Part 24

Anna ja muut Avonleasta olevat oppilaat ehtivät kaupunkiin juuri parahiksi rientääkseen seminaarille. Ensimmäinen päivä kului kylläkin hupaisesti iloisen kiireen ja monien uusien vaikutusten vallitessa -- tavattiin kaikki muut oppilaat, opittiin tuntemaan opettajat ja järjestyttiin eri läksyryhmiin ja rinnakkaisosastoihin. Anna aikoi heti alottaa toisen lukuvuoden kurssia, kuten neiti Stacy oli neuvonut; Gilbert Blythe samoin. Se merkitsi, että he voisivat hankkia päästötodistuksen seminaarista yhtenä vuotena tavallisten kahden sijasta, mutta se merkitsi myöskin luonnollisesti paljon uuraampaa ja rasittavampaa työtä.

Jane, Ruby, Josie ja molemmat pojat, joita ei rasittanut mikään erikoinen kunnianhimo, aikoivat lukea tavallisessa järjestyksessä ja käyttää kurssiin kaksi vuotta.

Anna sai kokea sangen voimakasta yksinäisyyden tunnetta ollessaan suuressa salissa viidenkymmenen muun oppilaan kanssa, joista hän ei tuntenut ainoatakaan, paitsi pitkää, tummatukkaista poikaa huoneen toisessa päässä.

Ja sillä tavoin kuin hän hänet tunsi, oli asia aivan saman tekevä, arveli hän... Hän oli kuitenkin iloinen siitä, että he olivat samalla luokalla.

-- En voisi viihtyä, jos en saisi kilpailla hänen kanssaan, ajatteli hän. -- Kauhean päättäväiseltä hän näyttää. Hän on varmaankin jo päättänyt voittaa kultamitalin... Jospa sentään Ruby ja Jane olisivat tällä luokalla, niin ei tarvitsisi tuntea itseänsä niin kauhean yksinäiseksi. Hauska nähdä, kutka noista tytöistä tulevat olemaan minun hyviä ystäviäni. Lupasin luonnollisesti Dianalle, ettei kukaan seminaarilaistyttö, kuinka paljon hänestä pitäisinkin, koskaan voisi tunkea syrjään häntä, mutta toiseksi paraita ystäviähän on aina varaa hankkia... Tuo ruskeasilmäinen tyttö kirsikanpunaisessa puserossa on mielestäni hauskan näköinen. Samaten tuo kalpea, vaalea, joka istuu ja katselee ulos ikkunasta. Hänellä on kaunis tukka ja hänellä on varmaan mielikuvitusta... Heihin haluaisin hyvin mielelläni tutustua ja tulla hyväksi ystäväksi heidän kanssaan. Mutta vielä en tunne heitä, ja he eivät tunne minua eivätkä luultavasti lainkaan välitä tutustua minuun... Huh, miten on ikävää!

Vielä ikävämmältä tuntui, kun Anna samana iltana hämärissä istui yksinään uudessa huoneessaan. Hän ei tulisi asumaan yhdessä muiden Avonlealaistyttöjen kanssa, joilla kaikilla oli sukulaisia, jotka hyväntahtoisesti ottivat heidät hoiviinsa. Neiti Josephine Barry olisi halusta ottanut Annan luokseen, mutta hänen huvilansa oli niin kaukana seminaarista, että välimatka tuotti esteitä. Josephine täti oli jo puuhannut täysihoitopaikan ja vakuutti Marillalle ja Matthew'lle, että se sopisi Annalle mainiosti.

-- Täysihoitolan rouva on hyvin kunnon ihminen, joka on nähnyt parempia päiviä, kertoi Josephine täti. -- Hänen miehensä oli brittiläinen upseeri, ja hän valitsi hyvin tarkoin talonsa asukkaat. Anna ei tule tekemään mitään sopimattomia tuttavuuksia hänen kattonsa alla. Ruoka on hyvää, ja paikka on aivan lähellä seminaaria, rauhallisessa ja hiljaisessa seudussa.

