Part 5

Marilla pidätti hymyilynsä ja tunsi, että tässä tarvittiin ojennusta.

-- Tuollainen pikku tyttö kuin sinä saisi hävetä puhuessaan tuolla tavoin vieraasta rouvasta, sanoi hän ankarasti. -- Mene takaisin ja istu aivan rauhassa ja pidä kielesi kurissa ja käyttäydy kuten kiltin ja säädyllisen tytön tulee.

-- Minä koetan tehdä ja olla kaikkea, mitä te haluatte, kun vain annatte minun jäädä, sanoi Anna ja meni aivan sävyisänä takaisin jakkaralleen.

Kun he samana iltana tulivat ajaen takaisin Vihervaaralle, oli Matthew heitä vastassa oikotiellä. Marilla oli kaukaa nähnyt hänen käydä maleksivan siellä ja ymmärsi hänen syynsä. Hän oli valmistautunut siihen hiljaisen tyytyväisyyden ilmeeseen, jonka hän luki Matthew'n kasvoista tämän nähdessä, että hänellä kuitenkin oli Anna mukanaan kotiin tullessa. Mutta hän ei puhunut hänelle mitään asiasta, ennenkuin he molemmat olivat ulkona karjapihassa navetan edustalla ja lypsivät lehmiä. Silloin kertoi hän lyhyesti hänelle Annan elämäntarinan ja mikä oli ollut tuloksena hänen käynnistään rouva Spencerin luona.

-- En antaisi ikänä koiraakaan, josta välittäisin, tuolle Blewett'in akalle, sanoi hyväluontoinen Matthew häneen nähden tavattoman pontevasti.

-- En minäkään voi häntä sietää, tunnusti Marilla, mutta meillä ei ole muuta valinnan varaa kuin joko jättää tyttö hänelle tai pitää hänet itse. Ja koska sinä nyt näytät häntä tahtovan, Matthew, niin on kai minun mukauduttava. Olen nyt harkinnut asiaa niin paljon, että olen jo melkein tottunut tuohon ajatukseen. Täytynee ottaa koko juttu velvollisuuden kannalta... En ole koskaan elämässäni kasvattanut lasta, kaikkein vähimmin tyttöä, ja monta tyhmyyttä tulen varmaan tekemään... Mutta parastani tahdon panna. Niin että mikäli minusta riippuu, Matthew, saa hän jäädä.

Matthew'n neuvottomat kasvot aivan loistivat mielihyvästä.

-- Ajattelin kylläkin, että sinä tulisit siihen käsitykseen, Marilla, sanoi hän. -- Tytössä on niin paljon syvää...

-- Se on kyllä sangen hyvä, vastasi Marilla, mutta kunto ja käytännöllinen ymmärrys ei myöskään ole vahingoksi... No, minun asiani on istuttaa häneen niin toista kuin toistakin. Mutta paina mieleesi, Matthew, sinun ei maksa vaivaa sekaantua minun opetustapoihini. Tällainen minun kaltaiseni naimaton nainen ei ehkä paljon ymmärrä lastenkasvatuksesta, mutta luulisin sentään, että hän tietää siitä enemmän kuin vanhapoika... Niin että olet kai kiltti ja annat minun pitää ohjia. Kun minä menetän pelin, on sinun vuorosi tarttua kiinni.

-- No no, Marilla kulta, ota sinä vain hänet rauhassa hoiviisi, sanoi Matthew tyynnytellen. -- Sinun on vain oltava hänelle niin kiltti ja ystävällinen kuin voit hemmottelematta häntä. Luulen hänen olevan sitä lajia, jonka voi saada tekemään mitä tahansa, kun vain kohtelee häntä rakkaudella.

Marilla päästi kuuluviin hiljaisen äyhkäisyn, jonka tarkoituksena oli olla halveksumisen ilmaus Matthew'n naiskasvatusta koskeviin mielipiteisiin nähden, ja sitten hän meni maitokamariin täytettyine kiuluineen.

