Part 7
Anna istui keltaisella tuolilla ikkunan edessä ja katseli surumielisesti ulos puutarhaan. Hän näytti kovin pieneltä ja onnettomalta, ja Matthew tunsi piston sydämessään. Hän sulki hiljaa oven ja meni varpaillaan hänen luokseen.
-- Anna, hän kuiskasi, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan, miten on laitasi, typykkäiseni?
Anna hymyili laimeasti.
-- Oh, oikein hyvin. Kuvittelen aika tavalla, ja sillä tavoin saa aina ajan paremmin kulumaan. Tietenkin on koko lailla yksinäistä. Mutta on kai vain hyvä tottua siihen ajoissa.
Anna hymyili jälleen kalpeata hymyään ajatellessaan edessään olevia pitkiä vuosia, jotka hänen pitäisi viettää suljettuna yksinäiseen koppiin.
Matthew muisti, että se, mitä hänellä oli sanottavaa, piti sanoa viipymättä, siltä varalta että Marilla palaisi odottamattoman aikaisin lehmien hausta.
-- Kuulehan, pikku typykkä, eikö sinun mielestäsi olisi hyvä tehdä tuo, että pääsisit siitä? kuiskasi hän. -- Sinun on kuitenkin pakko tehdä se, Anna, sillä Marilla tietää, mitä hän tahtoo, saat uskoa, ja hän ei koskaan peruuta, kun hän on jotain sanonut... Tee pois se, niin se on tehty.
-- Tarkoitatteko, että minun tulee pyytää anteeksi rouva Lyndeltä?
-- Niin -- pyytää anteeksi, se on juuri oikea sana, sanoi Matthew. -- Tee hänelle mieliksi, niin on kaikki taas hyvin -- sitähän täytyy kylläkin koettaa tehdä tässä elämässä, näetkös.
-- Tietysti voisin tehdä sen, kun pyydätte minua, sanoi Anna miettiväisesti. -- Ja nyt voin hyvällä omallatunnolla sanoa olevani pahoillani, sillä pahoillani _olen_. Mutta en ollut sitä eilen illalla. Olin niin vihoissani... ja sitä kesti koko yön. Mutta aamulla se oli ohi. En ollut enää kiukkuinen? ja suuttunut -- minulla oli vain sellainen ilkeä tunne, että _olin ollut_ vihainen... Häpesin itseäni niin. Mutta en voinut mennä puhumaan siitä rouva Lyndelle. Se olisi ollut liian nöyryyttävää. Sentähden päätin mieluummin istua täällä koko elämäni ajan kuin tehdä niin... Mutta kuitenkin -- _teidän_ vuoksenne teen mitä hyvänsä -- jos kovin sitä haluatte...
-- Voit hyvin käsittää, että haluan... On niin kauhean yksinäistä tuolla alhaalla ilman sinua. Mene nyt alas ja anna kauniisti kättä ja pyydä anteeksi.
-- Kai minun täytyy, sanoi Anna nöyrästi. -- Niin pian kuin Marilla tulee sisään, sanon hänelle, että olen kulunut.
-- Se on hyvä -- tee vain niin, typykkäni. Mutta älä sano Marillalle, että minä olen sekaantunut asiaan, joka ei kuulu minulle...
-- Villit hevosetkaan eivät voisi vetää salaisuuttani päivänvaloon, lupasi Anna juhlallisesti. Kuinka muuten villit hevoset menettelisivät vetääkseen jonkun salaisuuden päivänvaloon?
Mutta Matthew oli jo mennyt, melkein kauhistuneena hyvästä onnestaan. Hän laittautui vikkelästi hevoshaan takimaiseen osaan, jotta sisar ei aavistaisi, mitä hän oli toimittanut. Marilla itse sai kotiin tultuaan kokea miellyttävän yllätyksen kuullessaan valittavan äänen huutavan "Marilla" kaidepuun yli.
-- No-o? sanoi hän ja meni eteiseen.
