivät silloin olemasta missään tekemisissä sen kanssa. Selvä ratkaisu pulmalle olisi ollut irroittaa lasso ja heittää se uudelleen, mutta se olisi tietysti ollut väärän asian myöntämistä.

»Te sen junkkarit ajatte minut aivan väsyksiin», virkkoi ratsastaja, laskeutuen hitaasti satulasta. »Tuollainen pieni vasikka! Luulen että tarvitsette kohta neekerin, joka pienentää ruokannekin teille!» Sitten hän tavallisesti sylkäisi käsiinsä ja kävi yksin vasikkaan käsiksi. Jos onni suosi häntä ensi yrityksellä, ei hänen ivallaan ollut rajoja. »Siinä on kurja vasikkanne», sanoi hän. »Ehkäpä te vielä vaatisitte, että kantaisin sen luoksenne, vai jaksatteko ehkä laahustaa raskaan rautanne kanssa tänne asti.»

Mutta jos vasikka rupesi pahasti rimpuilemaan, silloin seisahtui kaikki työ niin kauan kuin onneton ratsu painiskeli kaadettavansa kanssa.

Puoleen päivään mennessä hiljeni työ. Polttamattomia vasikoita oli enää vähän. Joskus miehet ratsastivat minuuttikaupalla, ennenkuin heidän silmäänsä osui merkitsemätön korvapari. Vihdoin ratsasti Homer karjanomistajan luo ja ilmoitti merkinnän loppuneeksi. Viimemainittu laski muistikirjaan merkintänsä yhteen.

»Sata seitsemänkymmentäkuusi», julisti hän. Merkitsijät, istuen kykkysillään, laskivat talteenottamansa korvan palaset. Summa nousi vain sataan seitsemäänkymmeneen viiteen. Kukin rupesi etsimään puuttuvaa palasta. Sitä ei löytynyt. Vihdoin löysi sen Woode rintataskustaan.

»Minä tunsinkin sen siellä koko ajan, mutta luulin sitä tupakkamälliksi», sanoi hän.

Kun asia oli tyydyttävästi saatu järjestetyksi, menivät kaikki miehet hevosilleen. Kaikki olivat he tehneet painijan raskasta työtä koko aamupäivän, mutta eivät näyttäneet väsyneiltä. Näin kerran eräässä ruumiillista kulttuuria käsittelevässä aikakausijulkaisussa, että lehmäpaimenen elämä olisi ruumiillisesti yksipuolista, kuten soutajan, sikäli, että se antaa työtä vain määrätyille lihaksille. Sen kirjoittaja pääsisi varmasti harhaluulostaan karjanmerkintä-tilaisuudessa.

Avarasta portista ajettiin karja vapaalle arolle. Siinä se sai olla tunnin verran, jotta emot saisivat selville kullekin kuuluvan kadonneen perillisensä. Lehmä tuntee vasikkansa hajusta ja äänestä, vaan ei näkökyvyllään. Sen vuoksi olikin melu korvia huumaava ja liikehtiminen loppumaton.

Vihdoin viimeinen ja tyhmin lehmä oli löytänyt viimeisen ja hölmimmän vasikan. Me käännytimme karjan etsimään itselleen ruokaa ja juomaa oman harkintansa mukaan ja palasimme hiljalleen varusvaunullemme.

Yhdeksäs luku.

VANHA MIES.

Noin viikkoa myöhemmin, ko'ontatyön jatkuessa, pääsimme, Box Spring-laaksoon, jossa leiriydyimme muutamaksi päiväksi rappeutuneeseen ja hyljättyyn, savitiilistä tehtyyn rakennukseen, joka ennen oli ollut hyvinkin huomattava karjatalo.

Eräänä iltana lopetimme aivan pimeän tullessa päivällä kokoomamme karjan erottelun. Harhaantuneitten lauman päivän kuluessa saamineen lisineen ajoimme nopeasti suureen, paaluista tehtyyn aitaukseen. Lehmät ja merkitsemättömät vasikat sulloimme toiseen ja viisikymmentä päätä käsittävä, pihviksi määrätty härkälauma sai pölyltä, kuumalta ja edestakaisin juoksulta suojan neliömailin kokoisessa rautalanka-aitauksessa, jota kutsuttiin laitumeksi. Kaikki muu, minkä kanssa meillä ei enää ollut mitään tekemistä, ajettiin aavikolle pensastoon ja kaukaisia vuoria kohti. Siellä ne saivat noudattaa omaa mieltään täydellisesti.

