Part 8

-- En tiedä, mitä kaaos on enkä myöskään, mitä Midiani, mutta se kuuluu niin hyvältä... Ajatelkaas, etten lausu sitä ennenkuin ensi pyhänä. Luen sitä koko viikon. Sitten pyysin neiti Rogersonin -- sillä rouva Lynde oli liian kaukana -- näyttämään minulle teidän kirkonpenkkinne. Istuin niin hiljaa kuin suinkin voin, ja tekstinä oli Ilmestyskirjan kolmas luku, toinen ja kolmas värssy. Se oli kamalan pitkä teksti. Jos minä olisin pastori, valitsisin pieniä, mukavia tekstejä. Myöskin saarna oli kauhean pitkä. Sen piti kai soveltua tekstiin, ymmärrän minä. Mutta huvittava hän ei ollut. Hänessä on kai se vika, ettei hänellä ole hitustakaan mielikuvitusta... En paljoakaan kuunnellut häntä. Annoin ajatusteni lentää ja ajattelin niin paljon uutta ja ihmeellistä...

Marillalla oli sellainen avuton tunne, että hänen pitäisi läksyttää Annaa kaikesta tästä. Mutta häntä pidätti se kieltämätön tosiasia, että koko joukko siitä mitä Anna oli sanonut, varsinkin pastorin saarnoista ja herra Bellin rukouksista, oli samaa mitä hän itse oli sydämensä syvyydessä ajatellut vuosikausia. Hänestä melkein tuntui siltä, kuin olisivat nämä salaiset, ilmilausumattomat arvostelevat ajatukset äkkiä saaneet näkyväisen muodon tässä pienessä laiminlyödyn ihmiskunnan vesassa, joka nyt aivan ujostelematta esitti syytöksiään.

XII.

JUHLALLINEN LUPAUS.

Vasta seuraavana perjantaina Marilla kuuli jutun kukitetusta hatusta. Hän tuli kotiin rouva Lynden luota ja pani heti Annan tilille.

-- Anna, rouva Lynde väittää, että sinä olit kirkossa viime sunnuntaina hattu mitä naurettavimmalla tavalla koristettuna orjanruusuilla ja voikukilla. Kuinka voi mieleesi juolahtaa tuollainen hullu päähänpisto? Varmaan näytit variksenpelätiltä.

-- Niin, tiedän kyllä, ettei keltainen ja heleänpunainen pue minua... alkoi Anna.

-- Pukea ja pukea! Kenen luulet siitä piittaavan? Kukat hatussasi, ne ne olivat naurettavia, samantekevää mitä väriä ne olivat. Sinä olet ylenmäärin kärsivällisyyttä koetteleva lapsi.

-- En voi käsittää, miksi on naurettavampaa kantaa kukkia hatussa kuin puvussa, huomautti Anna. -- Niin monella pikku tytöllä siellä oli kukkakimppuja kiinnitettyinä nuppineuloilla leninkiin. Mitä eroa siinä on?

Marilla ei kuitenkaan ollut halukas antamaan joittenkin viekkaitten vertailujen johtaa harhaan arvosteluaan.

-- Sinun ei pidä vastata minulle noin, Anna. Menettelit joka tapauksessa hyvin tyhmästi -- älä enää koskaan tee mitään sellaista! Rouva Lynde luuli, että hän vaipuisi maan alle nähdessään sinun tulevan tuollaisessa kumman näköisessä asussa. Hän ei voinut päästä niin lähelle sinua, että hän olisi voinut käskeä sinun ottamaan ne pois, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hän sanoo, että ihmiset pitivät siitä hirveätä ääntä... He tietysti luulivat, ettei minulla ollut sen enempää älyä, kun annoin sinun käydä pyntättynä tuolla tavoin.