-- Olen pahoillani, että suutuin ja käyttäydyin epäkohteliaasti, ja haluan mielelläni mennä pyytämään rouva Lyndeltä anteeksi.
-- Sitä kelpaa kuulla. -- Marillan juro ääni ei antanut lainkaan ilmi sitä helpotusta, jota hän tunsi. Hän oli kulkenut ja tuuminut, mihin maailmassa hän ryhtysi, ellei Anna myöntyisi. -- Haen sinut mukaani, kun olen lypsänyt.
Lypsyn jälkeen nähtiin siis Marillan kulkevan nuoren neitinsä kanssa maantietä alas, edellinen suorana ja voitonriemuisena, jälkimäinen painunein päin ja surkein ilmein. Mutta hetkisen kuluttua Annan murhemieli katosi kuin taikaiskusta. Hän kohotti päätään ja sipsutti eteenpäin kevein askelin; katseensa hän piti suunnattuna auringonlaskuun, ja koko hänen olemuksensa oli ikäänkuin eräänlaisen hillityn iloisuuden vahassa.
Marilla pani merkille muutoksen moittivin katsein. Tämä ei ohut se katuvainen parannuksentekijä, jonka hän halusi viedä syvästi loukkaantuneen rouva Lynden eteen.
-- Mitä sinä nyt ajattelet, Anna? kysyi hän tiukasti
-- Ajattelen, mitä sanon rouva Lyndelle, vastasi Anna uneksien.
Tämähän oli tyydyttävää tai olisi ainakin pitänyt olla. Mutta Marilla ei saanut karkoitetuksi ajatusta, että jokin hänen rangaistusohjelmassaan alkoi mennä vinoon... Annan ei todellakaan tarvinnut näyttää niin ihastuneelta ja tyytyväiseltä.
Ja ihastuneelta ja tyytyväiseltä Anna näytti yhä jatkuvasti, kunnes he olivat ehtineet rouva Lynden luo, joka istui ja kutoi kynttilänsydänlankaa keittiönikkunansa ääressä. Silloin katosi iloisuus. Murtunutta katumusta voi lukea joka piirteestä. Ennenkuin sanaakaan oli ennätetty vaihtaa, vaipui Anna äkisti polvilleen ällistyneen Rakel rouvan eteen ja ojensi rukoillen kätensä.
-- Ah, rouva Lynde, olen niin hirveästi pahoillani, sanoi hän vapisevalla äänellä. -- En voi tuoda ilmi kaikkea, mitä tunnen -- ei, en vaikka käyttäisin siihen koko sanakirjan... Voitte kuvitella mielessänne. Käytökseni oli hirvittävää ja miten pahoin sitten menettelin kilttejä ystäviäni Matthew'ta ja Marillaa kohtaan, jotka ovat antaneet minun jäädä Vihervaaralle, vaikka en ole poika. Olen kauhean ilkeä ja kiittämätön tyttö, ja ansaitsen, että minua rangaistaan ja minut karkoitetaan ainaiseksi kunniallisten ihmisten joukosta... Tein hyvin huonosti pannessani pahakseni sen, että te sanoitte minulle totuuden. Sehän oli totuus, joka ikinen sana, jonka sanoitte, oli totta... Tukkani on punainen, ja minä olen kesakkoinen ja laiha ja ruma. Se, minkä teille sanoin, oli myöskin totta, mutta minun ei olisi pitänyt sanoa sitä. Ah rakas, kiltti rouva Lynde, suokaa minulle anteeksi! Jos vastaatte kieltävästi, tulen kantamaan surua koko elämäni pitkän. Ja eihän teillä ole sydäntä tuottaa sellaista surua pienelle orvolle tyttörukalle, eihän -- vaikkakin hänellä on kauhean vaikea luonne... Ah ei, sitä te ette varmaankaan tahdo. Olkaa niin herttaisen kiltti ja sanokaa, että suotte minulle anteeksi, rouva Lynde!