Nyt oli aavikko muuttunut harmaansinertäväksi ja pensaikon oli ilta-aurinko valanut kellanvihreäksi. Kova, kolkko erämaa oli idässä pehmennyt ihmeelliseksi punapurppuraiseksi esiripuksi, joka loisti kuin nuoren tytön harsohame. Eteläisen ja lounaisen taivaan peitti välähtelevä ja jyräjävä ukkospilvi.

Me körötimme erottelu-hevosillamme, jotka päivän rivakasta, ja ajoittain tulisesta työstä väsyneinä laahustivat polviaan myöten pimeässä, joka näytti syntyvän ja nousevan aivan tasangon maanpinnasta. Joka mies oli väsynyt ja nälkäinen. Varusvaunulla me riisuimme satulat ja käännytimme ratsut hevoslaumaan. Muutamat ajattelevimmista muistivat ukkospilven ja pistivät varustuksensa vanhan karjatalon kuistin suojaan.

Illallinen oli valmis. Sieppasimme tinavälineemme, täytimme lautasemme lihalla, leivällä ja säilykkeillä ja painauduimme kyykkyyn kantapäillemme. Ruoka oli hyvää ja me söimme huimasti hiljaisuuden vallitessa. Kun emme enää voineet tupata itseemme enempää, panimme tupakaksi. Meillä oli siinä hyvä tilaisuus katsella, miten myrskypilvi mahtavan äänettömänä nousi taivaan laelle, sammuttaen erämaan kirkkaat tähdet toisen toisensa jälkeen.

»Kääröjä» oli hajallaan siellä täällä. Käärö käsittää lehmäpaimenen vuoteen ja koko hänen henkilökohtaisen omaisuutensa. Kun talouteen kuuluu varusvaunu, kasvavat tavallisesti kääröt aika suuriksi.

Heti kun olimme päässeet lopulliseen varmuuteen siitä, että todellakin sataisi, hylkäsimme leirivalkeamme ja kiiruhdimme kilpajuoksussa ottamaan vuoteemme. Kymmenessä minuutissa oli joka vuode turvassa hyljätyn karjatalon seinien sisäpuolella ja kunkin omistaja pitkällään etukäteen valtaamallaan paikalla ja kukin toivoi hartaasti onnistuneensa määrittelemään oikein kattovuodon paikan.

Tavallisestihan me turvauduimme siihen valoon, jonka meille leirituli tarjosi, mutta nyt meillä ei ollut minkäänlaista keinotekoista valaistusta. Kunkin miehen paikan määräsi nyt hänen vuoroin hehkuva ja vuoroon hiipuva tupakkatulensa. Silloin tällöin jonkun sytyttäessä piippuaan, valaisi tulitikun loimu kuin ilotulitus kuparin karvaisia kasvoja ja hämyyn häviävää kättä. Miesten äänet kuulostivat oudoilta, ruumiittomilta. Keskustelun jatkuessa me vähitellen tiesimme ketä meidän huonekuntaamme kuului. Olin unohtanut, että talossa oli neljä huonetta. Ulkona raivosi myrskysade arizonalaisella voimalla ja seinien sisäpuolella olevat miehet, jotka siunasivat onneaan tai kirosivat sitä, aina sen mukaan kuinka pitävä katto kunkin kohdalla sattui olemaan.

Luonnollisesti me ensin puhuimme karjan pakokauhusta. Lehmät ja karhut ovat aina tähdellisimmät keskusteluaiheet karjaseuduilla. Sitten saimme kuulla pari huuliharppu-esitystä, jotka tietysti johtivat lauluihin. Tuli minun vuoroni. Vetäisin ensimmäisen säkeen eräästä merimieslaulusta, jonka ainakin piti viehättää uutuudellaan —

Kerran purjehdimme, ah, purjelaivalla. Hei tuule, tuule vinha, mitä me huolimme. Ihmeellisin kaikesta, mi näimme matkalla, Oli Barbarian rantama, jot' juuri kuljimme.