-- Ah, kuinka pahoillani olen, sanoi Anna kyynelsilmin. -- En ikinä luullut teidän panevan sitä pahaksenne... Ruusut ja voikukat olivat niin suloisia, että luulin niitten näyttävän oikein somilta hatussani. Niin monen muun pikkutytön hatussa oli tekokukkia. -- Pelkään, että aiheutan teille kauhean paljon huolta ja vaivaa. Ehkä teidän mieluummin pitäisi lähettää minut takaisin lastenkotiin? Se olisi hirveätä, en luule, että voisin sitä kestää, saisin varmaankin keuhkotaudin, niin laiha kun olen... Mutta no olisi kuitenkin parempi kuin olla alituiseksi kiusaksi teille...

-- Loruja, sanoi Marilla, itseensä suuttuneena siitä, että oli saattanut tytön itkemään. -- En todellakaan tahdo lähettää sinua takaisin lastenkotiin. Kaikki, mitä haluan, on vain, että käyttäydyt kuin muutkin pikku tytöt etkä tee itseäsi naurettavaksi. Älä nyt enää itke, niin saat kuulla jotain hauskaa! Diana Barry on tullut tänään kotiin. Menen sinne kuulemaan, saanko lainata rouva Barrylta hameen kaavaa, ja jos haluat, voit tulla mukaan ja tutustua Dianaan.

Anna nousi ylös ristissä käsin ja kyynelten vielä kimallellessa poskipäillä; pesuriepu, joka hänen piti kääriä kokoon, putosi lattialle hänen sitä huomaamattaan.

-- Oi, Marilla, minua niin pelottaa! Nyt, kun tuo hetki todella lähestyy, olen niin peloissani! Ajatelkaas, jos ei hän pitäisikään minusta! Se olisi koko elämäni murheellisin pettymys.

-- No no, älähän nyt niin hätäile! Ja jätä pois tuollaiset pitkät sanat! Ne kuuluvat niin hullunkurisilta pienen tytön suusta. Mutta kaikki riippuu hänen äidistään. Jos ei hän pidä sinusta, niin on samantekevää, olipa Diana sinuun miten ihastunut tahansa. Jos hän on kuullut puhuttavan siitä, kuinka sinä hyökkäsit rouva Lynden kimppuun ja että sinä menit kirkkoon voikukkia hatussa, niin en tiedä, mitä hän sinusta ajattelee... Katso, että käyttäydyt kohteliaasti ja kiltisti ja varo tuomasta ilmi ajatuksiasi tuolla ihmeellisellä tavallasi... Voi minun päiviäni -- luulenpa, että tyttöhupelo vapisee!

Anna vapisi todellakin. Hänen kasvonpiirteensä olivat kalpeat ja jännittyneet.

-- Ah, Marilla, tekin olisitte kiihtynyt, jos pian tapaisitte pienen tytön, jonka toivoisitte tulevan parhaaksi ystäväksenne -- ja sitten hänen äitinsä ei ehkä pitäisikään teistä, sanoi hän kiireesti rientäessään hattuaan hakemaan.

He menivät Mäntymäelle oikotietä pitkin suoraan puron yli ja pientä metsäistä rinnettä ylös. Rouva Barry tuli avaamaan, kun Marilla oli naputtanut keittiön ovelle. Hän oli pitkä, mustasilmäinen ja mustatukkainen nainen, suun ympärillä päättäväinen piirre. Hänen sanottiin olevan hyvin ankaran lapsilleen.

-- Hyvää päivää, Marilla, sanoi hän sydämellisesti. -- Käy sisään! Voin arvata, että tämä on se pikku tyttö, jonka olet ottanut luoksesi?

-- Niin, tämä on Anna Shirley, sanoi Marilla.

-- A:lla kirjoitettuna lopussa, kuiskasi Anna, miten tuskainen ja kiihtynyt hän tunsikin olevansa, oli lujasti päättänyt, ettei mitään väärinkäsitystä saisi syntyä tässä tärkeässä kohdassa.

Rouva Barry, joka joko ei kuullut tai ymmärtänyt, otti häntä vain kädestä ja sanoi ystävällisesti:

-- Kuinka voit?