Kaikki tämä voi kyllä olla aivan totta ja näyttäytyi myös siksi, mutta siitä oli Annalle vähän apua, kun ensimmäinen vaikea koti-ikävän puuska hänet valtasi. Hän katseli surumielin ympärilleen ahtaassa pienessä huoneessa, jonka seiniä peittivät likaisen harmaat tapetit ilman ainoatakaan taulua, sen kehnoa rautasänkyä ja tyhjää kirjahyllyä, ja itku salpasi hänen kurkkuaan, kun hän ajatteli omaa valkeata pikku huonettaan Vihervaaralla -- suloista hiljaisuutta ja vihreyttä sen ulkopuolella, hajuherneitä reunalaudalla hänen ikkunansa alapuolella, kuutamoa hedelmäpuutarhan yllä, puroa alhaalla notkossa ja kuusia sen yläpuolella, jotka vienosti suhisivat yötuulessa, suurta, tähtien täyttämää avaruutta ja Dianan valoa, joka tuikki puun runkojen lomitse...

Täällä ei ollut mitään sellaista. Anna tiesi paremmin kuin hyvin, että hänen ikkunansa ulkopuolella kulki kivitetty katu; puhelinpylväät ja langat ja sähköjohdot pimensivät taivaan, vieraat jalat polkivat jalkakäytäviä, ja tuhannet valot vilkkuivat vieraille, välinpitämättömille kasvoille. Hän tiesi, että itku ei ollut kaukana, ja taisteli urhoollisesti sitä vastaan.

-- Minä en rupea itkeä tillittämään. Se on niin lapsellista -- ja tyhmää -- kas siinä pyörähti kolmas kyynel nenälleni... Ja useampia tulee! Minun täytyy ajatella jotain hauskaa ehkäistäkseni niitä. Mutta ei ole olemassa mitään hauskaa muuta kuin Avonlean yhteydessä, ja silloin käy vain entistä hullummin... Neljä -- viisi! Perjantaina saan mennä kotiin, mutta tuntuu kuin siihen olisi sata vuotta. Ah, nyt Matthew on pian kotona -- ja Marilla seisoo portilla ja katsoo oikotietä alas häntä odotellen -- kuusi -- seitsemän -- kahdeksan -- oi, nyt ei maksa vaivaa enää laskea niitä!... Niitä tulee virtanaan... En voi tulla iloiseksi -- en tahdo tulla iloiseksi... On paljon hauskempaa itkeä oikein kyllältään...

Kyyneltulva ei olisi niinkään pian ehtynyt, ellei Josie Pye olisi ilmestynyt tässä silmänräpäyksessä. Ilostuneena siitä, että sai nähdä tutut kasvot, unohti Anna, ettei hänen ja Josien välinen ystävyys oikeastaan koskaan ollut ollut varsin lämmin. Mutta Avonlean osana oli yksinpä joku Pye'kin tervetullut.

-- Oli hauskaa, että pistäysit katsomassa, sanoi Anna aivan vilpittömästi.

-- Sinä olet istunut vetistelemässä, sanoi Josie ja oli sekä sääliväisen että vahingoniloisen näköinen. Koti-ikävä -- kas sitä en aio ottaa niskoilleni. Onhan toki aika paljon hauskempaa täällä kaupungissa kuin vanhassa ikävässä Avonleassa. Minua vain ihmetyttää, että olen niin kauan sietänyt olla siellä... Sinun ei pitäisi itkeä tillittää, Anna, se ei todellakaan ole pukevaa, sillä nenäsi ja silmäsi tulevat punaisiksi, ja tukan kanssa tulee sitä hyvää melkein liika kosolta... Meillä oli hurjan hauska tunti tänään -- oh, kuinka ranskan opettaja on hieno! Sellaiset viikset kun hänellä on... Anna, onko sinulla mitään syötäväksi kelpaavaa? Olen niin jonkun makean kipeä. Hi hi -- tiesinhän, ettei Marilla antaisi sinun lähteä tyhjin käsin. Siksi tänne tulinkin. Muuten olisin mennyt puistoon Frank Stockleyn kanssa kuulemaan soittoa. Hän asuu samassa paikassa kuin minä ja on reima poika. Hän näki sinut luokassa tänään ja kysyi, mikä punaharja tuo on...