Olin juuri päässyt näin pitkälle, kun minut äkkiä keskeytti kauhea kirous takanani. Samassa hetkessä välähti tulitikku. Kääntyessäni näin oudon miehen pitävän pientä soihtuaan päänsä yläpuolella ja tarkastelevan tuiman uteliain silmäyksin lattialla makaavia miehiä.

Hän oli ilmeisesti juuri tullut sisään myrskyn käsistä, sillä hänen vettä valuva lakkinsa oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Lyhyeksi leikattu, kankea tukka peitti harmaana hänen selväsaumaisen päälakensa Valtavat, teräksen harmaat kulmakarvat kattoivat tyytymättömyyttä palavan silmäparin ja kulmikas, voimakas leuka oli niin tiukasti puristunut, että poskilihakset pullistuivat valtaviksi harjanteiksi ja notkelmiksi.

Kun tulitikku rupesi polttamaan hänen paksuja, nelikulmaisia sormiaan, pudotti hän sen maahan, jossa sen pimeys nielaisi.

»Kuka lauloi tuon laulun?» kysyi hän karskisti. Ei kukaan vastannut.

»Kuka tuon laulun lauloi», tiedusteli hän uudelleen.

Sillä välin olin tointunut hämmästyksestäni ja vastasin.

»Minä sen lauloin.»

Uusi tulitikku syttyi silmänräpäyksessä ja oli vähällä polttaa silmäripseni.

Olin lyhyen hetken tuiman tarkastelun esineenä ja sitten puoleksi palanut tulitikku sai seurata ensimmäistä.

»Missä olette oppinut sen?» kysyi vieras kokonaan muuttuneella äänellä.

»En muista», vastasin. »Se on hyvinkin tavallinen syvän meren laulu.»

Seurasi raskas hiljaisuus. Vihdoin vieras huokasi syvään.

»Aivan sama laulu», virkkoi hän. »En ole koskaan kuullut kuin yhden ainoan miehen laulavan sitä.»

»Kuka te olette?» kysyi joku pimeydestä.

Ennenkuin vastasi, sytytti vieras kolmannen tikun, etsiäkseen itselleen istumapaikan. Kumartuessaan eteenpäin näkyivät hänen voimakkaat, karkeat kasvonsa uudelleen selvästi.

»Hän on Colorado Rogers», vastasi karjanomistaja hänen puolestaan. »Tunnen hänet.»

»Niinpä niin», intti ensimmäinen ääni, »mutta mitä tarkoittaa Colorado Rogers häiritsemällä tuolla tavalla meidän laulu-iltaamme?»

»Kerro heille Rogers», neuvoi karjanomistaja. »Kerro heille, samalla tavalla kuin kerroit silloin Gilassa, ensi kuussa kymmenen vuotta sitten.»

»Mitä?» kysyi Rogers. »Kuka sinä olet?»

»Et tunne minua, Rogers», vastasi karjanomistaja, »mutta minä olin siihen aikaan Buch Johnsonin taloudessa. Kerrohan meille juttu.»

»Hyvä», myöntyi Rogers, antakaahan tänne tupakkakojeet, niin teen sen.»

Hän pyöräytti itselleen palturin ja sytytti sen, minun hekumoidessani hänen valtavan ja sointuvan äänensä muistelemisessa. Se oli sitä lajia, joka saa meren pauhinan, kosken kohinan ja kuten tässä tapauksessa, ukkosen ja rankkasateen itseään kuuntelemaan. Se oli rinnantäyteinen, jota jokapäiväisimmällekin sanalle värin antava kurkun hyväilevä väreily säesti. Ensimmäisten kymmenen sanan perästä olimme kaikki vaipuneet kuuntelemaan vanhan miehen kertomusta, unohtaen kokonaan myrskyn, vuotavan katon ja likaisen lattian.

Kymmenes luku.

TEXASIN KÄVIJÄT.

Tulin Texasista, kuten teistä lehmäkuskeista useimmat, mutta hyvän joukon aikaisemmin kuin monikaan teistä oli syntynyt. Siitä rupee olemaan neljäkymmentä vuotta ja siitä saakka olenkin oleskellut Colorado-joen varsilla. Sen vuoksi minua sanotaankin Colorado Rogersiksi.

