Part 4

Onnistuimme ampumaan lihavan, valkohäntäisen vuoripukin ja palasimme onnellisina leirille. Kaivoimme ojat, järjestimme suojuksen ja keitimme lämpimän aterian. Seuraavaksi päiväksi suunnittelimme karhunmetsästystä jalan erään kanjonin varrella, jossa Setä Jim tiesi olevan »asuttuja» luolia.

Kun herättyämme seuraavana aamuna, erinäisin vaikeuksin vedimme suojuksemme syrjään, olikin maa lumen peitossa. Lumivaippa painoi puitten oksia maantasalle ja ilmassa leijaili vielä hiutaleita.

»Ei mitään karhuja tänäpäivänä», virkkoi karjanomistaja.

»Ei», myönsi Setä Jim kuivasti. »Ei mitään karhuja ja mikä tärkeämpää, ellette aio jäädä tänne pitemmäksi aikaa, niin on parasta lähteä tänään takaisin.»

Me keittelimme palelevin sormin, söimme, vähäväliä hypäten syrjään puista tulevien lumivyöryjen alta ja kokosimme tavaramme vastenmielisesti. Köydet olivat jäässä, kytkimet jäykät ja kaikki kalisevaa tai märkää. Vihdoin työ oli suoritettu. Lämmitimme viimeisen kerran kohmettuneita käsiämme valkean ääressä ja lähdimme matkaan.

Maailma oli lumisine puineen ja pengermineen erinomaisen kaunis. Mutta se oli myös erinomaisen liukas.

Lumi oli tarpeeksi nuoskaa takertuakseen hevosten kavioihin ja eläinparat luistelivat ja kävelivät kuin puujaloilla.

Täten me vaelsimme takaisin maita, jotka mielestämme olivat kyllin pahoja ennestäänkin, mutta joita nyt lisäksi peitti petollinen valkovaippa. Kuvittelehan ratsastavasi viettävää kalliota, joka laskee niin jyrkästi, että hevosesi täytyy tehdä aivan taiturimaista nilkkatyötä, välttyäkseen liukumasta sivulle. Tuollaista kalliota laskeutuessasi istut mieluimmin hyvin keveästi satulassa. Peitä sitten tuo kallio muutamalla tuumalla lunta, aseta lumipallot kunkin kavion alle ja yritä uudestaan. Kun olet tehnyt sen parikymmentä kertaa, niin valitse itsellesi jyrkkä vuorenkuve, sirota se täyteen pääsi kokoisia vierinkiviä ja peitä se taas tuolla samaisella, kaikki salaavalla liukkaalla aineella — no niin, sinullahan on valta vaihdella kokeilujasi miten mielikuvituksesi vain sallii.

Päästyämme viimein vedenjakajan yli, jouduimme uusiin vaikeuksiin, muistamatta, että meidän tulomatkallamme oli kuljettava jonkin matkan erästä kapeaa joenuomaa. Silloin oli meidän kiivettävä hyvin jyrkkää nousua ja silloin tällöin poukettava aika korkeille penkereille. Nyt tapasimme aikaisemmin kuivan uoman vetevänä jokena. Jyrkänteet olivat muuttuneet koskiksi ja pengermät vesiputouksiksi. Kun saavuimme niiden kohdalle, oli meidän »laskettava kosket» niin hyvin kuin taisimme ja pulskahdimme tavallisesti niiden alla oleviin, epämääräistä syvyyttä osoittaviin patoumiin. Muutamat kuormahevosista pyörähtivät nurin niskoin, liottaen huono-onniset makuuvaatteemme perinpohjin, mutta onneksi ei yksikään ratsuhevonen menettänyt tasapainoaan.

Vähitellen leveni rotko ja tulimme leveään puitakasvavaan kanjoniin. Täällä vesi tasoittui leveämmälle alueelle ja oli siten ainoastaan kolmen tuuman vahvuinen.

