Part 6

Valittuaan kaikki Zoën pukeutumiseen tarvittavat vaatekappaleet neekeritär käski toisen orjatytön viedä pois illallisen jäännökset ja tuoda sijaan jo valmiiksi laitetun aamuruoan. Tyttö totteli, eikä viipynyt poissa täyttä kahta minuuttia. Hän toi maljan kirsikoita sekä valkoista leipää ja voita ja raitista vettä, kaikki kiillotetulla, siselöidyllä pronssitarjottimella.

"Hedelmät ovat terveellisempiä kuin makeiset tähän aikaan päivästä", huomautti talon emäntä. "Myöhemmin, päivällisellä, kokóna saa kaikkea mitä haluaa."

Pienet orjat katsahtivat salavihkaa Zoëhen, joka hymyili.

"Niin", sanoi hän, "hedelmät ovat paljon parempia aamulla."

Rustanin vaimo tuli ja seisoi vuoteen vieressä tarkastellen Zoën kasvoja.

"Luulen", sanoi hän arvostelevasti, "että koska ostaja on muukalainen, on parempi olla maalaamatta silmiäsi. Nuo luonnolliset varjot niiden alla eivät ole pahat."

"En ole ikinä maalannut kasvojani!" huudahti tyttö hiukan suutahtaen.

"Ja siinä on kokóna ollut ihan oikeassa!" vastasi neekeritär, tahtoen kaikin mokomin pitää hänet hyvällä mielellä. "Sitäpaitsi", jatkoi hän, liehitellen jälleen, "minä olenkin täällä vain täyttämässä käskyjänne ja palvelemassa teitä tänään. Suvaitsetteko nyt kylpeä? Minä palvelen teitä itse."

"Pienet tyttöni ovat hyvin näppäriä ja älykkäitä", vastusti Zoë, joka tuskin piti tuota hartevaa afrikatarta naisenakaan.

"Epäilemättä, kokóna, mutta tämä kuuluu liiketehtäviimme, ja minä teen sen paremmin kuin he."

"Mieluummin antaisin heidän auttaa minua, jos minua autettava on", sanoi Zoë. "Mutta minä olen täysin tottunut pukeutumaan itse."

"Suvaitkaa minun kysyä", väitti neekeritär, irvistäen ja käyden jälleen tuttavalliseksi, "kuinka voisi Rustan antaa ostajalleen kirjoitetun takuun, jollen minä vakuuttaisi hänelle, ettei ole mitään moitteen aihetta, ei vammaa, arpea, ei salaista ruumiinvikaa eikä rumaa syntymämerkkiä?"

Zoë käänsi kasvonsa poispäin tyynyllä.

"En tullut ajatelleeksi sitä", sanoi hän.

"En taivaan tähden ajattelisi sitä itsekään", vastasi nainen, siirtyen jälleen liehittelevään puheensävyyn, "muuten kuin varjellakseni nuorta kokónaa kaikista hankaluuksista tai ikävyyksistä ostajamme puolelta! Jos hän vain suvaitsee kutsua itseään valtiattarekseni ja minua orjakseen, niin ei hän ole saava syytä tyytymättömyyteen. Jos minä olen kovakourainen ja kömpelö, saa hän lyödä minua korvalle milloin haluaa, enkä minä ole valittava!"

Pienet orjatytöt toivoivat hartaasti, että Zoë käyttäisi hyväkseen heidän hirmuvaltiaansa harvinaista tarjousta, mutta he eivät uskaltaneet hymyillä. Zoë piti päätään yhä poispäin käännettynä ja oli vaiti.

"Katsos!" houkutteli afrikatar. "Minä otan pois nuttuni!" Hän antoi teon seurata sanoja ja riisui yltään päällimmäisen vaatteensa, jonka muodosti pitkä nuttu ja hame yhtenä kappaleena, jollaista ainoastaan vapaat naiset pitivät. "Minä verhoan pääni kokónan edessä!" Hän painoi sukkelasti hurjan punaisen tukkansa litteäksi liinan alle, jonka hän solmisi kiinni niskasta. "Minä käärin ylös hihani! Olenko nyt mitään muuta kuin orja, kylvettäjä-nainen? Minkätähden ei kaunis kokóna tahdo sallia minun auttaa häntä?"

