Part 3

-- Kyllä se maksaa vaivan! -- Tyttö kohotti äkkiä päätään ja toi näkyviin kyynelten kostuttamat kasvot ja vapisevat huulet. -- Tekin itkisitte, jos olisitte orpolapsi ja olisitte tullut paikkaan, jonka luulitte tulevan kodiksenne ja sitten yht'äkkiä keksisitte, että he eivät haluakaan teitä, siksi ettette ollutkaan poika. Oi, tämä on surullisinta, mitä koskaan on minulle tapahtunut!

Jokin hymyn tapainen, hieman jäykkä ja vastahakoinen, koska se ei ohut pitkään aikaan ollut näkyvissä, teki Marillan töykeän muodon vähän lauhkeammaksi.

-- Älä nyt enää itke! Aikomuksemme ei ole ajaa sinua ulos tänä iltana. Saat olla täällä siksi, kunnes olemme selvittäneet tämän jutun. Mikä sinun nimesi on?

Tyttö epäröi silmänräpäyksen ajan.

-- Ehkä te tahtoisitte olla niin kiltti ja sanoa minua Cordeliaksi, sanoi hän innokkaasti.

-- Sanoa sinua Cordeliaksi? Eikö se sitten ole nimesi?

-- E-ei, ei oikeastaan... Mutta tahtoisin niin äärettömän mielelläni, että minua sanottaisiin Cordeliaksi. Tuo nimi kuuluu niin ylhäiseltä...

-- Enpä totisesti ymmärrä, mitä tarkoitat. Jos ei nimesi ole Cordelia, mikä se sitten on?

-- Anni Shirley, sopersi tämän nimen omistaja vastahakoisesti. -- Mutta ah -- olkaa niin kiltti ja nimittäkää minua Cordeliaksi. Eihän teille merkitse paljoakaan, miksi minua nimitätte, kun kuitenkin olen täällä vain niin lyhyen ajan. Annissa ei ole kerrassa mitään romanttista...

-- Kaikkea tässä vielä täytyy kuunnellakin, sanoi surullisen proosallinen Marilla. -- Anni on yksinkertainen ja kunniallinen ja järkevä nimi. Sitä sinun ei liene tarvis hävetä.

-- Ei, sitä en häpeä, sanoi Anni, mutta minä pidän niin sanomattoman paljon enemmän Cordeliasta -- ja olen ikäänkuin totuttautunut siihen, että se on nimeni... Pienenä ollessani en tiennyt mitään kauniimpaa kuin Geraldine, mutta nyt olen muuttanut mieltäni ja pidän enemmän Cordeliasta. Mutta jos ette sano minua siksi, niin olkaa ainakin niin kiltti ja sanokaa minua Annaksi, a lopussa.

-- Lienee samantekevä, miten se lausutaan, sanoi Marilla samantapainen vastahakoinen hymy huulilla kuin aikaisemmin, ja nosti teekannua.

-- Oi ei, siinä on suuri ero. Se näyttää tällaisena paljon paremmalta. Kun kuulee lausuttavan nimen, näkee sen tietenkin aina edessään aivan kuin se olisi painettu -- ainakin minä näen. Ja A-n-n-i näyttää hyvin mitättömältä, mutta A-n-n-a näyttää heti melkoista hienommalta. Jos vain tahdotte sanoa minua Annaksi, a-lla kirjoitettuna, niin koetan minä tyytyä siihen, ettei nimeni saa olla Cordelia.

-- No, Anna, a-lla kirjoitettuna, voitko sanoa meille, kuinka tämä erehdys on syntynyt? Lähetimme rouva Spencerille sanan ja pyysimme häntä hankkimaan meille pojan, Eikö lastenkodissa ollut ollenkaan poikia?

