Part 5

* * * * *

Jed Parker lopetti kertomuksensa.

Pieneen huoneeseen tunki hämärä ja tuskin pystyi erottamaan huopapeitoissaan makaavia miehiä.

Karjakartanon esimies istui suorana kuin seiväs, jalat ristissä. Piipustaan hehkuva heikko tuli valaisi hänen kasvojaan.

»Miten karjavarkaiden kävi?» kysyin häneltä.

»Niin, sir, sillä on oma juttunsa. Hahn itse, joka oli murhan tehnyt, pakeni. Me hankimme tosin vangitsemismääräyksen, mutta sillä emme tehneet mitään. Hän oli senjälkeen jonkinlaisena puolihenkipattona ja menetti vihdoin henkensä vuonna 97 toimeenpannussa etsinnässä. Mutta toiset tuomittiin karjavarkaudesta. Meillä ei ollut paljoakaan todistusaineistoa silloisen lain perusteella, ja he olisivat päässeet koko jutusta, ellei vaimo olisi todistanut heitä vastaan. Murha oli hänestäkin liian paljon. Ja kun tästä tuli ennakkotapaus muihinkin karjavarkauksiin nähden, alkoi oikeastaan Larryn kuolemasta laki ja järjestys karja-asioissa tulla voimaan.

Tupakoimme. Viimeiset päivänsäteet valoivat likaisen akkunan punaiseksi. Windy Bill nousi ja meni ovelle katsomaan ilmoja.

»Pojat», sanoi hän palattuaan, »selkenee jo, voimme huomenna palata karjatalolle.»

Viides luku.

KARJAN KO'ONTA.

Heräsin huutoon. Oli vielä pimeä kuin konsanaan yöllä. Kuu vaelsi pääni yllä, tähdet paloivat tuikkimatta kuin kynttilät ja kylmä viima viiletti erämaan avonaisista veräjistä. Kohottauduin kyynärpäilleni ja heitin peittoni ja sadekankaani syrjään. Neljäkymmentä muuta, epäselvää, muodotonta myttyä ympärilläni liikehti samaan verkkaan tapaan. Neljä haamua tuli ja meni minun ja nuotion väliä. Tunsin heidät molemmiksi ruuan laittajiksi ja hevosrengiksi. Toinen viimemainituista toraili.

»En kerinnyt leiriin ennen kuun nousua viime yönä. Yhtä hyvin voisin vaihtaa makuuvehkeeni lyhtyyn ja päästä niistä ainaiseksi.»

Juuri kun ojentelin käsiäni ja värisin hieman, paiskasivat rengit tinalautasensa pesuastiaan, nousivat satulaan ja ratsastivat noin tuhannen akren alueelle päin, joka kävi laitumen nimellä.

Vetäisin äkkiä vaatteet ylleni, vyötin peurannahkaisen takkini ja puikahdin nuotion ääreen. Tusina miehiä oli siellä jo minua ennen.

Oli tuima pakkanen. Itäinen taivas oli hieman vaalennut, mutta kuu ja tähdet loistivat yhä urhoollisesti heikentymättömin voimin. Preeriasusilauma ulvoi toivottomia herjauksiaan uuden päivän koitolle ja hajallaan oleva karja heräili ja alkoi mylviä ja ammua.

Lähellä nuotiota oli kaksi tulivuoren tapaista leivinuunia, jotka olivat ääriään myöten täynnä paistettua lihaa, niitten vieressä törrötti kaksi tinattua vesisaavia, täynnä korppuja ja kaksi suunnatonta kahvipannua seisoi kuin henkivartijat rivin kummassakin päässä. Otimme kukin tinakupin ja lautasen varusvankkurien takaosassa olevasta laatikosta, kävimme leivinuunilla, saavilla ja kahvipannulla ja palasimme nuotiolle kyykistyen kantapäillemme niin lähelle valkeaa kuin suinkin. Ne miehet, jotka tulivat liian myöhään, lainasivat lapiota hieman, kokosivat hiiliä ja tekivät oman tulensa, jonka ääreen pian muodostui uusi ryhmä.