Zoë käänsi päätään ja näki muutoksen, ja äkkiä hänen vastustuksensa hävisi; sillä Rustanin vaimo oli ihan samannäköinen kuin ne mustat orjanaiset, jotka ennen olivat palvelleet vallasnaisia Rhangaben palatsin roomalaisessa kylpysalissa. Ajatusyhtymä oli niin voimakas, ettei nuori tyttö voinut olla vienosti hymyilemättä.

"Niinkuin haluatte", sanoi hän, kohoten toisen kätensä varaan ja valmistuen nousemaan ylös.

V LUKU.

Carlo Zenon kohtaus Rustanin kanssa oli ollut lyhyt ja asiallinen, niinkuin on jo mainittu. Eihän todella ollut luultavaakaan, että mies, jolla oli tämän venetsialaisen mielenlaatu ja tavat, puhelisi bukaralaisen orjakauppiaan kanssa hetkeäkään kauempaa kuin oli välttämätöntä.

Kuultuaan asian, selitti Rustan hänellä olevan juuri sen mitä tarvittiin; sanalla sanoen, ihmeellisen sattuman kautta, se oli juuri kuin tätä varten, täydellisyyden huippu, unelma, ilmestys, täysin neljänsadan tukaatin arvoinen, ja joka tapauksessa liian arvokas myötäväksi kolmestasadasta. Sillä oli kaunis luonnollinen tukka, jota ei ollut koskaan värjätty; sen hampaat olivat luvultaan kaksikymmentäkahdeksan, viisaudenhampaat kun eivät vielä olleet ilmestyneet, ja Rustan voisi lyödä vetoa, ettei messer Carlo löytäisi koko Konstantinopolista yhtäkään helmeä, joka vetäisi vertoja jollekin noista kahdestakymmenestäkahdeksasta; sen nilkat olivat niin sorjamuotoiset, että nainen voi yltää niiden ympäri peukalollaan ja etusormellaan. Rustan saattoi varmuudella sanoa tämän, sillä hänen mustan puolisonsa valtava käsi olisi voinut yltää Zoën kaulankin ympäri. Myöskin oli sillä mitä kaunein ja solakin vyötärö, mikä, kuten messer Carlo huomauttikin, varmasti lisäsi kauneutta. Sitäpaitsi Rustan antaisi sen mukana allekirjoituksella ja sinetillä varmennetun todistuksen.

Sillä Zeno oli tunnontarkka ja piti Marco Pesaron kirjettä kädessään kysellen bukaralaiselta eri kohtia järjestyksessä, jottei unohtaisi niistä mitään. Hän ei tietysti suinkaan uskonut sanaakaan Rustanin puheesta. Itämaat eivät koskaan ole kuuluneet niihin seutuihin, missä suora ja vilpitön luottamus vallitsee ihmisten välillä. Olisipa hän voinut lyödä vetoa, ettei Rustanilla ollut vankilassaan mitään sellaista, jota Marco Pesaro halusi, ja tuon puhelun hetkellä hän olisikin ollut siinä aivan oikeassa. Mutta hän oli jokseenkin varma, että jos hän lujasti vaati parasta, niin paras saatavissa oleva tulisi käsille ainakin viikon kuluessa. Tyytyen tähän toiveeseen hän sanoi Rustanille hyvästi eikä ajatellut asiaa sen enempää, lukuunottamatta toivomusta, ettei Marco Pesaro olisi vaivannut häntä niin typerällä tehtävällä.

Myöhempien aikojen nuori hienostunut herrasmies olisi varmaankin pitänyt harvoja pyyntöjä tätä hauskempina ja olisi nähnyt sinä yönä unta kaikista niistä kaunottarista, joita hän aikoi katsella ennenkuin lopultakin päättäisi kaupan. Epäilemättä oli siihenkin aikaan Konstantinopolissa nuoria venetsialaisia, jotka olisivat kadehtineet Zenolta tätä hauskaa tehtävää, johon kuului kauniiden kasvojen, käsien ja nilkkojen arvostelu.