Me kahlasimme räiskytellen iloisesti eteenpäin, sillä lukuunottamatta joitakin pehmeitä hiekkapaikkoja tai suoniemekkeitä olimme päässeet huolistamme.

Jed Parker ja minä satuimme ratsastamaan rinnan, muodostaen hännänhuipun ja pitäen huolta, etteivät kuormajuhdat lähteneet omille teilleen tai viivästelisi. Kulkiessamme ensimmäisen karjavarkaitten aitauksen ohi, kiinnitti hän huomiotani niihin.

»Menehän vilkaisemaan niitä, siitä ei ole kuin kaksi vuotta kun karkoitimme heidät täältä.»

Ratsastin paikalle. Sillä kohdalla aukeni kapea kuilun tapainen laakso pääkanjoniin. Ratsastettuani vähän matkaa tuota laaksoa näin, että se päättyi äkkiä kohtisuoraan kallioseinään. Kun sen sivut myöskin olivat jyrkät, ei tarvinnut muuta kuin rakentaa aita kanjonin puoleiselle suulle ja niin oli mitä täydellisin karja-aituus valmis. Kun ajattelin kuinka täydellisesti näkymätön tuollainen syvä kanjoni on, ellei ratsasta aivan sen partaalle ja kuinka äärimmäisen vaikeapääsyinen ja kaukainen seutu oli, niin käsitin kuinka ihanteellinen kätköpaikka se oli.

»Siitä on oikein jännittävä juttukin, tuosta rosvojoukosta, joka käytti tätä omanaan», sanoi Jed Parker, palattuani hänen luokseen. »Minäpä kerron sen sinulle joskus.»

Kiipesimme vuorelle, laskeuduimme Double R:ään, viritimme tulen takkaan, kuivattelimme ja olimme onnellisia. Vähän syötyämme, — kuivaa ruokaa vaan — muistutin Jed Parkeria lupauksestaan ja niin hän istuen jalat ristissä peittonsa päällä keskellä lattiaa, kertoi meille seuraavan tarinan.

* * * * *

Paljon romaaneja on kirjoitettu »pahasta miehestä» ja suurin osa niistä on pötyä. Paha mies on yksinkertaisesti murhaaja, ei enempää eikä vähempää. Hän ei koskaan antaudu suoraan, rehelliseen aseenkäyttöön, jos vain voi sitä välttää. Hän suorittaa tekonsa salaa tai sitten saatuaan edes lain varjon puolelleen. Siitä on hyvänä esimerkkinä Sam Cook. Te olette kaikki kuulleet hänestä. Kyllä hänellä sisuakin oli. Kun hän joutui umpikujaan, toimi hän kunnollisesti — hän saikin äkkikuoleman pyssynluodista. Mutta kun hän harkiten kyttäsi miestään, niin ei hän jättänyt mitään sattuman varaan. Hän oli jonkun aikaa järjestysmiehenä Willetsissä. Sangen pian tehtiin se huomio, että ilmeni kovin monta tapausta, joissa oli vastustettu vangitsemismääräystä, jolloin Samin oli käytettävä ampuma-asetta ja että nuo tapaukset poikkeuksetta kohdistuivat hänen henkilökohtaisiin vihamiehiinsä. Tietenkin kaikki saattoi olla kuten pitikin, mutta asia näytti epäilyttävältä. Sitten hän eräänä päivänä ampui Max Schmidt paran aivan tämän salongin takana. Kutsui vain hänet ulos ja paukautti vatsaan. Sanoi Maxin vastustaneen vangitsemismääräystä, jonka oli aiheuttanut salongin aukipito yli määräajan. Olipa sekin muka syy vangitsemiseen Willetsissä! Rouva Schmidt väitti aina nähneensä koko tapauksen kulun ja sanoi että Cook, heidän aivan rauhallisesti keskustellessaan, ampui korkeintaan kahden jalan päästä.