-- Kyllä toki, laumoittain... Mutta rouva Spencer sanoi aivan selvästi, että halusitte saada noin yksitoistavuotiaan tytön. Ja johtajatar sanoi, että hänen mielestään minä sopisin. Ette voi tietää, kuinka minä ilostuin! Koko viime yönä en voinut nukkua, niin iloinen olin. Oi, lisäsi hän moittivasti, Matthew'n puoleen kääntyen, miksi ette sanonut minulle heti asemalla, ettette halunneet minua, ja jättänyt minua sinne? Ellen koskaan olisi nähnyt Suloisuuden valkeata tietä ja Tummaa, päilyvää aallokkoa, ei tuntuisi puoleksikaan niin vaikealta.

-- Mitä maailmassa hän tarkoittaa? kysyi Marilla ja tuijotti veljeensä.

Hän -- hän tarkoittaa jotakin, josta tulimme puhuneeksi ajaessamme... sanoi Matthew kiireesti. -- Minä menen panemaan tamman talliin, Marilla. Laita tee kuntoon siksi kun tulen takaisin.

-- Oliko rouva Spencerillä mukanaan ketään muuta kuin sinä? jatkoi Marilla Matthew'n poistuttua.

-- Hän toi Lily Jonesin itselleen. Lily on vain viisivuotias ja hyvin kaunis. Hänellä on kastanjanruskea tukka.

Jos minä olisin hyvin kaunis ja minulla olisi kastanjanruskea tukka, pitäisittekö silloin minut?

-- Ei, lapsi! Me haluamme pojan, joka voi auttaa veljeäni maanviljelyksessä. Tytöstä meillä ei olisi mitään hyötyä. Ota hattu päästäsi! Panen sen ja laukkusi eteisen pöydälle.

Anna otti tottelevasti hatun päästään. Hetkisen kuluttua Matthew tuli takaisin, ja he istuutuivat illallispöytään. Mutta Anna ei voinut syödä. Hän yritti nakertaa voileipää ja nokki kuin lintunen metsäomenahilloketta pieneltä kulmikkaalta lasivadilta, joka oli hänen lautasensa vieressä. Mutta näkyi selvästi, kuinka vaikeata hänen oli saada alas jokainen suupala.

-- Sinähän et syö mitään, sanoi Marilla ja loi häneen terävän katseen, ikäänkuin tämä olisi ollut jotain hyvin moitittavaa. Anna huokasi.

-- En voi. Olen vaipunut epätoivon kuiluun. Onko teillä ruokahalua, kun olette vaipunut epätoivon kuiluun?

-- En ole ollut siellä koskaan, joten en voi siihen vastata, sanoi Marilla.

-- Ah, ettekö ole ollut?... Mutta olette kai kuitenkin kuvitellut sitä joskus?

-- Ei, en edes sitäkään.

-- Niin, silloin on kyllä vähän vaikeata käsittää, miltä se tuntuu. Hyvin epämiellyttävältä se tuntuu... Kun koettaa syödä, niin nousee ikäänkuin pala kurkkuun, eikä voi niellä mitään, ei edes suklaakaramelliä. Kaksi vuotta sitten sain yhden suklaakaramellin ja se oli herkullisinta, mitä minulla on ollut suussani... Sittemmin olen hyvin usein uneksinut, että minulla on ollut koko tötteröllinen suklaakaramellejä, mutta juuri kuin olen ottamaisillani ylimmän ulos tötteröstä, herään. Toivon, ettette pahastu minuun siksi, etten voi syödä. Kaikki on niin hirveän hyvää -- mutta kuitenkin -- se ei käy...

-- Hän on kai väsynyt, sanoi Matthew, joka ei ollut puhunut sen jälkeen kuin oli tullut tallista. -- Lienee parasta hänen antaa mennä nukkumaan, Marilla.

Marilla oli juuri tuuminut, minne hän sijoittaisi Annan yöksi. Hän oli laittanut vuoteen keittiökamariin kaivatulle ja odotetulle pojalle. Mutta vaikka se oli siisti ja puhdas, ei se hänen mielestään kuitenkaan oikein soveltunut tytölle. Vierashuone ei kuitenkaan voinut tulla kysymykseen tuollaiselle pienelle harhaanjoutuneelle olennolle, ja jäljellä oli siis ainoastaan itäinen vinttikamari.