Anna risti kätensä, taivutti päänsä ja odotti tuomion julistusta.
Ei voinut erehtyä tämän rukouksen vilpittömyydestä -- se ilmaisihe hänen äänensä jokaisessa väreessä, ja sekä Marilla että rouva Lynde oivalsivat sen rehellisen sävyn. Mutta edellinen ymmärsi myöskin -- ja se suututti häntä mitä suurimmassa määrässä -- että Anna todenteolla nautti tästä nöyryytyksen ja alennuksen tilasta ja hekumoi noissa ylen mahtipontisissa tunteissa, joihin ne voivat antaa aihetta. Missä oli terveellinen rangaistus, johon Marilla oli tähdännyt? Anna oli muuttanut sen omalaatuiseksi harvinaiseksi nautinnoksi.
Pohjaltaan hyväluontoinen rouva Lynde, jota ei rasittanut erikoisen terävä huomiokyky, ei nähnyt tätä. Hän huomasi ainoastaan, että Anna oli esittänyt erittäin kaunopuheisen anteeksipyynnön, ja kaikki närkästys suli pois hänen sielustaan. Kaikkine vikoineen ja puutteineen -- pitkävihainen hän ei ollut.
-- Kas niin, nousehan ylös, lapsi kulta! sanoi hän aivan ystävällisesti. -- Tottahan toki annan sinulle anteeksi. Sanoin kai myöskin vähän enemmän kuin minun olisi pitänyt sinulle. Mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan sellainen suorasukainen luonne -- ei maksa vaivaa välittää paljon siitä, mitä minä sanon... Ei voi kieltää, että tukkasi on kauhistuttavan punainen, mutta tunsin kerran tytön -- olin muuten hänen koulutoverinsa -- jonka tukka oli aivan yhtä punainen kuin sinun, kun hän oli aivan nuori; mutta voitko ajatella, kun hän kasvoi isoksi, tummeni se ja tuli kauniin kastanjanruskeaksi. Minua ei hitustakaan ihmetyttäisi, jos sinun tukallesi kävisi samoin -- ei, ei hitustakaan!
-- Oi, rouva Lynde! -- Anna veti syvän henkäyksen noustessaan. -- Te olette herättänyt minussa toivoa -- olen aina pitävä teitä hyväntekijänäni! Oi, minä sietäisin mitä tahansa, jos vain voisin uskoa, että tukkani tulisi kauniin kastanjanruskeaksi, kun kasvan isoksi. Olisi niin paljon helpompaa olla kiltti, jos tukka olisi kauniin kastanjanruskea, ettekö luulekin niin?... Saanko nyt mennä ulos teidän puutarhaanne ja istuutua penkille omenapuiden alle, sillä välin kuin te juttelette Marillan kanssa? Siellä ulkona minulla on niin paljon katseltavaa ja tuumittavaa.
-- Hyvänen aika, lapsukainen, juokse sinä vain! Ja jos tahdot, saat poimia kimpun valkeita kieloja tuolta nurkkauksesta.
Kun ovi sulkeutui Annan jälkeen, nousi rouva Lynde reippaasti sytyttämään lamppua.
-- Sellainen pieni konstikas tenava! Otahan tämä tuoli, Marilla, tämä on mukavampi kuin se, jolla istut, se on täällä vain renkipoikaa varten... Niin, konstikas hän on, mutta hänessä on kuitenkin jotain puoleensavetävää. En enää niin kovin ihmettele, että sinä ja Matthew piditte hänet, kuin ensi alussa -- enkä ole liioin enää niin kauheasti huolissani teidän vuoksenne... Tytöstähän voi sukeutua kylläkin mukiinmenevä. Hänellä on luonnollisesti ihmeellinen tapa lausua ajatuksensa -- kuinka sanoisin? -- hän käyttää niin voimakkaita sanoja... Mutta siitä hän saa tottua pois, nyt kun hän tulee oleskelemaan sivistyneiden ihmisten parissa. Ja kiivas luonne hänellä on, se on selvää, mutta tiedätkö mitä, nulikka, jolla on kiivas luonne, leimahtaa likisti ja rätisee hieman, ja sitten se on ohi, ja sellainen on tuhat kertaa parempi kuin sisukas ja luihu. Herra varjelkoon minua sisukkaista tenavista, sanon minä! Kaiken kaikkiaan, Marilla, en pidä häntä ensinkään hullumpana.
