Part 25

-- Newbridgen kouluneuvosto on jo tarjonnut Janelle opettajanpaikkaa siellä, sanoi Diana. -- Myöskin Gilbert Blythe aikoo hakea paikkaa. Se hänen on pakko tehdä. Hänen isällään ei ole varaa antaa hänen jatkaa opinnoitaan, niin että hän aikoo heti alkaa huolehtia itsestään. Hän saa varmaankin paikan täällä Avonleassa, jos neiti Anne luopuu siitä.

Anna tunsi sisässään pistoksen hämmästyksestä ja mielipahasta. Ei voimakasta, mutta kuitenkin... Tätä hän ei ollut tietänyt; hän oli luullut, että myöskin Gilbert tulisi opiskelemaan Redmond Collegessa. Eivätkö he enää saisi kilpailla keskenään? Varmaan tulisi tuntumaan hyvin tyhjältä... Kunpa hän vain saisi työhönsä oikean vauhdin!... Mutta tässähän oli kysymyksessä suuri ja juhlallinen tutkinto, korkeakoulututkintoon verrattava, joka kangasti noiden neljän vuoden lopussa...

Seuraavana aamuna aamiaista syödessä Anna huomasi äkkiä, että Matthew ei näyttänyt pirteältä. Ja kuinka harmaaksi hän oli tullut vain viime vuoden aikana!

-- Marilla, sanoi hän epäröiden, kun Matthew oli mennyt ulos, onko Matthew aivan terve?

-- Ei, ikävä kyllä, sanoi Marilla huolestuneena, ei hän ole. Nuo sydämentykytys- ja hengenahdistuskohtaukset ovat olleet hyvin vaikeita useita kertoja kevään kuluessa, ja kuitenkaan hän ei tahdo säästää itseään. Olen ollut niin pahoillani hänen tähtensä, voit uskoa, mutta nyt hän on taas hieman parempi, ja me olemme ottaneet kunnollisen rengin, niin että hän toivottavasti suo itselleen enemmän lepoa. Ehkä hän nyt suostuu siihen, kun sinä olet tullut kotiin. Ja sinulla on aina sellainen kyky reipastuttaa häntä.

Anna kumartui pöydän yli ja otti Marillan kasvot käsiensä väliin.

-- Te itsekään ette näytä niin pirteältä kuin toivoisin, Marilla. Näytätte väsyneeltä. Pelkään, että teillä on ollut liiaksi raskasta työtä. Nyt teidän täytyy levätä, niin kauan kuin minä olen kotona. Tämän ainoan päivän käytän tervehtiäkseni kaikkia vanhoja rakkaita paikkoja ja elvyttääkseni vanhoja muistoja jälleen eloon, mutta sitten tulee teidän vuoronne laiskotella, kun minä teen työtä.

Marilla hymyili hellästi tytölleen.

-- Se ei johdu työstä -- se johtuu päästä. Minulla on niin ilkeä tunne nykyään -- silmien takana. Tohtori Spencer on antanut minun vaihtaa silmälaseja pari kertaa, mutta siitä ei ole ollut juuri mitään hyötyä... Mutta kesäkuun viimeisenä päivänä tulee tänne saarelle eräs kuuluisa silmälääkäri, ja tohtori sanoo, että minun on puhuttava hänen kanssaan. Minun täytyy kai se tehdä. Minua rasittaa nykyään sekä lukeminen että ompeleminen. -- Niin, Anna kulta, on hyvin hauskaa, että olemme saaneet nähdä sinun pääsevän niin pitkälle. Päästötodistus ja stipendi ja kaikkea mahdollista! Rouva Lynde sanoo tietysti, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja ettei hän ensinkään pidä sopivana antaa naisille korkeakoulusivistystä; he laiminlyövät oman kutsumuksensa, sanoo hän... Hölynpölyä Kuulehan, Anna, sinä kun tulet kaupungista, oletko kuullut viime aikoina mitään Abbey-pankista?

