Part 4

-- En ikipäivinäni ole kuullut enkä nähnyt mokomaa, jupisi Marilla ja pakeni kellariin hakemaan perunoita. -- Hänessä on kuitenkin jotain erikoista -- aivan kuten Matthew sanoi. Tapaan jo itseni tuumimassa, mitä hän kaikkina seuraavina päivinä vielä sanoneekaan... Hän kyllä lumoaa minutkin. Matthew'n hän on jo lumonnut. Katse, jonka hän minuun loi, sanoi kaiken, kun hän istui ja "tarkoitti" eilen illalla... Toivoisin, että hän olisi muiden miesten kaltainen ja puhuisi suunsa puhtaaksi. Silloin voisi hänelle vastata ja saada hänet kuuntelemaan järkisyitä. Mutta mihin ryhtyä mieheen nähden, joka vain katsoo.

Anna oli jälleen vaipunut mietteisiin, nojaten leukaa käsiinsä ja silmät kohotettuina pilviä kohti, kun Marilla palasi kellarikäynniltään. Marilla antoi hänen istua, kunnes päivällinen täsmälleen kello yhden aikaan oli pöydässä.

-- Voin kai saada tamman ja kiesit iltapäivällä, Matthew? sanoi Marilla.

Matthew nyökkäsi ja katsoi apeilla mielin Annaan. Marilla huomasi katseen ja sanoi kuivasti:

-- Minä aion ajaa Valkorantaan ja tehdä selvän jutusta. Otan Annan mukaani, niin rouva Spencer saa pitää huolen siitä, että hänet heti lähetetään takaisin lastenkotiin. Minä panen kahvipannun paistinuuniin, ja vihreälle teevadille olen pannut piparkakkuja. Tulen kotiin ajoissa lypsämään lehmät.

Matthew vaikeni edelleen, ja Marillalle tuli sellainen tunne, että hän oli tuhlannut sanoja ja saarnoja turhanpäiten. Ei ole mitään vihaksipistävämpää kuin mies, joka ei tahdo vastata -- ellei se ehkä ole nainen.

Hyvissä ajoin Matthew valjasti tamman kiesien eteen, ja Marilla ja Anna matkalaukkuineen nousivat niihin istumaan. Matthew avasi pihaveräjän heille, ja heidän hitaasti ajaessaan siitä hän lausui ääneen, tietämättä kenelle:

-- Pikku Jerry Buote Lahdesta oli täällä aamulla, ja minä sanoin hänelle, että teen luultavasti hänen kanssaan sopimuksen siitä, että hän tulee tänne kesän ajaksi.

Hänen sisarensa ei vastannut sanaakaan, mutta hän antoi tammalle piiskallaan sellaisen aimo sivalluksen kylkeen, että tämä lihava luontokappale, joka oli tottumaton tällaiseen kohteluun, lähti laukkaamaan tietä alas peloittavaa vauhtia. Marilla katsoi yhden ainoan kerran taakseen hölkkyvistä kieseistä -- siellä seisoi tuo rajattomasti kärsivällisyyttä koetteleva Matthew nojaten veräjään, piippunysä suussa, ja katsoa muljotti surullisena heidän jälkeensä.

V.

ANNAN ELÄMÄNTARINA.

-- Tiedättekös, sanoi Anna tuttavallisesti, minä olen päättänyt pitää hauskaa tällä ajomatkalla. Minun kokemukseni on ollut, että voi melkein aina pitää hauskaa, kun vain oikein päättää... Koko ajomatkallamme en aio ajatella lastenkotia enkä sinne palaamista. Tahdon ajatella vain ajamisen huvia. Oi, katsokaa, tuolla on jo pieni orjanruusu puhjenneena! Eikö se ole suloinen? Ettekö luule sen iloitsevan siitä, että se saa olla ruusu? Eikö olisikin hauskaa, jos ruusut osaisivat puhua? Olen varma siitä, että ne sanoisivat mitä somimpia asioita. Ja eikö vaaleanpunainen olekin maailman hurmaavin väri? Minä rakastan sitä, mutta minähän en koskaan voi sitä käyttää. Punatukkaiset ihmisethän eivät koskaan voi käydä vaaleanpunaisessa... Oletteko koskaan kuullut puhuttavan, että jollakulla olisi pienenä ollut punainen tukka, joka olisi muuttunut toisen väriseksi hänen kasvaessaan isoksi?