Kun Marilla meni kotiin, tuli Anna ulos puutarhan tuoksuvasta hämärästä valkoinen kielokimppu kädessä.
-- Pyysinhän hienosti anteeksi, eikö totta? kysyi hän ylpeänä heidän kulkiessaan pitkin polkua. -- Arvelin, että kun minun nyt kuitenkin piti se tehdä, niin voin tehdä sen perusteellisesti.
-- Niin, teit sen kylläkin perusteellisesti, sanoi Marilla.
Hän huomasi hämmästyksekseen ja harmikseen, että hän mieluimmin olisi halunnut nauraa tuolle muistolle. Hänellä oli sitäpaitsi epämiellyttävä tunne siitä, että hänen olisi pitänyt antaa Annalle pieni ojennus sen johdosta, että hän oli suorittanut asiansa liiankin hyvin -- mutta sehän olisi ollut naurettavaa. Hän rauhoitti omaatuntoansa sanomalla ankaralla äänellä:
-- Toivottavasti sinun ei tarvitse järjestää useampia tuollaisia anteeksipyyntökohtauksia... Sinun on hillittävä kiivasta luonnettasi, Anna.
-- Niin, se ei olisi lainkaan vaikeata, jos ihmiset vain eivät ärsyttäisi minua ulkomuotoni vuoksi, sanoi Anna huokaisten. -- Muut asiat otan levollisesti, mutta minä olen nyt niin väsynyt alituisesti nielemään vihjauksia punaisesta tukastani, että ihan raivostun... Luuletteko todellakin, että tukkani tulee kauniin kastanjanruskeaksi, kun olen ehtinyt kasvaa suureksi?
-- Sinun ei pitäisi ajatella niin paljon ulkomuotoasi, Anna. Olet varmaankin turhamainen?
-- Enhän voi olla turhamainen, kun tiedän olevani ruma? huomautti Anna. -- Pidän kauniista esineistä, ja minua inhottaa katsoa peiliin ja nähdä ruman olemukseni katsovan takaisin minuun. Silloin minusta tuntuu ikävältä -- aivan samoin kuin minusta tuntuu katsellessani mitä hyvänsä sellaista, mikä ei ole kaunista. Kaikki, mikä ei ole kaunista, on säälittävää.
-- Oh kultaseni, niin vaarallista se ei toki ole, rauhoitti Marilla. -- Kauneus katoaa, mutta hyvyys pysyy, sitä sinun on ajateltava vähän enemmän.
Tämä kaunis ja kohottava totuus sai mennä menojaan jokseenkin huomaamatta, ja Anna veti voimakkaasti nenäänsä kielojensa tuoksua.
-- Oi, kuinka nämä kukat ovat suloisia, ja miten kiltisti rouva Lynde tekikään antaessaan ne minulle. Nyt en enää ensinkään kanna kaunaa rouva Lyndeä kohtaan... Eikö tunnukin ihanalta pyytää ja saada anteeksi, vai mitä? Oi, kuinka tähdet tuikkivat tänä iltana! Jos saisitte asua tähdessä, minkä te valitsisitte? Luulen, että ottaisin tuon suuren, kirkkaan, joka on suoraan tumman metsälammen yläpuolella --
-- Anna, koeta pitää kielesi kurissa, sanoi Marilla, aivan uupuneena yrityksestä seurata Annan ajatusten vilisevää kiertokulkua.