Joka tapauksessa tulimme siihen päätökseen, että me tarvitsimme uuden järjestysmiehen. Niin. Muuta ei sitten tehtykään, sillä silloin ei vielä ollut perustettu valvojakuntaa eikä yksityisen, siivon kansalaisen tehnyt mieli tulla tuota lajia olevan pahan miehen silmätikuksi. Paitsi ehkä, jos hänkin rupesi käyttämään samoja keinoja ja harrastamaan pientä salakyttäämistä omaan laskuunsa.

Pääasia on että nuo pahat miehet ovat matalamielisiä, kurjimuksia ja yksinkertaisesti kylmäverisiä murhamiehiä, jotka odottavat otollista tilaisuutta ja tekevät tekonsa ilman minkäänlaisia omantunnon tuskia. Paha mies tavoittaa sinut aavistamattasi, nukkuessasi, keskustellessasi, tai tuumiessasi millainen päivä tänäänkin tullee.

Hän ei anna sinun saada vihiäkään asiasta ja ennemmin tai myöhemmin hän sinut nutistaa itselleen turvallisimmalla ja helpoimmalla tavalla. Siinä ei ole vähääkään runollisuutta.

Ja ennenkuin olet nähnyt jonkun miehen, jota on pyydetty mökistään rauhalliseen keskusteluun, ammuttavan, kun hän sattuu katsomaan muualle; tai kun häneltä on pyydetty juotavaa ja hän on tapettu kumartuessaan sitä ottamaan; tai huoneeseen mennessään on saanut piston selkäänsä; ennenkuin olet sen nähnyt, on sinun kerrassaan vaikeaa uskoa, että keneltäkään mieheltä saattaisi siinä määrin puuttua suoruutta tai sääliä tai alkuperäisintä inhimillisyyttä.

Kuten tiedätte pojat, tulin Texasista Buch Johnsonille noin kymmenen vuotta sitten. Minulla oli muutamia hyviä ratsuhevosia ja minua harmitti myydä niitä siihen hintaan, jota niistä silloin tarjottiin, joten päätin ratsastaa poikki maitten ja tuoda ne mukanani. Matka ei ollut niin hirvittävän pitkä ja arvelin, että olisi hauska nähdä miltä Uusi Meksikokin näytti.

Albuquerquen mailla yhdytin toisen matkueen, joka oli menossa samaan suuntaan. Heitä oli viisi henkeä, kolme miestä, nainen ja vuoden vanha lapsi. Heillä oli puolen tusinaa hevosia ja se olikin kaikki mitä näin. Niistä vain kaksi kuormahevosta eikä mitään vankkuria. Luulenpa että koko talous - kupit, pannut ja kattilat — olivat korkeintaan viiden dollarin arvoiset. He olivat juuri illallisella, kun pääsin heidän luokseen eikä minun tarvinnut muuta kuin kerran vilkaista, niin huomasin, ettei heillä ollut matkassaan muuta muonaa kuin jauhoja, kahvia ja sokeria. Puoleksi nyletty mullikan ruho oli heidän lähellään ja paistinpannu oli täynnä lihaa.

»Hyvää päivää, muukalaiset», sanoin minä ratsastaen paikalle. He nyökkäsivät hieman päätään, mutta eivät virkanneet sanaakaan. Hevoseni rupesivat syömään, minä paneuduin mukavasti satulaan ja kierasin itselleni palturin. Miehet olivat pitkiä, hoikkia roikaleita, kasvot tympeät ja silmät ovelat ja pälyilevät. Nainen oli likainen ja kaikin puolin epämiellyttävä. Tunsin sen lajin erinomaisesti. Texas alkoi olla sellaisille liian ahdas paikka.

»Illallista syödään», sanoin iloisesti.

Joku heistä murahti minulle: »niinhän sitä». Ja hetken kuluttua kysyi pisin heistä hyvin vastenmieliseen sävyyn, enkö haluaisi levätä ja syödä. Vastasin heille kieltävästi ja selitin aikovani jatkaa matkaani iltaviileässä.

»Teillä näkyy olevan enemmän lihaa kuin tarvitsette», sanoin minä. »Minäkin voisin käyttää vähän siitä.»