Anna alkoi juuri tuumailla, eivätkö yksinäisyys ja kyyneleet olisi suunnattomasti Josien seuraa parempia, kun sisään astuivat Jane ja Ruby, kummallakin "seminaarilaismerkki" -- tulipunainen ruusuke -- sirosti pistettynä päällysnutun käänteeseen. Koska Josie ja Jane tällä hetkellä olivat huonoissa väleissä eivätkä puhutelleet toisiaan, vajosi Josie äänettömyyteen, mutta syödä matusti piparkakkuja ja kermaleivoksia sitä innokkaammin.

-- Hohhoi-jaa, huokasi Jane, minusta tuntuu kuin olisin elänyt monta kuukautta tästä aamusta. Minun pitäisi olla kotona ja istua pänttäämässä Virgiliustani -- voitteko kuvitella mokomaa julmuria, joka heti ensi päivänä antoi meille kaksikymmentä riviä läksyksi... Mutta minä en saanut rauhaa istuutuakseni paikoilleni... Anna, mitä minä näen? Kyyneliä poskilla? Jos olet itkenyt, niin älä kiellä sitä, minä pyydän! Silloin saan hituisen menettämääni itsekunnioitusta takaisin, sillä minä ulvoin aivan kamalasti, kun Ruby tuli... Jos ei ole yksinään tyhmyyksien teossa, niin ei tarvitse niin suuresti hävetä. Omenakakkua? Kas sillä tavoin! Ah, kyllä, pikku palanen! Mums -- mums -- sillä on oikea Avonlealaismaku, sen ainakin tuntee.

Ruby, joka näki, että seminaarin vuosikertomus oli pöydällä, tahtoi tietää, tahtoiko Anna kilpailla kultamitalista.

-- Se kysymys on herätetty aivan liian varhain, sanoi Anna punastuen.

-- Voitteko ajatella, keskeytti Josie suu täynnä, seminaari saa joka tapauksessa yhden Averyn stipendeistä. Siitä on tullut tieto tänään. Frank Stockley puhui siitä minulle -- hänen enonsa istuu kouluneuvostossa. Huomenna se julistetaan seminaarissa.

Stipendi! Anna kuuli sydämensä lyövän nopeammin, ja hänen kunnianhimonsa näköpiiri laajeni kiireesti ja sai toiset ääriviivat. Ennenkuin Josie oli ilmoittanut merkillisen uutisensa, oli Annan rohkeimpien toiveitten päämääränä ollut opettajatartutkinto lukuvuoden lopussa, hyvillä todistuksilla -- ehkä mitali!... Mutta tuossa paikassa Anna näki omistavansa Averyn stipendin, joka oikeuttaisi hänet nelivuotiseen jatkokurssiin Redmond Collegessa, pääaineina uudet kielet ja taidehistoria -- ja tämän kaiken jo ennenkuin Josien sanojen kaiku oli vaimennut. Sillä stipendi annettiin parhaasta äidinkielisestä kirjoituksesta, ja tässä Anna tunsi seisovansa lujalla pohjalla.

Eräs rikas liikemies New Brunswickissä oli kuollut ja määrännyt testamentissaan, että suuri osa hänen omaisuuttaan oli käytettävä stipendien perustamiseksi, jotka joutuisivat täkäläisten seutujen korkeakouluille ja yliopistolle. Oli paljon tuumailtu, tokko yhtään stipendiä tulisi Avonlean seminaarin osalle, mutta nyt oli asia viimeinkin ratkaistu. Lukuvuoden lopussa saisi se oppilas, joka oli parhaiten edistynyt englannin kielessä ja kirjallisuudessa, stipendin -- kaksisataa viisikymmentä dollaria vuodessa neljän vuoden aikana Redmondin korkeakoulussa.