-- En, en ainakaan muista, vastasi kovasydäminen Marilla. -- Ja mitä sinuun tulee, niin en luule sen tapahtuvan.

Anna huokasi.

-- Taas sammui eräs toive... Elämäni on haudattujen toiveitten kirkkomaa. Tämän lauseen luin eräästä kirjasta, ja lausun sen aina saadakseni lohdutusta, kun olen jostain pahoillani.

-- Olisipa hauska tietää, mitä lohdutusta siinä on, sanoi Marilla.

-- Noilla sanoilla on sellainen hieno ja romanttinen kaiku, aivan kuin olisin jonkun kirjan sankaritar. Olen hullaantunut kaikkeen romanttiseen, ja kirkkomaa täynnä haudattuja toiveita lienee kai romanttisinta, mitä ajatella voi... Kuljemmeko Tumman, päilyvän aallokon ohi tänään?

-- Emme mene Barryn lammikon ohi, jos sitä tarkoitat Tummalla, päilyvällä aallokollasi. Menemme rantatietä.

-- Rantatie -- se kuuluu hauskalta, sanoi Anna miettivästi. -- Saa nähdä, onko se yhtä kaunis kuin nimensä. Juuri kun sanoitte "rantatie", näin sen edessäni. Valkoranta on myös kaunis nimi. Kuinka pitkältä sinne on?

-- Sinne on kahdeksan kilometriä, ja kun sinulla luonnollisesti täytyy koko ajan olla suu käynnissä, niin voit yhtä hyvin laverrella jotain, jolla on tarkoitusta, ja kertoa minulle kaikki mitä tiedät itsestäsi.

-- Oh, sitä mitä tiedän itsestäni -- sitä maksaa tuskin vaivaa kertoa, sanoi Anna innokkaasti. -- Mutta jospa vain saisin kertoa teille kaikesta mitä tuumailen ja kuvittelen olevani, niin olen varma siitä, että se teistä olisi paljon huvittavampaa.

-- Ei, varjelkoon, kuvittelujesi kanssa en tahdo olla missään tekemisissä. Pysy sinä vain alastomissa tosiasioissa.

Ala alusta! Missä sinä olet syntynyt, ja kuinka vanha olet?

-- Täytin viime maaliskuussa yksitoista vuotta, sanoi Anna huoaten alistuvasti. -- Ja olen syntynyt, Bolingbrokessa Nova Scotian luona. Isäni nimi oli Walter Shirley, ja hän oli opettajana Bolingbroken alkeiskoulussa. Äitini nimi oli Bertha Shirley. Eivätkö Walter ja Bertha olekin sieviä nimiä? Olen niin iloinen siitä, että vanhemmillani oli kauniit nimet. Uh, kuinka saisin hävetä isää, jonka nimi olisi esimerkiksi --

-- Pysyhän nyt asiassa, niin olet kiltti. On aivan saman tekevää, muuten, mikä nimi ihmisellä on, kun hän vain käyttäytyy hyvin, sanoi Marilla, joka tunsi kutsumusta pistää väliin pienen hyödyllisen ja kasvattavan opetuksen.

-- Niin, en tiedä... Anna näytti miettiväiseltä.

-- Luin kerran eräästä kirjasta, että vaikka ruusulla olisikin joku muu nimi, tuoksuisi se silti yhtä ihanasti, mutta en ole koskaan saanut sitä uskoneeksi. Ei ruusu olisi yhtä ihana, jos sen nimi olisi sammakonjalka tai peltosavikki. Ja tietenkin isäni olisi ollut kiltti ihminen, vaikkakin hänen nimensä olisi ollut -- Jedediah... -- mutta varmaan se olisi tuntunut hänestä hyvin raskaalta... Niin, äitini, hän oli opettajattarena alkeiskoulussa, mutta mentyään naimisiin isäni kanssa hän tietysti jätti paikkansa. Hänhän sai miehen hoidettavakseen, se oli kai kylliksi... Rouva Thomas'illa oli tapana sanoa, että he olivat oikeita lapsia molemmat ja lisäksi vielä köyhiä kuin kirkonrotat.

He muuttivat pienen pieneen keltaiseen taloon Bolingbrokessa. En ole koskaan nähnyt tuota taloa, mutta tuhansia kertoja olen kuvaillut sitä mielessäni. Sen vierashuoneen ikkunaa kiertelivät varmasti kuusamaköynnökset ja rappusten vierustoilla oli sireenilavoja ja sinisiä kyyhkysiä ja tuoksuherneitä reunuslaudoilla... Niinpä niin, ja ruudukkaita musliiniuutimia kaikissa ikkunoissa. Musliiniuutimet vaikuttavat niin varakkaalta...

Siinä talossa minä synnyin. Rouva Thomas on sanonut, että minä olin rumin vekara, mitä hän ikinä oli nähnyt, olin pelkkää luuta ja nahkaa ja silmiä, mutta äidin mielestä olin ihastuttavan suloinen. Luulisin, että äiti osaa arvostella sellaista paremmin kuin siivoojaeukko, eikö totta?... Olen joka tapauksessa mielissäni, että äitini oli minuun tyytyväinen; minua surettaisi niin kovin, jos luulisin hänen pettyneen minun suhteeni -- sillä hän ei elänyt kauan, nähkääs. Hän kuoli kuumeeseen, kun minä olin juuri kolmen kuukauden vanha.

Ah, jospa hän kuitenkin olisi elänyt niin kauan, että muistaisin sanoneeni häntä äidiksi. Kuinka suloista lieneekään saada sanoa "äiti"... Ja isä kuoli neljä päivää senjälkeen, myöskin kuumeeseen. Sitten minulla ei ollut enää vanhempia, ja rouva Thomas on sanonut, että ihmiset olivat kokonaan ymmällä siitä, mihin he minut pistäisivät. Ei kukaan halunnut minua edes silloinkaan. Se lienee minun kohtaloni... Isä ja äiti olivat molemmat tulleet etäisiltä seuduilta, ja kaikki tiesivät, ettei heillä ollut ketään sukulaisia elossa. Lopulta sanoi sitten rouva Thomas, että hän ottaisi minut, vaikka hän oli köyhä ja hänellä oli juoppo mies. Hän ruokki minua pullosta. Onko teillä tietoa siitä, että sellaisista lapsista, joita syötetään pullosta, pitäisi tulla parempia ihmisiä kuin muista? Sillä aina kun olin ilkeä, sanoi rouva Thomas minulle: "senkin paatunut vekara, enkö ole sinua ruokkinut pullosta ja nähnyt vuoksesi senkin seitsemän vaivaa -- ja kuitenkin olet niin häijy!"

Rouva Thomas ukkoineen muutti pois Bolingbrokesta Marysvilleen, ja minä asuin heidän luonaan, kunnes olin kahdeksanvuotias. Minä autoin heitä lasten hoitamisessa -- siellä oli neljä minua nuorempaa -- ja voitte uskoa, että siinä oli kuhinaa... Sitten kaatua kupsahti ukko Thomas rautatiejunan alle ja sai surmansa, ja hänen äitinsä tarjoutui ottamaan rouva Thomas'in ja lapset, mutta minua hän ei huolinut. Siinä sitä taas oltiin, ja rouva Thomas sanoi, että hän ei voinut käsittää, miten päästä minusta eroon.

Sitten tuli muuan rouva Hammond, joka asui ylempänä virran varrella, ja hän sanoi ottavansa minut, koska hän näki, että olin tottunut lapsiin, ja niin matkustin hänen kanssaan kauas virtaa ylös asuakseni heidän luonaan pienellä uutisviljelyksellä keskellä syvää metsää. Siellä oli kauhean yksinäistä. Siellä en kai olisi ensinkään voinut elää, ellei minulla olisi ollut ajatuksiani ja mielikuvitustani... Herra Hammond kävi työssä pienessä sahalaitoksessa, jossa sahattiin hirsiä, ja rouva Hammondilla oli kahdeksan lasta. Hän sai kolme kertaa kaksoiset. Minä pidän pikkulapsista, kun niillä on määränsä, mutta kaksoiset kolmasti peräkkäin on liikaa. Sen sanoin suoraan rouva Hammondille, kun viimeinen pari tuli. Käsivarteni väsyivät niin äärettömästi, kun piti kävellä ja kantaa retuuttaa niitä.

Siellä metsän sydämessä asuin rouva Hammondin luona yli kaksi vuotta, mutta sitten herra Hammond kuoli, ja rouva hajoitti taloutensa. Hän jakoi pienokaisensa sukulaisten kesken ja meni Yhdysvaltoihin. Minut he lähettivät Hopetownin lastenkotiin, kun ei kukaan tahtonut ottaa minua. He eivät tahtoneet huolia minua lastenkotiinkaan; he sanoivat, että se oli niin tupaten täysi jo ennestäänkin. Mutta heidän oli ottaminen minut joka tapauksessa, ja siellä minä olin neljä kuukautta, kunnes rouva Spencer tuli.

Anna lopetti kertomuksensa vielä kerran huoahtaen, tällä kertaa helpotuksesta. Hänelle ei ilmeisesti ollut mieluista kertoa kokemuksistaan maailmassa, joka ei koskaan ollut "halunnut" häntä.

-- Oletko milloinkaan käynyt koulua? kysyi Marilla kääntäen tamman rantatielle.

-- Enpä paljoakaan. Kävin hiukan ollessani viimeistä vuotta rouva Thomasin luona. Kun muutimme kauemmaksi virtaa ylös, jouduimme niin kauaksi koulusta, etten voinut mennä sinne talvella, ja kesällä lapsilla oli lomaa, niin että voin käydä siellä vain syksyin keväin. Mutta lastenkodissa asuessani tietysti kävin koulua. Osaan sangen hyvin lukea ja taidan monta kaunista runoa ulkoa, "Hohenlindenin taistelun" ja "Ylväs Edinburgh, on pohjas paasi", ja "Linna Rheinillä" ja monta kaunista Longfellow'n ja Lordi Byronin palasta. Oi, kuinka pidän sellaisesta runoudesta, joka saattaa väristyksen kulkemaan pitkin koko selkärankaa... Kuten esimerkiksi "Viel' ei Puolan hetki lyönyt" -- siinä värisyttää monessa kohdassa... Se oli viidennessä lukukirjassa -- minä olin tietysti ehtinyt vasta neljänteen -- mutta suurilla tytöillä oli tapana lainata minulle omansa luettavaksi.

-- Nuo rouvat monine lapsineen -- rouva Hammond ja rouva Thomas -- olivatko he sinulle kilttejä? kysyi Marilla ja loi Annaan syrjäsilmäyksen.

-- Oh -- kyllä... sopersi Anna. Hänen pienet ystävälliset kasvonsa lehahtivat äkkiä tulipunaisiksi ja kävivät hyvin nolon näköisiksi. -- Se oli kyllä heidän tarkoituksensa -- tiedän, että he tahtoivat olla niin kilttejä ja oikeudenmukaisia kuin mahdollista. Ja kun ihmisillä vain on sellainen aikomus, niin ei pidä niin kovin ottaa lukuun sitä, ettei se -- oikein heille onnistu. Heillähän ei ollut itselläänkään hauskaa... Onhan hirveän ikävää, kun mies juopottelee, ja tietysti kysytään ääretöntä kärsivällisyyttä, kun saa kolme kertaa perätysten kaksoiset, ettekö luulekin niin? Mutta olen varma siitä, että heidän tarkoituksensa oli olla minulle.

Marilla ei tehnyt useampia kysymyksiä. Anna vaipui rantatien äänettömään ihailuun, ja Marilla piti hajamielisenä ohjaksista, monenlaisten ajatusten risteillessä hänen mielessään.

Hän oli alkanut äkkiä tuntea sääliä tyttöä kohtaan. Mikä viheliäinen ja köyhä ja rakkaudeton elämä hänellä olikaan ollut -- pelkkää raskasta työtä, köyhyyttä ja hoidon puutetta... Sillä Marilla oli kyllin älykäs lukeakseen Annan tarinan rivien välistä ja arvatakseen totuuden. Ei ihme, että häntä oli niin ihastuttanut todellisen kodin ajatus! Oli oikeastaan sääli, että hänet pitäisi lähettää takaisin. Mitähän, jos hän, Marilla, mukautuisi tähän Matthew'n selittämättömään päähänpistoon ja antaisi hänen jäädä? Hänhän oli saanut päähän pitää tytön, ja tyttö tuntui todellakin sangen taipuisalta ja helposti käsiteltävältä.

-- Hän on liiaksi äänessä, ajatteli Marilla, mutta senhän voi hänestä kitkeä pois. Ja missään tapauksessa ei hänen puheissaan ole mitään typeryyksiä tai päättömyyksiä. On hyvin luultavaa, että hänen omaisensa olivat hienoja ja kunniallisia ihmisiä.

Rantatie kulki sangen jylhän ja aution maiseman läpi. Oikealla kasvoi tiheitä honkametsikköjä, joitten sitkeä voima ei ollut murtunut huolimatta merituulten monivuotisista tuiverruksista. Vasemmalla kallistuivat punaisten hiekkakivikallioitten jyrkänteet suoraan alas, paikoittain niin lähelle tietä, että vähemmän vakavaluonteinen hevonen kuin ruskea tamma olisi voinut tehdä kärryissä ajavat kerrassaan levottomiksi. Alhaalla rantakallioiden juurilla oli kivilouhikkoja, jotka merenaallot olivat huuhtoneet sileiksi ja kiiltäviksi, tai pieniä hiekkaisia lahdelmia, täynnä välkkyviä piikiviä -- valtameren jalokiviä. Niiden toisella puolen laajeni meri kimmeltävänä ja sinisenä, ja sen yllä liitelivät kalalokit voimakkain siivin, jotka ampuivat hopeasalamoita auringonpaisteessa.

-- Eikö meri ole ihmeellinen? sanoi Anna ja heräsi pitkästä ja tuijottavasta äänettömyydestä. -- Kerran asuessani Marysville'ssä herra Thomas vuokrasi suuren, heinältäkin ja niin me kaikki ajoimme kauas meren rannalle ja olimme siellä koko päivän. Siellä minulla oli niin suunnattoman hauskaa, vaikka minun täytyikin koko päivän pitää silmällä lapsia, ja niistä muistoista minä elin kauan, kauan... Mutta tämä rannikko on vielä kauniimpi kuin Marysvillen. Eivätkö lokit olekin komeita? Ettekö te tahtoisi olla lokki? Minä luulen, että haluaisin olla lokki -- ellen saisi olla ihmislapsi, tietenkin... Ajatelkaas, miten ihanaa olisi herätä auringon punaisena noustessa ja purjehtia yli meren ja läpi sinisen avaruuden koko päivän pitkän. Ja sitten illalla lentää takaisin pesäänsä. Ah, voin niin hyvin kuvitella, minkälaista se olisi!

-- Mikä on tuo suuri talo, joka on tuossa suoraan edessä? -- Se on Valkorannan majatalo. Muuan herra Kirke omistaa sen, mutta huvikausi ei ole vielä alkanut. Joukko amerikkalaisia tulee tänne tavallisesti kesäksi. He viihtyvät erinomaisesti tällä rannalla.

-- Pelkäsin, että se olisi ollut rouva Spencerin talo, sanoi Anna surullisesti. -- Sinne en ikävöi. Kun tulen sinne -- silloin on kaikki lopussa...

VI.

MARILLA TEKEE PÄÄTÖKSENSÄ.

He tulivat sinne kuitenkin hetkistä myöhemmin. Rouva Spencer asui suuressa, keltaisessa talossa vastapäätä hiekkaista lahtea ja hän tuli ulos rappusille, hyväntahtoisilla kasvoillaan iloisen hämmästyksen ilme.

-- No mutta hyvää päivää! hän huusi. -- Teitä todellakin vähimmin olisin osannut odottaa juuri tällä hetkellä, mutta sydämellisesti tervetuloa joka tapauksessa! Riisutte kai hevosen valjaista? Ja mitä sinulle kuuluu, Anna?

-- Kiitos, minä voin niin hyvin kuin voi odottaa, vastasi Anna ilman hymyn häivähdystäkään. Koko hänen iloinen mielialansa oli nyt poispuhallettu.

-- Jäämme kai hetkiseksi, että tamma saa puhaltaa, sanoi Marilla, mutta minä lupasin veljelleni olla pian taas kotona. Asianlaita on niin, rouva Spencer, että on tapahtunut omituinen väärinkäsitys, ja minä olen tullut juuri ottaakseni selvää, missä vika on. Me lähetimme terveisiä ja pyysimme, Matthew ja minä, että te toisitte meille pojan lastenkodista. Pyysimme Robert veljenne sanomaan teille, että haluaisimme kymmen-, yksitoistavuotiaan pojan.

-- Marilla Cuthbert, mitä sanottekaan? huudahti rouva Spencer hyvin huolestuneena. -- Hyvänen aika, Roberthan lähetti tänne sanan Nancy tyttärensä mukana, ja tämä sanoi, että te halusitte saada tytön -- eikö niin, Flora Jane? kysyi hän, kääntyen oman tyttärensä puoleen, joka oli tullut ulos portaille.

-- Kyllä, juuri niin hän sanoi, neiti Cuthbert, vakuutti Flora Jane vakavasti.

-- Tämäpä nyt oli kauhea kommellus, sanoi rouva Spencer. -- Olen hyvin pahoillani, mutta en todellakaan mahda sille mitään, neiti Cuthbert. Minä tein voitavani ja seurasin teidän ohjeitanne. Mutta Nancy on usein sekapäinen ja hajamielinen. Olemme niin usein pakotettuja torumaan häntä siitä, että hän antaa ajatustensa lentää.

-- Se oli meidän oma syymme, sanoi Marilla alistuvasti. Meidän olisi itse pitänyt tulla teidän luoksenne eikä antaa tärkeätä asiaa kuljetettavaksi suullisesti toiselta toiselle. Miten tahansa -- erehdys on tehty, ja ainoa, mitä meillä nyt on tehtävänä, on sen oikaiseminen. Voiko tytön lähettää takaisin lastenkotiin? En kai voi otaksua muuta kuin että he ottavat hänet jälleen takaisin?

-- Sen kai he kyllä tekevät, sanoi rouva Spencer miettiväisenä, mutta luulenpa, ettei ole tarpeellista lähettää häntä takaisin. Rouva Blewett pistäytyi täällä eilen, ja hän sanoi juuri kovasti katuvansa, ettei hän ollut antanut minun tuoda pientä tyttöä hänelle avuksi. Rouva Blewett'illa on hyvin suuri perhe, kuten tiedämme, ja hänen on vaikea saada palvelijoita, jotka pysyvät... Anna tulee sopimaan hänelle mainiosti. Eikö ole aivan kuin Jumalan sallimus, että te juuri tänään ajatte tänne tytön kanssa?

Marilla ei näyttänyt siltä, että hän olisi uskonut sallimuksen erityiseen johdatukseen tässä suhteessa. Tässä oli odottamattoman suotuisa tilaisuus päästä eroon tuosta epämieluisesta lastenkodinlapsesta -- ja kuitenkaan hän ei tuntenut mitään kiitollisuutta.

Rouva Blewett'in hän tunsi ainoastaan ulkonäöltä. Hän oli pieni äkäpussi, ohut ja laiha kuin tikku. Mutta hän oli kuullut puhuttavan hänestä. Rouva Blewett'in väitettiin olevan äärimmäisen ankara ja vaatelias emäntä, ja viralta pannut palvelustytöt kertoivat kauheita asioita hänen juonikkaisuudestaan ja äkkipikaisuudestaan sekä hänen lukuisista nenäkkäistä ja pahanilkisistä lapsistaan. Marilla tunsi piston omassatunnossaan ajatellessaan Annan jättämistä tämän naisen lempeän huolenpidon alaiseksi.

-- Kiitos, tulen kai sitten sisään, niin saamme lähemmin keskustella asiasta, sanoi hän.

-- Kukapa muu kuin itse rouva Blewett tulee tuossa pitkin polkua! Sepä oli hauska sattuma! huudahti rouva Spencer ja vei vieraansa eteisestä vierashuoneeseen.

Sisältä tuoksahti heitä vastaan niin ankara kylmyys, kuin olisivat tummanvihreät, tarkoin alaslasketut sälekaihtimet niin kauan siivilöineet ilmaa, että se olisi kadottanut jokaisen lämmön rahtusen, mitä siinä koskaan oli ollut.

-- Tätä voi sanoa hyväksi onneksi; nythän voimme samalla päättää asian. Istukaa nojatuoliin, neiti Cuthbert! Anna, istu sinä tälle jakkaralle äläkä hankaa sen päällysverhoa!

... Antakaa minulle hattunne. Flora Jane, mene panemaan teevesi tulelle ja ota rinkeleitä esiin. Hyvää iltaa, rouva Blewett! Sanoimme tässä juuri, että oli sellainen onni, kun pistäydyitte sisään. Saanko esittää -- rouva Blewett, neiti Cuthbert. Suottehan anteeksi, jos häviän hetkiseksi! Unohdin sanoa Flora Janelle, että minulla on vehnäleipäpelti uunissa.

Rouva Spencer riensi toimekkaana ulos vedettyään ylös vihreät sälekaihtimet. Anna istui mykkänä ja liikkumattomana jakkaralla, kädet lujasti yhteenliitettyinä polvilla, ja tuijotti kuin lumottuna rouva Blewettiin. Jätettäisiinkö hänet tuon naisen haltuun, jolla oli noin terävät poskipäät ja tiukka katse. Hän tunsi, kuinka jotakin takertui hänen kurkkuunsa ja hänen silmiään kirveli. Hän alkoi juuri pelätä, ettei hän voisi pidättää itkuaan, kun rouva Spencer palasi, lämpimänä ja säteilevänä, täysin kykenevänä ottamaan punnittavakseen kaikki vaikeudet, henkiset tai aineelliset, ja sen jälkeen rohkeasti ratkaisemaan pulmat. Kysymys on tästä pikku tytöstä, rouva Blewett, sanoi hän, on syntynyt pieni väärinkäsitys... Olin saanut päähäni, että herra ja neiti Cuthbert halusivat ottaa kasvatikseen pienen tytön. Niin oli sanottu minulle. Mutta sen sijaan he halusivatkin poikaa. Niin että jos te edelleen olette samaa mieltä kuin eilen, niin näyttää siltä kuin voisitte saada toiveenne täytetyksi.

Rouva Blewett mittaili terävin silmin Annaa kiireestä kantapäähän.

-- Kuinka vanha sinä olet ja mikä on nimesi? hän kysyi.

-- Anna Shirley, sopersi kysymyksen saaja arasti, tällä kertaa uskaltamatta esittää mitään toivomusta loppuäänteen lausumiseen nähden. -- Ja olen yksitoistavuotias.

-- Hm; sinä et ole suuri ikäiseksesi... Mutta sinä olet varmaan sitkeä. Sitkeät voivat roimasti tarttua kiinni... Niin, jos otan sinut, niin saat käyttäytyä kiltin tytön tavoin -- sinun on oltava kiltti ja kunnollinen ja työteliäs ja kohtelias. Saat panna parastasi ansaitaksesi ruuan ja asunnon, niin paljon voin sinulle sanoa. Niin, otan kai hänet neiti Cuthbert, niin pääsette hänestä. Pienokainen on kauhean kärtyisä, niin että olen aivan uupunut hänen hoitamisestaan. Paraillaan on minulla myöskin vuodevaatteiden tuulettaminen, ja keittiö ja rappuset ovat pestävät...

Marilla katsoi Annaan ja tunsi sydämensä pehmenevän nähdessään tytön kalpeat kasvot mykkää epätoivoa osoittavine ilmeineen -- sellaisen pienen olennon mykkää epätoivoa, joka taas huomaa olevansa kiinni satimessa, josta se kerran on päässyt pujahtamaan pois. Ja Marillalla oli sellainen epämiellyttävä tunne, että ellei hän myöntyisi tuossa katseessa ilmenevään rukoukseen, seuraisi se häntä hänen kuolinpäiväänsä saakka. Sitäpaitsi hän ei pitänyt rouva Blewettista. Tyttö oli totisesti liian hyvä tuollaisen ihmisen työjuhdaksi... Sitä hän ei voinut ottaa vastuulleen.

-- Niin, en tiedä... sanoi hän hitaasti. -- Tarkoitukseni ei ollut sanoa, että veljeni ja minä ehdottomasti olisimme päättäneet olla häntä ottamatta. Voinpa vielä sanoa, että veljeni mielellään haluaa pitää hänet. Minä tulin tänne oikeastaan ottamaan selkoa, kuinka erehdys on syntynyt... Nyt luulen, että teen parhaiten ottaessani hänet mukanani takaisin kotiin ja harkitessani asiaa Matthew'n kanssa. En kai voine tehdä ratkaisevaa päätöstä neuvottelematta hänen kanssaan. Jos päätämme, että emme pidä häntä, lähetämme hänet teille huomenna. Ellei häntä kuulu, merkitsee se, että hän jää meille. Oletteko siihen tyytyväinen, rouva Blewett?

-- Täytynee kai olla, vastasi rouva Blewett äreästi.

Marillan puhuessa Annan kasvoissa tapahtui kuin auringonnousu. Ensin hävisi pyyhkäisemällä toivoton ilme; sitten syttyi heikko toivon säde, ja silmät tulivat syviksi ja kirkkaiksi kuin tähdet. Tyttö oli aivan kuin muuttunut ja kun silmänräpäystä myöhemmin molemmat rouvat menivät ulos hakemaan reseptiä, jota rouva Blewett oli tullut lainaamaan, hypähti hän ylös ja juoksi suoraapäätä yli huoneen Marillan luo.

-- Oi, neiti Cuthbert, sanoitteko todellakin, että sallisitte minun ehkä jäädä Vihervaaralle? kuiskasi hän henkeä pidättäen, ikäänkuin tuo hurmaava mahdollisuus olisi paennut tipotiehensä, jos hän olisi puhunut ääneen. -- Sanoitteko todellakin niin? Tai onko vain mielikuvitukseni tehnyt minulle kepposen?

-- Saat luvan oppia pitämään aisoissa tuota mielikuvitustasi, Anna -- on perin huonoa, kun ei voi eroittaa mikä on todellisuutta ja mikä _ei_, sanoi Marilla tylysti. -- Kyllä, juuri niin sinä kuulit minun sanovan eikä mitenkään muuten. Mutta _ratkaistu_ ei ole vielä mitään, ja ehkä, kun kaikki ympäri käy, rouva Blewett kuitenkin saa sinut ottaa. Hän tarvitsee tosiaankin sinua paljon enemmän kuin minä.

-- Mieluummin silloin menen takaisin lastenkotiin kuin muutan hänen luokseen, huudahti Anna kiihkeästi. -- Hän on aivan kuin -- kuin kärppä.