Mutta hän ei ollut mielenlaadultaan eikä taipumuksiltaan noiden iloisten nuorukaisten kaltainen. Hän ei voinut muistaa yhdenkään naisen tehneen häneen koskaan kovin syvällistä vaikutusta, edes nuorukaispäivinäänkään. Kun hän oli ollut Kreikassa, oli hänelle huomauteltu, että voisihan hänkin mennä naimisiin niinkuin muutkin nuoret miehet, ja hän olikin suostunut menemään kihloihin untelon kreikkalaisen perijättären kanssa, jossa hänen soturiansionsa olivat herättäneet velttoa, mutta itsepintaista ihailua. Mutta kohtalo oli katsonut hyväksi antaa morsiamen kuolla ennen hääpäivää pernatautiin, jota ruusunlehti-hillokkeen ja hunajakakkujen ylönsyöminen oli pahentanut. Zeno oli jonkunverran häveten myöntänyt itselleen, että neidon siirtyminen parempaan maailmaan oli tuottanut ilmeisen kevennyksen hänen tunteilleen, sillä hän oli pian tullut huomaamaan, ettei hän rakastanut kihlattuaan, vaikka hän oli ollut liian hyväntahtoinen sanoakseen sitä tälle ja liian kunniantuntoinen rikkoakseen naimalupaustaan.

Ei hän naisia halveksinutkaan; hänen käyttäytymisensä kihlausasiassakin oli sen todistanut. Silloin tällöin hän pysähtyi levottomalla elämänurallaan ajattelemaan rauhallisempaa elämää, ja kuvissa, jotka kohosivat hänen mielikuvitukseensa, oli tavallisesti nainen. Kovaksi onneksi hän ei ollut koskaan nähnyt hänen kaltaistaan todellisessa elämässä, ja kun hän kyllästyi haaveksimaan, kohautti hän hartioitaan sellaisille mahdottomuuksille ja palasi seikkailurikkaaseen eloonsa kaipauksetta. Voi kuitenkin ajatella, että vaikk'ei hän rakastunutkaan, hän kuitenkin silloin tällöin saattoi viettää huolettomia hetkiä vapaitten ja iloisten olentojen seurassa, sillä hän ei tehnyt yksivakaisuutta ammatikseen tai kunnia-asiakseen, ja mitä hän todellisuudessa lienee ollutkin, ei hän pyrkinyt pyhimyksen maineeseen. Hän oli ollut hurja ylioppilas Paduassa aikoinaan, juonut ja pelannut mielin määrin, kunnes oli äkkiä kyllästynyt typerään huvitteluun ja oli jättänyt arpanappulat pelatakseen kiihoittavampaa elämän ja kuoleman peliä palkkasoturina erään condottierin joukossa viiden pitkän vaellusvuoden aikana. Mutta hänen luonteensa pohjalla oli jonkinlaista askeettisuutta, jota hänen toverinsa eivät koskaan voineet ymmärtää ja jolle he nauroivat, milloin hän oli poissa kuuluvilta; sillä hänen kanssaan ei ollut hyvä joutua riitaan, -- sen he olivat huomanneet. Hän ei koskaan surmannut vastustajaansa kaksintaistelussa, jos vain voi sitä välttää, mutta hänellä oli tapana jättää elinaikainen merkki vastustajansa kasvoihin, ja harvoilla oli halua panna itseään sille alttiiksi.

Ja nyt oli todellakin kauan siitä kuin hänen huulensa olivat koskettaneet naisen huulia, sillä hänen luonteensa oli kehkeytynyt lopulliseen miehekkyyteensä, ja ainoa hullutus, mihin hän vielä aika ajoin antautui, oli henkensä häikäilemätön alttiiksi-paneminen, milloin hänen mielestään jokin asia oli sen arvoinen. Mutta tätä hän ei pitänyt hulluutena, vielä vähemmin heikkoutena, eikä ollut ketään, joka olisi väitellyt hänen kanssaan tästä kysymyksestä. Hänen rehelliset ruskeat silmänsä pehmenivät toisinaan, melkein kuin naisen silmät, mutta ainoastaan säälistä tai hyväntahtoisuudesta, ei milloinkaan lemmen sanasta tai katseesta.