Syödessämme valkeni yhä itäinen taivas. Sarastuksen puoleiset vuoret näyttivät harmaasta paperista leikatuilta varjokuvilta, lännen puoliset taas hieman kirkkaammilta. Ympärillämme olevat esineet alkoivat heikosti häämöittää. Saatoimme erottaa tuulimyllyn ja karjakartanon saviseinät sekä karja-aitauksen. Karjapaimenet nousivat toinen toisensa jälkeen, heittivät ruoka-astiansa pesualtaaseen ja alkoivat etsiä köysiään. Kaikki oli epäselvää ja salaperäistä harmaassa aamuhämärässä. Katselin Windy Billiä kun hän askaroi tervakankaansa ääressä. Hän kumartui peittääkseen makuuvehkeitään. Hänen taivuttaessaan itseään maahan oli vielä hämärä, mutta kun hän oikaisihe, oli jo täysi päivä. Oli aivan kuin joku olisi ojentanut kätensä, vääntääkseen koko maailman valonpiiriin taas.

Itäiset vuoristot näyttivät haurailta, aavikko oli satumainen kuin pehmeä usvameri.

Laitumelta kuuluivat renkien huudot ja saatoimme erottaa siellä korkean pölypilven.

Hetken perästä tuli ensimmäinen osa hevoslaumasta näkyviin, juosten vapaana ja kuormattomana hevosen jaloa ja kevyttä ravia. Toiset seurasivat perässä, läheisemmät selväpiirteisinä ja terävinä, taimmaiset pölyn hämärtäminä, milloin esiintyen selvempinä, milloin taas kadoten kuin aaveet. Johtajahepo kääntyi arvelematta aitaukseen. Sen perässä tulvi koko jälessä tuleva hevoslauma — kaksisataa viisikymmentä ratsuhevosta — loppumattomassa kavion kapseessa.

Leiri tyhjeni silmänräpäyksessä. Paimenet astuivat aitaukseen. Hevoset alkoivat kiertää sen ääriä kuin sirkuksen ympyrää. Miehet asettuivat keskelle, ja etsivät tarkkaavina kukin jo ennakolta valitsemaansa ratsua. Miltei heti olivat he löytäneet omansa ja vetäen silmukkaa perässään, astuivat he sitä pyörivän kehän osaa kohti, jossa heidän hevosensa pälyili. Muutamat pyörittivät lassoaan päänsä päällä, mutta useimmat heittivät sen vikkelällä käden liikkeellä.

Oli ihmeellistä nähdä, millä varmuudella silmukka lensi, ohi tusinan levottomia päitä ja yli saman verran selkiä, suoraan ja pysyvästi, aivan keskellä laumaa olevan eläimen kaulaan. Mutta jos ensimmäinen heitto epäonnistui, oli mielenkiintoista nähdä, kuinka tuo tarkoitettu eläin rupesi väistelemään, kääntyilemään, pyörimään ja piiloutumaan, välttääkseen toista heittoa. Ja yhtä hauskaa oli nähdä, kuinka toiset hevoset tarjosivat apuaan toverilleen. Ne näkyivät ymmärtävän, ettei niitä tällä kertaa tarvittu ja puskeutuivat paimenen ja hänen haluamansa hevosen väliin aivan ihmeteltävällä rohkeudella. Huolimatta heti pilvenä nousevasta tomusta ja huumaavasta kavion jyminästä, ryntäävien eläinten huminasta ja äkillisistä ryhmäin muutoksista, jossa omansa tunteminen näytti mahdottomalta, oli kukin uskomattoman lyhyessä ajassa saanut ratsunsa ja muut hevoset seurasivat nöyrästi renkien ohjausta takaisin laitumelle. Siellä ne sitten, hevosten vaihtoon saakka, saivat syödä mielinmäärin, vapaina, eri ryhmiin hajaantuneina,, vaatimatta juuri minkäänlaista paimentamista. Pakoonko? Siunatkoon, ei, se ajatus kai viimeiseksi olisi pälkähtänyt niiden päähän.