Anna ei sanonut enää mitään, ennenkuin he pääsivät omalle tielleen. Pieni kujeileva tuulenhenki tuli heitä vastuun, kyllästytettynä kasteenkostuttamien sanajalkojen väkevällä tuoksulla. Kaukana ylhäällä pimennossa välkkyi ystävällinen valo puiden välistä -- se loisti Vihervaaran keittiöstä. Anna hiipi äkkiä Marillan lähelle ja pisti kätensä vanhuksen kovaan työläisnyrkkiin.
-- Kuinka hauskaa on olla kotimatkalla ja tietää, että tulee kotiin, sanoi hän. -- Minä rakastan jo Vihervaaraa, enkä koskaan ennen ole rakastanut mitään paikkaa. Ei mikään paikka ole milloinkaan tuntunut minusta kodilta. Oi, Marilla, olen niin onnellinen! Voisin rukoilla tässä paikassa enkä pitäisi sitä hitustakaan vaikeana!
Jotain lämmintä ja miellyttävää pulpahti Marillan sydämessä, kun hän tunsi tämän pienen laihan käden omassaan -- ehkäpä se oli sen äitiyden suonenlyönti, jonka iloa hän ei koskaan ohut saanut maistaa. Tunnelma oli niin outo ja suloinen, että se saattoi hänet aivan hämmennyksiin. Hän kiiruhti vaimentamaan tunteitaan niiden tavalliseen lämpöasteeseen teroittamalla Annan mieleen pienen opetuksen:
-- Jos olet aina kiltti, Anna, niin tulet myös onnelliseksi. Ja sinun ei pitäisi koskaan pitää vaikeana lukea rukouksiasi.
-- Rukousten lukeminen ei ole aivan samaa kuin rukoileminen, sanoi Anna miettivästi. -- Nyt minä kuvittelen olevani tuuli, joka puhaltaa tuolla ylhäällä puunlatvoissa. Kun kyllästyn puihin, leyhkin hiljaa sananjalkojen parissa -- sitten lennän rouva Lynden puutarhaan ja annan hänen kukkiensa tanssia -- hiljaa ja somasti, niin etteivät lehdet putoile niistä... Sitten mennä viiletän apilaniitylle, ja sitten puhallan yli Tumman, päilyvän aallokon ja synnytän siinä pieniä väreileviä laineita. Oi, kuinka paljon hauskaa tuuli voi keksiä!... Mutta nyt en enää lörpöttele, Marilla.
No Jumalan kiitos siitä, sanoi Marilla huoahtaen helpotuksesta.
XI.
ANNAN KOKEMUKSET PYHÄKOULUSSA.
-- No, miltä sinusta nämä näyttävät? sanoi Marilla.
Anna oli ylhäällä vinttikamarissa ja katseli juhlallisena kolmea uutta pukua, jotka olivat levällään vuoteella. Yksi oli nuuskanväristä, keltapilkkuista liinakangasta; Marilla oli ostanut kankaan edellisenä kesänä kuljeksivalta kaupustelijalta, koska se näytti voivan "pitää puoliaan". Toinen oli musta- ja valkoruutuista satiinia, jonka hän talven kuluessa oli sattunut saamaan käsiinsä "pakan päänä", ja kolmas oli tehty kankeasta, painetusta puuvillakankaasta, joka vivahti sinertävään, ja jonka hän samalla viikolla oli ostanut eräästä loppuunmyynnistä Carmodyssä.
Marilla oli itse ne ommellut, ja ne olivat kaikki tehdyt saman mallin mukaan -- suora ja sileä hame, ommeltu kiinni suoraan ja sileään puseroon, josta pisti ulos kaksi hihaa, niin pinkeitä kuin pari hihoja voi olla.
-- Kuvittelen pitäväni niistä, sanoi Anna hyvin levollisesti.
-- Kuvittele sitä ja kuvittele tätä! sanoi Marilla suuttuneena. -- Näen kyllä, ettet pidä puvuista. Mikä vika niissä on, jos saan kysyä? Eivätkö ne ole siistejä ja sieviä ja ihka uusia?