-- Olen kuullut, ettei se seisoisi oikein varmoilla jaloilla, vastasi Anna. -- Mitä sitten?

-- Rakel Lynde sanoi juuri samaa sinä päivänä, kun hän pistäytyi tuokioksi tänne, ja se pahoitti Matthew'n mieltä. Kaikki meidän säästömme ovat siinä pankissa -- joka sentti. Tahdoin, että Matthew mieluummin sijoittaisi ne Säästöpankkiin, mutta vanha herra Abbey oli isän hyvä ystävä, ja me olemme aina säilyttäneet rahojamme hänen luonaan. Matthew on sanonut, että se pankki, jonka johtajana hän on, kestää kaikki säät.

-- Hän lienee viime vuosina ollut vain nimellisesti johtaja, sanoi Anna. -- Hänhän on nykyään hyvin vanha; liikettä hoitavat kaiketi hänen veljenpoikansa.

-- Niin, kuten sanottu, kun Rakel näin meitä säikäytti, tahdoin minä, että Matthew heti ottaisi ulos sen, mitä meillä oli sijoitettuna, ja hän sanoi ajattelevansa asiaa. Mutta herra Russel sanoi hänelle sitten, ettei pankilla varmaankaan ollut mitään hätää...

Annalla oli ihana päivä, jonka hän omisti yksinomaan luonnon helmassa oleville lempipaikoilleen. Hän ei koskaan unohtanut tätä päivää; se oli niin kirkas ja pilvetön, niin rikas auringonpaisteesta ja kukkien loistosta. Anna vietti muutamia mitä suloisimpia hetkiä hedelmäpuutarhassa; sitten hän meni Metsänymfin lähteelle, Satakielenpesälle ja Orvokkien laaksoon. Hän käväisi pappilassa ja vietti hauskan pakinoimishetken rouva Allanin kanssa, ja lopuksi illalla meni hän Matthew'n kanssa hakaan lehmiä noutamaan. Metsä oli yltyleensä auringonlaskun lämpöisen loisteen valaisema, mutta harjujen varjot laskeutuivat tummina. Matthew kulki hitaasti, pää painuksissa, ja Anna, pitkänä ja joustavana, sovitti liian reippaita askeliaan hänen tahtiinsa.

-- Tänään olette liiaksi raatanut, Matthew, sanoi hän hellän moittivalla äänensävyllä. -- Älkää ottako niskoillenne enempää kuin jaksatte tehdä -- teillähän on renki apuna.

-- Tänään ei ole ollut kovinkaan paljon työtä, sanoi Matthew avaten pihaveräjän päästääkseen lehmät siitä sisään. -- Mutta ukko tulee vanhaksi, Annaseni, ja voi sattua, että se unohtuu... Mutta olen aina pitänyt työnteosta, ja sinä päivänä, jolloin en enää jaksa...

-- Jos minä olisin ollut tuo poika, jonka te tilasitte lastenkodista, sanoi Anna surullisena, niin olisin voinut helpottaa vaivojanne tuhansin tavoin. Vain sen vuoksi toivoisin sitä...

-- Tahdon sentään pitää sinut ennemmin kuin tusinan poikia, sanoi Matthew ja taputti hänen kättään. -- Kuuletko, mieluummin kuin tusinan poikia. Saiko ehkä joku poika suuren stipendin? Oh ei -- se oli kun olikin tyttö -- minun tyttöni -- minun oma tyttöseni, josta olen ylpeä.

Hän hymyili hyvää, vaatimatonta hymyään ja meni talliin eläintensä luo.

Anna vei muassaan muiston siitä, kun hän sinä iltana meni ylös huoneeseensa ja hyvän aikaa istui avoimen ikkunan ääressä, ajatellen menneisyyttä ja haaveillen tulevaisuudesta. Ulkopuolella seisoi Lumikuningatar keveässä valkeassa puvussaan kuutamossa; sammakkojen sointuisa kuoro kuului lammikosta Tumman, päilyvän aallokon luota. Anna muisti aina tämän illan hopeankirkkaan, rauhaisan kauneuden ja tuoksuvan hiljaisuuden. Se oli viimeinen ilta, ennenkuin suru kosketti hänen elämäänsä, eikä mikään elämä tule enää koskaan täysin entisensä kaltaiseksi senjälkeen kun tämä viileä, pyhä kosketus on sitä hipaissut.