»Ottakaa itse», sanoivat he. »Se on merkitön hieho, joka sattui vastaamme.

Leikkasin paistin itselleni ja huomasin, että nahka oli kyljestä leikattu aivan kaistaleiksi ja että pää oli kokonaan poissa.

»Kas niin», puhelin ruholle, »ei kukaan pystyne vannomaan, oletko merkitsemätön vai etkö, mutta uskaltaisinpa lyödä vetoa, että tunnet poltinraudan varsin hyvin.»

Sanoin heille suurkiitokset ja nousin satulaan taas. Hevoseni teeskentelivät hieman hämmästystä, kun heidän taas täytyi lähteä, mutta en voinut auttaa asiaa.

»Tämä näyttää tosin aivan rangaistukselta, hevosparat», puhelin niille, »mutta olen varma, ettei teillä ole suurempaa halua yhtyä tuohon seuraan kuin minullakaan enkelien joukkoon, mutta jos leiriydymme tähän, niin luultavasti kumpikin tapahtuu.

En nähnyt heitä sen koommin, ennenkuin satuin Lazy Y:hen ja olin alkanut karjanpidon Soda Springin laaksossa. Larry Eagen ja minä ratsastimme yhdessä niihin aikoihin ja siten tulin tuntemaan hänet sangen hyvin. Eräänä päivänä, kaukana Elm Flatilla, tapasimme arvaamatta tuon samaisen teksasjoukon taas, matkalla pohjoiseen. Sillä kertaa olin omalla alueellani ja tunsin asemani, joten saatoin tyydyttää uteliaisuuttani hieman suuremmassa mitassa. »Kas, olettepa te tulleet kauaksi», sanoin minä.

»Niin olemme», sanoivat he.

»Ja minnepäin matka?»

»Tuonne vuorille päin.»

»Ja mitä siellä?»

»Farmia me vain, hieman kauppapuutarhaa, ehkäpä ostelemme vähän karjaakin.»

He jatkoivat matkaa.

»Kauppapuutarhan piti kai olla hieno homma näillä seuduilla», virkoin Larrylle.

Hän istui satulassa, katsellen heidän jälkeensä.

»Melkeinpä säälittää», sanoi hän. »Sen täytyy olla kovan työn takana.»

No niin, me paimensimme niillä mailla lähes kaksi vuotta. Sillä ajalla näimme teksasilaiset ystävämme — Hahn oli heidän nimensä — pari, kolme kertaa ja kuulimme heistä vähän väliä. He ostivat polttomerkillä varustettua karjaa Steve Mc Williamsilta seitsemälläkymmenelläviidellä dollarilla, ehkäpä yhteensä kuusi tai kahdeksan päätä. Sittemmin kuulimme, että he ostelivat pari kolme päätä yhdeltä ja saman verran toiselta. He merkitsivät ne kaikki Mc Williamsin raudalla — TO — ja pian alkoi niitä näkyä piirissämme.

Hyvä karjamieshän tuntee eläimet aivan yhtä hyvin kuin tekin erotatte ihmiset toisistaan. Tavallisesta ihmisestä näyttävät kaikki sarvipäät samanlaisilta, mutta sellaisessakin piirissä, joka käsittää tuhansia eläimiä, voi ammattinsa tunteva karjapaimen tuntea miltei jokaisen yksilön niin kaukaa kuin silmänsä kantaa. Luonnollisesti siinäkin toinen on etevämpi kuin toinen. Luulenpa melkein, että siihen täytyy olla kasvatettu. Niinpä me Lazy Y:n pojat panimme merkille jokaisen TO:lla poltetun ja voimme päättää sangen tarkkaan, että Hahnin karja käsitti korkeintaan kolmekymmentäviisi päätä.