-- Ruumiini voi hyvin, vaikka sieluni onkin kovin järkytetty -- kiitos kysymästä, vastasi Anna vakavasti. Syrjään Marillalle hän lisäsi kuuluvasti kuiskaten: -- Tämähän ei liene ollut mitään vaarallista, Marilla?

Diana istui sohvalla lukien kirjaa, jonka hän pudotti vieraiden astuessa sisään. Hän oli hyvin soma pikku tyttö, jolla oli äidin mustat silmät ja tukka, ruusuiset posket ja iloinen kasvojen ilme, jonka hän oli perinyt isältään.

Tämä on minun pikku tyttöni, Diana, sanoi rouva Barry. -- Diana, sinä voit viedä Annan kanssasi puutarhaan ja näyttää hänelle kukkasi. Se on sinulle paljon hyödyllisempää kuin istua siinä nenä kirjassa. Hän lukee aivan liian paljon -- tämä sanottiin Marillalle, kun pikku tyttö oli poistunut -- enkä voi häntä estää, sillä hänen isänsä on hänen puolellaan. Aina hän rasittaa silmiään lukemisella. Olen iloinen, jos hän saa leikkitoverin -- ehkä hän sitten viihtyy enemmän ulkona.

Ulkona puutarhassa, auringonlaskun lempeässä hohteessa, mikä valui puutarhan toista sivua varjostavien vanhojen, tummien honkien välitse, seisoivat Anna ja Diana, ujosti katsellen toisiaan mitä koreimman tulenkeltaisen liljaryhmän ylitse.

Barryn puutarha oli varjoisa ja tuoksuva suojapaikka, niin täpötäynnä kukkia, että se jokaisena muuna vähemmän tärkeänä hetkenä olisi lumonnut Annan sydämen. Sitä ympäröivät muhkeat vanhat piilipuut ja korkeat männyt, joitten juurella hoidettiin niitä kukkia, jotka rakastavat varjoa. Somat, kiemurtelevat hiekkakäytävät, näkinkengillä sievästi reunustetut, halkoivat sitä kuin kosteat punaiset nauhat, ja kukkalavoissa niitten välillä versoi joukko vanhanaikuisia kukkia villissä uhkeudessaan.

Siellä oli valkeita ja punaisia palavia sydämiä ja suuria, korean karmosininpunaisia piooneja, uhkeita resedoja ja kirkkaansinisiä kellokukkia, kasteisia, ihanasti tuoksuvia kiulukoita, heleänpunaisia, sinisiä ja valkeita akileioja ja junakeltaisia kehäkukkia, kokonaisia mättäitä sinipunervia saksankatajia, minttuja ja lavendeleja, tuoksuherneitä kaikissa kalpeissa ja hienoissa vivahduksissa, tulipunaisia krasseja ja komeita kurjenmiekkoja, joitten miellyttävät ääriviivat erottuivat runsaskukkaisia deutsiapensaita vasten. Se oli puutarha, jossa auringonpaiste viivähti ja mehiläiset surisivat ja tuulenhenki aivan talttuneena suhisi ja sihisi kaiken vehreyden ja kukkaisloiston keskellä.

-- Ah, Diana, sanoi Anna viimein ja alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, luuletko -- luuletko, että voit pitää minusta pikku hiukkasen -- siksi paljon, että voit tulla ystävättärekseni?

Diana nauroi. Diana nauroi aina ennenkuin hän sanoi jotain.

-- Varmasti luulen, sanoi hän epäröimättä. -- Olen hirveän iloinen, että sinä olet jäänyt Vihervaaralle. Minulla tulee olemaan hupaista, kun on joku, jonka kanssa leikkiä, ei ole yhtään tyttöä täällä lähistöllä, jonka kanssa voisin leikitä, ja sisareni eivät ole kyllin suuria.

-- Tahdotko vannoa aina, aina olevasi minun ystäväni? kysyi Anna innokkaasti.

Diana näytti kauhistuneelta.