Hän nousi ylös kirkkaana kevätaamuna juuri ennen auringonnousua, laskeutui alas talonsa edustalla olevia vedenreunaan johtavia portaita ja ui kauas rannasta kuultavassa, kylmässä vedessä. Sitten hän pukeutui täyteen asuun, niinkuin voimakkaat ja terveet miehet tekevät, joille on vastenmielistä tunne, etteivät he ole valmiit kohtaamaan mitä hyvänsä päivän alusta saakka. Mutta pukeutuessaan hän ei ajatellut asiaa, jonka vuoksi hänen oli mentävä Rustanin taloon tuntia ennen keskipäivää. Hän oli todella ihan unohtanut sen, kunnes hän näki Omobonon taittavan kokoon Pesaron kirjeen siistiin tapaansa rekisteröidäkseen sen vastaista tarvetta varten. Kun kirjuri tiesi sen sisällön ja oli saanut suoranaisesti toimia asiassa, jota se koski, ei hän ollut katsonut suureksi uteliaisuuden synniksi lukea se tarkkaan sillä välin kuin hänen isäntänsä oli pukeutumassa. Olisi ollut väärin, tuumi hän, ottaa selkoa sen sisällöstä ennenkuin Zeno itse oli rikkonut sinetin, mutta kun se nyt oli aukaistu, oli ilmeisesti parempi että kirjuri tietäisi tarkalleen mitä hänen isännältään haluttiin, sillä sellainen tieto saattoi vain lisätä hänen hyödyllisyyttään. Muuten hän hämärästi toivoi, että Zeno tekisi hänet uskotukseen ja kysyisi hänen mielipidettään tavarasta, jota hän aikoi ostaa; sillä Omobonolla oli korkeat ajatukset omasta kauneusaististaan, ja hän oli nuoruutensa päivinä tahtonut mielellään käydä iloisesta velikullasta.

Mutta Zeno arvosteli nähtävästi itsensä pystyväksi ratkaisemaan asian ilman apua, sillä kun aika oli lähestynyt tunnin päähän keskipäivästä, pani hän kirjurinsa kirjoittamaan puhtaaksi kirjettä, jonka hän oli valmistanut, määräsi tuotavaksi ratsunsa sekä esijuoksijan ja lähti asialleen ottamatta muuta saattajaa tai kumppania matkaansa. Omobono katseli ikkunasta, kun hän nousi hevosen selkään, viattomasti kadehtien hänen nuoruuttaan ja voimiaan. Aikansa suurin soturi liikkui niinkuin sellaiset miehet tavallisesti, ilman kiirettä ja ilman ponnistusta, tuhlaamatta koskaan elettäkään ja tekemättä koskaan kömpelöä liikettä, ottamatta koskaan kaunista asentoa vaikutuksen vuoksi, niinkuin Rafaelin taulujen nuoret miehet usein näyttävät tekevän, vaan aina ja joka paikassa vaistomaisen sulavasti, maltillisesti ja kaikkeen valmiina.

Hän ratsasti puolirotuisella ruskealla arabialaistammalla, sillä hän ei ollut painava, ja hän piti käytännöllisesti kelvokasta ratsua aina parempana kuin komeannäköistä ja pahajuonista valkoista berberiläistä tai hemmotellun herkkää täysiveristä arabialaista, joita Konstantinopolin rikkaat kreikkalaiset suosivat. Hänen pukunsakaan ei ollut silmäänpistävä; ja hänen paljasjalkainen esijuoksijansa, joka raivasi hänelle tietä milloin kaduilla oli tungosta, oli puettu yksinkertaiseen ruskeaan mekkoon ja lakkiin eikä ärjynyt köyhemmälle väelle ja orjille tai lyönyt heitä ohimennessään, niinkuin mahtihenkilöiden palvelijat aina tekivät. Zeno oli valinnut hänet ainakin sadasta hänen kestävyytensä ja hengästymättömyytensä takia.