-- Kyllä.
-- No, miksi et sitten pidä niistä?
-- Ne -- ne eivät -- ole kauniita, sanoi Anna vastahakoisesti.
-- Kauniita! -- Marilla ähkäisi halveksivasti. -- Tiedätkö mitä, en lainkaan vaivannut päätäni pannakseni kokoon sinulle kauniita pukuja... Pyntätyt tyttölapset ovat pahinta, mitä tiedän. Nämä puvut ovat sieviä, järkeviä ja käytännöllisiä, ilman mitään rimsuja ja muita hetaleita, ja siinä on kaikki, mitä sinä saat nyt kesällä. Ruskea liinapuku ja sininen karttuunipuku kelpaavat erinomaisesti kouluun, kun alat sitä käydä. Satiinipuvun saat panna yllesi kirkkoon ja pyhäkouluun. Sinun täytyy olla tarkka ja varovainen niiden suhteen, etkä saa repiä niitä rikki. Minun mielestäni sinun pitäisi olla kiitollinen mistä hyvänsä päästessäsi mokomasta makkarannahasta, jossa tähän asti olet käynyt.
-- Oi, minä olen kiitollinen, vakuutti Anna. -- Mutta olisin ollut kuitenkin paljon kiitollisempi, jos -- jos olisitte yhteen ainoaankin niistä laittanut rypytetyt hihat ja pienet kalvosimet... Rypytetyt puhvihihat ovat nyt niin muodissa... Oi, olisi synnyttänyt sellaisen tunnelman, tietäkääs Marilla, olla puettuna leninkiin, jossa on rypytetyt puhvihihat...
-- Saat tulla toimeen ilman sitä tunnelmaa... Minulla ei ollut kangasta tuhlata puhvihihoihin. Minä puolestani pidän niitä naurettavina. Yksinkertaiset ja järkevät ovat minun makuuni.
-- Mutta minä tahdon mieluummin näyttää naurettavalta, kun kaikki ihmiset ovat sellaisia, kuin yksinkertaiselta ja järkevältä ypö yksinäni, kivesti Anna surullisena.
-- Niin, kaikkien kaunis ei ole samanlainen... Ripusta nyt varovasti uudet pukusi vaatekaappiisi ja istuudu sitten lukemaan pyhäkoululäksyäsi. Herra Bell on lähettänyt nimille "Johtotähden" ja huomenna saat mennä pyhäkouluun, sanoi Marilla ja katosi loukkaantuneena portaita alas.
Anna liitti kätensä yhteen ja katseli pukuja.
-- Toivoin niin kovin, että yksi niistä olisi valkoinen ja puhvihihoilla varustettu, kuiskasi hän itku kurkussa.
Olen rukoillut sellaista -- vaikka enpä juuri suuriakaan toivonut silti... En koskaan uskonut, että Jumalalla olisi Aikaa huolehtia pienen orpotytön vaatteista... Tiesin, että Marillasta kaikki riippui. Onneksi voin kuvitella, että yksi niistä on lumivalkoista muslimia ja koristettu ihastuttavilla pitsireunuksilla, kolme puh via kummassakin hihassa.
Seuraavana aamuna Marilla tunsi, että hänen vaikea päänsärkynsä oli tulossa, ja hän ei sen vuoksi uskaltanut mennä pyhäkouluun Annan kanssa.
-- Saat mennä noutamaan rouva Lyndeä, Anna, sanoi hän. -- Hän laittaa kyllä niin, että tulet oikealle luokalle. Muista käyttäytyä kiltisti ja taitavasti. Pysy paikallasi, kunnes saarna on ohi, ja pyydä rouva Lyndeä näyttämään sinulle penkkisi. Tässä on sinulle sentti kolehtiin. Älä töllistele ihmisiin äläkä vääntelehdi istuessasi penkillä. Kysyn sinulta tekstin palattuasi taas kotiin.