Ei ihme, että Anna sinä iltana meni levolle tykyttävin ohimoin ja hehkuvin poskin!

-- Jos työ voi jotain saada aikaan, niin voitan stipendin, ajatteli hän. -- Kuinka ylpeäksi Matthew tuleekaan, jos minä vielä oleskelen ja opiskelen korkeakoulussa! Oi, se on ihana päämäärä tavoitella! Ja niin pian kuin on yhden saavuttanut, niin kangastaa ja väikkyy jo toinen vielä korkeammalla! Se se juuri tekee elämän niin ihanaksi elää!

XXXV.

PITKÄ TALVI.

Annan koti-ikävä talttui pian, ja mainiona lääkkeenä olivat säännöllisesti tapahtuvat käynnit Vihervaaralla. Niin kauan kuin kaunista ilmaa kesti, matkustivat Avonlean nuoret joka perjantai-ilta uutta sivurataa pitkin Carmodyyn. Siellä oli tavallisesti Diana ja useita muita poikia ja tyttöjä heitä vastassa, ja he jatkoivat sitten yhdessä iloista kulkuaan Avonlea'hin. Annan mielestä nämä perjantai-kävelyt raikkaassa iltailmassa, Avonlean valojen vilkuttaissa toivorikkaasti etäisyydessä, olivat hänelle koko viikon kallisarvoisimmat hetket.

Gilbert Blythe kulki melkein aina Ruby Gillisin kanssa ja kantoi hänen matkalaukkuaan. Ruby oli nyt sangen kaunis nuori nainen, täysin tietoisesti ylläpitäen arvokkuuttaan "melkein" täysikasvuisena; hänellä oli niin pitkät hameet kuin hänen äitinsä salli hänen käyttää ja hän piti kaupungissa tukkaansa ylhäällä, vaikka hänen oli pantava se alas riippumaan palmikkoina, kun hän matkusti kotiin käymään. Hänellä oli suuret, kirkkaan siniset silmät ja ruusuinen iho, hän nauroi paljon, oli hilpeä ja hyväntuulinen ja nautti peittelemättä kaikesta hauskasta.

-- Mutta en sittenkään olisi uskonut että hän oli sen tapainen tyttö, josta Gilbert pitäisi, kuiskasi Jane Annalle.

Anna ei sitä myöskään uskonut, mutta hän olisi mieluummin puraissut kielensä poikki kuin sanonut sen. Hän ei myöskään voinut olla ajattelematta, että olisi hyvin hauskaa omata Gilbertin tapainen ystävä, jonka kanssa saisi laskea leikkiä ja jutella ja vaihtaa ajatuksia kirjoista ja opinnoista ja elämän päämääristä. Gilbert oli kunnianhimoinen, sen hän tiesi, ja Ruby Gillis oli tuskin oikea henkilö sellaisista asioista väittelemään...

Annan tunteissa Gilbertiä kohtaan ei ollut sentimenttaalisuuden jälkeäkään. Pojat olivat hänelle, kun hän ylipäänsä heitä ajatteli, tulevia hyviä tovereita. Jos hän ja Gilbert olisivat olleet ystäviä, ei hän olisi välittänyt siitä, kuinka monta muuta ystävää Gilbertillä oli ja kenen kanssa hän seurusteli. Tyttö-ystäviä hänellä oli monta, mutta hänellä oli vaistomainen tunne siitä, että myöskin miesystävyydellä voisi olla tehtävänsä täytettävänä, kun oli kysymyksessä selvittää hyvän ja "reilun" toveruuden käsitteitä ja yleensä laajentaa näköpiiriä. Jos Gilbert vain jonkun ainoan kerran olisi saattanut häntä kotiin junalta, yli kahisevien ketojen ja sammaleisia polkuja pitkin, olisivat he voineet syventyä sekä iloiseen että vakavaan keskusteluun siitä uudesta maailmasta joka nyt oli heille avautunut, sekä toiveistaan ja pyrinnöistään, jotka siihen liittyivät.