XXXVII.

VIIKATEMIES, JONKA NIMI ON KUOLEMA.

-- Matthew -- Matthew -- mikä sinun on? Matthew -- oletko sairas?

Marilla se näin lausui -- jokainen tukahtuneesti esiin työntyvä sana tuskaa ilmaisten. Anna tuli juuri eteisen läpi, kädet täynnä valkeita narsisseja -- kesti kauan, ennenkuin hän senjälkeen taas voi rakastaa valkeitten narsissien näkemistä tai tuoksua -- hän kuuli pelästyneet äänet ja näki Matthew'n seisovan ulkona porraskivellä, kokoontaitettu paperi kädessä ja kasvot oudon jäykkinä ja harmaina. Anna pudotti kukkasensa ja riensi hänen luokseen yhtaikaa Marillan kanssa. Mutta molemmat tulivat liian myöhään -- ennenkuin he ehtivät saada hänestä kiinni, oli Matthew kaatunut raskaasti kynnykselle.

-- Hän on pyörtynyt, läähätti Marilla. -- Anna, juokse hakemaan Marttia -- pian, pian! Hän on tallissa.

Martti renki, joka juuri oli ajanut kotiin postikonttorista, kiiruhti heti lääkäriä hakemaan ja pysähtyi hetkisen Mäntymäellä pyytääkseen herra ja rouva Barrya tulemaan avuksi. Rouva Lynde, joka oli siellä asialla, seurasi mukana. He tapasivat Annan ja Marillan kalpeina ja kauhuissaan koettamassa palauttaa Matthew'ta tuntoihinsa.

Rouva Lynde työnsi heidät lempeästi syrjään, koetteli hänen valtimoaan ja painoi sitten korvansa hänen sydämelleen. Hän katsoi surullisena molempien toisten tuskallisiin kasvoihin, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.

-- Oi, Marilla, sanoi hän juhlallisesti. -- En luule -- että voimme tehdä mitään hänen hyväkseen.

-- Rouva Lynde -- ette kai tarkoita -- ettehän luule -- että Matthew on -- on --

Anna ei voinut lausua tuota kauheata sanaa, hän kalpeni ja tunsi päätään pyörryttävän.

-- Kyllä, lapsi, pelkään sitä. Katso hänen kasvojaan! Kun on nähnyt tuon ilmeen niin usein kuin minä, niin ymmärtää, mitä se merkitsee.

Anna katseli liikkumattomia kasvoja ja näki Kuoleman leiman painettuna niille.

Kun lääkäri saapui, sanoi hän, että Matthew'n kuolema oli tapahtunut silmänräpäyksessä ja luultavasti tuskattomasti. Syynä oli ollut todennäköisesti joku ankara mielenliikutus. Mistä se oli johtunut, nähtiin pian paperista, jota Matthew oli pitänyt kädessään ja jonka Martti renki samana aamuna oli noutanut postikonttorista. Siinä oli tiedonanto siitä, että Abbey-pankki oli tehnyt vararikon.

Tuo surullinen uutinen levisi nopeasti Avonleassa, ja koko päivän kulki ystäviä ja naapureita edestakaisin Vihervaaralla osoittamassa myötätuntoa kuolleelle ja jälkeen jääneille. Ensimäistä kertaa oli arka, syrjään vetäytyvä Matthew tullut tärkeäksi henkilöksi; kuoleman valkea majesteetillisuus oli laskeutunut hänen ylleen ja kruunannut hänen tyynen otsansa.

