Part 7

»Mr Jones», sanoin minä, »asia on aivan yksinkertainen. Rakensin tuon mökin viisi vuotta sitten ja sen koommin ei ole kertaakaan satanut. Halusin ainoastaan saada selville vuotiko sen katto, vai eikö.»

Niin jätin siis Arizonan ja viikkoa myöhemmin näin kuvani erään Coloradon vuoristossa sijaitsevan Cyanide nimisen paikan akkunoissa.

Pojat, se oli kumma laitos. Ei ainoatakaan hevosta näkynyt missään eikä neliöjalkaa maanpintaa, joka ei olisi ollut joko katua tai pystysuoraa. Se teki oikein surumieliseksi minut, joka juuri olin tullut mailta, jossa sai nähdä ainakin kauaksi joskaan ei niin kovin paljoa. Ja näin aikaisin illalla siellä ei ollut edes ihmisiäkään enää liikkeellä.

Silmäsin mustia, synkännäköisiä vuoria hetkisen, haistelin tuulenhenkeä, joka olisi voinut jäädyttää vaikka toivon viikset ja läksin lähinnä olevaa valaistua akkunaa kohti. Sen yläpuolella oli kyltti, joka yksinkertaisesti ilmoitti että —

Tämä on salonki.

Olin oikein iloinen tuosta kirjoituksesta. Muutoin en olisikaan sitä osannut arvata. Heillä oli viidentoista vuotias tyttö hoitamassa kapakkaa, ei mitään peliä ollut käynnissä eikä ainoatakaan sielua vieraana.

»Mieleni on paha, kun minun täytyy häiritä rauhaasi, nuppuseni», sanoin minä, »mutta koetahan katsoa löytäisitkö ryytivarastostasi sopivan sekoituksen ryyppyaineeksi.»

Otin lasin ja sitten toisenkin, jottei sille tulisi ikävä ja aloin jo tuntea yksinäisyyteni sangen miellyttäväksi. Sitten vaelsin takahuoneeseen, jossa piti olla jonkinlaisen pelitoosan, ja istuihan siellä todellakin tyttö pianotuolilla ja toinen nojatuolissa sekä sileän kiiltävä juutalaisnulikka, heilutellen jalkojaan pöydän kulmalta. He katsahtivat ylös astuessani sisään ja jatkoivat taas keskusteluaan.

»Hei tytöt!» sanoin minä. Silloin loppui heiltä puhe kokonaan. »Mitä pannaan iloksi?» kysyin minä.

»Kuka tuo karvainen ystävänne on?» kysyi sileän kiiltävä juutalainen tytöiltä.

Katsoin häneen minuutin ajan, mutta huomasin, että hän oli oikea mammanpoika ja sitäpaitsi olin seurankipeä, joten saatoin sietää pienen piston tai parikin.

»Sinä et taida ihailla näitä lehmämiehiä?» ärsytteli toinen tytöistä.

»Soita jotakin, sisko kulta», sanoin minä pianon ääressä istujalle.

»Esitä minut hänelle», sanoi juutalaishölmö sellaisella tavalla, että kaikki räjähdimme nauruun.

»Annahan kuulua pari ääntä», pyysin minä, koettaen minäkin olla iloinen.

»Hän ei osaa ainoatakaan kappaletta», sanoi juutalainen.

»Niinkö?» kysyin minä silloin ponnella.

»En», vastasi hän.

»Hyvä, mutta minä osaan» sanoin minä. Menin hänen luokseen, vetäsin molemmat pistoolini vyöstäni ja ojensin ne molemmin puolin häntä pianoa kohti. Vetelin pistoolin piippuja pari, kolme kertaa koskettimia pitkin päästä päähän ja ammuin niitä sitten puolen tusinaa palasiksi.

»Tämän kappaleen minä osaan», sanoin minä.

Mutta toinen tytöistä oli kadonnut kuin tuhka tuuleen juutalaisen kanssa.