Sillä välin kiinnitettiin satulat ja sovitettiin päitset päähän.

Esimies määrää aina lehmäpaimenelle, tälle kuuluvasta kuudesta kymmeneen ratsuun käsittävästä »nipusta» pari kolme kappaletta harjoitettavaksi karjatyöhön. Siksipä me joka aamu näimme puolen tusinaa miestä, jotka varovasti taluttivat pieniä, ilkamoivia hevosia hiekkakentälle taltuttaakseen ne siellä. Eräs pieni, musta hevonen, joka kuului Tuomariksi kutsutulle lehmäpaimenelle, tarjosi tavallisesti yli odotusten huvia.

»Käyhän kiinni, Tuomari», sanottiin hänelle aina.

»Ellei se aio antautua, niin jätän sen», nauroi Tuomari, heittäytyen satulaan.

Musta ravasi matkaan rauhallisesti ja kylmästi, aivan kuin saattaakseen häpeään kaikki, jotka epäilivät sen lampaanluontoa. Mutta niin pian kuin läsnäolevat käänsivät sille selkänsä, kiljahti se kerran, painoi päänsä alas ja silloin alkoi leikki. Se teki aikamoisia pukin hyppyjä ja suoritti oikein koristeellisia loikkauksia, mutta sen paras temppu, jolle se vaati alkuperäisyyden patenttia, oli siinä, että se nousi takajaloilleen niin peloittavan pystyyn asentoon, että ratsastajan täytyi otaksua sen kaatuvan taaksepäin ja sitten se äkkiä heittäytyi eteenpäin ja pomppi jäykin koivin sarjan pukin hyppyjä. Ensimmäinen osa tempusta pakoitti ratsastajan istumaan höllästi satulassa, ollakseen valmis hyppäämään alta pois ja toinen osa heitti hänet suinpäin satulasta, ennenkuin hän ennätti uudistaa otettaan.

»Ja sanotaan, ettei hevonen osaisi ajatella!» huudahti eräs katsojista, mutta koska ne olivat taltutettuja hevosia — kuten näkyy! — oli näytös pian ohi, kun kukin oli tehnyt pienen lentokokeensa.

Me nousimme satulaan ja ratsastimme pois, juuri kun läntiset vuoristot saivat rinteilleen auringon lämpimät säteet, joista me emme vielä runsaaseen puoleen tuntiin saisi iloita.

Minulla oli viisi hevosta »nipussani» ja ratsastin hevosella, jonka nimi oli Ruskea ruukku. Se oli voimakas, kaunisrakenteinen eläin, noin neljätoista ja kaksi korkea ja oli suunnattomasti innostunut karjahommaan. Kun aamu oli kylmä, oli sen hyvä olla.

Juottoaitauksen veräjällä jakaannuimme kahteen ryhmään. Pienemmän osaston tuli Jed Parkerin johdolla koota karja mesquitepensaikkoa kasvavilta aavoilta tasangoilta. Toisen osaston taas, Homerin, kokoomistyön kapteenin, komennossa, piti kiertää seudut aina Mont Grahamin lähellä olevia mäkiä myöten. Niinpä lähdimmekin täyttä neliä pitkälle ratsastuksellemme.

Mailin toisensa perästä jymistimme ravakkaa kyytiä. Välistä väistelimme puoleen ja toiseen mesquitepensaita, hajaantuen ja tullen yhteen taas. Sitten lensimme rajattomilta näyttävien ruohotasankojen yli, välistä taas ponnahtelimme ja hyppelimme ojien, kuilujen ja muiden esteiden poikki ja yli — mutta aina kiristämättä ohjaksia. Miehet ratsastivat vaivattomasti, tietä ajattelematta ja jalansijasta välittämättä.