Ruby Gillis uskoi myöskin Jane Andrews'ille, ettei hän ymmärtänyt puoliakaan siitä mitä Gilbert Blythe sanoi -- hän puhui aivan kuin Anna Shirley, kun hänellä oli "puuskansa", ja Ruby puolestaan ei käsittänyt, miksi kuljettaisiin märehtien kirjoista ja luvuista silloinkin, kun oltiin koulusta vapaita...

Seminaarissa Anna vähitellen kokosi ympärilleen pienen ystäväpiirin, ajattelevia tyttöjä, joilla oli mielikuvitusta ja kunnianhimoa aivan kuin hänellä itselläänkin. Stella Maynardin ja Priscilla Grantin kanssa hän pian pääsi tuttavalliselle kannalle, jolloin hän havaitsi, että viimemainittu nuori nainen kalpeine, sielukkaine kasvoineen pursusi vallattomuutta ja kujeiluhalua, kun taas mustasilmäinen, rusoposkinen Stella kulki mieli täynnä kaihoja ja tuulentupia, yhtä hauraita ja kimmeltäviä kuin hänen omansakin.

Joululoman jälkeen luopuivat Avonlealaisoppilaat säännöllisistä perjantaikäynneistään kotona ja alkoivat lukea päntätä täydellä todella. Lahjakkuus ja uutteruus olivat ennättäneet tehdä tehtävänsä, ja eri luokilla tiedettiin likipitäen "mistä kukin kävi". Myöskin eräät muut tosiasiat olivat yleisesti tunnustettuja. Niiden luku, jotka kilpailivat kultamitalista, oli itse asiassa kutistunut kolmeen, Gilbert Blytheen, Anna Shirley'hin ja Lewis Wilsoniin. Mitä stipendiin tulee, luultiin kuuden oppilaan voivan tulla kysymykseen siihen nähden. Päivänselvänä asiana pidettiin, että matematiikan pronssimitalin saisi muuan etäiseltä maaseudulta oleva tukeva ja iloluontoinen pieni poika, jolla oli kupera otsa ja paikkainen nuttu.

Anna teki työtä uuraasti ja väsymättä. Hänen salainen pyrintönsä voittaa Gilbert oli yhtä lannistumaton kuin konsanaan kotona Avonlean koulussa, vaikkakaan ei kukaan muu luokalla ollut siitä selvillä. Mutta kuinka olikaan, olivat vaikuttimet tähän toverin voittamiseen muuttuneet toisiksi. Anna ei enää toivonut voittavansa mitään palkintoa tuottaakseen Gilbertille nöyryytystä -- häntä houkutteli pikemminkin ylpeä toivo rehellisestä voitosta, joka oli saavutettu arvokkaasta kilpailijasta. Tulevan voiton ajatuksessa oli suuri viehätys, mutta hän ei joutuisi pois suunniltaan harmista silloinkaan, jos hän ei voittaisi.

Opiskelevalla nuorisolla oli kuitenkin kaikesta päähän pänttäämisestä huolimatta tilaisuutta myöskin huvitteluun. Anna vietti monta vapaahetkeään neiti Barryn huvilassa; hän kävi kirkossa Josephine tädin kanssa ja söi sunnuntaipäivällistä tavallisesti hänen luonaan. Josephine täti alkoi vanhentua, sen hän itse sanoi; mutta hänen mustat silmänsä olivat yhtä sirkeät kuin ennenkin, ja kieli ei suinkaan luistanut kankeammin. Arvosteluissaan hän oli terävä, mutta Anna oli jatkuvasti hyvissä kirjoissa kriitillisen vanhan naisen silmissä.