-- En sano hänelle tänä iltana, että hän saa jäädä, ajatteli hän kaataessaan maidon vateihin. -- Silloin hänen aivoparkansa tulisivat niin kiihtyneiksi, ettei hän nukkuisi tuntiakaan yöllä. Niin, Marilla Cuthbert, kaikkeen sinuakin kuljetetaan... Olisitko sinä ikänä uskonut eläväsi sellaista päivää, että ottaisit orpotytön lastenkodista kasvatiksesi? Tämä jo itsessään on mitä hämmästyttävintä, mutta ei kuitenkaan niin hämmästyttävää kuin että Matthew on kaiken takana -- hän, joka aina on niin kauhistunut pikkutytöistä... Oli miten oli, olemme nyt päättäneet ryhtyä kokeiluun, ja taivas tietää, mitä siitä koituu.

VII.

ANNA LUKEE ILTARUKOUKSENSA.

Kun Marilla samana iltana seurasi Annaa ylös vinttikamariin, sanoi hän vakavana opettavaisella äänellä:

-- Sanon sinulle, Anna, että huomasin eilen illalla sinun heittäneen vaatteesi hujan hajan ympäri lattian riisuutuessasi. Se on kauheata huolimattomuutta, jota minä en ensinkään voi hyväksyä. Niin pian kuin olet riisunut yltäsi vaatekappaleen, on sinun käärittävä se huolellisesti kokoon ja pantava tuolille. Minä en ole sellaisten pikku tyttöjen tarpeessa, joilla ei ole taipumusta järjestykseen ja siisteyteen. -- Olin niin pahoillani ja tuskastunut eilen illalla, etten ensinkään ajatellut vaatteitani, sanoi Anna. -- Tänään käärin ne kauniisti kokoon. Niin meidän aina täytyi tehdä lastenkodissa. Mutta hirveän usein unohdin sen sentään, niin kiire minulla oli päästä vuoteeseen ja paneutua pitkäkseni ja kuvitella koko joukko hauskoja asioita...

-- Saat oppia olemaan vähemmän huonomuistinen, jos tulet jäämään tänne, varoitti Marilla. -- No kas niin, tuo voi kelvata... Lue nyt iltarukouksesi ja kiipeä vuoteeseen.

-- En aio lukea mitään iltarukouksia! sanoi Anna.

Marilla näytti hämmästyneeltä ja kauhistuneelta.

-- Mutta Anna, mitä sinä tarkoitat? Etkö koskaan ole oppinut lukemaan mitään rukouksia. Jumala tahtoo, että pienet tytöt niin tekisivät. Tiedät kai, kuka Jumala on, Anna?

-- Jumala on henki, näkymätön olento, korkeimmassa määrässä täydellinen, ikuinen ja muuttumaton, kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaikkiviisas, vanhurskas, hyvä ja laupias, lasketteli Anna sujuvasti ja takertumatta.

Marilla näytti keventyneeltä.

-- No Jumalan kiitos -- tiedäthän sentään jotakin. Et ole aivan täydellinen pakana. Missä sinä olet tuon oppinut?

-- Lastenkodin pyhäkoulussa. Siellä saimme opetella koko katkismuksen. Minusta se oli oikein hauskaa. Muutamat sanat kaikuivat niin komeilta! "Ääretön, ikuinen ja muuttumaton." Eikö se kuulu majesteetilliselta? Siinä on sellainen syvä ja juhlallinen sävy -- aivan kuin suurten urkujen soidessa. Runoudeksi sitä ei kai juuri voi sanoa, mutta hyvin samantapaista se on minun mielestäni.

-- Anna runouden olla rauhassa, Anna -- me puhumme iltarukouksesi lukemisesta. Etkö tiedä, että tekee hyvin pahoin, jos ei lue rukouksiaan joka ilta? Pelkäänpä, että et olekaan oikein kiltti pikku tyttö.