Tusinan verran meitä sinne tuli yht'aikaa. Olimme kaikki oleskelleet Texasissa, mutta kun sota syttyi, niin jäimme toimettomiksi. Kun ei meistä kukaan erikoisemmin rakastanut Johnny Rebseja ja vielä vähemmän Yankejä, niin lähdimme poikkimain Länteen, tuumien pistäytyä Kalifornian kultakaivoksilla.

No niin, me pääsimme luikkimaan mikä mitäkin tietä. Kun olimme tulleet suunnilleen siihen, missä Douglas nyt sijaitsee, havaitsimme, että Mexikon hallitus lupasi palkkion jokaisesta Apachi päänahasta. Homma näytti meistä aika lupaavalta, sillä intiaanimetsästyshän oli meille perin tuttua, joten me kävimme toimeen. Se tuottikin aika hyvin kolmen kuukauden ajan, mutta sitten rupesivat intiaanit harvenemaan tai myös esiintymään liian lukuisina yhdellä kertaa. Näytti jo siltä kuin työmme olisi ruvennut lähenemään loppuaan, kun pojat tekivät sen huomion, ettei mexikolaisen päänahkaa suorine, mustine tukkineen ensinkään voinut erottaa Apachin päänahasta. Sen perästä kävi palkkiotyömme taas jonkin aikaa oikein hyvin. Se oli kuitenkin minulle liian paksua, joten lähdin yksin taivaltamaan, kunnes tulin Coloradoon, jotenkin sille paikalle, jossa Juma nyt on.

Siihen aikaan oli etelästä tulevien Kaliforniaan muuttajien tapana kulkea joen poikki juuri tällä kohdalla ja lauttaamisen yksinoikeus oli jäänyt sikäläisille Juma-intiaaneille. He olivat komeaa, rauhallista väkeä, joilla ei ollut muuta vaatteusta kuin hihna vyötäröllä. Vaimoväki käytti vyötä, jossa riippui polviin ulottuvia raakanahkakaistaleita. He panivat niitä useampia päällekkäin, kunnes tunsivat olevansa kyllin peitossa. Vasta kun sotaväkeä tuli paikkakunnalle, saivat upseerien rouvat heidät käyttämään nenäliinoja rintojensa peitteenä. Heidän oma tapansa oli kuitenkin ainoa oikea. He tepastelivat kuin kanat, kuumassa ja puhtaassa hiekassa ja pysyivät terveinä. Mutta sen koommin kun he rupesivat käyttämään vaatteita, alkoivat he heiketä ja kuolivat likaan ja tarttuviin tauteihin. He käyttivät lauttaamistyössään jonkinlaisia hongasta tehtyjä aluksia, ottivat hävettävän mitättömän maksun ja elämä oli silkkaa suloa ja rauhaa. Panin pystyyn pienen kapakan ja ansaitsin sillä hieman kultahietaa, joten jäin siihen joksikin aikaa. Huuhdoin kultaa vähän, pääsin hyviin väleihin juma-intiaanien kanssa ja juttelin hevoshoidosta ja muista asioista siirtolaisten kanssa.

Kuukauden kuluttua ilmestyivät Texasin pojat sinne. Näyttää siltä kuin he jollakin tavalla olisivat menneet yli rajojen tuossa päänahka hommassaan ja joutuneet kiinni siitä. Nähtyään minut, jäivät he siihen ja pystyttivät leirinsä. He olivat kulkeneet erämaata jotenkin runsaasti ja olivat saaneet kyllänsä siitä. Jonkin aikaa yrittivät he kullanhuuhdontaa, mutta kun minä olin ainoa, jolla jotakin oli, olin pian putipuhdas. Eräänä iltana ilmoitti sitten eräs velikulta, nimeltä Walleye, että hän oli keksinyt jotakin ja tahtoi keskustella siitä. Me kehoitimme häntä puhumaan suunsa puhtaaksi.

»Niin, nähkääs, mitäpä maksaa lähteä Kaliforniaan. Yhtä hyvin voimme jäädä tänne.»

»Mitä ihmettä me täällä tekisimme?» kysyi eräs heistä. »Kokoisimme ehkä jumien päänahkoja, niitten koreuden vuoksi!»