Kun äänetön yö levisi Vihervaaran yli, lepäsi vanha talo hiljaisuuteen ja rauhaan vaipuneena. Vierashuoneessa lepäsi Matthew Cuthbert arkussaan; pitkä harmaa tukka ympäröi hänen rauhallisia kasvojaan, joilla asusti leppyisä hymyn häive, ikäänkuin hän olisi ainoastaan nukkunut ja uneksinut iloisia unia. Hänen ympärillään oli kukkia -- tuoksuvia, vanhanaikuisia kukkia, jotka hänen äitinsä oli istuttanut hänen syntymäkotinsa puutarhaan, kun hän oli tullut sinne vastavihittynä, ja joita kohtaan Matthew aina oli tuntenut suloista, sanatonta rakkautta. Anna oli ne poiminut ja pani ne hänen luokseen -- se oli viimeinen palvelus, minkä hän voi hänelle osoittaa.

Rouva Lynde jäi Marillan luo yöksi. Diana meni idänpuoleiseen vinttikamariin, jossa Anna istui vilvoitellen kuumottavia silmiään ikkunan ääressä, ja sanoi hiljaa:

-- Anna pieni, tahdotko, että minä nukun sinun luonasi yön?

-- Kiitos ystävällisyydestäsi, Diana! -- Anna katsoi vakavasti ystävättärensä kasvoihin. -- Et kai ymmärrä minua väärin, kun sanon, että mieluimmin haluan olla yksin. En ole saanut olla yksikseni ainoatakaan minuttia, sitten kun se tapahtui -- ja minä tarvitsen yksinäisyyttä. Tahdon olla tyyni ja hiljaa ja koettaa käsittää. En voi käsittää sitä... Välistä minusta tuntuu aivan mahdottomalta, että Matthew on kuollut -- välistä on kuin hän olisi ollut jo kauan kuollut ja kuin minulla olisi ollut tämä sietämätön, painostava pakotus siitä pitäen.

Diana ei ymmärtänyt täysin. Marillan intohimoista surua, joka hillitsemättömässä väkivaltaisuudessaan mursi kaikki esteet, joita arka pidättyväisyys ja kokonainen elämän kestänyt tottumus olivat kohottaneet -- sitä hän ymmärsi paremmin kuin Annan kyyneletöntä tuskaa. Mutta hän lähti lausuttuaan hellästi pari sanaa jäähyväisiksi ja jätti Annan yksinään ensi kertaa valvomaan surussaan.

Anna toivoi, että kyyneleet tulisivat yksinäisyydessä. Hänestä tuntui niin kauhealta, ettei hän kyennyt vuodattamaan kyyneltäkään Matthew'n vuoksi, josta hän oli niin paljon pitänyt, ja joka aina oli ollut hänelle niin hyvä, Matthew'n, joka oli kulkenut hänen kanssaan eilen illalla auringon laskiessa ja nyt makasi tuolla hämärässä huoneessa alakerrassa kasvoilla juhlallinen hiljaisuus. Mutta mitään kyyneliä ei tullut -- ei edes, vaikka hän polvistui ikkunansa ääreen pimeässä ja rukoili, katsoen ylös tähtiin metsäharjujen yllä -- ei kyyneliä, vain sama raskas, tuskallinen kipu, joka jäyti ja pisteli, kunnes hän vaipui uneen, uupuneena päivän vaivoista ja mielenliikutuksesta.

Yöllä hän heräsi. Hänen ympärillään oli hiljaista ja pimeätä, ja muisto siitä, mitä oli tapahtunut päivällä, hyökkäsi hänen kimppuunsa surun laineena. Hän voi nähdä Matthew'n kasvot, kuinka tämä hymyili hänelle, kun he erosivat veräjällä tuona viimeisenä iltana -- hän voi kuulla hänen äänensä sanovan: "Minun tyttöni -- minun oma tyttöseni, josta olen ylpeä." Silloin tulivat kyyneleet, ja Anna itki hillittömästi.

Marilla kuuli sen ja tuli hiljaa sisään puhuakseen lohduttavia sanoja.