-- Minäpä sanon, että on hyvin paljon helpompaa olla ilkeä kuin kiltti, kun on punatukkainen, sanoi Anna moittivalla äänellä, -- Ihmiset, jotka eivät ole punatukkaisia, eivät tiedä, mitä harmillinen merkitsee... Rouva Thomas on sanonut minulle, että Jumala on tehnyt tukkani punaiseksi tahallaan, ja sittemmin en ole oikein koskaan voinut pitää hänestä. Päälle päätteeksi olen aina iltaisin liian väsynyt vaivautuakseni enää rukoilemaan. Ihmisiltä, joitten täytyy pitää huolta kaksoisista koko pitkän päivän -- heiltä ei totisesti voi vaatia, että he lukisivat vielä iltarukouksia... Vai voiko tosiaankin teidän mielestänne?

Marilla tuli siihen loppupäätökseen, että Annan uskonnollinen kasvatus oli heti aloitettava. Tässä ei ilmeisesti saanut hukata aikaa.

-- Sinun on luettava rukouksesi, niin kauan kuin olet minun kattoni alla, Anna.

-- Tottahan toki, tietysti luen, jos tahdotte sitä, vastasi Anna hilpeästi. -- Teen mitä hyvänsä, kunhan vain olette tyytyväinen. Mutta tällä kertaa te saatte sanoa minulle mitä minun on sanottava. Kun olen päässyt vuoteeseen, keksin kyllä oikein kauniin rukouksen, jonka luen aina. Luulen että siitä tulee hirveän huvittavaa, nyt kun kerran olen tullut sitä ajatelleeksi...

-- Sinun on laskeuduttava polvillesi, sanoi Marilla vähän hämillään.

Anna totteli ja katsoi vakavasti ylös Marillan kasvoihin.

-- En voi ymmärtää, miksi on juuri polvistuttava. Jos oikein haluaisin rukoilla, tiedän kyllä, kuinka menettelisin Menisin aivan yksinäni suurelle niitylle tai vielä mieluummin syvään, syvään metsään, ja sitten katsoisin ylös taivaaseen -- ylös tuohon kauniiseen siniseen taivaaseen, joka ei näytä milloinkaan loppuvan... Ja silloin tuntisin rukouksen... No niin, nyt olen valmis. Mitä minä sanon?

Marilla tunsi olevansa pahemmassa pulassa kuin milloinkaan. Hän oli aikonut opettaa Annalle yksinkertaisen vanhan lastenrukouksen "Jumal' lasten ystävä". Mutta toisinaan hän, kuten jo olen maininnut, katseli asioita ja tapahtuma eräänlaiselta humoristiselta näkökannalta, ja siihen sisältyi myöskin, että hänellä oli aika hyvä arvostelukyky. Hänelle valkeni äkkiä, että tämä lapsellinen pikku rukous, tarkoitettu valkopukuisten pienokaisten kuiskattavaksi äidin polvella, ei ensinkään sopinut tälle kesakkoisille ja pitkäsääriselle olennolle, joka ei tuntenut eikä kaivannut Jumalan rakkautta, koska ei se ollut koskaan tullut hänen osakseen inhimillisen rakkauden välittämänä.

-- Olet kyllin vanha osataksesi itse rukoilla Anna, sanoi hän viimein. -- Kiitä nyt Jumalaa kaikesta siitä siunauksesta, jota olet saanut ja pyydä häneltä nöyrästi, mitä toivot itsellesi.