-- Vannominenhan on hirveän rumaa, sanoi hän moittivasti.

-- Äh, ei -- ei sellainen vannominen, jota minä tarkoitan. Vannomista voi olla kahta lajia, kuten tiedät.

-- Olen kuullut puhuttavan vain yhdestä lajista, vastasi yhä vielä epäluuloinen Diana.

-- Niin, näetkös, on toinenkin laji. Ja se ei ole ensinkään syntistä. Se merkitsee vain, että annetaan juhlallinen lupaus. Se ei ole vaarallista.

-- No niin, senhän voin tehdä, sanoi Diana melkoisesti keventyneenä. -- Kuinka se tapahtuu?

-- Ojennamme toisillemme kätemme -- kas näin, sanoi Anna vakavasti. -- Mutta sen pitäisi oikeastaan tapahtua juoksevan veden yli. Kuvitelkaamme, että tämä hiekkakäytävä on juokseva vesi. Nyt minä sanelen valan. Minä lupaan ja vannon juhlallisesti olevani uskollinen parhaalle ystävälleni, Diana Barrylle, niin kauan kuin aurinko ja kuu kiertävät rataansa... Sano nyt sinä samoin ja pane minun nimeni omasi tilalle.

Diana toisti valan hihittäen aluksi ja lopuksi. Sitten hän sanoi:

-- Sinä olet metka tyttö, Anna. Olin kyllä kuullut ennenkin, että sinä olisit omituinen. Mutta luulen, että tulen pitämään sinusta oikein paljon.

Kun Marilla ja Anna menivät kotiin, saattoi Diana heitä portaalle asti. Molemmat pikku tytöt kulkivat käsivarret kiedottuina toistensa ympäri.

Puron luona he jättivät liikuttavat jäähyväiset toisilleen monta kertaa luvattuaan tavata toisensa seuraavana iltapäivänä leikkiäkseen.

-- No, tapasitko Dianassa sukulaissielun? kysyi Marilla heidän kulkiessaan puutarhan kautta Vihervaaralle.

-- Oi kyllä, huokasi Anna, onnellisen tietämättömänä Marillan kysymyksen ivallisuudesta. -- Oi, Marilla, olen tällä hetkellä Prinssi Edvardin saaren onnellisin tyttö.

Vakuutan teille, että luen tänä iltana rukoukseni mitä vilpittömimmällä sydämellä. Diana ja minä rakennamme leikkituvan koivuhakaan huomenna. Saanko pitää ne rikkinäiset posliininpalaset, jotka ovat ulkona halkopihalla?

Dianan syntymäpäivä on helmikuussa ja minun maaliskuussa. Eikö se ole hyvin ihmeellinen yhteensattuma?

Diana lainaa minulle erään kirjan luettavaksi. Se on kamalan hauska ja äärettömän jännittävä. Hän näyttää minulle kaukana metsässä paikan, jossa kasvaa Vanamoja. Eikö teidänkin mielestä Dianalla ole hyvin sielukkaat silmät... Diana opettaa minua laulamaan laulun, jonka nimi on "Nelly kori kainalossa". Hän antaa minulle taulun ripustettavaksi huoneeni seinälle, se on niin ihastuttavan soma -- kaunis neiti vaaleansinisessä silkkipuvussa. Hän on saanut sen eräältä ompelukoneasiamieheltä. Kunpa minullakin olisi jotain antamista Dianalle!...Olen tuumaa pitempi kuin Diana, mutta hän on minua paljon lihavampi; hän sanoo, että hän mielellään haluaisi laihtua, sillä silloin tulee sirommaksi, mutta pelkään hänen sanoneen sen vain, jotta minä en olisi pahoillani... Joka ainoa päivä menemme meren rannalle poimimaan näkinkenkiä. Portaan vieressä olevaa lähdettä olemme päättäneet nimittää Metsänymfin lähteeksi. Eikö se ole hieno nimi? Olen kerran lukenut sadun lähteestä, jolla oli tuo nimi. Nymfi on kai jonkinlainen täyskasvuinen keijukainen luulisin...