Ilma puski vastaamme pistävänä. Lämmin veri, huiman menon kiihdyttämänä, virtasi nopeasti. Tunsimme elähyttävän lämmön ruumiissamme. Aamupakkasesta tunsivat ainoastaan sormenpäät ja nenämme hieman rippeitä. Aurinko paistoi jo matalalla yli tasankojen. Laaksojen varjot muovailivat vuorten tähän saakka tasaisilta näyttäneitä rinteitä.

Jonkun ajan kuluttua saavuimme lähelle matalia mäkiä, joitten huiput päättyivät jyrkkiin kalliokypäriin. Näihin saakka olivat ne näyttäneet Mont Grahamin ääriviivoilta, mutta nyt, ratsastettuamme niiden ympäri, huomasimme molempien välillä vielä olevan viitisen mailia kaltevaa tasankoa. Myöhemmin katsahdimme taaksemme ja olisimme voineet vannoa niiden olevan osan Dos Cabesas vuoristoa, ellemme olisi tienneet, että ne olivat ainakin kahdeksan mailin päässä tuosta kalliolouhikosta. Niin käy aina Arizonassa. Välimatkat muuttuvat aivan arvaamattomasti. Laaksot ja preeriat ovat kätkeytyneet näennäisesti yhtämittaiseen tasaiseen pintaan. Yhdellä silmäyksellä voit nähdä kokonaisen itäisen valtion pinta-alan, mutta jos lähdet sitä jalka jalalta tutkimaan, niin huomaat, että siinä onkin rajattoman paljon muuta kuin mitä tuo näky tarjoaa.

Vuorten juurella pysähdyimme. Siinä jakautui joukkomme taas kahtia, toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Tähän saakka olimme ratsastaneet suoraan leiristä poispäin, mutta nyt kuljimme kaaressa, jonka keskipisteenä samainen leiri oli. Seutu oli miellyttävää, heinää kasvavaa mäkimaata. Siellä täällä kasvoi suopaheinää. Kaukana näkyi ohut, tumma, aron poikki kulkeva viiva. Sen tiesimme olevan mesquitepensaikkoa ja tiesimme myös, että jos menemme sen luo, niin se laajenee suunnattomasti. Ja silloin näyttäisi se heinäinen vietto, jolla nyt olimme, vain mitättömältä keltaiselta juovalta. Se on myöskin Arizonan mukaista. Olen ratsastanut yhteen mittaan vuoroin heinämaita, pensasmaita, kukkanurmia ja erämaata ja kukin niistä näytti ajallaan täyttävän koko vuoristojen välisen alan.

Silloin tällöin pysähdytti Homer meidät ja otti yhden miehen erilleen. Hänen tehtäväkseen jäi ratsastaa suoraan leiriä kohti, ajaen koko kohdallaan olevaa karjaa edellään. Kukin oli sekä vasemman että oikeanpuoleisen naapurinsa näkyvissä. Täten muodostui vetonuotta, jonka silmät pienenivät sitä myöten kuin koti läheni.

Minut lähetettiin suoraan leiriä kohti, kun joukostamme enää oli jäljellä vain karjanomistaja ja Homer. He aikoivat hoitaa sivustat. Se oli kunniapaikka ja vaati raskainta ratsastusta, sillä niinpian kuin karja huomaisi takaa-ajon, yrittäisi se murtautua viimeisen ohi ja painua laaksoa ylös.

Ruskea ruukku ja minä onnittelimme toisiamme saadessamme niin mieltäkiinnittävän aamutyön.