-- Niin, koetan tehdä parhaani mukaan, sanoi Anna ja kätki kasvonsa Marillan polvelle. -- Rakas taivaallinen isä -- niin sanovat papit kirkossa, ja niin voi sanoa kaiketi myös kotioloissa, mitä? -- pisti hän väliin ja kohotti silmänräpäykseksi päätään. -- Rakas taivaallinen isä, kiitän sinua Suloisuuden valkeasta tiestä ja Tummasta, päilyvästä aallokosta ja Silmienilosta ja Lumikuningattaresta. Olen sinulle niistä niin äärettömän kiitollinen. Niin, siinä on kaikki siunaus, josta tällä hetkellä voin keksiä olevani velvollinen kiittämään... Mitä tulee niihin asioihin, joita toivon, niin on niitä niin monta, että vaatisi liiaksi aikaa luetella niitä... Mainitsen senvuoksi vain molemmat tärkeimmät. Ole niin kiltti, hyvä Jumala, ja anna minun jäädä Vihervaaralle, ja tee minut kauniiksi, tultuani suureksi. Suurimmalla kunnioituksella Anna Shirley. -- Kas niin, eikö se ollut aika hyvä? kysyi hän innokkaasti kohottautuen. -- Olisin tietenkin voinut valita joitakin kauniimpia lausetapoja, kun minulla vain olisi ollut hieman enemmän miettimisaikaa.

Marilla paran tunteita voi helpommin aavistaa kuin kuvata. Hänelle tuotti kuitenkin hiukan lohdutusta se tietoisuus, että tämä lievimmin sanoen omituinen rukous ei suinkaan johtunut Annan kunnioituksen puutteesta, vaan aivan yksinkertaisesti hengellisestä tietämättömyydestä. Hän kietoi peitteen hänen ympärilleen ja antoi itselleen lupauksen, että Anna huomispäivänä saisi oppia kunnollisen rukouksen. Hän oli juuri aikeissa poistua kynttilöineen huoneesta, kun Anna huusi hänet takaisin.

-- Tulin juuri nyt ajatelleeksi jotain. Minun olisi pitänyt sanoa "amen" sen sijaan että sanoin "suurimmalla kunnioituksella" -- niinhän pappikin sanoo kirkossa. Olin unohtanut sen, mutta ymmärsin, että rukous täytyy lopettaa jotenkuten juhlallisesti, ja sentähden päätin sen näillä sanoilla, jotka olen nähnyt eräässä kirjekaaviossa... Luuletteko sen haittaavan mitään?

-- Ei, en luulisi, sanoi Marilla. -- Nuku nyt kuten kiltti lapsi ainakin. Hyvää yötä.

-- Tänä iltana voin sanoa hyvää yötä hyvällä omallatunnolla, sanoi Anna ja vetäytyi suloisesti käppyrään patjojensa keskellä.

Marilla pyörsi takaisin keittiöön, paiskata rämäytti kynttiläjalan pöydälle ja katsahti Matthew'hin.

-- Matthew Cuthbert, on todellakin aika jonkun ottaa tyttö hoteisiinsa ja opettaa hänelle ihmistapoja. Hänhän on melkein täydellinen pakana. Voitko uskoa, että hän ei koko elämäsään ole lukenut rukousta ennenkuin juuri äsken. Minä menen pappilaan huomispäivänä ja lainaan hänelle muutamia vihkoja Valonsäteitä -- niin totta tosiaan teen. Ja sunnuntaikouluun hänen on mentävä niin pian kuin saan neuloneeksi hänelle vähän säädyllisiä vaatteita. Näyttääpä siltä kuin minulle tulisi puuhaa yllin kyllin... Niin, kultaseni, emme voi vaeltaa tämän maailman läpi kantamatta omaa osaamme huolista. Tähän saakka olen saanut viettää jokseenkin tasaista elämää, mutta nyt on minun vuoroni tullut, ja minun on kai kestettävä koetus nöyryydellä...

VIII.

ANNAN KASVATUS ALKAA.

Syistä, jotka hän itse parhaiten tiesi, ei Marilla kertonut Annalle ennenkuin seuraavana iltapäivänä, että hän saisi jäädä Vihervaaralle. Aamupäivän kuluessa hän antoi tytön toimitettavaksi eri askareita ja piti häntä tarkoin silmällä hänen puuhaillessaan. Puolipäivän aikaan hän oli päässyt selville, että Anna oli vireä ja tottelevainen, työhaluinen ja hyväoppinen. Hänen varsinaisena heikkoutenaan näytti olevan taipumus vaipua haaveiluihin kesken työn ja unohtaa kaikki mitä siihen kuului -- kunnes nuhde tai joku onnettomuus säälimättä palautti hänet takaisin maan päälle.