Pianon ääressä istuva nauroi vain ja osoitti akkunaa, jossa riippui jäljellä muutamia lasin siruja. Hän oli äärettömästi huvitettu.

»Kas niin, Susie, sinä olet oikea tyttö», sanoin minä, »mutta sinun ystäväsi ovat pötyä. Olen mahdollisesti hieman karkea, sillä minua ei olekaan polvia korkeammalta parkittu, mutta minuun on kuitenkin turvallisempi liittyä, kuin noihin juutalaisroistoihin.»

»Minä uskon sen», sanoi hän.

Niinpä me sitte otimme lasin kapakan puolelle ja lähdimme sitten tutkimaan Cyaniden ihmeitä.

Se yö olikin ihmeellinen. Susie katosi kolmannen lasin perästä, mutta minusta se ei tuntunut haittaavan. Minä jouduin toiseen salonkiin, jota piti eräs laiha saksalainen. Lihava saksalainen on tyhmä, mutta laiha käy varsin hyvin laatuun.

Kymmenessä minuutissa oli minulla enemmän ystäviä kuin helvetissä on viulunsoittajia. Minusta rupesi tuntumaan kuin Cyanide ei olisi niinkään ikävä paikka. Siinä neljän maissa tuli sitten salonkiin pieni irlantilainen, jolla oli enemmän ylähuulta kuin nupupää lehmällä ja niin paljon punaista tukkaa, että se olisi riittänyt keinotekoisiin revontuliin. Hänellä oli suuret, punaiset kädet, jotka olivat täynnä pisamia ja niitten pienoiset karvat seisoivat jäykkinä kuin yksinäiset tienviitat. Sitäpaitsi hänellä oli väärät sääret.

Hän sai lasinsa kuten muutkin, astui pari askelta tiskin luota ja huusi:

»Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisen hukkua!»

Sehän ei ollut minun kotikaupunkini, joten poistuin tiskin päästä ja vetäydyin sellaiseen paikkaan, jossa en ollut lyijyn tiellä. Ampuminen ei alkanutkaan.

»Arvatenkaan ei saksalainen huomannut, mitä tuo pieni, hullu koira oikeastaan sanoi», ajattelin itsekseni.

Irlantilainen meni taaskin tiskin ääreen ja iski nyrkkinsä siihen.

»Katsohan tänne», kiljui hän. »Kuuntele tarkkaan, mitä sanon sinulle! Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisten hukkua! kuuletko?»

»Kyllä kuulen», sanoo saksmanni ja jatkaa tiskin pyyhkimistään.

Minulla aivan sielu väänteli harmista. Kysyin lähimmältä mieheltäni, miksi saksalainen ei tappanut tuota pientä peijakasta.

»Tappanut!» sanoi mies. »Miksi sitten?»

»No tietysti sen vuoksi, että hän loukkasi häntä.»

»Oh, hän on päissään», sanoi mies, ikäänkuin se olisi selvittänyt kaiken.

Se riitti minulle. Lähdin pois ja menin kotiin eikä kello vielä ollut edes neljääkään. Ei, en sano kello neljää myöhäiseksi. Se voi olla myöhäistä eilisillasta laskien, mutta tämäniltaisesta se on vasta alkua.

No niin, minulta meni kuusi viikkoa ja kaksi päivää säästöjeni menettämiseen. En tiennyt paljoa kullankaivamisesta ja ennen pitkää totesin, ettei minusta ollut siihen ensinkään. Suurimman osan päivästä tongin vuoristoissa, — ne eivät ole meikäläisten kaltaisia — niillä kasvaa liian paljon puita, ollakseen oikein mukavia kävellä. Iltasin oli minulla tapana pistäytyä saksmannin luona. Hänellä oli pari rauhallista pelipöytää ja noitten kaivavien preeriakoirien joukossa oli yksi, joka oli kuullut puhuttavan, että lehmillä on sarvet. Hän oli viisain heistä kaikista karja-asioissa. Minä koetin lohduttautua ja päätin olla vertailematta Coloradoa muihin Jumalan luomiin seutuihin.