Villi karjahan tuntee varsin hyvin mitä ajo merkitsee, eikä se mielellään antaudu kierrettäväksi, jos se suinkin voi sen välttää. Ellei olisi olemassa kahta tosiasiaa, nimittäin että eläimet pelkäävät ratsastavaa miestä ja että ne eivät voi juosta yhtä nopeasti kuin tämä, en tiedä miten karjanhoitoa ensinkään voisi harjoittaakaan. Heti kun osa heistä huomasi jonkun meistä, nostivat ne häntänsä pystyyn ja lähtivät juosta viilettämään kepeästi ja pitkin askelin, tavalla, jota meidän kotoinen lehmämme olisi kateudella katsellut. Siitä ei kuitenkaan mitään haittaa ollut, sillä itsehän me kiljuimme ja kajahuttelimme kaikenlaisia karjahuutoja pitääksemme niitä liikkeessä. Mutta sangen pian saattoi tuosta monipäisestä, edessämme kiitävästä joukosta erota pienempi ryhmä ja painua yhä kauemmaksi itään.

Kun ne oman arvelunsa mukaan onnistuisivat saamaan aukon nuottaan, niin ne äkkiä kääntyisivät takaisin ja ryntäisivät vapauteen. Luonnollisesti lähin lehmäpaimen silloin kannusti hevostaan ja ajoi niitä takaa.

Se oli huimaa menoa. Karja juoksi hyvin kepeästi, pitkin loikkauksin ja eteni nopeammin kuin ensinäkemältä arvasikaan. Paimenhevonen taas turpa ojossa, korvat taaksepäin ja silmät takaa-ajon ilosta säihkyen, lensi todella »vatsa maata viistäen.» Ratsastaja istui hieman etukumarassa ja lehmäpaimenten tapaan kevyesti satulassa. Tomupyörteet nousivat korkealle kiitävien ryhmien jäljissä. Äkkiä ne katosivat syvänteeseen, ilmestyäkseen seuraavassa hetkessä toisella puolella, mutta vauhti aina muuttumattomana. Ratsastaja kohottautui vain hieman ja nosti kyynärpäitään, lieventääkseen epätasaisen uoman aiheuttamia sysäyksiä.

Ensi alussa näytti karja pitävän puoliaan kilpajuoksussa, mutta pian alkoi hevonen saavuttaa sitä. Kohta se olikin johtavan elikon rinnalla. Viimeksimainittu pysähtyi äkkiä mörähtäen, hypähti taaksepäin ja lähti kiitämään suorassa kulmassa entisestä suunnastaan. Huimasta vauhdistaan pysähtyi myös hevonen parilla syöksyllä, kääntyi kuin väkkärä ja kiiti tuulena perässä. Tottumaton ratsastaja olisi siinä ehdottomasti lentänyt satulasta. Toinen ryntäys loppui lyhyeen. Ikäänkuin toivottomalla päänpudistuksella kääntyivät naudat oikeaan suuntaan, karjatalolle päin. Hevonen antautui hiljaiseen hölkkäjuoksuun.

Kauas kaartui kiertävänä ketju. Etäisin ratsastaja näytti pieneltä pilkulta ja karja hänen edellään muistutti toukkia, jotka etenivät nopeasti ja tasaisesti. Toistaiseksi ei se vielä ollut muodostunut yhtenäiseksi laumaksi, se oli vielä liian hajallaan. Sen yksilöt, pienten ryhmien muodossa, lisääntyivät joka hetki. Kaukainen tasanko kuhisi pientä eläintä, joka pyrki yhteistä keskusta kohti.

Aivan meidän edessämme oleva karja käyttäytyi alussa oikein siivosti. Sitten näin hiljalleen alenevalla mäellä rajun yrityksen pelastautua laakson suojaan.

Nukke, joka edusti Homeria, muuttui äkkiä vielä pienemmäksi kun hän lähti pakenijoita ajamaan takaa. Karjanomistaja siirtyi Homerin alueelle, kunnes hän palaisi ja minä vuorostani muutin kauemmaksi oikealle. Silloin yritti toinen ryhmä karkuun. Karjanomistaja kiiti niin nopeasti kuin käpälistä pääsi pidättämään sitä ja ennen pitkää oli hän kadonnut kaukaiseen mesquitepensaikkoon. Minä huomasin jääneeni aivan yksin hoitamaan kolmen mailin pituista rintaman osaa.