Niin he kulkivat tyynesti ja joutuisasti, isäntä ja palvelija, jokseenkin tarkalleen samaa tietä, jota Omobono oli kulkenut edellisenä iltapäivänä, kunnes saapuivat pitkälle muurille, jonka harjalla oli teräviä ruostuneita raudankappaleita ja särkyneitä saviastioita, ja pysähtyivät sen ainoan oven eteen, joka katkaisi sen pitkää mustaa sivua. Zeno katseli arvostelevasti muuria, tuumien mielessään, kuinka suuri vaikutin saisi hänet ottamaan vaivakseen kiivetä sen yli, käsiensä haavoittamisen ja vaatteidensa repimisen uhalla. Ennenkuin kukaan oli vastannut hänen palvelijansa kolkutukseen, oli hän päätellyt, että olisi helppo asia ohjata hyvinopetettu ratsunsa liki muuria, seista satulalla, vetäistä itsensä ylös ja heittää vahva viitta piikkirautojen ja teräväsärmäisten sirpaleitten yli toisella kädellä, riippuen toisen varassa. Loppu olisi varsin helppoa. Hän teki vaistomaisesti tällaisia laskelmia aina kun hän saapui tai kulki sellaisen paikan ohi, joka oli tarkoitettu puolustettavaksi.

Tällä kertaa avasi oven Rustan Karaboghazdzhi omassa persoonassaan, ja hän kumarsi maahan asti, kun Zeno laskeutui alas ratsultaan ja seisoi hänen vieressään. Yhä syvään kumartuneena hän siirtyi syrjään ja laajalla eleellä kehoitti vierasta astumaan sisään. Mutta Zeno ei aikonut tuhlata aikaa menemällä sisään, ennenkuin hän oli varma siitä, että siellä oli jotakin kaupantavaraa valmiina hänen tarkastettavakseen.

Vastaukseksi hänen kysymykseensä Rustan käänsi kasvonsa sivuttain ylöspäin ja hymyili tietävästi, samalla kuin hän vähitellen suoristi itsensä.

"Teidän Korkea-arvoisuutenne on näkevä!" vastasi hän. "Missä on kirje? Joka kohta on täydellinen, niinkuin lupasin."

"Puhuitteko todellakin totta?" nauroi Zeno. "Minä odotin saavani tulla ainakin kolme kertaa ennenkuin saisin nähdä mitään!"

Rustan otti lempeän nuhtelevaisen ilmeen.

"Jos teidän Loistavuutenne olisi ollut tekemisissä Barlaamin, syyrialaisen kauppiaan, tai Abraham Smyrnalaisen, juutalaisen karavaanivälittäjän kanssa", sanoi hän, "niin olisi ollut niinkuin teidän Suuruutenne suvaitsi huomauttaa. Lisäksi ei teidän Korkeutenne olisi tullut lainkaan tyydytetyksi ja olisi häätynyt lopultakin tulemaan palvelijansa Rustan Karaboghazdzhin luo, jolle ne, jotka hänet tuntevat, ovat antaneet liikanimen Todenpuhuja ja Oikeamielinen, sekä myöskin Lupaustenpitäjä. Niin olisi täytynyt käydä, koska koko valtakunnassa ei ole kuin yksi sellainen aarre, jota teidän Mahtavuutenne etsii, ja se on tässä talossa."

Zeno nauroi huolettomasti ja astui sisään.

"Teidän Lausumattomuutenne on huvitettu", sanoi Rustan, sulkien ulko-oven huolellisesti molemmilla avaimilla. "Mutta jos asia ei ole niinkuin sanon, niin kehoitan teidän Korkeamahtisuuttanne potkimaan nöyrän palvelijansa tältä ovelta Seitsemälle Tornille ja sieltä takaisin, kulkien Choran, Blachernaen ja Siunatun Pantokratorin kirkon ohitse matkalla."

"Se veisi kauan aikaa", huomautti Zeno. "Avatkaa ovi ja antakaa minun nähdä tyttö."

"Teidän Valtavuutenne saa kyllä nähdä hänet!" vastasi Rustan, hymyillen luottavasti johtaessaan kulkua. "Rustan Todenpuhuja", jatkoi hän kävellessään ikäänkuin itsekseen, "Karaboghazdzhi uskollinen Lupaustenpitäjä!"