Noin kolmasti viikossa tuo irlantilainen, josta kerroin teille — O'Toole oli hänen nimensä — tuli leveästi saksmannin salonkiin. Ollessaan vielä selvänä puhui hän kullankaivamisesta korkealentoisesti, laajasti ja kauniisti. Mutta juovuttuaan iski hän molemmat nyrkkinsä tiskiin ja pursuten toimintahalua koetti saada saksmannin kimppuunsa.

»Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisen hukkua», huusi hän noin kuusi kertaa. »Sano, kuulitko sen.»

»Kuulinhan minä», vastaa saksmanni levollisena kuin lypsylehmä. »Kuulin varmasti.»

Minä olin oikein huolissani O'Toolen vuoksi. Olisin mielelläni antanut hänelle kunnon selkäsaunan, mutta en tietenkään voinut tehdä sitä julistautumatta samalla saksmannin puolueen ystäväksi ja siihen minulla ei ollut halua. Mutta kävin sen sijaan saksmannin kimppuun eräänä iltana, kun ei siellä sattunut olemaan muita läsnä.

»Saksmanni», sanoin hänelle, »mikä kumma panee sinut sietämään tuon länkisäärisen verikoiran ja tulipunaisen auringonlaskun sekasikiön loukkauksia? Minusta näyttää siltä kuin sinulta puuttuisi rohkeus kokonaan.»

Saksmanni keskeytti hetkeksi lasin pyyhkimisensä.

»Odotahan», sanoo hän. »En ole vielä valmis. Mutta vielä minä teen hänet sairaaksi harmista ja nuo muut myös, jotka naureskelevat hänen kanssaan.»

Huomasin hänen silmässään soman harmaan välähdyksen ja arvelin itsekseni, että ehkäpä he vielä saavat hänet suuttumaan.

Kuten sanoin tulin tyhjäksi kuudessa viikossa ja kahdessa päivässä ja minä olin perinpohjin tyhjä. Eikä missään ollut mitään tarjolla. Lehmien luokin oli pitkä matka ja jos olisin vielä yrittänyt noiden kullankaivaja-kilpikonnien joukkoon, jotka kuokillaan rumensivat maan kaunista pintaa, olisivat he nauraneet minulle vasten silmiä. Se tuntuikin minusta kovalle työlle.

Siinä tuumiessani mihin ryhtyä, tuli saksmanni luokseni. Minä hämmästyin valtavasti, mutta sanoin hyvää huomenta ja pyysin painamaan puuta.

»Haluttaako tehdä rahaa?» kysyy hän.

»Se riippuu siitä», sanoin minä, »kuinka helposti se käy.»

»Sehän käy helposti. Haluan, että rupeatte ostamaan hevosia minun laskuuni.»

»Hevosia! No, varmasti!» huusin minä, hypäten korkealle. »No, tottavie, hevosethan ovat koko elämäni. Minkälaisia hevosia haluatte?»

»Kaikki hevoset», sanoo hän, niin tyynenä kuin pankinpitäjä.

»Mitä?» sanon minä, »selittäkäähän! En ota vastaan niin ylimalkaista tilausta. Levittäkää korttinne.»

»Tarkoitan sitä, mitä sanoin», sanoo hän. »Tahdon että ostatte kaikki hevoset tässä leirissä ja vuorilla. Jok'ikisen.»

»Aa», viheltelin minä. »Se on laaja tarjous. Mutta minä rupean puuhaan.»

»Tulkaa kanssani sitten», sanoo hän.

Olin vasta noussut ylös, mutta menin hänen kanssaan hänen pieneen myrkkypajaansa. Tietenkään en ollut syönyt aamiaista, mutta hän tarjosi minulle kentucky-aamiaisen. Mikäkö se on? No, kentucky-aamiainen käsittää kolmen naulan paistin, whiskypullon ja setterikoiran. Miksikö koira kuuluu siihen. No, se syö tietenkin paistin.