-- Niin, kunhan et vain lörpöttelisi Dianaa kuoliaaksi, sanoi Marilla. -- Mutta eräs asia on paras painaa mieleesi, Anna. Et saa leikkiä koko aikaa, etpä suurinta osaakaan siitä. Sinulla on askareesi toimitettavana, ja ne on tehtävä ensin.

Annan onnenmalja oli täysi, ja Matthew saattoi sen vuotamaan yli laitojen. Hän oli juuri tullut kotiin käytyään kauppapuodissa, ja hän veti hämillään taskustaan pienen tötterön ja ojensi sen Annalle, katsahtaen samalla rukoilevasti sisareensa.

-- Kuulin sinun kerran sanovan, että pidit suklaakaramelleista, kas tässä saat muutamia, sanoi hän.

-- Kas sepä vasta oiva keksintö, sanoi Marilla. -- Nyt hän pilaa sekä hampaansa että vatsansa. No niin, lapsi, älä näytä niin onnettomalta. Saat tietenkin syödä ne, kun kerran Matthew on ne ostanut. Hänen olisi paremminkin pitänyt antaa sinulle piparminttukaramelleja. Ne ovat terveellisempiä. Älä nyt tee itseäsi sairaaksi syömällä ne kaikki yhdellä kertaa.

-- Ah ei, en varmastikaan, sanoi Anna innokkaasti. -- Syön vain yhden ainoan tänä iltana, Marilla. Ja enkö saisi antaa Dianalle niistä puolet? Toinen puoli maistuu kaksinkerroin hyvältä, jos saan antaa muutamia hänelle. Oi, kuinka hauskaa on ajatella, että minulla on jotain annettavaa hänelle!

-- On kuitenkin sanottava tytön kiitokseksi, sanoi Marilla Annan mentyä ylös vinttikamariinsa, että ahne hän ei ole. Siitä olen iloinen, sillä ahneet lapset ovat minun kauhistukseni... Hyvänen aika, on vain kolme viikkoa siitä kuin hän tuli, ja minusta tuntuu jo kuin olisi hän ollut täällä aina. En osaa kuvitella taloa ilman häntä. Älä nyt taas ota tuota ilmettä "mitäs minä sanoin?", Matthew. Se on naisellakin jo kyllin vihaksipistävä, mutta miehellä suorastaan sietämätön. Olen varsin halukas tunnustamaan olevani iloinen siitä, että suostuin pitämään tyttöpahasen ja että pidän enemmän hänestä päivä päivältä -- mutta älä kuvittele, että se on sinun ansiosi, Matthew kulta.

XIII.

ILOISIA TOIVEITA.

-- Annan pitäisi tulla sisään ja istuutua käsityönsä ääreen, sanoi Marilla, katsoen kelloa ja siitä ulos väkevään iltapäiväauringon paisteeseen, jonka kesäisessä helteessä kaikki tuntui tylsistyvän.

-- Hän jäi leikkimään Dianan kanssa puoli tuntia pitemmäksi aikaa kuin minä annoin luvan, ja nyt hän on hypähtänyt halkopinolle istumaan ja lavertelee Matthew'n kanssa, ja hänen suunsa käy kuin myllynratas, vaikka hän varsin hyvin tietää, että hänen pitäisi olla täällä sisällä ompelemassa. Ja hän seisoo tietysti ja kuuntelee tyttöä kuin toinen hupakko -- mitä enemmän tyttö lörpöttelee ja mitä kummallisempia asioita hän kertoo, sitä ihastuneempi on hän, se kyllä näkyy. Anna Shirley, tule sisään heti paikalla, etkö kuule, kun huudan.

Joukko lyhyitä ja kovia naputuksia länsi-ikkunaan -- ja Anna tuli lentäen pihalle loistavin silmin, poskilla heikko punerrus ja valtoimet hiukset liehuen jälessä kuin kullanpunainen lyhde.