Kun Anna oli pessyt päivällisastiat, tulla tupsahti hän äkkiä esiin ja asettui Marillaa vastapäätä, ilme ja katse kuten sillä, joka on valmistunut kuulemaan pahinta. Laiha pieni ruumis vapisi päästä jalkoihin, kasvot hehkuivat ja silmät olivat niin laajentuneet, että ne näyttivät melkein mustilta. Hän puristi kätensä lujasti ristiin ja sanoi rukoilevalla äänellä:

-- Kiltti neiti Cuthbert, ettekö tahdo olla niin hyvä ja sanoa minulle, lähetättekö minut pois vai ette? Koko aamupäivän olen koettanut olla kärsivällinen, mutta nyt tunnen, etten voi kauempaa kestää tietämättömyyttä. Se on niin hirveä tunne. Olkaa niin kiltti ja sanokaa!

-- Et ole huuhtonut pesurättiä kuumalla vedellä ja soodalla niinkuin käskin, vastasi tunteeton Marilla. -- Mene tekemään se, Anna, ennenkuin tulet kysymyksinesi.

Anna meni ja teki kaikkea oikeutta pesurätille. Sitten hän palasi Marillan luo ja suuntasi rukoilevat silmänsä hänen kasvoihinsa.

-- No niin, sanoi Marilla, jonka oli mahdoton enää keksiä mitään tekosyytä lykätäkseen selityksen tuonnemmaksi, lienee parasta puhua siitä sinulle. Veljeni ja minä olemme päättäneet pitää sinut -- luonnollisesti edellyttäen, että koetat käyttäytyä hyvin ja osoittautua kiitolliseksi. Mikä sinulle nyt tuli, lapsi kulta?

-- Minä itken, sanoi Anna hämillään, mutta en ymmärrä, miksi... Olen niin iloinen kuin ihminen voi olla. Ah, iloinen ei ole lainkaan oikea sana... Iloinen olin Suloisuuden valkeasta tiestä ja kirsikankukista -- mutta tämä! Oi, sehän on jotain paljon enemmän... Olen niin onnellinen. Koetan tulla niin kiltiksi... Siinä saan kyllä hikoilla, sillä rouva Thomas sanoi minulle usein, että olin niin parantumattoman häijy. Mutta kyllä koetan panna parastani, aina! En voi käsittää, miksi itkeä tihuutan!

-- Luulen sen johtuvan siitä, että sinä alituisesti kiihdytät mieltäsi ajatuksillasi ja mietteilläsi, sanoi Marilla moittivalla äänellä. -- Istu nyt tuolle tuolille ja koeta rauhoittua. Pelkään, että sinä aivan liian helposti sekä itket että naurat. Niin, sinä saat jäädä tänne ja me koetamme pitää sinusta huolta parhaamme mukaan. Sinun on käytävä koulua, mutta kesälupa alkaa jo parin viikon kuluttua, niin että ei maksa vaivaa sinun ryhtyä lukemiseen ennenkuin lukukausi alkaa jälleen syyskuussa.

-- Miksi minä saan sanoa teitä? kysyi Anna. -- Pitääkö minun aina sanoa teitä neiti Cuthbertiksi? Enkö saa sanoa teitä Marilla tädiksi?

-- Ei toki -- sano sinä minua vain aivan yksinkertaisesti Marillaksi. En ole tottunut neidittelyihin, ja minua se vain vaivaisi.

-- Tuntuu niin kauhean vähän kunnioittavalta sanoa vain Marilla, väitti tyttö.

-- Siinä ei ole vaaraa, kun vain muuten puhuttelet minua kunnioittavasti. Kaikki Avonlean ihmiset, vanhat ja nuoret, sanovat minua Marillaksi paitsi pastori. Hän sanoo neiti Cuthbert -- kun vain muistaa.