Me pääsimme yksimielisyyteen. Minä tulisin saamaan kaksi ja viisikymmentä päätä kohti palkkiona. Lähdin kiertämään. Sillä paikkakunnalla ei ollut paljon hevosia ja mikäli niitä oli, ei niitten omistajilla juuri ollut paljoakaan hyötyä niistä, paitsi satunnaisia töitä. Minä kokosin satakunta päätä hyvinkin äkkiä ja tein siitä ilmoituksen saksmannille.

»Entäs aasit ja muulit?» kysyin minä.

»Kaikki kelpaavat, sanoo hän. »Muuleista sama palkkio kuin hevosista ja aaseista neljä kovaa.»

Viikon kuluttua oli minulla pari sataa elävää käsittävä lauma. Me pidimme niitä vuorten takana eräässä »puistossa», kuten sen puolen tylsäpäät nimittivät niittyä. Minä ratsastin kaupunkiin ja ilmoitin tuloksen saksmannille.

»Kaikkiko ostettu?» kysyy hän.

»Kaikki muut, paitsi eräs kierosilmäinen pukki, joka on aivan ala-arvoinen ja raudikko tamma, joka on Noakin aikuinen.»

»Ostakaa ne myös», sanoo hän.

»Ne roistot vaativat liian paljon niistä», selitin minä.

»Ostakaa ne joka tapauksessa», sanoo hän.

Menin matkaani ja ostin ne. Se oli kerrassaan hävytöntä — sellainen hinta mokomista.

Kun taas ilmestyin Cyanideen, jouduin näyttämölle, jossa vallitsi äärimmäinen kiihtymys. Koko heikäläinen yhteiskunta oli kokoontunut ainoalle kadulleen ja kaikki puhuivat enemmän kuin suusta jaksoi mahtua. Heidän keskellään oli saksmanni, humalassa kuin sotamies — aivan umpihumalassa.

»Hyvä Jumala!» ajattelin itsekseni. »Eihän hän vain mahtane juhlia tuota konikauppaansa?»

Mutta minä havaitsin, ettei hänen laitansa ollut niinkään pahasti. Kun hän huomasi minut, horjui hän luokseni käyttäytyen kuin hupsu.

»Katsokaahan tätä», vetisteli hän ja näytti minulle kirjettä.

Minä menin kotiin. Sangen pian tuli luokseni eräs Jimmy Tack niminen veitikka hieman hengästyneenä.

»Kuulkaahan, muistattehan tuon hevosluuskan, jonka ostitte minulta. Tahtoisin ostaa sen takaisin.»

»Vai niin, vai ostaa takaisin», sanon minä.

»Niin», sanoi hän. »Minun täytyisi lähteä kaupungista pariksi päiväksi ja minulla on vähän juhdan selkään pantavaa.»

»Odottakaa, minä tuumin asiaa», sanon minä.

Ovella tapasin toisen miekkosen.

»Kuulkaahan», pysäytti hän minut. »Mitä arvelette siitä raudikko tammasta, jonka myin teille. Voitteko peruuttaa kaupan. Minun täytyisi lähteä kaupungista pariksi päiväksi ja — — —»

»Odottakaa, minä tuumin asiaa», sanon minä.

Portilla tuli taas mies tulisella kiireellä.

»Niin, niin», sanon minä hänen aukaistessaan suutaan. »Minä tunnen teidän huolenne kaikki. Teidän täytyisi lähteä kaupungista pariksi päiväksi ja te tahtoisitte takaisin koninne, jotka myitte minulle. Odottakaa!»

Hänestä päästyäni täytyi minun lähteä pääkadulle ja piileskelin sikolätin takana vähän aikaa, sillä kaikki olivat tulossa minun luokseni. Minä olin yhtä huomattu kuin nuuskija kieltolakikaupungissa.

Menin saksmannin luo takaovesta.

»Haluatteko myydä hevosia?» sanon minä. »Kaikki tahtovat ostaa niitä.»

Saksmanni näytti loukkaantuneelta. »Aioin pitää ne syysmarkkinoihin», sanoo hän, »mutta — —.»

Minä olin viimeinen paikalle osunut, joten pidin kirjeen itselläni — tässä se on. Minäpä luen sen.

»Paras veli! — Arvaan, että luulet minun unohtaneen sinut kokonaan, mutta sitä en ole tehnyt, kuten myötäseuraava osoittaa. Haali kokoon tavarasi ja lähde matkaan. Olen tehnyt suurimman kultalöydön, minkä ikänäsi olet nähnyt. Lähetän tässä näytteen siitä. Täällä on samanlaista tonnimääriä ja taas tonnimääriä. Olen vallannut niin paljon maata kuin itse pystyn pitämään, mutta vielä on suuret alat vapaina. Olen kirjoittanut Johnnylle ja Edille Denveriin, jotta he tulisivat tänne. Älä hiisku sanaakaan tästä kenellekään. Lähde heti. Tule Buck kanjonin luo Whetstonessa. Näkemiin.

Sinun Henry Smith.»

Joku näytti minulle kourantäyteistä valkoista kiveä, jossa oli keltaisia suonia. Hänen silmänsä olivat niin pullollaan innosta, että niihin kohta olisi voinut ripustaa hattunsa. O'Toolen joukko kuljeskeli ympäri, lipoi huuliaan ja kiroili hiljakseen.

»Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisten hukkua!» huusi hän taas. »Ja tuon hupsun pitikin juoda itsensä humalaan ja ilmaista salaisuutensa!»

Kiihtymys oli päässyt hyvään vauhtiin, mutta se ei kestänyt kauan. Kaikki olivat saaneet kuulla saman tiedon yht'aikaa, joten se suli siihen. Minä ja saksmanni jäimme kohta kahden.

»Paljonko annoitte Jimmy Tackille tuosta pukinnahasta?»

»Kaksikymmentä», sanon minä.

»Hyvä, antakaa se hänelle neljällä kymmenellä», sanoo saksmanni, »ja muut samassa suhteessa.»

Minä olin lentää seljälleni ja hengitys rupesi käymään raskaaksi.

»Myykää ne kaikki, paitsi parasta», sanoo hän — »ei, paitsi kahta parasta.»

»Pyhä savu», sanon minä. »Jos tarkoitatte sitä, niin lainatkaa minulle pistooli ja antakaa minulle pari ryyppyä.»

Hän teki sen ja minä palasin kotiin, jossa koko Cyanide odotti minua.

Minä rohkaisin itseni, pidin heille pienen puheen ja lupasin myydä hevoset sekä pyysin heitä tulemaan uudelleen. Sitten hankin intiaanipojan avukseni ja me muutimme koko hevoslauman ahtaaseen kanjoniin. Sitten kutsuin kunkin ostajan yksitellen kaupan tekoon. Rähinääkö? No, se kuului aina Denveriin saakka, kertoivat minulle ja sääntiedoittajat ilmoittivat »Ukkosta vuoristossa.» Mutta kun kauppa kävi käteisellä, niin maksoivat kaikki sievästi. He olivat nähneet tuon valkean kvartsin kultajuomuineen ja se on samaa kuin annos mielipuolisuutta kullankaivajille. Miksi en ottanut hevosta itse ja lähtenyt ensimmäisenä liikkeelle? Ajattelin sitä — mutta vain sekunnin ajan. En olisi jäänyt tälle seudulle minuutiksikaan miljoonasta dollarista. Se iljetti ja tympäisi minua aivan sairaaksi asti ja odotin vain, milloin pitkin harppauksin pääsisin takaisin Arizonaan. Minulla niin ollen ei ollut aikomusta yhtyä rynnäkköön ja säästyin siten turhasta mielenliikutuksesta.

He rupesivat tappelemaan siitä, kuka ensimmäisen hevosen saisi. Minä kohotin pistoolini heitä kohti ja pakotin heidät lyömään arpaa. Rähinä yltyi, mutta he tekivät niin ja niinpian kuin kukin sai annetuksi kultahietansa tai dineronsa, lähti hän suinpäin ratsastamaan mökilleen, satuloi hevosensa ja hävisi kuormineen tomupilveen. Se oli totisesti komea ryntäys ja minä nautin siitä rajattomasti.

Auringonlaskun aikaan jäin kahden intiaanipojan kanssa. Nuo kaksisataa päätä tuottivat noin kaksikymmentä tuhatta dollaria. Se oli raskas kuorma, mutta minä suoriuduin sen kanssa. Olin aivan yksin koko seudulla ja sitäpaitsi oli minulla nuo kaksi parasta hevosta, jotka olin säästänyt saksmannille. Kyllähän minä olin suuressa kiusauksessa. Mutta minulla oli yllin kyllin päästäkseni kotiin taas ja sitä paitsi minulla ei koskaan ole ollut tapana juoda velaksi, vaikka olisinkin salongin tukipylväitä. Tällainen sietämätön omantunnon tarkkuus kirveli tosin kovasti sisukuntaani, mutta minä heitin säkit olalleni ja menin tapaamaan saksmannia.

Hän tuli vastaani, menossa kotiinsa ja kantaen paperikääröä kädessään.

»Tässä on dineronne», sanon minä ja paiskasin säkit maahan.

Hän kumartui ja tunnusteli niitä. Sitten hän ojensi yhden niistä minulle.

»Mikä tällä on tarkoitus?» kysyn minä.

»Se on teille», vastaa hän.

»Minun palkkioni ei ole niin suuri», vastustan minä.

»Te olette ansainnut sen», sanoo hän, »tehän olisitte voinut livistää koko summan kanssa.»

»Mistä tiesitte, etten sitä tekisi?» kysyin minä.

»No», sanoo hän ja näin, että hän tunsi suurta helpotusta. »Nähkääs, minä olin siellä, kallion takana ja pidin teitä silmällä.»

Minä ymmärsin ja minusta rupesi liiallinen tunnontarkkuuteni jo tuntumaan paremmalle. Me kuljimme vähän matkaa puhumatta sanaakaan.

»Mutta ettekö aio yhtyä leikkiin ensinkään?» kysyin sitten.

»Enpä luule», sanoo hän, heilutellen pussejaan. »Minä olen tyytyväinen.»

»Mutta ellette pidä kiirettä, niin annatte noitten valtausten mennä sivu suunne.»

»Ei siellä mitään kultavaltauksia ole», sanoo hän.

»Mutta Henry Smithhän — —», huudahdan minä.

»Henry Smithiä ei ole olemassa», sanoo hän.

Koetin sulatella sitä vähän aikaa. »Mutta onhan toki Buck kanjoni olemassa», rukoilin minä. »Sanokaahan, onhan se toki olemassa!»

»On, on, onhan se olemassa», myöntelee hän. »Siellä on pieni liimatehdas, se valmistaa lujaa vettä.»

»Te olette ihmemies», sanon minä. Kuljimme kahden eteenpäin, kunnes tulimme saksmannin salongin eteen.

»Nyt», sanoi hän, »aion ottaa toisen hevosista ja muuttaa jollekin muulle paikkakunnalle, voi olla parasta, että tekin teette saman tempun toisella.»

»Varmimmasti», vakuutan minä.

Hän kääntyi ympäri ja kiinnitti paperin salonkinsa oveen. Se oli ilmoitus ja siinä seisoi:

Saksmanni on hukkunut.

»Hienotunteista», sanon minä. »Kun he palaavat pikku huviretkeltään Buch kanjoniin, tulevat he varmaankin panemaan suuren arvon sille, mutta eikö olisi mukavampaa naulata se sille kohdalle, jossa tie yhtyy leiriin?»

»Niin», sanoi saksmanni, heittäen ovelan syrjäsilmäyksen ilmoitukseen, »minä, nähkääs, möin tämän paikan toissa päivänä — Mike O'Toolille.»

Kahdeksas luku.

KARJAN MERKINTÄ.

Koko yön nukuimme kuin tukit. Unet eivät meitä häirinneet, mutta ulkoilmassa eläjän ikivanhan tavan mukaan — elipä hän sitten metsissä tai aroilla, vuoristossa tai vesillä, nousimme kukin kerran yössä kyynärpäittemme varaan, katselimme ympärillemme ja painuimme uudelleen makuulle. Jos meillä olisi ollut nuotio, olisi sitä silloin ollut lisättävä tai jos tuuli olisi kääntynyt ja aallot olisivat nousseet korkeina, olisi silloin ollut aika tarkata taivaan merkkejä ja katsoa, tokko ankkurin kettinki kestää. Ja jos kuormahevosemme olisi lähtenyt harhailemaan lumiselta alppiniityltä, olisi ollut paras aika kuunnella sen heikosti kilkattavaa kelloa, jotta aamulla tietäisi miltä suunnalta sitä hakea. Mutta koska meillä tässä suhteessa ei ollut mitään edesvastuuta, niin me kukin vuoroomme painuimme takaisin peittoihimme kiitollisina huoahtaen.

Muistan, kuinka kuu kiiti hyvää kyytiä näennäisesti paikoillaan pysyvien pilvien lomitse. Muistan myös syvän tumman varjon, joka kohosi hopeahohtoisten vuorten edessä. Katselin liikkumattomiksi jäykistyneitä purjekangasmyttyjä, joista kukin kätki sisäänsä nukkuvan miehen. Ilma vapisi aitauksessa olevan karjan mylvinästä.

Hetkistä myöhemmin, kuten minusta tuntui, herätti kokin touhuilu minut uudelleen. Kirkas, leikittelevä nuotio loimusi pimeydessä. Sen edessä liikuskeli jo syömähommissa puuhailevien miesten varjot.

Minäkin kömmin peittoni alta ja yhdyin heihin. Homer touhusi miesten jaossa päivän töitä varten. Kolme määrättiin hoitamaan hevoslaumaa, viidelle jäi harhautuneitten lauman vieminen aitauksesta hyvälle laitumelle ja kolme merkintäjoukkuetta komennettiin merkitsemään edellisenä iltana kokoomamme vasikat. Tähän menikin jo toinen puoli miehistöä. Jäljellä olevat saivat lähteä lyhyelle ratsastukselle suolaiseen heinikkoon. Minä yhdyin karjanomistajaan ja kahden me lähdimme jalkaisin polttoaitaukselle.

Me olimme ainoat jalankävijät, vaikka aitaukselle ei ollut enempää kuin noin pari sataa metriä. Saapuessamme sinne, huomasimme hevosten jo olevan sen ulkopuolella. Aitauksen pystypylväitten lomista saatoimme nähdä karjan ja vastakkaisella puolella tekivät miehet aivan aitauksen viereen nuotiota. Avasimme leveän portin ja astuimme aitaukseen. Kolme lassonheittäjää istui hevostensa selässä, heilutellen joutessaan köytensä silmukkaa edes takaisin. Kolme muuta miestä kantoi polttopuita ja asetti ne tottuneesti siten, että syntyi mahdollisimman ankara veto, sillä polttoraudan kuumentaminen on kerrassaan taidetyötä. Yksi seisoi kimppu pitkiä J.H. polttorautoja kädessään, odotellen tulen» teon päättymistä. Kaikki muut istuivat kykkysillään pitkin aitauksen vartta, poltellen paltureitaan ja jutellen keskenään. Auringon ensi säteet valahtivat yli kaukaisten vuorten.