-- Tuo Anna tyttö vain kasvaa yhä ja muuttuu edukseen ajan mukana, sanoi hän. -- Minä väsyn muihin tyttöihin -- heissä on niin paljon pintapuolisuutta ja huikentelevaisuutta. Annassa on niin monta vivahdusta kuin sateenkaaressa, ja jokainen vivahdus on kaunein, niin kauan kuin se kestää. Ja kuitenkin tietää aina, mitä hän on. Ei hän tosin enää ole niin hauska ja lystillinen kuin hän oli ennen, mutta hän on nyt kerta kaikkiaan anastanut paikan sydämessäni. --

Sitten, melkein ennenkuin kukaan aavistikaan, tuli kevät. Avonlean seuduilla pilkistivät heleät vuokot esiin karulla nurmella, jossa vielä lumikinokset olivat paikoillaan ja läpikuultava, vaaleanvihreä harso verhosi metsät ja laaksonnotkelmat. Mutta Charlottetownissa oli ajatustyö jännitetty äärimmilleen, eikä yksikään täysverinen seminaarilainen puhunut muusta kuin tutkinnosta.

-- Ei voi olla mahdollista, että lukukausi on niin pian lopussa, sanoi Anna. -- Viime syksynähän meidän mielestämme talvi oli edessämme niin äärettömän pitkänä kaikkine läksyineen ja kursseineen. Ja nyt meillä on tutkinto ensi viikolla! Tytöt, välistä minusta tuntuu, että tämä tutkinto on kaikkea muuta tärkeämpi, mutta nähdessäni, kuinka kastanjapuut seisovat suurine paisuvine nuppuineen, ja kuinka ilma siintää autereisena joka kadun päässä tullin puolella, niin on kuin tutkinto väistyisi syrjään eikä ensinkään olisi niin tärkeä...

Jane, Ruby ja Josie, jotka olivat pistäytyneet sisään, eivät olleet samaa mieltä. Heille lähestyvä tutkinto oli mitä tärkein -- paljon tärkeämpi kuin kastanjannuput ja auer... Annalta kyllä kävi laatuun, kun hän ainakin voi olla varma läpäisemisestään, herkutella tuollaisilla tunnelmilla, kun hänessä ei herättänyt kunnioitusta edes niin pelottava asia kuin edessä oleva tutkinto, mutta jonkun muun raukan, jonka koko tulevaisuus oli riippuvainen siitä, läpäisisikö hän vai ei -- tämä oli tyttöjen vilpitön vakaumus -- oli mahdotonta omaksua sellainen filosofinen katsantotapa.

-- Olen menettänyt kolme kiloa viimeisen kahden viikon aikana, huokasi Jane. -- Eikä hyödytä mitään, että ihmiset sanovat: älä huolehdi niin kovin! En voi olla huolehtimatta -- ajatelkaas, jos en pääse luokaltani nyt kun olen koko talven käynyt seminaaria ja maksanut isälle ja äidille niin paljon rahaa!

-- Minä en ainakaan viitsi surra, sanoi Josie Pye. -- Ellen nyt pääse luokaltani, niin on minun kai käytävä täällä vuotta kauemmin. Isälläni on kyllä varaa antaa minun tehdä se. Anna, Frank Stockley sanoo, että professori Tremaine on sanonut, että Gilbert Blythe saa varmasti kultamitalin ja että Emily Clay luultavasti vie stipendin.

-- Se mitä nyt sanot, pahoittaa ehkä mieltäni huomenna, nauroi Anna, mutta juuri tällä hetkellä tunnen, että niin kauan kuin tiedän orvokkien putkahtavan esiin aivan purppuranpunaisina Vihervaaran takana notkossa ja pienten sanajalkojen kohottavan kiharaisia päitään Rakastavaisten polun varrella, niin on minulle aivan saman tekevää, saanko stipendin vai en... Olen pannut parastani, ja se saa riittää. Tytöt, nyt emme enää puhu tutkinnosta! Katsokaa tuota vaaleanviheriää taivasta tuolla talorivin yläpuolella ja kuvitelkaa, miltä se näyttää juuri lehteen puhjenneiden pyökkimetsien yllä kotona Avonleassa.