-- Oi, Marilla, huudahti hän hengästyneenä, ensi viikolla on sunnuntaikoulun huvimatka -- se tehdään herra Andrew'n niitylle, aivan lähelle Tummaa, päilyvää aallokkoa! Johtajan rouva Bell ja rouva Lynde laittavat jäätelöä -- ajatelkaahan vain, Marilla -- jäätelöä! Ah, kulta Marilla, saanhan mennä mukaan?

-- Oleppas hyvä ja katso kelloa, Anna. Mihin aikaan käskin sinun tulemaan sisään?

-- Kello kaksi -- ajatelkaas, miten hauskaa tulee olemaan huviretkellä, Marilla! Ja saanhan mennä mukaan? En ole ollut koskaan mukana millään huviretkellä -- olen vain uneksinut sellaisista, mutta --

-- Niin, käskin sinun olla täällä kello kaksi, ja nyt se on neljännestä vailla kolme. Olisipa mukava tietää, mikset sinä tottele minua, Anna?

-- Ah, kyllä se oli tarkoitukseni... Mutta meillä oli niin suunnattoman hauskaa Satakielenpesässä. Ja sittenhän minun täytyi kertoa Matthew'lle huviretkestä. Matthew, hän kuuntelee minua niin mielellään, hän... Voi, saanhan mennä mukaan?

-- Saat oppia vastustamaan kiusausta Satakielensisään tai miksi sitä nyt sanoit... Kun määrään sinulle ajan, milloin on tultava kotiin, et saa tulla kolme neljännestä myöhemmin. Ja kaikella on aikansa -- myös juttuamisella niitten kanssa, jotka mielellään kuuntelevat... Mitä tulee huviretkeen, niin luonnollisesti saat olla siinä mukana. Olethan pyhäkoulun oppilas, enkä minä tahdo kieltää sinua, kun kaikki muut pikku tytöt saavat mennä mukaan.

-- Mutta -- mutta -- sopersi Anna, Diana sanoo, että jokainen ottaa mukaansa eväskorin. Minähän en osaa laittaa mitään ruokaa, Marilla, ja -- niin, minulle ei merkitse niin paljon olla huviretkellä ilman puhvihihoja, mutta olisin hirveän pahoilla mielin, ellei minulla olisi eväskoria... Se on painanut mieltäni aina siitä pitäen, kun Diana puhui siitä minulle.

-- Sen ei tarvitse kauempaa painaa mieltäsi. Minä laitan korin kuntoon sinulle.

-- Ah, sinä herttainen, kulta Marilla! Oi, kuinka kiltti olet minulle! Oi, kuinka olen sinulle kiitollinen!

Näiden ah- ja oi-huudahdusten jälkeen Anna heittäytyi Marillan kaulaan ja suuteli ihastuneena hänen sisäänpainuneita poskiaan. Ensi kertaa koko Marillan elämässä lapsenhuulet koskettivat vapaaehtoisesti hänen kasvojaan. Jälleen häntä värähdytti jokin samalla kertaa outo ja suloinen tunne... Salaa hän piti paljonkin Annan äkillisestä hyväilynpuuskasta -- mikä luultavasti oli syynä siihen, että hän sanoi sangen yrmeästi:

-- Kas niin, nyt se saa riittää... Näen mieluummin sinun tekevän, mitä sinulle käsketään. Mitä sitten tulee ruuanlaittoon, niin aion opettaa sinulle ensi alkeet jonakuna päivänä. Mutta sinä olet niin ajattelematon ja huimapäinen, Anna, että olen tahtonut odottaa nähdäkseni, etkö ensin vähän talttuisi, ennenkuin alotan. Sinun on pidettävä ajatuksesi kurissa, jos seisot hellan ääressä, eikä käy päinsä vaipua haaveiluihin, kun on vatkattava pannukakkua. Hae nyt tilkkumattosi esiin ja valmista ruutusi, ennenkuin teeaika tulee.