-- Kas niin -- kas niin -- lapsukainen -- älä itke niin katkerasti! Emme kuitenkaan saa häntä takaisin. Ei -- ei ole oikein itkeä tuolla tavoin. Sen tiesin kyllä minäkin eilen, mutta en voinut olla itkemättä... Hän on aina ollut minulle niin hyvä ja hellä veli -- mutta Herra tietää parhaiten.

-- Ah, antakaa minun itkeä, Marilla, nyyhkytti Anna.

-- Kyyneleet eivät tee minulle niin pahaa kuin tuo kipu. Istukaa luonani hetkinen ja kietokaa käsivartenne ympärilleni -- niin. En tahtonut Dianaa luokseni, hän on ystävällinen ja herttainen, mutta tämä ei ole hänen surunsa -- hän on sen ulkopuolella eikä voi tulla niin lähelle sydäntäni, että hän voisi minua auttaa. Se on meidän surumme -- teidän ja minun. Oi, Marilla, mitä teemme me ilman häntä?

-- Meillä on toisemme, Anna. En tiedä, mitä tekisin, ellet sinä olisi täällä -- ellet koskaan olisi tullut. Ah, lapsukainen, tiedän kyllä, että olen usein ollut ärtyisä ja tyly sinua kohtaan -- mutta sinun ei pidä sen vuoksi uskoa etten olisi pitänyt sinusta yhtä paljon kuin Matthew... Sen tahdon sanoa sinulle nyt, kun voin sen tehdä. Minulle ei ole koskaan ollut helppoa avata sydäntäni, mutta sellaisissa tilaisuuksissa kuin tämä käy se sentään hieman päinsä... Lapsukainen, pidän sinusta aivan kuin olisit omaa lihaani ja vertani, ja sinä olet ollut apuni ja iloni aina siitä pitäen kun tulit Vihervaaralle.

Kaksi päivää sen jälkeen kannettiin Matthew Cuthbertin ruumis hänen vanhan kotinsa kynnyksen yli ja pois niiltä peltomailta, jotka hän oli kyntänyt, hedelmäpuutarhasta, jota hän oli rakastanut ja puitten luota, jotka hän oli istuttanut. Ja sitten Avonlea palasi takaisin tavalliseen häiritsemättömään rauhaansa ja yksinpä Vihervaarallakin luisuttiin takaisin vanhoille raiteille; työt hoidettiin, ja velvollisuudet täytettiin yhtä säännöllisesti kuin ennenkin, vaikka kaikki olivat tietoisia hyvin suuresta tyhjyydestä.

Annasta, joka ei koskaan ennen ollut kokenut surua, tuntui melkein luonnottomalta, että niin voi olla -- että kaikki voi käydä tasaista kulkuaan ilman Matthew'ta. Hän tunsi sekä häpeätä että omantunnon tuskia huomatessaan, että auringonnousut mäntyjen takana ja vaaleanpunaiset nuput, jotka avautuivat ulkona puutarhassa, herättivät hänessä saman voimakkaan ilon tunteen kuin ennenkin -- että Dianan käynnit tuottivat hänelle huvia ja että Dianan hilpeät pakinat ja päähänpistot houkuttelivat hänet nauramaan -- että, lyhyesti, kukkien ja rakkauden ja ystävyyden kaunis maailma ei ollut lainkaan kadottanut kykyänsä viehättää hänen mielikuvitustaan ja lämmittää hänen sydäntään, että elämä vielä häntä kutsui tuhansin äänin.

-- Mutta on ikäänkuin uskottomuutta Matthew'ta kohtaan minun mielestäni, kun voi nauttia kaikesta tuosta nyt, kun hän on poissa, sanoi hän surullisesti rouva Allanille eräänä iltana, kun he yhdessä kävelivät pappilan puutarhassa. -- Kaipaan häntä niin paljon -- aina ja alituisesti -- ja kuitenkin, rouva Allan, on maailmassa niin paljon sellaista, mikä huvittaa minua ja herättää mielenkiintoani. Tänään sanoi Diana jotain hauskaa, ja minä rupesin nauramaan. Kun se oli tapahtunut, luulin, etten enää koskaan voisi nauraa... Ja minusta tuntuu ikäänkuin minun ei pitäisi sitä tehdä.