-- Mitä sinä panet yllesi -- tiedät kyllä koska, Jane? kysyi Ruby ja jätti luonnonpalvomisen niille, jotka sille tahtoivat antautua.

Jane ja Josie vastasivat molemmat yhteen ääneen, ja keskustelu luisui nyt erikoisen huvittavalle ja lupaavalle uralle.

Mutta Anna, käsivarret ikkunalaudalla, pehmeä poski nojautuneena ristiin liitettyihin käsiin ja silmät täynnä näkyjä, katseli kuuntelematta toisten pakinaa kattojen ja kirkontornien yli iltataivaan hohtavaan kupuun ja kutoi tulevaisuudenunelmiaan nuorten toiveitten omista kultaisista säikeistä. Kukapa onkaan rikkaampi kuin se, joka omaa houkuttelevan tuntemattoman kaikkine mahdollisuuksineen ja lupauksineen?

XXXVI.

SUURI PÄIVÄ.

Sinä aamuna, jolloin kokeitten lopputulos piti naulattaman nähtäväksi seminaarin mustalle ilmoitustaululle, vaelsivat Anna ja Jane yhdessä katua eteenpäin. Jane oli hymyilevä ja onnellinen; tutkinto oli ohi, ja hän oli varma siitä, että oli päässyt luokaltaan; pitemmälle hänen kunnianhimonsa ei ulottunut. Anna oli kalpea ja levollinen; seuraavan kymmenen minutin kuluttua hän saisi tietää, kuka oli voittanut mitalin ja kuka oli voittanut stipendin.

-- On selvää, että sinä saat jommankumman, sanoi Jane, joka ei voinut saada päähänsä, että opettajakunta voisi tehdä niin huutavaa vääryyttä, että järjestäisi asian toisin.

-- Stipendiä en toivo, sanoi Anna. -- Jokainen sanoo, että Emily Clay saa sen. Ja minä en aio mennä ilmoitustaulun ääreen sitä katsomaan kaikkien ihmisten nähden. Sitä siveellistä rohkeutta minulla ei ole. Minä menen saman tien tyttöjen pukuhuoneeseen. Sinä saat mennä lukemaan ilmoitukset ja sitten tulla kertomaan siitä minulle, Jane. Ja vanhan ystävyytemme nimessä rukoilen sinua tekemään sen niin pian kuin suinkin. Ellei se ole tullut minun osalleni, niin sano se aivan suoraan ilman mitään kiertelyjä. Ja mitä tahansa teetkin, älä sääli minua, älä surkuttele minua! Lupaa se minulle, Jane!

Jane lupasi juhlallisesti, mutta osoittautui pian, että lupaus oli tarpeeton. Kun he menivät ylös seminaarin leveitä ulkorappusia, tapasivat he eteisen täynnä poikia, jotka kantoivat Gilbert Blytheä ympäri olkapäillään ja huusivat keuhkojensa koko voimalla:

-- Eläköön Blythe, joka on vienyt kultamitalin!

Silmänräpäyksen ajan tunsi Anna terävän pistoksen,

minkä hämmästys ja pettymys aiheuttivat. Hän oli siis kärsinyt tappion, ja Gilbert oli voittanut. Niin, Matthew tulisi pahoille mielin -- hän oli varmaan odottanut Annasta liikoja...

Mutta mitä sitten tapahtui? Joku huusi kaikuvin äänin:

-- Kolminkertainen eläköönhuuto neiti Shirleylle, joka on voittanut Avery-stipendin!

-- Oi, Anna! läähätti Jane, kun he äänekkäitten eläköönhuutojen kaikuessa pakenivat tyttöjen pukuhuoneeseen. -- Oi, Anna, kuinka ylpeä olen! Eikö se olekin äärettömän hauskaa!

Ja sitten kaikki tytöt syöksyivät sisään, ja Anna tuli nauravan ja onnittelevan joukon keskipisteeksi. Häntä taputettiin selkään ja vähällä oltiin kiskoa käsivarret irti nivelistään. Häntä syleiltiin ja suudeltiin ja taputettiin, ja hädin tuskin hän sai tilaisuuden kuiskata Janelle:

-- Oi, kuinka hyville mielin Matthew ja Marilla tulevat! Minun täytyy heti kirjoittaa kotiin ja kertoa heille tämä.

Aikanaan tapahtuivat sitten juhlalliset päättäjäiset.

Ne pidettiin seminaarin suuressa juhlasalissa. Silloin luettiin ääneen parhaat aineet, lauluja laulettiin, ja viimeksi tapahtui yleinen todistusten, palkintojen ja mitalien jako.

Matthew ja Marilla olivat siellä, silmät ja korvat kiintyneinä vain yhteen ainoaan oppilaaseen korokkeella -- pitkään tyttöön vaaleanvihreässä hameessa, keveä puna poskilla ja silmät lempeät kuin tähdet. Hän luki ääneen parhaan aineen, ja alhaalla salissa kuiskattiin, että hän se juuri oli voittanut Avery-stipendin.

-- Olethan nyt sentään toki iloinen, että pidimme hänet, Marilla? kuiskasi Matthew, kun Anna oli lopettanut aineensa esityksen. Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän aukaisi suunsa heidän juhlasaliin tulonsa jälkeen.

-- Tämä ei totta tosiaankaan ole ensimäinen kerta, kun siitä iloitsen, vastasi Marilla. -- Sinä olet kun oletkin välistä hieman hidashuomioinen, Matthew veikko.

Josephine täti, joka istui heidän takanaan, kumartui eteenpäin ja takoi Marillaa selkään päivänvarjollaan.

-- Ettekö ole ylpeä Anna tytöstä? Minä olen, sanoi hän.

Samana iltana Anna ajoi kotiin Avonlea'hin Matthew'n ja Marillan kanssa. Hän ei ollut käynyt kotona sitten huhtikuun ja tunsi, ettei hän voisi odottaa päivääkään kauempaa... Omenankukat olivat puhjenneet, ja maailma oli raikas ja nuori. Diana oli häntä vastassa Vihervaaralla. Ylhäällä pienessä valkeassa suojassaan, jonka ikkunalaudalle Marilla oli asettanut kukkivia kuukausiruusuja, katseli Anna ympärilleen ja veti syvään henkeään onnesta.

-- Oi, Diana, kuinka ihanaa on olla jälleen kotona. Kuinka silmiä hiveleekään nähdä tummien, terävähuippuisten mäntyjen piirtyvän vaaleanpunaista taivasta vasten -- ja valkeata hedelmäpuutarhaa ja vanhaa Lumikuningatarta! Eikö minttu tuoksukin suloisesti! Ja kuinka hauska on jälleen nähdä sinut, Diana!

-- Luulin sinun pitävän enemmän Stella Maynardista kuin minusta, sanoi Diana moittivasti. -- Josie Pye on sanonut niin. Josie sanoi, että sinä olit suorastaan rakastunut häneen.

Anna nauroi ja pommitti Dianaa kukkavihkonsa kuihtuneilla kieloilla.

-- Stella Maynard on maailman kultaisin tyttö yhtä ainoata lukuunottamatta -- ja se olet sinä, Diana, sanoi hän. -- Pidän sinusta enemmän kuin konsanaan ja minulla on niin paljon sinulle kerrottavaa. Mutta nyt juuri minusta tuntuu kuin olisi kaikkein hauskinta vain istua hiljaa täällä ja katsella sinua. Olen kai vähän väsynyt... Huomenna aion loikoa vähintäin kaksi tuntia ruohikossa omenapuitten alla kerrassaan mitään ajattelematta.

-- Kuinka äärettömän kyvykäs sinä olet, Anna! Nyt et kai hae mitään paikkaa, kun olet voittanut stipendin?

-- En, se on selvää. Menen Redmondiin syyskuussa. Eikö se kuulu melkein satumaiselta?... Siihen aikaan, kolmen kuukauden ihanan loman jälkeen olen koonnut jälleen valtavan varaston työhalua.