Kaikki oli kuten pitikin eikä kukaan arvannut mitään rettelöitä tulevaksi. Mutta sitten, eräänä keväisenä päivänä tapasimme ensimmäisen »unikeon». Mitäkö unikeko on? Unikeko on vasikka, joka on merkitty korvaan, mutta ei polttomerkillä. Kullakin karjanomistajalla on oma polttomerkkinsä, kuten tiedätte ja sitäpaitsi hän leikkaa ja muodostelee korvan omalla tavallaan. Siten hänen ei tarvitse katsoa polttomerkkiä, paitsi vahvistaakseen huomionsa korvamerkkiin nähden. Kun nyt karja tavallisesti nostaa korvansa ikäänkuin kysyvinä pystyyn ratsun lähestyessä, on helppo tuntea omansa korvista, ensinkään tarkkaamatta polttomerkkiä. Silloin kun karjamies tapaa merkitsemättömän vasikan, eikä voi tehdä tulta, hän vain merkitsee siltä korvan ja jättää polttamisen tuonnemmaksi. Mutta se ei tapahdu usein ja meidän taloudessamme oli ankarasti kielletty koskaan tekemästä unikekoja.

No niin, kuten sanoin, ratsastimme Larry ja minä eräänä keväisenä päivänä ja tapasimme Lazy Y:n lehmän vasikoineen. Tuo pieni veitikka oli asianmukaisesti korvamerkillä varustettu ja me jatkoimme ratsastusta, emmekä olisi huomanneet mitään, ellei pensasjänis sattumalta olisi hypähtänyt esiin ja säikähdyttänyt vasikkaa niin, että se juoksi aivan meidän edestämme. Silloin emme voineet olla huomaamatta, että siltä puuttui polttomerkki. Tietenkin me heti otimme sen kiinni ja poltimme merkin siihen. Tarkastin sen korvaa samalla ja huomasin että se oli aivan vasta merkitty, joten tullessamme illalla kotiin, ilmoitimme Buch Johnsonille, että joku merkitsijöistä oli ruvennut laiskottelemaan ja tekemään unikekoja.

Tietysti syyllistä etsittiin tiukasti, mutta joka merkitsijä vannoi pitkin ja poikin, taivaan ja manalan kautta merkinneensä joka vasikan, minkä sinä kevännä oli lassoonsa kietonut.

Päätimme että heistä joku valehteli ja annoimme asian painua silleen.

Ja viikon kuluttua ilmoittivat sitten toiset paimenet taas tavanneensa kolmitahkoisella H:lla merkityn unikeon. Kolmitahkoinen H oli Goodrighin merkki, joten meillä ei sen kanssa ollut mitään tekemistä.

Arvelimme että heikäläistenkin joukossa joku merkitsijä oli huolimaton. Kolme muuta samanlaista tapausta huomasimme sinä kevännä.

Asia oli sillä hyvä. Unikekojen esiintyminen noin lukuisina oli hieman hämmästyttävää, mutta se ei vielä herättänyt epäluuloa. Karja menestyi hyvin sinä kesänä, ja kun ennen sadekautta kokosimme karjan, erotimme ehkäpä tusinan verran noita TO elukoita, jotka olivat harhautuneet Hahnin laitumilta. Tuosta tusinasta oli viisi täysikäistä lehmää ja seitsemän hiehoa.

»Siunatkoon», sanoi Buch minulle, »kuinka merkillisen paljon vieraita hiehoja tunkeutuu meidän puolellemme.»

Mutta kun nuori karja tavallisesti helpommin eksyy joukostaan kuin vanha, joka jo on piiriinsä tottunut, ei asia herättänyt sen enempää huomiotamme. Hahnit ottivat omansa ja sillä oli asia järjestetty.

Mutta seuraavana kevännä me tapasimme yhä useampia unikekoja ja eräänä päivänä löysimme lehmän, joka oli kokonaan kykenemätön liikkumaan. Sellaistakin sattuu usein, mutta Buchilla, joka oli kanssani, oli jotakin mielessään. Vihdoin hän palasi takaisin, sitoi lehmän ja kaatoi sen.

»Katsohan tänne Jed, sanoi hän, mitäs tästä arvelet.»