Lähin karja oli hieman minun edelläni ja se ravasi hyvää kyytiä eteenpäin. Se ei ollut vielä huomannut odottamattomien tapausten aiheuttamaa edullista tilaisuutta. Laskeuduin maahan ja kiristin satulavyötä kun siihen vielä oli aikaa. Juuri kun nousin satulaan, huomasin kokeneen hevoseni kärsimättömästä liikkeestä, että karja oli havainnut heikon kohdan.

Kiristin ohjaksia ja puhelin hevoselle. Se ei tarvinnut muuta ohjausta, vaan kiiti hyvin lasketussa, laajassa kaaressa pidättämään niskureita. Ruskea ruukku oli voimakas eläin. Sen juoksu oli kimmoisaa kuin valaan luu. Keltainen maa alkoi lipua ohitseni kuin vesi. Vauhti yltyi yhä kavioiden kuminan kasvaessa. Näytti siltä, kuin ei mikään olisi voinut estää meitä etenemästä, ei mikään kyennyt pysäyttämään silmittömästi lentävää elävää voimaa. Satulantupsut vinkuivat siimana takanani. Ilmavirta puserti kyyneleet silmiini. Hevosen harja hyväili ohjaskättäni. Olin hämärästi tietoinen suopaheiniköstä, sacatonesta ja mesquitepensaista, kiitäessäni niitten yli. Olin niitten kohdalla ja samalla ohi, ennenkuin ennätin ajatella kuinka niitä väistäisin. Pari antilooppia hypähti syrjään vasemmalle ja lintuja nousi vikkelästi ruohosta. Äkkiä kuului kaikkialta ympärilläni sik, sik, sik»ääntä. Olimme aivan keskellä preeriakoira-yhteiskuntaa, mutta ennenkuin ehdin muodostaa mielessäni minkäänlaista kuvaa kolojen mahdollisuudesta ja poikkinaisista reisiluista, kuului tuo sik-sikkaus jo kaukaa takanani. Ruskoni oli menestyksellä välttänyt kolot.

Lähestyimme karjaa. Se kiiti nopeasti ja itse»päisesti, ilmeisesti haluttomana kääntymään aina viimeiseen mahdollisuuteen saakka. Sen itsepäisyys sai meidät molemmat kuumeiseen raivoon. Laaja räme joutui eteemme, mutta me syöksyimme häikäilemättä sen läpi, suuttuneina pienimmästäkin viivytyksestä. Me tervehdimme ilolla kovaa tannerta sen toisella puolella, Rusko oikein pärskähteli mielihyvästä.

Äkkiä tunsin kuin pääni olisi tärskähtänyt ruumiista irti.

Huomasin katsovani hevosen pään yli syvään ja jyrkkään kuiluun, jonka reuna oli niin heinän piilossa, että se olisi minun vetisiltä silmiltäni jäänyt kokonaan huomaamatta. Mutta Ruskea ruukku huomasi sen aivan viime hetkessä ja oli suorittanut tuollaisen ihmeellisen äkkipysähdyksen, johon vain karjahepo pystyy.

Mutta karja oli jo löytänyt sopivan kulkupaikan ja oli menossa alas ja poikki kuilun. Ruskea ruukku ja minä liu'uimme melkein pystysuoraa seinämää alas, tosin kohtuullista vauhtia, ja sitten toiselta puolelta ulos.

Samalla olimme jo karjan rinnalla. Naudat kääntyivät ja tarvitsematta antaa mitään ohjeita kääntyi Ruskea ruukku niiden mukaan ja se tapahtui niin nopeasti, että jalustimeni todella viisti maata. Mutta silloin olimme myös aseman herroja. Me ajoimme karjan, tosin pitkään kiertäen, oikeaan suuntaan ja kuljimme käyden, saadaksemme hieman hengähtää.

Mutta nyt me huomasimme toisen joukon, joka oli menossa Mount Grahamin suunnalle, samoille seuduille, josta juuri tulimme. Tulinen ratsastus saattoi ne oikealle tielle. Käännyimme takaisin. Yhä lappoi uusia vuorilta. Ryhmiä juoksenteli joka taholla edessä ja takanamme. Rusko ja minä kävimme taas työhön.