Hän siveli hellästi kaunista mustaa partaansa astuessaan edelleen. Hän johti Zenon talon pienemmän osan kautta, minkä hän säilytti omaa käyttöään varten, kaukana suuremmista huoneista, joissa hän piti orjavarastoaan. Eräässä sisähuoneessa he kohtasivat neekerittären, joka loisti tulipunaisessa sametissa ja paksuissa kultaketjuissa, punainen tukka kammattuna suoraan ulos päästä. Zenon lähestyessä hän heti otti asennon, jonka hän otaksui samalla vaatimattomaksi ja kohteliaaksi, ristien suuret kätensä loistavalle nutulleen ja luoden silmänsä maahan yrittäen merkillistä tekohymyä.

Rustan seisahtui, ja silmänräpäyksen ajan Zeno ajatteli, että orjakauppias oli rohjennut kujeilla hänen kanssaan, näyttämällä hänelle tämän kamalan neekerittären hienoissa hepenissään sinä verrattomana aarteena, josta hän oli puhunut. Mutta Rustanin sanat selittivät kaiken.

"Elämäni", sanoi hän, puhuen vaimolleen hyväilevällä äänellä, "onko tyttö valmis nähtäväksi?"

"Niinkuin herrani määräsi", vastasi neekeritär, pitäen kätensä ristissä ja kumartaen hiukan.

"Tämä arvoisa nainen", sanoi Rustan Zenolle, "on minun vaimoni ja oikea käteni." Hän kääntyi vaimoonsa päin. "Lempeä kyyhkyseni", sanoi hän, "ole hyvä ja vie hänen Korkea-arvoisuutensa orjan huoneeseen. Minä odotan täällä."

Zeno näytti kummastelevan tätä järjestelyä.

"Vaimoni", selitti Rustan, "ymmärtää noita olentoja paremmin kuin minä. Minun tehtäväni on ostaminen ja myyminen; hänen osansa on pitää kauppatavaraa hyvässä kunnossa ja näyttää sitä ostajille, jotka suovat meille sen kunnian."

Hän hymyili miellyttävästi tätä sanoessaan ja jäi seisomaan, Zenon seuratessa neekeritärtä pois huoneesta. Kulkiessaan tämän jäljessä hän ei voinut olla panematta merkille hänen vankkoja, suoria hartioitaan, hänen voimakkaitten lanteittensa huojuntaa ja hänen astuntaansa, ja hänessä varmistui ajatus, että tämä nainen pystyi pitämään puolensa mille miehelle hyvänsä käsikähmässä. Hän ei suinkaan ajatellut orjatyttöä, jota hän oli menossa tarkastamaan.

Toinen ovi avautui, ja hän tuli huoneeseen, joka tulvehti päivänpaistetta ja lemusi kevätkukkien tuoksua. Hän pysähtyi ja veti tiedottomasti syvän yllätyksen henkäyksen. Zoë oli istunut suuressa tuolissa auringonpaisteessa ja oli noussut puoleksi seisomaan oven avautuessa, käsi tuolin toisella käsinojalla. Hänen katseensa kohtasi Zenon katseen, ja hetkiseen ei kumpikaan liikahtanut. Jos Rustan olisi ollut saapuvilla, olisi hän korottanut kauppatavaran hinnan ainakin viiteensataan tukaattiin. Musta nainen vain irvisti, mielissään tytön ulkonäöstä, hän kun oli tämän itse pukenut ostajan tarkastuskäyntiä varten.

Zoën käsi puristi hiukan tiukemmin tuolin käsinojaa ja hän vaipui hiljaa takaisin istuimelleen, kun hän käänsi katseensa pois Zenon kasvoista, unohtaen, että oli luvannut mielessään seisoa suorana ja kylmänä niinkuin orjan tulee näytteillä ollessaan.

Jos venetsialainen yhä epäili, että tuo tyttö, jota hän oli tullut ostamaan orjakauppiaalta, jonkun salaperäisen kohtalon oikun johdosta oli yhtä jalosyntyinen kuin hän itsekin, hälvensi tytön liike hänen istuutuessaan viimeisenkin epävarmuuden. Zeno oli astunut huoneeseen huolettomasti, lakki yhä päässä. Zoën painuessa takaisin istuimelleen hän otti sen päästään, kumartaen vaistomaisesti, niinkuin olisi tehnyt tavatessaan omaan luokkaansa kuuluvan naisen. Vieno puna kohosi tytön poskille, kun hän jälleen loi katseensa häneen.