-- Minä en pidä tilkkumatosta, sanoi Anna nyrpeänä, hakiessaan esille työkorinsa ja istuutuessaan huoahtaen punaisen ja valkoisenkirjavan kangastilkkukasan eteen. Jokin ompelulaji voisi kyllä olla hauskaa, mutta tämä on hirmuisen yksitoikkoista. Ruutu liitetään ruutuun, mutta kuitenkin tuntuu siltä kuin ei koskaan päästäisi mihinkään. Toivoisin ajan rientävän yhtä nopeasti ruutuja yhteen ommellessa kuin Dianan kanssa leikkiessä. Saatte uskoa, Marilla, että meillä on hauskaa päivisin!... Minun asiani on enimmäkseen keksiä, mitä teemme, mutta sen teen niin sydämen halusta. Diana on niin kauhean kiltti ja mainio kaikessa muussa. Tiedättehän tuon pienen maakaistaleen toisella puolen puroa, joka virtaa meidän ja Dianan isän maitten välillä? Se kuuluu pyhäkoulun johtajalle, ja yhdessä kulmassa on valkeitten koivujen muodostama pieni piiri -- romanttisin paikka, mitä ajatella voi, Marilla. Siellä on Dianan ja minun leikkitupa. Me sanomme sitä Satakielenpesäksi. Eikö se olekin runollinen nimi? Makasin hereillä ja mietin koko yön, ennenkuin keksin sen. Sitten, juuri kun minun piti nukkua, se välähti kuin iskettynä. Diana hurmaantui kuullessaan sen. Siellä on niin monta sievää laululintua puissa yltympäriinsä.

Olemme järjestäneet talomme hienosti, sen saatte uskoa, Marilla. Teidän pitää tulla katsomaan sitä -- eikö niin? Meillä on suuria mukulakiviä, aivan sammalten peittämiä, tuoleina, ja lautoja, jotka on asetettu puusta puuhun hyllyjen asemasta. Ja niillä on meidän koko pöytäkalustomme. Siihen kuuluu tietysti vain kokoonhaalittuja posliininpalasia, mutta onhan maailman helpoin asia kuvitella niiden olevan lautasia ja vateja. Siellä on muuan kulhon kappale, joka on koristettu punaisilla ja keltaisilla kukilla ja on erikoisen kaunis. Se on meidän vierashuoneessamme, ja siellä on meillä myöskin keijukaisten kuvastin. Diana on löytänyt sen heidän kanakoppinsa takaa. Se on aivan täynnä sateenkaaria -- loistaa ja välkehtii niin kauniisti -- ja Dianan äiti sanoi, että se on kuulunut kattolamppuun, joka heillä kerran on ollut. Mutta me kuvittelemme, että keijukaiset kadottivat sen kerran, kun he pitivät pitoja, jonka vuoksi nimitämme sitä keijukaisten kuvastimeksi.

Matthew on luvannut tehdä meille pöydän. Pientä pyöreätä lampea herra Barryn haassa me nimitämme Kirkassilmäksi. Siellä olen istunut ja lukenut kirjaa, jonka Diana on minulle lainannut. Se oli hyvin jännittävä kirja, Marilla. Siinä oli viisi kosijaa, jotka kilpailivat hänen kädestään -- sankarittaren... Minä olisin iloinen, kun minulla olisi edes yksi. Hän oli hyvin kaunis, ja hän sai kestää suuria koettelemuksia. Niin pian kuin hänelle jotain sattui, niin hän pyörtyi... Olisi hauskaa osata pyörtyä, eikö totta, Marilla? Se olisi niin mielenkiintoista... Mutta minä olen kauhean terve, vaikka olen niin laiha. Luulen muuten, että olen alkanut lihoa, vai kuinka? Joka ikinen aamu noustessani ylös katselen kyynärpäitäni nähdäkseni eikö sinne ilmesty kuoppia.