Marilla sytytti kynttilän ja käski Annan seurata mukana, minkä Anna teki tahdottomasti, ottaen ohikulkiessaan hattunsa ja matkalaukkunsa eteisen pöydältä. Eteisessä oli niin häikäisevän puhdas lattia, että mieli kävi ankeaksi; pieni vinttikamari, jossa hän puolen minuutin kuluttua seisoi, näytti jos mahdollista vielä moitteettomammalta.

Marilla laski kynttilän kädestään kolmikulmaiselle, kolmella jalalla seisovalle pöydälle ja käänsi peitettä ja päällyslakanaa.

-- Sinulla on kai yöpaita? hän kysyi Anna nyökkäsi.

-- On toki, kaksi kappaletta. Kodin johtajatar neuloi minulle. Ne ovat kauhean ahtaita. Kaikki on niin niukasti mitattua lastenkodissa, niin että kun ommellaan jotain, tulee siitä liian pieni -- ainakin sellaisessa köyhässä lastenkodissa kuin meidän. Lyhyet ja ahtaat yöpaidat ovat niin niin... Mutta tietysti voi nähdä yhtä kauniita unia sellaisissa kuin kauniissa maatalaahaavissa paidoissakin, joissa on reikäompelukoristeita kaulantiessä ja välipitsejä -- se on edes lohdullista.

-- Niin, riisuudu nyt niin sukkelasti kuin voit ja kömmi vuoteeseesi. Tulen takaisin viiden minuutin kuluttua ja noudan kynttilän. En uskalla luottaa siihen, että sinä itse sen sammutat. Voisit helposti sytyttää talon tuleen.

Kun Marilla oli lähtenyt, katseli Anna surumielisesti ympärilleen. Valkeaksirapatut seinät olivat niin kammottavan tyhjiä ja tuijottavia, että hänestä näytti siltä kuin ne surisivat omaa autiuttaan. Myöskin lattia oli paljas; vain sen keskellä oli pieni, pyöreä, palmikoitu niinimatto, jonka kaltaista Anna ei koskaan ennen ollut nähnyt.

Toisessa nurkassa oli sänky, korkea ja vanhanaikuinen, kulmissa neljä tummaa pylvästä, tarkoitettu kannattamaan vuoteen katosta, jota ei ollut olemassa. Toisessa nurkassa oli äskenmainittu kolmijalkainen pöytä, jota koristi paksu punainen samettityyny, kyllin kova koukistaakseen uppiniskaisimmankin nuppineulan kärjen. Sen yläpuolella riippui pieni neliskulmainen peili, sivut kuuden ja kahdeksan tuuman pituiset. Sängyn ja pöydän keskivälillä oli ikkuna, jota verhosi viileän valkoiset, poimutetut musliiniuutimet, ja sen vastapäätä oli pesuteline. Kaikki tämä vaikutti huolimatta kaikesta siisteydestään niin jäykältä, kehnolta ja ikävältä, ettei sitä voi sanoin kuvata, ja sen herättämä tunnelma saattoi Anna-raukan värisemään aivan luihin ja ytimiin asti.

Nyyhkyttäen kiskaisi hän kiireesti vaatteet yltään, pukeutui ahtaaseen yöpaitaansa ja veti peitteen ja lakanan korviinsa. Kun Marilla tuli sisään noutamaan kynttilää, ilmaisi ainoastaan joukko kehnoja vaatekappaleita, jotka mitä suurimmassa epäjärjestyksessä olivat hujan hajan lattialla, sekä vuodevaatteiden epäkuntoon joutunut asu, että huoneessa oli joku muukin inhimillinen olento paitsi hän itse.

Hän poimi tyynesti Annan vaatteet lattialta, asetti ne sievästi kokoon käärittyinä pienelle, korealle, keltaiselle tuolille, otti kynttilän ja meni vuoteen ääreen.

-- Hyvää yötä, sanoi hän, vähän kömpelösti, mutta ei epäystävällisesti.

Annan kalpeat kasvot ja suuret silmät sukelsivat äkkiä hämmästyneinä esiin vuodevaatteista.

-- Kuinka nyt voisi tulla hyvä yö, kun päinvastoin on varmaa, että se tulee olemaan pahin mitä koskaan on elänyt, huudahti hän moittivasti. Senjälkeen hän taas katosi näkyvistä.

Marilla meni hitaasti alas keittiöön ja alkoi pestä illallisastioita. Matthew poltteli -- varma merkki järkytetystä mielenrauhasta. Hän poltteli harvoin, sillä Marilla ei siitä pitänyt ja leimasi sen siivottomaksi tottumukseksi; mutta määrättyinä aikoina tunsi hän kutsumusta turvautua piippunysäänsä, ja Marilla katsoi sitä silloin läpi sormien, hyvin tietäen, että miespahasellakin täytyi olla joku varaventtiili kuohuksiin joutuneille tunteille.

-- Niin, tämä nyt on hauska juttu, sanoi Marilla ärtyisesti. -- Niin se on: laita lapsi asialle, mene itse perässä. Robert Spencerin palvelijat ovat tietysti olleet hajamielisiä ja väännelleet terveiset jotenkin hullusti. Jompikumpi meistä saa huomenna ajaa rouva Spencerin luo puhumaan, se on varmaa. Tyttö lähetetään takaisin lastenkotiin. -- Parasta on kai tehdä niin, luulen minä, sanoi Matthew äänellä, joka kuului kaikkea muuta kuin vakuutetulta. -- Sinä luulet? Totta kai ymmärrät sen?

-- Tiedätkö mitä, tyttö on oikein kiltti, Marilla. Olisihan sääli lähettää hänet tiehensä, kun hän niin kauhean mielellään tahtoo jäädä tänne.

-- Matthew Cuthbert -- ei kai liene tarkoituksesi sanoa, että sinun mielestäsi meidän pitäisi pitää hänet? Marilllan hämmästys ei olisi voinut olla suurempi, jos hänen yksivakainen veljensä olisi sanonut mielihuvituksensa olevan käsillään kävelemisen.

-- Ei, sitä en kai oikein tarkoita -- en ihan... änkytti Matthew, joka oli joutunut epämiellyttävään umpikujaan. -- Minä otaksun -- eihän voida vaatia meitä pitämään häntä.

-- Se vielä puuttuisi!... Mitä hyötyä hänestä muuten meille olisi?

-- Me voimme olla hieman hyödyksi hänelle, sanoi Matthew aivan äkkiä ja odottamatta.

-- Matthew Cuthbert, luulen, että tyttö on lumonnut sinut! Näen nyt aivan hyvin, että sinä haluat pitää hänet.

-- Hänellä on varmasti yhtä, ja toista päässään, sanoi Matthew. -- Ei silti että se olisi niin tärkeätä, tietystikään, kiiruhti hän lisäämään. -- Mutta sinun olisi pitänyt kuulla, kuinka hän puhui ajaessamme asemalta.

-- Niin, kieli hänellä kyllä on kohdallaan... Sen kuulin heti. Mutta se ei totta tosiaan ole mikään etu. Minä en pidä nulikoista, joitten kieli alituiseen on käynnissä. En ole koskaan pyytänyt lastenkodintyttöä, ja jos olisin niin tehnyt, en koskaan valitsisi tämän tapaista. Ei, hänet me lähetämme samaa tietä takaisin kuin hän on tullutkin.

-- Minä voisin ottaa tänne ranskalaisen pojan auttamaan itseäni, sanoi Matthew, ja silloin voisit sinä saada tytöstä seuraa.

-- En tunne vähintäkään seuran kaipuuta, sanoi Marilla lyhyesti. -- Ja minä en aio pitää häntä.

-- No niin, Marilla hyvä, sinä teet tietysti kuten tahdot, sanoi Matthew, nousi ylös ja pani piippunsa pois. -- Nyt minä menen nukkumaan. Matthew meni maata. Marilla pani pois kuivatut astiat ja paneutui maata päättäväisesti rypistetyin otsin. Ja kerrosta ylempänä, itäisessä vinttikamarissa, makasi yksinäinen, ystävätön, rakkautta janoava lapsi ja itki itsensä nukuksiin.

IV.

AAMU VIHERVAARALLA.

Oli täysi päivä, kun Anna heräsi ja nousi istumaan vuoteessa, hämmästyneenä tuijottaen ikkunaan, josta iloinen auringonpaiste virtasi sisään ja jonka ulkopuolella jotain valoista ja ilmavaa keinui sinistä taivasta vasten.

Aluksi hän ei muistanut, missä hän oli. Kaikkein ensiksi häntä värisytti voimakas ilontunne -- mutta sitten hän muisti, ja ilo kuoli pois... Tämä oli Vihervaara, ja he eivät huolineet hänestä tänne, koska hän ei ollut poika! Mutta nyt oli aamu, ja -- totta tosiaan! -- tuolla oli kukkiva kirsikkapuu hänen ikkunansa ulkopuolella. Yhdellä harppauksella hän oli poissa vuoteesta ja lattian toisella puolen. Hän aukaisi ikkunan -- se aukesi naristen ja vastahakoisesti, ikäänkuin se ei olisi pitkään aikaan liikkunut saranoillaan, kuten myös oli asian laita. Anna polvistui ja katseli ulos kesäkuun aamun kirkkauteen silmillä, jotka säteilivät ihastuksesta. Oi, miten hurmaavan kaunista se oli! Ja miten ihana tämä paikka oli! Ajatella, että hän todellakin saisi jäädä tänne! Hän tahtoi kuvitella mielessään, että hän saisi jäädä, Mahtava kirsikkapuu kasvoi heti ulkopuolella, niin lähellä, että sen oksat hipaisivat taloa, ja se oli niin täynnä kukkia, että tuskin ainoatakaan vihreätä lehteä oli näkyvissä.

Molemmin puolin taloa olivat hedelmäpuutarhat, toisessa omenapuita, toisessa kirsikkapuita, samoin ylt'yleensä kukkien peitossa, ja ruoho niiden alapuolella oli keltaisenaan voikukkia. Alhaalla puutarhassa oli sireenipensaita sinipunervine kukkaterttuineen ja niiden suloinen, huumaava tuoksu lehahti ikkunaan aamutuulen mukana.

Puutarhan takana viettivät vihreätä, mehevää apilaa kasvavat niittymaat alas notkelmaa kohti, jossa puro pulpahti esiin ja kokonainen koivulehto kasvoi. Koivujen hoikat, valkeat rungot kohosivat vapaina ja notkeina tuuheitten sananjalkojen, sammalten ja kaikenlaisten pensaitten rehevästä runsaudesta. Notkelman toisella puolen oli kukkula, jota kuusien ja honkien tumma vihreys verhosi; puun runkojen keskeen avautui pieni rakonen, jonka kautta Anna näki vilauksen sen pikku talon harmaasta päädystä, jonka hän oli nähnyt Tumman, päilyvän aallokon toiselta puolen.

Vähän matkaa vasemmalle oli latoja, talleja ja muita ulkohuonerakennuksia, ja niiden toisella puolen, vihreän, hiljalleen viettävän pellon takana, näkyi sininen meri välkkyvän.

Annan kauneudenjanoiset silmät viivähtivät kaikessa, imivät ahnaasti kaiken. Hän oli nähnyt niin monta vähän miellyttävää paikkaa elämässään, lapsi parka, että tämä oli ihanampaa kuin kaikki, jota hän tähän asti oli voinut kuvailla mielessään.