-- Minusta olisi ollut niin hauskaa saada sanoa Marilla täti, sanoi Anna alakuloisesti. -- Minulla ei koskaan ole ollut setää eikä tätiä eikä mitään muuta sukulaista -- ei edes isoäitiä. Silloin minulla olisi sellainen tunne, että todella kuulun teihin... Enkö saisi sanoa teitä Marilla tädiksi?

-- Et. Minä en ole tätisi, ja minä en välitä nimestä, jolla ei ole mitään tarkoitusta.

-- Mutta voisimmehan kuvitella, että te olisitte tätini.

-- Sinä ehkä kylläkin -- mutta en minä! sanoi Marilla töykeästi.

-- Ettekö koskaan kuvittele, että asiat ovat toisenlaisia kuin ne ovat? kysyi Anna ja levitti silmänsä selälleen.

-- En.

-- Oi! -- Anna veti syvään henkeänsä. -- Oi, neiti -- ei, Marilla, kuinka paljon te jäätte vaille!

-- Enpä juuri tiedä... Mitä hyödyttää kuvitella asioita toisenlaisiksi kuin ne ovat todellisuudessa? vastasi Marilla. -- Kun hyvä Jumala sijoittaa meidät määrättyihin olosuhteisiin täällä maan päällä, ei hänen tarkoituksensa ole, että me "kuvittelemme" ne olemattomiksi... Ja lorun lopuksi -- mene vierashuoneeseen, Anna, mutta pyyhi ensin jalkasi äläkä päästä sisään kärpäsiä -- ja anna minulle sitten kuvakortti, joka on uuninkarmilla. Siinä on koko Isämeidän painettuna ja joutoaikasi nyt iltapäivällä käytät sinä lukemalla sitä ja opettelemalla sen ulkoa. Sellaista rukoilemista kuin eilen illalla en enää tahdo kuulla.

-- Niin, minä käyttäydyin kai kylläkin typerästi, sanoi Anna puolustellen. -- Mutta kas minullahan ei ole koskaan ollut mitään harjoitusta. Eihän voi rukoilla aivan hyvin heti ensi yrittämällä! Kun olin paneutunut maata, suunnittelin mitä hienoimman rukouksen -- juuri kuten lupasinkin tehdä. Se oli melkein yhtä pitkä kuin jonkun papin ja niin runollinen... Mutta voitteko ajatella? Kun heräsin aamulla, en voinut muistaa ainoataakan sanaa! Ja pelkäsin, ettei minun enää koskaan onnistu saada kokoon toista yhtä hyvää. En tiedä, mistä se johtuu, mutta mikään ei koskaan onnistu niin hyvin, jos on täytynyt sitä miettiä toiseen kertaan. Oletteko te pannut sitä merkille?

-- Tässä on jotakin, jota sinun sopii panna merkille, Anna. Kun pyydän sinua tekemään jotakin, niin ole kiltti ja tottele heti, äläkä jää seisomaan ja antaudu loputtomiin jaaritteluihin. Mene nyt ja tee kuten sanoin!

Anna meni heti vierashuoneeseen eteisen toiselle puolen, mutta ei tullut ollenkaan takaisin. Odotettuaan kymmenen minuttia Marilla otti kutimensa ja marssi hänen jälkeensä yhteenpuristetuin huulin. Hän tapasi Annan seisomassa liikkumattomana taulun edessä, joka riippui seinällä molempien ikkunoiden välissä, kädet yhteenliitettyinä selän takana, kasvot kohotettuina ja silmät loistavina. Valkea ja viheriä päivänvalo, joka valui sisään omenapuiden ja tuuheiden villiviiniköynnösten välistä, vuodatti ihastuneen pikku olennon ylle hohteen, joka vaikutti miltei ylimaailmalliselta.

-- Anna, mitä maailmassa sinä ajattelet? kysyi Marilla terävästi.