Diana saa piakkoin uuden puvun -- siihen laitetaan puolilyhyet hihat. Sen hän panee ylleen huviretkelle. Ah kunpa vain olisi kaunis ilma ensi keskiviikkona! En luule että kykenisin kestämään sitä surua, että jotain tapahtuisi, mikä estäisi minua tulemasta mukaan huviretkelle. Tietysti eläisin sen jälkeenkin -- mutta surisin hirveästi... Ajatelkaas, he soutelevat veneissä Tummalla, päilyvällä aallokolla, ja siellä on jäätelöä -- siitähän olen jo puhunut. En ole koskaan maistanut jäätelöä. Diana koetti selittää, minkälaista se on, mutta jäätelö kuulunee niihin asioihin, joista ei voi saada edes mielikuvaa...

-- Anna, olen katsonut kelloon, ja sinä olet nyt laverrellut kymmenen minuttia, sanoi Marilla. -- Nyt olisi tosiaankin huvittavaa nähdä, osaatko vaieta yhtä kauan.

Anna vaikeni -- melkein yhtä kauan. Mutta jälellä olevat viikon päivät: hän puhui huviretkestä, ajatteli huviretkeä ja uneksi huviretkestä.' Lauantaina satoi, ja hän joutui vähitellen niin järjettömän tuskan valtaan siitä, että sadetta kestäisi keskiviikkoon asti, että Marilla antoi hänen ommella ylimääräisen ruudun tilkkumattoon rauhoittaakseen hänen hermojaan.

Sunnuntaina kirkosta palatessa uskoi Anna Marillalle, että koko hänen ruumiinsa oli käynyt kylmäksi mielenliikutuksesta, kun pastori kuulutti huviretken saarnastuolista.

-- Oi, kuinka selkäpiitäni karmi, Marilla! Ennenkuin silloin en todella voinut uskoa, että huviretkestä todella tulisi totta. Olin niin peloissani, että olin vain kuvitellut kaikki tyyni. Mutta kun pastori sanoo saarnastuolista jonkun asian, niin on kait pakko se uskoa.

-- Sinä syvennyt aivan liiaksi siihen, mikä kulloinkin askarruttaa mielikuvitustasi, Anna, sanoi Marilla huoaten. -- Pelkään, että saat nähdä monen toiveesi murskautuvan myöhemmin elämässäsi.

-- Ah, Marilla, puolet huvistahan on siinä, että saa iloita jostain asiasta etukäteen! huudahti Anna. -- Voihan sattua ettei saakaan itse asiaa, mutta eihän mikään voi estää halajamasta ja toivomasta sitä! Rouva Lyndellä on tapana sanoa: "Autuaita ovat ne, jotka eivät odota mitään, sillä he eivät pety." Mutta minun mielestäni olisi pahempi olla odottamatta mitään kuin pettyä.

Marillalla oli kuten tavallisesti ametistirintaneulansa kirkossa. Hän piti sitä aina kirkossa. Hän olisi pitänyt eräänlaisena pyhänhäpäisynä sen kotiin jättämistä -- yhtä anteeksiantamattomana kuin jos hän olisi unohtanut Uuden testamenttinsa tai kolehtirahan.

Tämä ametistirintaneula oli Marillan arvokkain omaisuus. Eräs merimies-setä oli lahjoittanut sen hänen äidilleen, joka vuorostaan oli lahjoittanut sen Marillalle. Se oli vanhanaikuinen, pitkulainen rintaneula, joka sisälsi erittäin kauniiden ametistien kehystämän kiharan äidin tukasta. Marillalla oli liian vähän jalokivientuntemusta ymmärtääkseen, kuinka hienoja ametistit itse asiassa olivat, mutta hän piti niitä hyvin aistikkaina ja tiesi varsin hyvin, kuinka kauniisti niiden sinipunerva hohde erottautui kaulan luona ruskeata silkkileninkiä vasten, vaikkei hän voinutkaan nähdä itse neulaa.

Annan oli vallannut mitä voimakkain ihailu, kun hän näki koristeen ensi kerran.