Anna lähti matkaan, moitteettomasti pukeutuneena kankeaan mustan ja valkean kirjavaan satiinihameeseen, jonka pituus oli kylläkin riittävä ja jota kaikkein vähiten voi sanoa veteläksi, mutta joka voimakkaasti korosti kaikkia tuon pienen laihan olennon kulmikkaisuuksia. Hattu oli pieni, litteä, puhdas merimieshattu, jonka täydellinen "hetaleitten" puute samaten oli murskannut useita Annan toiveita, hän kun salaisesti oli nähnyt suloisia näkyjä kukista ja nauhoista.
Kukista hän kuitenkin itse huolehti, ennenkuin hän tuli alas maantielle, sillä kun hän vähän matkan päässä Vihervaaran oikotieltä osui kultaiselle kedolle, joka oli täynnä huojuvia voikukkia, solmi Anna heti niistä paksun kiehkuran ja koristi sillä hattunsa. Mielipiteet työn tuloksesta voivat olla jakautuneet, mutta Anna itse oli ylen tyytyväinen, siinä iloisesti tepsuttaessaan pitkin maantietä pää pystyssä ja punaiset palmikot heilahdellen helakanpunaisen ja keltaisen kukkaisprameuden alla.
Kun hän saapui rouva Lynden asuntoon, oli tämä jo lähtenyt. Anna jatkoi säikähtämättä yksin tietään kirkolle. Sisällä asehuoneessa hän tapasi koko lauman pikkutyttöjä, kaikki enemmän tai vähemmän pyntättyjä valkeissa, heleänpunaisissa tai vaaleansinisissä puvuissa, ja kaikki töllistelivät he uteliain silmin keskellään olevaan pieneen muukalaiseen, jolla oli tuo omituinen pääkoriste. Avonlean pikkutytöt olivat jo kuulleet ihmeellisiä juttuja Annasta; rouva Lynde sanoi, että hänellä oli kauhean kiivas luonne; Jerry Buote, Vihervaaran renkipoika, kertoi, että hän puhui päättömyyksiä sekä itsensä että puiden ja kukkien kanssa. He töllistelivät häneen ja kuiskailivat toistensa kanssa laulukirjojensa takana. Ei kukaan tehnyt mitään lähestymisyritystä, ei silloin eikä lukemisen aljettua Annan istuessa sisällä neiti Rogersonin luokalla.
Neiti Rogerson oli keski-ikäinen nainen, joka oli pitänyt sunnuntaikoulua kaksikymmentä vuotta. Hänen opetustapansa oli sellainen, että hän esitti painetut kysymykset "Johtotähdestä" ja katsoi ankarasti sen kannen yli juuri siihen pikku tyttöön, jonka hän oli valinnut vastaamaan kysymykseen. Hän katsoi hyvin usein Annaan, ja kiitos Marillan pänttäyksen, Anna vastasi näppärästi. Voi kuitenkin asettaa kysymyksenalaiseksi, ymmärsikö hän paljoakaan kysymyksistä enempää kuin vastauksistakaan.
Hän ei muuten pitänyt neiti Rogersonista, ja hän tunsi olevansa aivan onnettomalla mielellä -- joka ainoalla pikku tytöllä luokassa oli puhvihihat. Annan mielestä oli elämä tungen vähän elämisen arvoinen ilman puhvihihoja -- niissä mieluimmin vielä pienet kalvosimet alhaalla.
-- No, mikäs tuntui pyhäkoulussa? kysyi Marilla Annan tullessa kotiin.
Koska seppele oli kuihtunut, oli Anna viskannut sen pois niitylle, joten Marilla ei päässyt selville sen olemassaolosta -- ennenkuin myöhemmin viikon varrella.
-- En pitänyt siitä ollenkaan. Siellä oli kauheata.
-- Mutta Anna! huudahti Marilla moittivasti.
Anna istuutui keinutuoliin pitkään huoahtaen, suuteli erästä Silmienilon paisuvaa nuppua ja viittasi kädellään kukkivaan pelargoniaan.