Anna säpsähti kovasti.

-- Tuota, sanoi Anna ja osoitti taulua -- muuatta jokseenkin korean väristä öljypainosta, jossa oli nimikirjoitus "Kristus siunaamassa pikku lapsia".

-- Ja kuvittelin juuri, että olin yksi heistä -- että olin tuo sinihameinen pikku tyttö, joka seisoo itsekseen nurkassa aivan kuin hän ei kuuluisi kenellekään, kuten minä... Hän näyttää yksinäiseltä ja surulliselta, eikö teidänkin mielestänne? Hänellä ei varmaankaan ole isää eikä äitiä. Mutta hän tahtoi tulla siunatuksi, hänkin, ja siksi hän hiipi niin ujosti esiin hieman syrjään muista ja toivoi, ettei kukaan häneen kiinnittäisi huomiota -- paitsi Hän. Olen varma siitä, että tiedän tarkalleen, miltä hänestä tuntui. Hänen sydämensä varmaan sykki, ja hänen kätensä olivat aivan kylmät, kuten minun, kun kysyin teiltä, saisinko jäädä... Hän pelkäsi, ettei Hän näkisi häntä. Mutta kyllä Hän näki, eikö totta? Olen koettanut kuvitella kaiken -- kuinka hän siirtyi hieman lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes seisoi aivan Hänen läheisyydessään, ja silloin Hän katsoi häneen ja laski kätensä hänen hiuksilleen -- oi sitä ilontunnetta, joka silloin varmaan hänet valtasi!... Mutta olisin toivonut, ettei taiteilija olisi tehnyt Hänen kasvojaan niin raskasmielisiksi ja murheellisiksi! Sen näköinen Hän on muuten kaikissa tauluissa, senhän olette kyllä huomannut. Mutta minä puolestani en usko, että Hän on ollut niin surullisen näköinen, sillä silloin olisivat lapset Häntä pelänneet.

-- Anna, sanoi Marilla itsekin ihmetellen, ettei ollut keskeyttänyt jo kauan sitten tytön puhetta, et saa puhua noin. Se on pakanallista -- ymmärräthän, se ilmaisee hyvin suurta kunnioituksen puutetta...

Annan silmät olivat ihmettelyä täynnä.

-- Oh, minä tunnen olevani niin kunnioittava... Vakuutan, etten tarkoittanut mitään muuta.

-- Niin, toivon sitä. Mutta ei saa puhua noin vapaasti muutamista asioista... Ja vielä muuan asia, Anna, kun lähetän sinut hakemaan jotain, on sinun tultava heti takaisin se mukanasi eikä jäätävä seisomaan ja töllistelemään jonkun taulun eteen. Paina se mieleesi! Ota nyt kortti ja tule mukanani keittiöön. Istu tuonne nurkkaan ja opettele tuo rukous ulkoa.

Anna pystytti kortin omenankukkamukia vasten, jonka hän oli tuonut sisään koristaakseen sillä päivällispöydän -- Marilla oli salavihkaa katsellut tuota puuhaa, mutta ei sanonut mitään -- nojasi leukaansa käsiin ja tuijotti muutamia minutteja äänettömänä painettuihin sanoihin.

-- Tästä minä pidän, sanoi hän viimein. -- Se on kaunista. Olen kuullut sen ennen -- kuulin johtajan kodin sunnuntaikoulussa kerran lukevan sen ääneen. Hänellä oli sellainen naukuva ääni ja se kuului niin surkealta. Olin varma siitä, että hänen mielestään rukoileminen oli jotain hyvin ikävää. -- "Isä meidän, joka olet taivaassa, pyhitettäköön sinun nimesi." -- Oi, sehän on kuin musiikkia. Kuinka iloinen olen, kun teidän mieleenne juolahti, että minä saisin oppia tämän, neiti -- ei, Marilla.

-- Lue sitten ja istu hiljaa, sanoi Marilla lyhyesti.