-- Kun Matthew oli elossa, kuuli hän mielellään sinun nauravan, ja hänelle oli mieluista tietää, että sinä nautit kaikesta kauniista ympärilläsi, sanoi rouva Allan lempeästi.

-- Nyt hän on poissa, mutta hän tuntee sinua kohtaan yhä samoja tunteita... Olen varma siitä, että meidän ei pidä sulkea sydämiämme siltä lievittävältä ja parantavalta vaikutukselta, jota luonto meille tarjoo. Mutta ymmärrän niin hyvin tunteesi. Mieltämme pahoittaa ajatus, että meillä voisi olla hauskaa, vaikka joku, jota rakastamme, ei enää ole luonamme eikä voi iloita kanssamme, ja meistä tuntuu ikäänkuin pettäisimme surumme huomatessamme, että jälleen alamme tuntea mielenkiintoa elämään.

-- Nyt iltapäivällä olen ollut kirkkomaalla ja istuttanut ruusupensaan Matthew'n haudalle, sanoi Anna. -- Otin vesan siitä pienestä valkeasta skotlantilaisesta ruusupensaasta, jonka hänen äitinsä toi mukanaan tänne Skotlannista kauan sitten. Matthew piti aina eniten noista ruusuista -- ne olivat niin pieniä ja herttaisia okaisissa varsissaan. Tuntui niin hauskalta istuttaa se hänen haudalleen -- panin hänen luokseen jotain, josta hänellä on iloa... Toivottavasti hänellä on tällaisia ruusuja taivaassa. Ehkä kaikkien niitten pienten valkeitten ruusujen sielut, joista hän on pitänyt niin monta kesää, olivat siellä häntä vastaanottamassa... Nyt minun täytyy mennä kotiin. Marilla on aivan yksin, ja hän tulee niin alakuloiseksi hämärän tullessa...

-- Hän tulee vielä yksinäisemmäksi, pelkään minä, kun sinä menet tiehesi Redmondiin, sanoi rouva Allan.

Anna ei vastannut; hän sanoi hyvää yötä ja meni hitaasti takaisin Vihervaaralle. Marilla istui matalalla kiviportaalla, ja Anna istuutui hänen viereensä. Ovi eteiseen oli auki; suuri vaaleanpunainen näkinkenkä, sileät ja tasaiset kierteet mitä hienoimmissa värivivahduksissa vaihdellen, oli sen vieressä estämässä sitä sulkeutumasta.

Anna poimi muutamia vaaleankeltaisia kuusaman oksia ja pisti ne tukkaansa. Hänestä oli mieluista tuntea niiden suloista tuoksua ympärillään liikuskellessaan.

-- Tohtori Spencer on käynyt täällä sinun poissa ollessasi, sanoi Marilla. -- Hän sanoo, että silmälääkäri on tavattavissa Carmodyssa huomenna ja että minun välttämättä on mentävä sinne ja annettava tutkia silmiäni. Muuta neuvoa ei liene... Olen enemmän kuin kiitollinen, jos hän voi valita minulle parin sopivia silmälaseja. Sinusta ei kai ole ikävää jäädä tänne yksin niin kauaksi, kun minä olen poissa? Martin täytyy kyyditä minut, ja sitten on vielä leivottava ja silitettävä...

-- Minä pidän kyllä huolta kaikesta. Diana tulee tänne minulle seuraksi. Teen kaiken mallikelpoisesti -- sinun ei tarvitse pelätä, että tärkkään nenäliinat tai maustan vehnäleivän tuskialievittävillä tipoilla...

Marilla nauroi.

-- Niin, ajatella, mitä kaikkia kommelluksia sinä panit toimeen siihen aikaan! Välistä ajattelin, että sinä olit ihan kuin riivattu... Muistatko sitä kun värjäsit tukkasi?