Kymmenen minuutin kuluttua ilmoitti Charley, että raudat olivat valmiit. Homer, Wooden ja vanha Kalifornia John ratsastivat karjan sekaan. Muut miehet nousivat, ojentelivat sääriään ja tulivat paikalle. Karjanomistaja ja minä kiipesimme portin korkeimmalle poikkipuulle ja asetuimme siihen, karjamies muistikirja polvellaan.

Kukin ratsastaja pyöritteli lassoaan kädessään pitäen laajaa silmukkaa avonaisena taitavalla ranteen käänteellä pyörähdyksen lopussa. Äkkiä Homer nojautui eteenpäin ja heitti. Silmukan käydessä maaliin nykäsi hän voimakkaasti sitä, aivan kuin koukulla suurta kalaa vedettäessä. Se kiristi silmukan ja esti sen luistamasta yli kaulan. Välittömästi ratsastajan liikkeen perästä kääntyi hevonen ja ottamatta selvää heiton onnistumisesta, lähti se järjestelmällisesti, välttäen turhaa kiirehtimistä astumaan merkinpoltto-nuotiolle. Homer pyöräytti vielä köyden pari kolme kertaa sarvien ympäri ja asettui istumaan vain toisen jalustimen varaan välttääkseen tiukalle jännitettyä köyttä ja säilyttääkseen tasapainon. Ei kukaan kohdistanut huomiotaan vasikkaan.

Viimemainittu oli tarttunut kiinni takajaloistaan. Kun köysi tiukkeni, pyörähti se äkkiä nurin ja ennen» kuin se osasi arvatakaan, että jotakin epämiellyttävää oli tapahtunut, liukui se majesteetillisesti vatsallaan nuotiota kohti. Sen perässä seurasi hätääntynyt emä, heiluttaen päätään puolesta toiseen.

Nuotion luona hevonen pysähtyi. Molemmat »verikoirat» kävivät heti uhrinsa kimppuun, kaataen sen oikealle kyljelleen. Toinen polvistui sen kaulalle ja väänsi toisen etujalan eräänlaiseen pihtiin. Toinen taas tarttui vasikan takajalkaan, asetti jalkapohjansa sen toista reidenjuurta vasten ja istuutui eläimen taakse. Täten kävi vasikalle mahdottomaksi rimpuilla. Kun kerran olette saanut sellaisen potkun, että hengityksenne vähäksi aikaa salpautuu taikka pari kylkiluuta on kappaleina, niin varmasti lakkaatte ajattelemasta, että tässä käytetään tarpeetonta kovakätisyyttä. Sitten joku irroitti lasson. Homer ratsasti pois, kooten köytensä mennessään.

»Kuuma rauta!» huusi toinen »verikoirista.»

»Merkitsijä!» kiljui toinen.

Heti tuli kaksi miestä paikalle. Polttaja painoi hiljaa rautansa vasikan kylkeä vasten. Nousi savu ja palaneen karvan käry. Mahdollisesti värisi vasikka hieman karvojen kärähtäessä. Seuraavassa hetkessä oli kaikki ohi. Palanut paikka näytti helakan punaiselta, joka onkin oikea väri osoittamaan, että polttaminen on toimitettu tarkoituksenmukaisesti.

Sillä välin merkitsijä oli omassa työssään. Ensin leikkasi hän terävällä veitsellään vinosti kappaleen toisesta korvanipukasta. Sitten viilsi hän toisen korvan haaraiseksi kuin pääskysen pyrstön.

Palaset tukki hän taskuunsa, jotta työn päätyttyä voisi tarkistaa karjanomistajan muistikirjaansa panemat merkityt vasikat. »Verikoirat» laskivat vasikan irti. Se hypähti jaloilleen, huolestunut emä tunnusteli ja haisteli sitä ja sitten molemmat lähtivät muitten joukkoon pohtimaan tapahtumaa.