Hän oli yhä polvillaan, unohtaen kaiken muun, paitsi ympäristönsä kauneuden, kun hän äkkiä tunsi käden olallaan. Marilla oli tullut sisään pikku luonnonhaaveilijan lainkaan kuulematta.

-- Sinunhan pitäisi olla jo vaatteissa, sanoi hän.

Marilla ei todellakaan ollut lainkaan selvillä siitä, miten hänen pitäisi puhutella tyttöä, ja tämä taitamattomuus, joka häntä vaivasi, teki hänet lyhytsanaiseksi ja jyrkäksi, hänen itsensä sillä mitään tarkoittamatta.

Anna nousi ja veti syvään henkeänsä.

Oi, eikö tämä ole ihmeellistä! hän sanoi ja viittasi kädellään hymyilevää maailmaa ulkopuolella.

-- Niin, puu on aika suuri, sanoi Marilla, ja siinä on runsaasti kukkia. Mutta marjoista ei ole juuri mihinkään -- ne ovat pieniä, ja niissä on matoja.

-- Ah, en tarkoita vain puuta -- vaikka se seisookin juuri nyt täydessä loistossaan -- tarkoitin kaikkea, puutarhaa ja hedelmäpuita ja puroa ja metsää, kaikkea mitä voin nähdä tästä ikkunasta... Eikö teistä tunnu siltä kuin pitäisitte koko maailmasta tällaisena aamuna kuin tämä? Ja aina tänne asti voin kuulla puron nauravan. Ajatelkaas, miten hyvällä tuulella purot aina ovat -- aina ne nauravat! Vieläpä talvellakin olen kuullut niiden porisevan ja rupattelevan jään alla. Olen niin iloinen, kun Vihervaaran lähellä on puro. Te tietysti ajattelette, että se kai on samantekevä minulle, kun en kuitenkaan jää tänne, mutta niin se ei ole... Vaikka en koskaan enää näkisikään Vihervaaraa, on tuo oleva minulle hauska muisto. Tänään en ainakaan ole epätoivon kuilussa, en... Sitä en koskaan voi olla aamuisin. On hyvä, että on aamuja. Mutta hyvin pahoillani olen. Olen juuri istunut ja kuvitellut, että minä kuitenkin olin se, jota te halusitte, ja että saisin viettää täällä kaikki elämäni päivät. Sitä pahemmalta tuntuu, kun --

-- Nyt on parasta, että pukeudut ja tulet alas sen sijaan että istut täällä ylhäällä ja haaveilet, sanoi Marilla, niin pian kuin hän sai tilaisuuden pistää sanansa väliin. -- Aamiainen odottaa. Peseydy kunnollisesti ja sui hiuksesi! Anna ikkunan olla auki ja käännä peitteesi ja lakanasi vuoteen jalkopäähän, että vuodevaatteet tuulettuvat. Ja pidä kiirettä, niin olet kiltti.

Anna osasi ilmeisesti pitää kiirettä, kun sitä vaadittiin, sillä ei ollut kulunut kymmentäkään minuuttia, kun hän tuli alas portaita vaatteet sievästi yllä, kasvot puhtaudesta kiiltävinä, tukka harjattuna ja palmikoituna ja mielessä tyydytystä tuova tunne siitä, että hän tottelevaisesti oli täyttänyt määräykset. Totuuden nimessä on ehkä kuitenkin mainittava, että hän oli unohtanut kääntää peitteen takaisin patjalta.