-- Josko muistan?... Sitä en unohda koskaan, hymyili Anna ja kosketti raskasta palmikkoaan, joka oli kiedottu hänen kaunismuotoisen päänsä ympäri. -- Nauran välistä hieman ajatellessani kaikkea sitä huolta, mitä minulle tuo tukka on tuottanut -- mutta paljon en naura, sillä se oli todellakin suuri sydänsuruni... Tukka ja kesakot. Kesakot ovat nyt poissa, ja ihmiset ovat kyllin ystävällisiä sanoakseen, että tukkani on tullut kastanjanruskeaksi. Kaikki muut paitsi Josie Pye. Hän sanoi minulle eilen viimeksi, että se oli hänen mielestään punaisempi kuin konsanaan -- tai ehkä musta pukuni saattoi sen siltä näyttämään, ja sitten hän kysyi, tokko punatukkaiset ihmiset koskaan tottuivat siihen... Marilla, olen melkein päättänyt jättää yritykset pitää Josie Pyestä. Olen tehnyt sellaista, mitä ennen maailmassa olisin sanonut sankarilliseksi ponnistukseksi, mutta Josie Pye'hin nähden se on hukkaan mennyttä vaivaa.

-- Josie on Pye, sanoi Marilla, niin että hänen luonteensa mukaista on olla epämiellyttävä. Hänen tapaisillansa ihmisillä on kai tarkoituksensa luomakunnassa, luulisin, mutta minä ymmärrän sitä yhtä vähän kuin ymmärrän, mitä tekemistä täällä on okailla ja piikeillä... Ottaako Josie jonkun paikan?

-- Ei, hän lopettaa seminaarikurssin, Moody Spurgeon ja Charlie Sloane lopettavat myöskin. Mutta Jane ja Ruby ovat jo saaneet viransijaisuuden -- Jane Newbridgessä ja Ruby jossain lännen puolella.

-- Gilbert Blythehän aikoo myös opettajaksi?

-- Niin. -- Ääni oli hyvin lyhyt.

-- Kuinka hyvältä ja miellyttävältä hän näyttää, sanoi Marilla ja katseli mietteissään ulos avaruuteen. -- Näin hänet viime sunnuntaina kirkossa, ja hän näytti niin pitkältä ja miehekkäältä. Hän muistuttaa paljon isäänsä, kun tämä oli hänen iässään. John Blythe oli kelpo poika. Me olimme hyvin hyviä ystäviä, hän ja minä. Niin, me olimme salakihloissa.

Anna katsahti ylös vilkasta mielenkiintoa osoittaen.

-- Oh todellakin -- mitä Marilla sanoo? Mutta mitä sitten tapahtui? Mistä johtui ettei --

-- Me jouduimme epäsopuun. En tahtonut antaa hänelle anteeksi, kun hän pyysi minulta. Tarkoitukseni oli tehdä se jonkun ajan kuluttua -- mutta olin nenäkäs ja ilkeä ja arvelin, että hän sieti saada vähän... Hän ei tullut enää koskaan takaisin -- kaikki Blythet ovat ylpeitä. Mutta minä -- minä surin paljon... Ja olen aina sittemmin katunut, etten suonut hänelle anteeksi, kun hän niin kauniisti tuli minulta pyytämään...

-- Ajatella, että Marillallakin on ollut nuoruuden rakkautensa, sanoi Anna hiljaa.

-- Niin, kultaseni, kuka olisi uskonut? Mutta sellaista ei nähdä ihmisestä ulkoapäin... Nyt ovat kaikki täällä Avonleassa unohtaneet tuon vanhan asian -- olin itsekin sen unohtanut. Mutta se juolahti mieleeni viime sunnuntaina, kun näin Johnin pitkän kauniin pojan kirkossa.

XXXVIII.

TIEN MUTKASSA.