»Näyttää siltä kuin joku olisi lassottanut sen takajalasta» sanoin minä.

»Mahdollisesti», virkkoi hän, »mutta kun se on noin halvattu, näyttää minusta kuin lehmää olisi pidetty jalkakytkyessä.»

Enempää ei asiasta puhuttu, kunnes tapasimme aivan sattumalta toisen samanlaisessa tilassa olevan lehmän. Kaadoimme senkin.

»No, mitäs nyt sanot?» kysyi Buch minulta.

»Jalassa näkyy olevan syvä haava, mutta olen nähnyt lehmien haavoittuvan pahemminkin tullessaan vuorilta alas.»

Ymmärrättehän mitä tuo merkitsi. Karjavarkaat ottavat näet kiinni lehmän ja panevat sen jalkakytkyeen tai vioittavat sitä muulla tavalla, niin ettei se pääse muitten mukana, vievät sitten vasikan pitkän matkan päähän ja merkitsevät sen omalla merkkiraudallaan. Jos siis löytäisimme jonkin vasikan, joka seuraisi toisella merkillä varustettua lehmää, niin olisi helppo arvata mitä oli tapahtunut.

Me ratsastimme eteenpäin syviin mietteisiin vaipuneina. Ei voinut olla epäilystäkään siitä, että karjavarkautta harjoitettiin. Unikeot he merkitsivät siinä toivossa, ettei kukaan huomaisi puuttuvaa polttomerkkiä. Sitten kun vasikka olisi vieroitettu eikä enää seuraisi imettäjäänsä, aikoi tietysti karjavaras polttaa siihen oman merkkinsä ja muuttaa korvamerkin sen mukaiseksi. Se oli sievä ja vaivaton keino koota itselleen hyvänlainen karjajoukko halvalla hinnalla. Mutta oli sangen vaikeata ilman muuta päättää, keitä karjavarkaat olivat. Meksikon rajan puolella oleskeli paljon luopioita, jotka tekivät ryöstöretkiään silloin tällöin ja vuoriston juurilla sijaitsevien vesipaikkojen läheisyydessä oli myös muutamia rasvamekkoja meksikolaisia ja sittenhän niillä mailla vielä oli yksi ja toinen pieni karjahommissa toimiva joukko, kuten Hahnin esimerkiksi, eikä niistä mikään pannut pahakseen pientä unikekojen tekoa, sivuhommanaan. Buch Johnson käski meitä kaikkia pitämään silmämme auki ja lähetti sanan suurille karjanomistajille, että he tarkastaisivat kenellä sattuisi olemaan liian paljon vasikoita lehmälukuun nähden.

Tuo teksasjoukko, josta teille puhuin, oli asettunut Double R:n kanjoniin, siihen luonnon tekemään aitaukseen, jota näytin sinulle tänä aamuna. He olivat rakentaneet itselleen savimajan, peranneet vähän maata ja istuttaneet muutamia puita sekä kastelivat pienen alan alfalfan viljelyä varten. Ei juuri kukaan ratsastanut siellä päin, sillä maasto oli liian vaikea karjan kulkea ja meidän piirimme oli enemmän etelään käsin. Nyt rupesimme kuitenkin ulottamaan retkiämme vähän kauemmaksi. Minä kävin aina Dos Cabesasissa saakka katsomassa karjaa siellä ja Larry lähetettiin tavallisesti Double R:n seuduille. Eräänä iltana vei hän minut hieman syrjään.

»Kuulehan Jed», sanoi hän, »minähän tunnen sinut aika hyvin enkä häpeä tunnustaa, että olen vielä kokematon näissä karjahommissa, enhän ole ollut tässä kuin vasta vuoden ajan. Mutta mikä on tavallisesti vasikoitten suhde lehmien lukumäärään?»

»Niitä pitää olla noin puolet lehmien lukumäärästä», selitin minä.

»Siis viisikymmentä päätä käsittävässä lehmäkarjassa ei voi olla yhtä monta vuoden vanhaa hiehoa?»

»Sanoisinpa ei», vastasin minä. »Mihin sinä pyrit puheellasi?»

»En mihinkään vielä», sanoi hän.

Muutaman päivän perästä kävi hän taas kimppuuni.

»Jed», sanoi hän. »En osaa yhtä hyvin kuin te muut pojat, erottaa lehmiä toisistaan, mutta tuolla on eräs TO:lla merkitty vasikka, jonka voisin vannoa nähneeni kuukausi sitten erään XY:llä merkityn lehmän seurassa. Tahtoisin, että lähtisit mukaani sinne.»

Me huomasimme asianlaidan olevan niinkuin hän oli kertonut ja kiertelimme koko seuraavan kuukauden tuossa vaikeakulkuisessa seudussa etsien todistuskappaletta. Näin tarpeeksi ollakseni siveellisesti varma asiastani, mutta poliisiviranomaiselle siitä ei ollut, emmekä tietenkään voineet ampua rauhallista karjamiestä pelkän epäluulon nojalla. Mutta vihdoin eräänä päivänä yhdytimme nelikuukautisen, yksinäisen vasikan, joka oli merkitty TO:lla — oikein hyvässä kunnossa se olikin.

»Ihmettelenpä missä tämän emä on?» sanoin minä.

»Ehkäpä se on 'penikka'», sanoi Larry Eagen — me sanoimme penikaksi sellaisia vasikoita, joitten emä oli kuollut.

»Ei», sanoin minä, »sitä en voi uskoa. 'Penikka' on aina kitukasvuinen ja heikko ja se makailee vesipaikkojen läheisyydessä ja sillä on aina suuri, turvonnut vatsa. Ei, se ei ole mikään 'penikka' ja jos se on rehellinen vasikka, niin täytyy tässä lähellä olla TO:lla merkitty lehmäkin.»

Me erosimme tutkiaksemme tarkemmin seutua.

Larry ratsasti ylös pienemmän kallion penkereelle. Äkkiä näin hänen hevosensa hypähtävän taakse» päin — ehkäpä säikähtävän kalkkarokäärmettä tai muuta sellaista — ja sitten häviävän näkyvistä. Hypäytin ratsuni jyrkänteen reunalle, odottaen näkeväni vain rippeitä miehestä ja hevosesta. Se oli vain noin viisitoista jalkaa syvä, mutta en nähnyt pohjaa siellä kasvavilta pensailta.

»Oletko hengissä?» huusin minä.

»Olen, olen», huusi Larry, »mutta Jumalan rakkauden tähden, joudu tänne niin pian kuin voit».

»Vahingoittunut?» sanoin minä laskeutuessani alas.

»En vähääkään, mutta katsoppa tänne.»

Siinä oli kuollut lehmä, Lazy Y:n merkki kyljessä.

»Ja kuulan reikä otsassa», lisäsi Larry. »Ja katsopas, tuo TO vasikka oli läsipää ja niin on tämäkin lehmä.»

»Luulenpa että olemme selvillä unikeoistamme», sanoin minä.

Niin, siinä sitä nyt oltiin.

Larryn täytyi taluttaa ratsuaan kuilun pohjaa pääkanjoniin. Minä seurasin kallion reunamaa, odottaen sopivaa kohtaa, jossa pääsisin alas hänen luokseen tai hän ylös minun seuraani. Me keskus»telimme silloin tällöin kulkiessamme, kunnes Larry äkkiä taas huudahti:

»Nytpä saamme suurriistaa. Täällä on luola, jossa mekastaa vuorileijona.»

Laskeuduin hänen luokseen. Heti vedimme kuusipiippuisemme esille ja menimme luolan suulle, joka oli aivan kallion pengermän alla. Siellä oli todella tuoreet leijonan jäljet ja saatoimme kuulla heikkoa naisen itkua muistuttavaa ääntä.

»Minulla etuoikeus», omisti Larry itselleen ja laskeutui nelinkontin luolan suulle.

Hän ryömi sisään heti, välittämättä vähääkään kehoituksistani varovaisuuteen. Minuutin kuluttua tuli hän takaperin ulos, kolmivuotias tyttölapsi käsivarrellaan.

»Me olemmekin tänään oikein seikkailuilla», sanoi hän. »Mistä luulet tämän tulleen ja miten hän on tänne voinut joutua?»

»Olen seurannut leijonan jälkiä, kun se on kantanut selässään hiehoa, niinkuin kettu haukea», vastasin minä. »Ne ovat pelottavan voimakkaita otuksia.»

»Mutta mistä tämä on saattanut tulla?» ihmetteli Larry.

»No selvähän se on», vastasin minä. »Etkö muista että tuolla TO joukolla oli vuoden vanha lapsi tullessaan näille seuduille?»

»Se on oikein», sanoi hän. »Tästä on vain mailin matka heidän mökilleen. Minä vien hänet kotiaan. He mahtavat olla hyvinkin hädissään lapsesta.»

Kiipesin vuorelle, jossa hevoseni odotti. Koville otti kapuaminen eikä olisi ollut haitaksi, vaikka olisi ollut kynnet silmäkulmissakin. On helpompi laskeutua kuin kiivetä. Pudotin aseeni vyöltäni ja se vieri aivan pohjalle saakka, mutta en olisi palannut sitä ottamaan, vaikka niitä olisi ollut viisi kappaletta. Larry otti sen huostaansa.

Niin me jatkoimme matkaamme, minä korkealla kallion päällä ja Larry syvänteen pohjalla.

Vihdoin tulimme karjamökille ja minä pysähdyin odottamaan.

Heti kun Larry tuli näkyviin, tulivat kaikki ulos ja muutamassa hetkessä oli lapsi äitinsä sylissä. He eivät nähneet minua ensinkään, mutta saatoin selvästi kuulla mitä he sanoivat. Larry kertoi, miten hän oli löytänyt lapsen luolasta ja leijonan jäljistä ja vaimo itki ja puristi lastaan rintaansa vasten ja kiitteli häntä kymmeniä kertoja. Toinnuttuaan sitten vähän, vei hän lapsen tupaan ja ruokki sitä ja mitä lie tehnyt muuta.

»Kas niin», sanoi Larry naurussa suin, »täytyy lähteä taas.»

»Sanoitte löytäneenne lapsen Double R:ssa?» kysyi Hahn. »Oliko luola lähellä kolmea poppelipuuta?»

»Niin oli», sanoi Larry.

»Missä laskeuduitte kanjoniin?»

»Oh, hevoseni luiskahti kuiluun juuri niitten yläpuolella.»

»Niitten yläpuolella olevaan kuiluun?» toisti Hahn katsoen häntä tiukasti silmiin.

Larry otti askeleen taaksepäin.

»Teidän pitäisi toki olla mahdollisimman kiitollinen siitä, että joudun kanjoniin ensinkään.»

Hän tuli kohti ja ojensi kätensä.

»Se on totta», sanoi hän. »Teitte meille hyvän työn.»

Larry tarttui ojennettuun käteen. Samassa ojensi Hahn aseensa ja ampui häntä keskiruumiiseen.

Kaikki kävi niin äkkiä ja odottamatta, että jäin seisomaan kuin halvattuna paikoilleni. Larry kaatui eteenpäin, kuten ihminen tavallisesti tekee, kun häntä on ammuttu vatsaan, mutta jotenkin sai hän aseensa vyöstään ja laukasi sen vielä kahdesti. Se ei sattunut kehenkään ja luulenkin, että hän oli kuollut jo ennenkuin ennätti maahankaan.

Hänellä oli minun aseeni, joten minusta ei ollut enempää hyötyä kun taskusta paidanhelmassa!

Ei, sir, puhukaa niin paljon kuin tahdotte, mutta murhaaja on alhainen kurjimus, joka ei epäile käyttää petosta ja kiittämättömyyttä, pelastaakseen haisevan raatonsa.