Rustanin vaimo nauroi äänettömästi, seisoen jonkun askelen päässä Zenon takana. Zoë puhui ensimmäisenä.

"Olkaa hyvä ja pitäkää lakki päässänne, herra", sanoi hän.

"Hänen Korkeamahtisuutensa paljastaa päänsä saadakseen viileyttä", sanoi neekeritär.

Zeno katsahti häneen tuikeasti ja kääntyi sitten Zoën puoleen.

"Ei ole mahdollista, että te olette orja", sanoi hän, tullen hiukan lähemmäksi ja katsoen alas hänen kasvoihinsa.

Mutta Zoë ei suostunut kohtaamaan hänen katsettaan.

"Se on kuitenkin totta, herra", sanoi hän. "Minä olen orja ja ken hyvänsä voi ostaa minut ja viedä minut mukanaan."

"Silloin teidät on viety väkivallalla", vastasi Zeno vakaumuksella, "sodassa ehkä, tai jollakin vihamiesten välisellä ryöstöretkellä. Sanokaa minulle kuka olette ja miten se tapahtui, niin kautta siunatun Pyhän Markuksen ruumiin, minä annan teidät vapaana takaisin omaisillenne!"

Zoë katsoi häneen äänettömän ihmetyksen vallassa. Neekeritär vastasi venetsialaiselle heti, sillä hän ei pitänyt siitä suunnasta, mihin asiat nyt näyttivät kääntyvän, ja vaikk'ei hän ollut koskaan kuullut Carlo Zenosta, päätteli hän hänen ulkonäöstään, että hän kykenisi panemaan lupauksensa täytäntöön.

"Teidän Loistavuutenne ei suinkaan uskone, että minun mieheni panisi itsensä alttiiksi sille rangaistukselle, mikä vapaan naisen ryöstämisestä seuraa!" huusi hän.

"Minä olen orja", sanoi Zoë tyynesti. "Ainoastaan orja eikä mitään muuta. Ei ole sen enempää kerrottavana."

Hän pyyhkäisi toisella kädellään otsaansa ja silmiään, ikäänkuin estääkseen jotakin ajatusta tai ajaakseen sen pois. Zeno tuli lähemmäksi ja seisoi yksinään hänen vieressään.

"Kertokaa minulle tarinanne", sanoi hän matalammalla äänellä. "Älkää pelätkö! Ei kukaan ole vahingoittava teitä."

"Ei ole sen enempää kerrottavana", toisti Zoë pudistaen päätään. "Mutta te olette ystävällinen, ja minä kiitän teitä."

Hän nosti kirkkaat ruskeat silmänsä kiitollisena häntä kohti lyhyeksi tuokioksi. Niissä oli surullisuutta, mutta Zeno näki ettei hän ollut itkenyt; ja miehen tapaan hän päätteli, että jos hän olisi hyvin onneton, hän tietysti vuodattaisi vuolaita kyyneliä päivät päästään, niinkuin ritarikertomusten vangitut neidot. Hän katseli kaunista nuorta kättä, joka nyt lepäsi tuolin käsinojalla, ja ensi kertaa elämässään hän tunsi olevansa hämillään.

Neekeritär, joka ei ollut lainkaan tottunut tällaisiin menettelytapoihin ihmiskaupoissa, astui nyt esiin ja aikoi kiinnittää huomiota myyntitavaransa erinomaisiin ominaisuuksiin.

"Hyvin kaunis luonnollinen tukka", huomautti hän. "Teidän Loisteliaisuutenne näkee heti, ettei sitä ole koskaan värjätty."

Hän otti toisen Zoën palmikoista käteensä, ja tyttö vavahti hiukan tuosta kosketuksesta.

"Jättäkää hänet rauhaan!" sanoi Zeno tuikeasti. "Minä en ole sokea."

"Hänen tehtävänsä on näytellä minua", vastasi Zoë neekerittären puolesta, alistuvalla äänellä.

"Se ei tule olemaan hänen tehtävänsä enää kauan", virkkoi Zeno, melkein kuin itsekseen.