Anna siirsi omenankukkamaljakon niin lähelle itseään, että voi antaa hellän suudelman eräälle punaposkiselle nupulle, ja sitten hän lukea pänttäsi uutterasti neljänneksen minuttia.

-- Marilla, kysyi hän sitten, luuletteko, että koskaan saan sydänystävää täällä Avonleassa.

-- Saat mitä?

-- Sydänystävää -- oikein läheistä ystävää -- sukulaissielua, jolle voin vuodattaa tunteeni... Sellaista olen ikävöinyt koko elämäni ajan. En ole koskaan uskaltanut toivoa kohtaavani häntä. Mutta nyt on jo niin monta ihaninta unelmaani toteutunut, että ehkä tällekin käy samoin. Luuletteko ehkä niin?

-- Diana Barry asuu ylhäällä Mäntymäellä, ja hän on jokseenkin sinun ikäisesi. Hän on hyvin hauska pikku tyttö, ja ehkä hän tulee sinun leikkitoveriksesi palattuaan kotiin, sillä nyt hän on käymässä tätinsä luona Carmodyssa. Mutta silloin saat pitää tarkoin varasi, kuinka käyttäydyt. Rouva Barry on hyvin ankara, tiedätkös. Hän ei tosiaankaan anna Dianansa leikkiä pikku tytön kanssa, joka ei ole kiltti ja hyvä.

Anna katseli Marillaan omenakukkien takaa innostuksesta tuikkivin silmin.

-- Minkä näköinen Diana on? Hän ei kai liene punatukkainen? On tarpeeksi ikävää olla itse punatukkainen, enkä voisi sietää, että sydänystävänikin olisi sellainen.

-- Diana on hyvin sievä pieni tyttö. Hänellä on mustat silmät, musta tukka ja ruusuiset posket. Hän on sitäpaitsi kiltti ja kunnollinen, ja se on parempaa kuin kauneus.

Marillalla oli alituisesti opettavainen ohje käsillä ja hän piti lujasti kiinni siitä, että jokainen kasvatettavaan lapseen kohdistettu lausunto oli sillä höystetty.

Mutta Anna puhalsi siekailematta opettavaisen puolen ilmaan ja piti kiinni vain niistä hurmaavista mahdollisuuksista, jotka avautuivat hänelle.

-- On hauskaa, että hän on sievä! Kun ei itse voi olla kaunis -- ja minun laitanihan on niin -- niin tuottaa kuitenkin suurta iloa saada kaunis ystävätär. Asuessani rouva Thomasin luona oli hänellä lasiovilla varustettu kirjakaappi vierashuoneessaan. Siellä ei ollut kirjoja, vaan rouva Thomas säilytti siellä parhaat posliininsa ja hilloastiansa -- kun hänellä oli hilloa, tietenkin... Toinen ovi oli lyöty rikki. Herra Thomas töytäsi siihen kyynärpäällään eräänä yönä ollessaan tavallista enemmän päissään. Mutta toinen oli eheä, ja minulla oli tapana kuvitella, että siinä oleva peilikuvani oli toinen pikku tyttö, joka asui siellä.

Annoin hänelle nimen Katie Maurice ja me olimme hyvin hyviä ystäviä. Voin seistä ja jutella hänen kanssaan tuntikausia varsinkin sunnuntaisin, ja uskoin hänelle kaikki. Katie oli ainoa iloni ja lohdutukseni. Meillä oli tapana kuvitella, että kirjakaappi oli lumottu ja että jos vain tietäisin taikasanan, voisin avata oven ja astua suoraan huoneeseen, jossa Katie Maurice asui -- sen sijaan että joutuisin rouva Thomasin hilloastioiden ja lautaskasojen joukkoon. Sitten kuvittelin, että Katie Maurice otti minua kädestä ja vei minut ihmeelliseen paikkaan, täynnä kukkia ja auringonpaistetta ja keijukaisia, ja siellä me sitten asuimme onnellisina kaiken elinaikamme.