Ollen erottamaton yksi, emme voineet hätyyttää enempää kuin yhtä joukkoa kerrallaan ja ajaessamme takaa sitä, koettivat muut joukot käyttää tilaisuutta hyväkseen. Meidän täytyi peräytyä. Joka joukkoa ajaessamme tuli matka aina pitemmäksi. Vähitellen jouduimme yhä kauemmaksi, mutta kykenimme kuitenkin pitämään linjamme murtumattomana. En koskaan unohda sen aamuista menoa ja jytinää. Emme kumpikaan ajatelleet itsemme säästämistä eikä varovaisuutta. Me ryntäsimme aina suorinta tietä, emmekä vähääkään välittäneet siitä, mikä sattui eteen kulloinkin. Kuumeinen vastustushalu valtasi meidät. Se oli kuin puskemista vastatuuleen tai jotakin muuta luonnonvoimaa vastaan. Ja me olimme aivan yksin. Karjanomistaja ja Homer olivat kokonaan kadonneet. Vasemmalla kädellämme oli miehillä täysi tekeminen johdattaessaan yhtenäistä ruskeaa laumaa, joksi se vähitellen oli kokoontunut, sillä minun vastustajani olivat vain rippeitä epälukuisesta joukosta.

Luulenpa, että Ruskoni oli nelistänyt parikymmentä mailia seisahtuen ainoastaan kerran välillä. Sitten jouduimme erästä yksinäistä lehmää ajaessamme kuivaan joen uomaan ja siinä se äkkiä hyökkäsi raivokkaasti meidän kimppuumme. Onneksi eivät sen sarvet käyneet muuhun kuin satulanahkaan, mutta jätimme sen siihen, sillä kun lehmällä kerran on järkeä asettua puskusille, niin on viisainta olla jatkamatta ajoa. Emme saaneet karjaa kokoon ja meidän oli yhä peräännyttävä, mutta me onnistuimme kuitenkin ylläpitämään järjestyksen varjoa jossain määrin, niin ettei karja kuitenkaan päässyt karkaamaan ja hajaantumaan ylen laajalle.

Aurinko oli jo noussut korkealle ja alkoi polttaa. Rusko juoksi siitä huolimatta kuin leikkiä tehden ja oli yhtä innostunut kuin ennenkin, mutta alkoi ilmeisesti väsyä. Olimmekin molemmat hyvillämme nähdessämme Homerin Harmon, mesquitepensaikon laidassa.

Yhdessä me sitten pian onnistuimme saamaan lehmät pääjoukon yhteyteen. Ja omituista kyllä, heti kun ne olivat yhtyneet tuohon yhtenäiseen suureen laumaan, hävisi niistä villi luonto kokonaan ja ne asettuivat tarmokkaasti sivustamiesten johdattamina tarpomaan kotikartanoa kohti.

Kun hevoseni oli aikalailla väsynyt, jättäydyin jälkijoukkoon. Tänne kokoontui luonnollisen siivilöimisen voimalla koko laiskurien, hiljaisten ja sairasten lehmien sekä pienten vasikoitten joukko. Oli sangen vaikea estää niitä vitkastelemasta ja jäämästä jälkeen.

Täällä me herkuttelimme monivivahteisilla ja kuvaavilla lehmihuudoilla, joita lehmäpaimenilla on erikoinen varastonsa. Eräskin löysi vanhan peltikannun, heitti siihen muutamia kiviä ja sai sillä aikaan hyvinkin terveellisesti vaikuttavan metelin.

Pöly nousi valtavina pyörteinä auringon valossa.

Me vetelehdimme mukavasti satulassa. Lehmäpaimenet väittelivät merkeistä, joita he olivat nähneet karjassa. Hevosemme laahustivat hiljalleen, leväten, mutta aina valmiina uusiin ponnistuksiin jos jokin härkävasikka tai hieho yritti toteuttaa omia ajatuksiaan riippumattomuudestaan.