»Älä laske leikkiä», sanoi Walleye. »Mikäpä täällä on tehdessä rahaa. Tästähän kulkee paljon kansaa ja yhä enemmän on tulossa. Tuon lauttaamistyön voisi tehdä varsin tuottavaksi. Intiaanit ottavat vain kaksi centtiä kappaleelta. Sehän on suorastaan rikoksellista, kun on vain yksi mahdollisuus päästä yli. Ja minkä arvoiseksi arvaisitte whiskyn tuollaisen erämaamatkan jälkeen? Kun ihminen on joutunut tänne asti, on hän jo siinä määrin työlästynyt itseensä, ettei hän välitä faro- eikä monte-pelistä vaan vaatii kruunua ja klaavaa.»

Tuollainen puhe meni heihin kuin rasva suutariin ja Juma tuli oikeittain sillä hetkellä perustetuksi. Heillä ei tosin vielä ollut whiskyä, mutta kortteja oli yllin kyllin ja lauttatyö oli kevyttä. Walleye sopi intiaanein kanssa siitä, että ylimenosta maksettiin dollari päätä kohti ja niin ryhdyimme kaikki rakentamaan honkalauttaa itsellemme. Sitten nuo hurjimukset kävivät levottomiksi ja varastivat eräänä aamuna intiaaneilta heidän lauttansa. Intiaanit tulivat viattomina kuin lapset hakemaan lauttaansa, luullen sen päässeen karkuun. Kun he tulivat leiriimme, niin avasivat nuo vietävät tulen heitä kohti ja ampuivat heistä neljä kuoliaaksi.

Sen jälkeen ei lauttayhtiöllä ollut heistä mitään vastusta. Jumat muuttivat majansa hieman ylemmäksi, jossa he sen koommin ovat asustaneet. He noutivat vainajansa ja hautasivat ne. Se on, he kaivoivat haudan kutakin varten, asettivat poikkipuita sen yli ja näitten päälle rovion. Sitten he nostivat ruumiin päällimmäiseksi ja perheen naiset leikkasivat tukkansa ja heittivät ne ruumiin päälle. Sen jälkeen he sytyttivät laitoksen palamaan ja kun poikkipuut olivat palaneet kestämättömiksi, romahti koko hoito itsestään hautaan. Se oli somin, itse» toimivin ja näppärin kaksitoiminen hautaustapa, mitä ikänäni olin nähnyt. Muita juhlamenoja ei ollut kuin itkua.

Lautta-liike kukoisti ja nylki sellaisia hintoja, että niitä välistä oli vaikea saada irti. Mutta kysymyksessä oli joko maksaa tai palata takaisin ja paluumatka oli peloittavan pitkä. Hankimme itsellemme tarve-aineita ja rakensimme kunnollisen veneen. Kyhäsimme hevosaitauksen ja salongin sekä taloja savitiileistä. Me ristimme paikan Jumaksi, intiaanien mukaan, jotka sen varsinaisesti alulle olivat panneet. Saimme tarvikkeemme Kalifornian lahden kautta, josta purjeveneet toivat ne virtaa pitkin. Ihmisiä alkoi tulla sinne mikä mistäkin syystä ja me pidimme huolta siitä, etteivät varastomme loppuneet eikä järjestys häiriytynyt. Se oli oikein todellinen, elävä kaupunki.

Yhdestoista luku.

YKSIKÄTINEN MERIMIES.

Sillä hetkellä taukosi sade äkkiä kuin taikaiskusta ja ainoa, mikä ulkoa kuului, oli räystäistä tippuvan veden litinä. Kun ei kukaan rohjennut puuttua puheeseen vieraan viimeisten sanojen vaiettua, ryhtyi hän kohta jatkamaan kertomustaan.

Meillä kävi kansaa kaiken karvaista ja kun minä olin järjestyksen pitäjänä yleisessä pelipaikassa, niin näin minä heidät kaikki. Eräänä kuutamoisena iltana, kun siinä kahden korvissa palasin kotiin, olin vähällä kompastua polun poikki makaavaan mieheen. Samalla tunsin jonkin teräaseen tunkeutuvan vaatteitteni läpi ja pistävän reiteeni. Hetken aikaa ajattelin, että joku humalainen oli iskenyt minua veitsellään ja olin vähällä ampua hänet siihen paikkaan. Mutta jotenkin se jäi tekemättä ja katsoessani häntä tarkemmin huomasin, että hän oli tiedoton. Sitten tutkin, mikä minua oli haavoittanut ja havaitsin että mies oli menettänyt toisen kätensä. Sen paikalle oli hän sovittanut terävän teräskoukun. Siihen olin kompastuessani sotkeutunut ja saanut siitä hyvän merkin reiteeni.