-- Niitten aika on varmaan tullut pitkäksi minun poissaollessani, selitti hän. -- Niin, nyt minä kerron pyhäkoulusta. Käyttäydyin hyvin hyvästi, aivan kuin sanoitte minulle. Rouva Lynde oli jo mennyt, niin että jatkoin matkaani yksin. Menin sisään kirkkoon monien muiden pikku tyttöjen kanssa, ja istuuduin penkinkulmaan ikkunan lähelle, sillä välin kuin he jankuttivat säkeistöjään ja raamatunlauseitaan. Herra Bell luki kauhean pitkän rukouksen. Olisin väsynyt suunnattomasti, ennenkuin hän pääsi loppuun, ellen olisi istunut ikkunan ääressä. Mutta se antoi suoraan Tummalle, päilyvälle aallokolle, niin että katselin sitä ja kuvittelin koko joukon hauskuuksia.
-- Se sinun olisi pitänyt jättää. Sinun olisi pitänyt kuunnella herra Belliä.
-- Mutta hän ei puhunut ensinkään minulle, sanoi Anna. -- Hän puhui Jumalalle, eikä hän itsekään tuntunut olevan vähintäkään siitä huvitettu. Luulen, että hänen mielestään Jumala oli liian kaukana, jotta se maksaisi vaivan... Mutta minä luin pienen rukouksen itsekseni, sen tein. Siellä oli pitkä rivi valkeita koivuja, jotka riippuivat järven yli, ja auringonpaiste lankesi niiden keskelle ja välkehti vedessä... Oi, Marilla, se oli kuin kaunis uni, ja minä sanoin: kiitos tästä, hyvä Jumala! pari kolme kertaa.
-- Et kai ääneen? sanoi Marilla levottomana.
-- En, en, niin aivan hiljaa... Niin, sitten herra Bell vihdoin tuli valmiiksi, ja he sanoivat minulle, että minun pitäisi mennä luokkahuoneeseen neiti Rogersonin luokalle. Siellä oli kymmenen muuta tyttöä paitsi minua. Kaikilla heillä oli puhvihihat. Koetin kuvitella, että minullakin oli puhvit, mutta se ei käynyt. Miksi se ei käynyt? Oli niin helppoa kuin konsanaan kuvitella, että minulla oli puhvit, istuessani ylhäällä vinttikamarissa, mutta se oli kerrassaan mahdotonta siellä toisten joukossa, joilla oli oikeat puhvit...
-- Ei sovi istua ajattelemassa hameenhihojaan pyhäkoulussa. Sinun olisi sen sijaan pitänyt ajatella läksyäsi. Toivon että taisit sen?
-- Tottahan toki, ja sain antaa koko joukon vastauksia kysymyksiin. Neiti Rogerson kysyi niin hirveän monasti. Minun mielestäni ei hän tehnyt oikein vain tehdessään kysymyksiä. Olisi ollut niin paljon sellaista, jota minä olisin halunnut kysyä häneltä, mutta en pitänyt sillä väliä, sillä en luule hänen olleen minkään sukulaissielun... Sitten lukivat muut pikku tytöt jotain, jota he nimittivät selitykseksi. Hän kysyi minulta, osaisinko minä sellaista. Minä vastasin kieltävästi, mutta että osasin lausua "Koira herransa haudalla", jos hän tahtoi. Se on kolmannessa lukukirjassa ja se on hyvin kaunis pätkä ja hyvin tunteellinen... Mutta hän sanoi, ettei se kelvannut, ja että minun pitäisi oppia yhdeksästoista selitys ensi sunnuntaiksi. Luin sen läpi kirkossa myöhemmin ja se oli suurenmoisen komea. Erittäinkin kaksi riviä kuuluvat minusta niin hienoilta:
"Kuohuvan kaaoksen lailla jo kaikkos vihollislaumat, Hetki Midianin oli lyönyt, mutt' sentään -- -- --"