Siten me kuljimme koko seudun poikki, pitkin loivaa alamäkeä laakson pohjalle, josta toinen yhtä loiva alamäki vei toisen syöttöalueen rajoille. Lähellä ja kaukana näimme toisten laumojen nostaman tomupilven ja erotimme sen keskeltä toveriemme ja Jed Parkerin osaston kokoomat eläimet. He kulkivat kohti yhteistä keskusta, hitaasti, märehtimistä muistuttavin liikkein ja niiden nostattama tomu meni niiden mukana.

Askel askeleelta näkyivät ne selvemmin ja kotitalo, joka tähän saakka oli näyttänyt himmeältä, ruskealta täplältä, alkoi saada määrätyn muodon, tuulimyllyn, karja-aitauksen ja kartanon hahmossa.

Saattoi nähdä pienoisratsuja, jotka nelistäen kiiruhtivat karjan kokoomispaikaksi määrätylle valkoiselle kentälle. Sitten tulimme keskelle mesquitepensaikkoa ja me aloimme olla voitonpuolella. Ainoaksi huoleksi jäi meille vielä laiskurien silmälläpito, etteivät ne jäisi pensaikkoon. Vihdoin saavuimme tuon samaisen valkoisen kentän reunaan.

Siinä oli enemmänkin karjaa, tuhansia niitä oli. Tomupilvet aaltoilivat korkeina, karja mylvi ja ratsastavia haamuja kiiti ja huusi lauman edessä. Vihdoin saivat he johtavat eläimet kääntymään ympäri. Nämä aiheuttivat sekasorron niitä lähinnä olevien keskuudessa ja muutamassa hetkessä oli koko karjalauma pysähtynyt. Joukko ratsumiehiä asettui sen ympärille yhtä pitkien välimatkojen päähän ja kiersi sen kuten elävään aitaukseen.

»Aika hyvä apaja», virkahti minua lähinnä seisova, »hyvä joukko viidettä tuhatta päätä.»

Kuudes luku.

EROTTELU.

Siinä puolenpäivän maissa olimme koonneet pensaattomalle ja preeriakoirien koloista vapaalle, tasaiselle kentälle neljä, viisituhatta päätä käsittävän lauman ja pidimme sitä siinä ratsuketjun saartamana. Kukin istui leväten satulassaan, kasvot karjaan päin ja katseli laiskasti pölyn lainehtimista ja levottomana liikehtiviä eläimiä, mutta joka hetki valmiina ajamaan takaisin jokaisen vapauteen pyrkijän.

Tomupilvestä sukelsi esiin Homer, ko'ontatyön kapteeni, hiljaista hölkkää ajaen. Sivuuttaessaan vuoroon vartioratsut, antoi hän kullekin määräyksen hiljaisella äänellä, mutta vauhtiaan muuttamatta, toiset puhutelluista käänsivät hevosensa ympäri ja ratsastivat pois, toiset taas jäivät paikalleen ja alkoivat kääriä palturiaan.

»Vaihda toinen hevonen ja mene syömään», sanoi hän minulle. Minä käännyin toisten jälkeen, jotka jo pitkässä rivissä nelistivät kentän toisella puolella olevaa mäkeä ylös.

Hevoslauman olivat sen johtajat vieneet rautalanka-aitauksen ympäröimän laitumen erääseen nurkkaukseen. Tullessaan sinne hyppäsi kukin ratsastaja hevosen selästä, riisui satulan ja laski eläimensä irti. Sitten hän teki lassoonsa silmukan ja katosi temmeltävään hevoslaumaan. Vapautunut hevonen hirnahti muutaman kerran, piehtaroi itsensä kylläiseksi ja ravisteltuaan itseään voimakkaasti käveli hitaasti pois. Työ oli sen päivän osalta tehty ja se tiesi sen eikä välittänyt edes väistää lassojaan heiluttelevia miehiä.