Vedin hänet varjosta kuuvaloon. Hän oli hentorakenteinen nuori mies, jolla oli suora, musta ja rasvainen tukka, kapeat kasvot ja pitkä kotkan nenä. Hänellä oli yllään vain ohut paita, karkeat villahousut ja kotitekoiset saappaat, joita meksikolaiset käyttävät kenkien asemasta. Hänellä oli pitkä haava otsassa ja ulottui se aivan silmäkulman yli.

Ei ollut epäilystäkään, että hän eli, sillä hän hengitti sillä tavalla kuin päähän lyöty tavallisesti tekee. Se ei kuulunut hyvältä. Kun ihminen hengittää sillä tavalla, on hän enimmäkseen mennyttä miestä.

No niin, eihän se ollut minun asiani arvelette. Siihen aikaan puhkottiin miesten päitä tavan takaa. Jostakin syystä otin hänet kuitenkin käsivarsilleni ja kannoin hänet savimajaani, tein hänelle vuoteen ja pesin haavan etikalla. Se sai hänet tajuunsa. Etikka on erinomainen haavan parantaja, mutta ei se juuri mikään tuskan lievittäjä ole. Hän ponnahti istuvilleen kuin olisi häntä käsitelty tulisella hiilihangolla, katseli ympärilleen hurjin silmin ja laukesi laulamaan tuota äsken laulamaanne laulua. Se ei ollut sama säe, vaan jokin seuraava ja kuului se näin —

Laiva heill' oli arkkuna ja meri hautana, Hei tuule, tuule vinha, mitä me huolimme. Koti, jonka saivat he, ei ollut kaukana, Oli Barbarian rantama, jot' juuri kuljimme.

Tukkani nousi pystyyn kuunnellessani häntä siinä hänen istuessaan suorana ja aavemaisena, suuri, autio erämaa ympärilläni ja rauhallinen kuuvalo ja tummat varjot ainoina toverinaan. Hänen silmänsä kiilsivät oudosti molemmin puolin kyömynenää ja tukka oli valahtanut verestävän haavan yli. Yhtäkaikki sain hänen haavansa sidotuksi ja miehen makuulle ja pian hän vaipui horroksen tapaiseen uneen.

No niin, pari viikkoa oli hän aivan päästään sekaisin. Enimmäkseen makasi hän selällään ja tuijotti hirsikattoon palavin silmin, aivan kuin kumpikin niistä olisi nähnyt jotakin erisuuruisen matkan päässä, kuten hullun silmät tavallisesti tekevät. Sellainen hän oli paraimpana aikanaan. Sitten saattoi hän taas laulaa tuota Barbarien lauluaan, kunnes minun täytyi lähteä katsomaan vieläkö Colorado-joki virtasi entisellään, jotta tietäisin olinko vielä elossa vaiko kuollut ja kuopattu. Toisinaan hän taas haasteli ja se oli kaikkein vaikeinta kestää. Se oli aivan kuin olisi kuunnellut jonkun puhuvan puhelimen toisessa päässä, vaikkei meillä siihen aikaan ollut pienintäkään aavistusta sellaisesta kojeesta. Hän aloitti aina siitä kun oli pieni poikanen ja sanottuaan sanottavansa kuunteli ikäänkuin vastausta. Välistä arvasin millaisen vastauksen hän sai. Merkillistä haastelua se vaan oli. Se koski laivoja ja niitten päällikköjä, tuulta ja tyventä, taisteluja ja saaria, helmiä, valaita, lintuja ja suksia loppumattomiin. Sangen vähän niissä oli asiaa. Kuuntelin usein tuntikaupalla, mutta en koskaan oikein päässyt perille, mikä hän oli miehiään, mistä hän oli tullut ja mitä tehnyt.