-- Olen oikein nälissäni tänään, selitti hän istuutuessaan tuolille, jonka Marilla hänelle työnsi. On vahinko nähdä niin oivallisia ruokia edessään pöydällä kuin eilen illalla, kun ei kuitenkaan voi syödä... Olen niin iloinen siitä, että aurinko paistaa. Mutta sateiset aamut ovat myöskin hupaisia. Minä pidän kaikenlaisista aamuista -- on niin hauskaa ajatella, ettei koskaan tiedä, mitä voi tapahtua päivän mittaan... Olen kuitenkin iloinen, ettei sada juuri tänään, sillä on helpompi kantaa surujaan auringon paisteessa. Ja tänään minä olen sen tarpeessa... Käy kyllä päinsä lukea kirjoista, että tulee alistua onnettomuuteen suurella kärsivällisyydellä ja nöyryydellä, mutta kun sitten tulla tupsahtaa oma vuoro, niin --

-- Koeta pitää suusi, sanoi Marilla. -- Sinä lörpöttelet niin, että tässä ihan menehtyy.

Minkä jälkeen Anna vaikeni niin itsepintaisesti, että hänen jatkuva vaitiolonsa teki Marillan hermostuneeksi -- se vaikutti niin luonnottomalta. Myöskin Matthew vaikeni -- mikä kuitenkin häneen nähden oli vapaaehtoista ja aivan luonnollista -- niin että ateria nautittiin enää yrittämättäkään panna keskustelua käyntiin.

Vähitellen Anna tuli yhä hajamielisemmäksi. Hän nakersi koneellisesti suuret silmät hellittämättömästi kiinnitettyinä siihen palaseen sinistä taivasta, joka näkyi ikkunasta. Tästä Marilla tuli vielä entistään hermostuneemmaksi; hänellä oli sellainen epämiellyttävä tunne, että sillä aikaa kuin tämän ihmeellisen lapsen ruumis istui ja kastoi ruiskorppuja kahviin, sen sielu leijaili mielikuvituksen siivin kaukaisissa avaruuksissa, jonne ei kukaan muu osannut. Kuka Herra nähköön voisi viihtyä tuollaisen haaveilijan läheisyydessä?

Mutta -- ihmeitten ihme -- Matthew tahtoi pitää hänet. Marilla tunsi selvästi, että hän halusi sitä nyt aamulla yhtä paljon kuin hän oli halunnut eilen illalla, ja että hän jatkuvasti haluaisi sitä. Se oli juuri Matthew'n tapaista -- saada päähänsä käsittämätön oikku ja sitten pitää kiinni siitä mitä ällistyttävimmällä hiljaisella itsepintaisuudella -- itsepintaisuudella, joka juuri äänettömyytensä kautta vaikutti paljon voimakkaammin kuin jos hän olisi mankunut ja marissut päivät päästään.

Kun aamiainen oli lopussa, heräsi Anna unelmistaan ja tarjoutui pesemään kuppeja ja vateja.

-- Osaatko pestä kunnollisesti? kysyi Marilla epäluuloisena.

-- Osaan toki! Vaikka paremmin minulta käy pikkulasten hoitaminen. Minulla on ollut siihen niin hyvää harjaannusta. Mikä vahinko, ettei teillä täällä ole lapsia, joita saisin vaalia!

-- En luule, että kaipaan useampia lapsia hoidettavakseni, kuin minulla jo on sitä lajia... Sinä olet aivan tarpeeksi. Mitä meidän on sinun suhteesi tehtävä, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Matthew on aivan yksinkertaisesti naurettava.

-- Minun mielestäni hän on mainio, sanoi Anna moittivasti. -- Hänellä on sydäntä, hänellä... Hänelle sain laverrella niin paljon kuin jaksoin -- luulen melkein, että hän piti siitä. Heti kun näin hänet, ymmärsin, että hän on sukulaissielu.

-- Te olette aika hupsuja molemmat, jos tarkoitat sitä sukulaissieluilla, tokaisi Marilla. -- Niin, sinä voit pestä astiat. Älä säästä lämmintä vettä ja pyyhi kaikkia tarkoin. Minulla on yllin kyllin puuhaa nyt aamulla, sillä iltapäivällä minä ajan Valkorantaan puhumaan rouva Spencerin kanssa. Sinä saat tulla mukaan, niin saamme päättää, mitä sinulle tehdään. Kun olet saanut astiat pestyksi, saat mennä huoneeseesi ja korjata vuoteesi ja siistiä.

Anna pesi lasit ja porsliinit sangen näppärästi, josta Marilla, joka kiinteästi piti silmällä hänen liikehtimisiään, itse sai varmuuden. Hän osoittautui vähemmän taitavaksi vuoteen kuntoonpanossa, sillä hän ei ollut koskaan oppinut käsittelemään suurta höyhenpatjaa. Viimein hänen onnistui saada vuode jotakuinkin sileäksi ja säännölliseksi, ja päästäkseen hänestä eroon sanoi Marilla hänelle sitten, että hän sai mennä ulos ja huvitella omin päin päivälliseen asti.

Anna lensi ovelle hymyilevin kasvoin ja loistavin silmin. Mutta keskellä kynnystä hän pysähtyi, teki äkkiä kokokäänteen, tuli takaisin ja istuutui pöydän ääreen kasvoissa ilme, josta ihastus oli täydellisesti kadonnut.

-- Kuinka nyt ovat asiat? kysyi Marilla.

-- En uskalla mennä ulos, sanoi Anna, äänessä sama sävy kuin marttyyrilla, joka kieltäytyy kaikesta maallisesta ilosta. Ellen saa jäädä tänne, ei tietenkään hyödytä mitään, että pidän Vihervaarasta. Ja jos nyt menen ulos ja tutustun kaikkiin koivuihin ja kukkiin ja hedelmäpuihin ja puroon, niin en voi olla pitämättä niistä. Tämähän on kyllin vaikeata muutenkin, enkä tahdo tehdä sitä vielä pahemmaksi...

Tahdon niin hirveän mielelläni mennä ulos -- on kuin kaikki huutaisi minulle: "Anna, Anna, tule ulos luoksemme! Anna, Anna, haluamme leikkitoveria!" -- mutta varmaankin on parempi, etten mene. Mitäpä maksaa vaivaa pitää asioista, joista heti täytyy tempautua irti? Ja on niin vaikeata olla pitämättä muutamista asioista, eikö totta? Juuri siksi olen niin iloinen, kun luulin saavani asua täällä. Ajattelin, että minulla tulisi olemaan hirveän paljon sellaista, josta pitäisin... Nyt olen jo melkein tottunut siihen ajatukseen, että minun pitää täältä pois, mutta jos menen ulos, niin ehkä tämä tunnelma menee tiehensä ja alan taas surra... Mikä on tuon Kristuksen verenpisaran nimi, joka on ikkunalaudalla?

-- Sitä sanotaan fuksiaksi.

-- Oi ei, en tarkoita sellaista nimeä... Minä tarkoitan nimeä, jonka itse olette sille antanut -- lempinimeä. Ettekö ole antanut sille nimeä? Saanko minä antaa sen sijaan?

Saanko sanoa sitä -- odottakaahan -- Silmieniloksi! Se on hieman pitkä, mutta se kelpaa sentään. Ah, antakaa minun sanoa sitä Silmieniloksi niin kauan kuin olen täällä!

-- Kernaasti, kultaseni, minun puolestani... Mitä nyt sitten muka hyödyttää antaa nimi fuksialle?

-- Kas, minä annan mielelläni lempinimiä kaikille -- myös kukille. Ne tulevat silloin ikäänkuin inhimillisemmiksi... Kuinka te voitte tietää, ettei fuksiasta tunnu loukkaavalta aina ja alituisesti olla nimeltään vain fuksia? Te ette pitäisi siitä, että teitä aina sanottaisiin vain naiseksi, Silmienilo hän saa olla. Suurelle kirsikkapuulle päätyikkunani ulkopuolella annoin nimen heti aamulla. Nimitin sitä Lumikuningattareksi, siksi että se oli niin valkoinen. Se ei luonnollisestikaan aina ole kukkien peitossa kuten nyt, mutta kuitenkin...