Marilla meni kaupunkiin seuraavana päivänä ja palasi illalla. Anna oli saattanut Dianaa Mäntymäelle, ja kotiin palatessaan hän tapasi Marillan istumassa keittiöpöydän ääressä pää käsiin nojautuneena. Koko hänen asentonsa todisti alakuloisuutta, joka vihloi Annan sydäntä. Koskaan hän ei ollut nähnyt Marillan istuvan noin velttona ja kokoon lyyhistyneenä.

-- Oletko hyvin väsynyt, Marilla?

-- Olen -- en -- en tiedä... sanoi Marilla kaiuttomasti ja katsahti ylös. -- Olen kai väsynytkin, luulisin, mutta en ole tullut sitä ajatelleeksi... Ei se ole sitä.

-- Tapasitko silmälääkärin? Mitä hän sanoi? kysyi Anna huolissaan.

-- Tapasin kyllä hänet. Hän tutki silmäni. Hän sanoi, että jos kokonaan luovun lukemisesta ja ompelemisesta ja kaikesta muusta työstä, joka rasittaa silmiä, ja jos varon itkemästä, ja jos käytän niitä silmälaseja, jotka hän on määrännyt minulle, niin hän luulee, etteivät silmäni huonone, ja että pääsen vaikeasta päänsärystäni. Mutta ellen tee kaikkea tuota, niin tulen umpisokeaksi puolessa vuodessa. Sokeaksi! Anna, ajattelehan, mitä se merkitsee!

Anna päästi rajun huudahduksen ja istui sitten hiljaa minutin ajan. Tuntui kuin hän ei voisi puhua. Viimein hän sanoi epävarmalla äänellä:

-- Marilla, älä vaivaa itseäsi tuolla ajatuksella! Hänhän on antanut sinulle toivoa. Jos olet varovainen ja huolehdit itsestäsi, niin et kadota näköäsi, ja jos hänen silmälasinsa parantavat sinun vaikeaa päänsärkyäsi, niin on sillä paljon voitettu.

-- En suuriakaan perusta tuohon toivoon, sanoi Marilla katkerasti. -- Mitä varten minä elän, jos en voi lukea enkä ommella enkä tehdä mitään sellaista? Voisin yhtä hyvin olla sokea -- tai kuollut Ja mitä itkemiseen tulee, niin en voi olla sitä tekemättä, kun istun ja tunnen itseni yksinäiseksi. Mutta eihän hyödytä puhua mitään siitä... Jos voit hankkia minulle kupin teetä, niin olen kiitollinen. Minä tuskin enää pysyn koossa... Älä nyt puhu tästä mitään kenellekään ihmiselle vielä pitkään aikaan. En voi sietää sitä, että ihmiset tulevat tänne ja kyselevät ja päivittelevät ja säälivät...

Kun Marilla oli syönyt pienen teeillallisensa, houkutteli Anna hänet vuoteeseen. Sitten Anna itse meni itäiseen vinttikamariin ja istuutui ikkunan ääreen pimeään, yksin kyynelineen ja raskaine sydämineen. Kuinka surulliseksi kaikki olikaan muuttunut, senjälkeen kun hän oli istunut siellä kotiintuloiltanaan! Silloin hän oli ollut täynnä toiveita ja iloa, ja tulevaisuus oli viittonut ihanin lupauksin...

Anna tunsi, ikäänkuin hän olisi elänyt vuosia siitä hetkestä, mutta ennen maata menoaan oli hänen huulillaan hymy ja hänen sydämessään rauha. Hän oli rohkeasti katsonut velvollisuuttaan kasvoihin ja tavannut siinä ystävän -- mikä velvollisuus aina on, ellemme sitä karta.

Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin Marilla tuli hitaasti sisään pihalta, jossa hän oli seisonut juttelemassa erään vieraan kanssa -- erään Carmodysta olevan miehen, jonka Anna tunsi vain ulkonäöltä.

-- Mitä herra Sadles tahtoi, Marilla?

Marilla istuutui ikkunan ääreen ja katsoi Annaan. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä, huolimatta silmälääkärin kiellosta, ja hän ei voinut hallita vapisevaa ääntään, kun hän vastasi: