Part 18

-- Oi, eikö olekin ollut hurmaava ilta, huokasi Anna, kun kaikki oli ohi ja hän ja Diana kulkivat kotiin yhdessä tumman tähtitaivaan alla.

-- Kyllä, kaikki näyttää menneen hyvin, sanoi käytännöllinen Diana. -- Olemme varmasti saaneet kokoon kokonaista kymmenen dollaria. Ajatteles, että pastori aikoo lähettää siitä ilmoituksen Charlottetownin sanomalehtiin.

-- Oi, Diana, saammeko todellakin nähdä nimemme painettuina! Minua ihan vihlaisee, kun ajattelen sitä... Yksinlaulunumerosi esitit mainiosti, Diana. Tunsin itseni vielä ylpeämmäksi kuin sinä, kun he taputtivat ja tahtoivat sinun laulamaan sen vielä uudelleen. Sanoin itsekseni: "minun omaa ystävätärtäni tässä näin kunnioitetaan."

-- Entäs sitten sinun lausuntonumerosi, Anna! Hehän taputtivat niin, että katto olisi voinut pudota. Surullinen kohta oli aivan yksinkertaisesti valtava.

-- Oi, kuinka pelkäsin, Diana! En tiedä, kuinka tulin korokkeelle, kun pastori huusi nimeni. Minusta tuntui siltä kuin miljoona silmää olisi katselleet minua ja suoraan lävitseni, ja tovin aikaa oli kuin ääneni aivan tukahtuisi... Mutta sitten ajattelin kauniita uusia puhvihihojani, ja silloin rohkeus palasi. Ajattelin, Diana, että minun täytyi osoittautua sellaisten puhvihihojen arvoiseksi... Ja niin heittäydyin kuolemaa halveksuen suoraan asiaan, ja tuntui siltä kuin oma ääneni olisi tullut jostakin hyvin etäältä. Oli toki onni, että olin harjoitellut siksi paljon vintin säiliössä, sillä muuten olisi käynyt ihan hullusti... Ähkyinkö hyvin?

-- Sinä ähkyit hienosti, vakuutti Diana.

-- Näin vanhan rouva Sloanen pyyhkivän kyyneliään istuessani paikalleni. Ajattelehan toki, että voi liikuttaa jonkun sydäntä!...

-- Oh, miten poikien vuorokeskustelu oli mainio, sanoi Diana. -- Gilbert Blythe oli suorastaan suuremmoinen. Anna, minun mielestäni sinä sentään kohtelet hyvin pahoin Gil'iä. Odotahan, niin saat kuulla. Kiiruhtaessasi alas korokkeelta keijukaiskuningatar-kuvaelman jälkeen pudotit yhden niistä ruusuista, joita sinulla oli tukassasi. Näin, kuinka Gil otti sen maasta ja pisti povitaskuunsa. Siinä kuulet! Sinua, joka olet niin romanttinen, tuollainen kai miellyttää.

-- Minulle on aivan samantekevää, mitä tuo henkilö tekee, sanoi Anna kopeasti. -- En koskaan tuhlaa häneen ajatustakaan, Diana, sen vain tahdon sinulle sanoa.

Sinä iltana istuivat Marilla ja Matthew -- viimemainittu ei ollut ottanut osaa mihinkään "illanviettoon" kahteenkymmeneen vuoteen -- ja pakinoivat keskenään keittiön takan ääressä Annan mentyä huoneeseensa levolle.

-- No, Anna tyttömme hoiti asiansa yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, luulisin, sanoi Matthew ylpeänä.

-- Sen hän kyllä teki, tunnusti Marilla. -- Hän on lahjakas tyttö, Matthew. Ja kuinka hauskan näköinen hän oli! Vaatteet vaikuttavat sentään osaltaan nekin... Niin, minä en kylläkään ole iloinnut koko tästä touhusta, mutta ei siinä sentään ole tainnut olla mitään pahaakaan... Nuorison tarvinnee kai vähän huvitella... Niin, Annasta olen joka tapauksessa ollut tänä iltana ylpeä, vaikka en koskaan aio hiiskua hänelle sanaakaan siitä.

-- Minä myöskin olin hänestä ylpeä, mutta minä sanoin sen hänelle suoraan, minä, ennenkuin hän meni huoneeseensa, sanoi Matthew. -- Meidän on kai katsottava, miten järjestämme hänen elämänsä ennemmin tai myöhemmin, Marilla. Hän näyttää tarvitsevan ajan mittaan jotain enemmän kuin Avonlean koulua.

-- Sitä ennätämme kyllä aikanaan tuumia, sanoi Marilla. Hän täyttää vasta kolmetoista maaliskuussa. Vaikka tänä iltana huomasin, että hän alkaa kasvaa oikein suureksi tytöksi. Rouva Lynde on tehnyt hameen tuuman verran liian pitkän -- siksi tyttökin näyttää pitemmältä. Hänellä on helppo oppia, ja minä luulisin, että parasta, mitä voimme tehdä, on antaa hänen yrittää seminaariin. Mutta siitähän meidän ei vielä ole tarvis puhua vuoteen tai pariin.

-- Niinkuin tahdot, mutta sen ajatteleminen ei vahingoita, arveli Matthew. -- Tuollaiset suunnitelmat kypsyvät paljon paremmin, mitä enemmän niitä pohtii.

XXVI.

ANNAN AINE.

Talvi kului tasaista kulkuaan. Se oli tavattoman lauha ja niin vähäluminen, että Anna ja Diana melkein joka päivä voivat kulkea koivukäytävää pitkin kouluun. Annan syntymäpäivänä he kulkivat sitä pitkin kevein askelin, pitäen silmät ja korvat avoimina loruillessaan, sillä neiti Stacy oli sanonut, että heidän piakkoin pitäisi kirjoittaa aine "Talvella metsässä", ja sen vuoksi heidän luonnollisesti piti "koota vaikutelmia" ja tehdä havaintoja itse paikalla.

-- Ajatteles, Diana, että minä täytän tänään kolmetoista, sanoi Anna, äänessä miltei kunnioittava sävy. Voin tuskin saada päähäni, että olen toisella tusinalla... Herätessäni aamulla arvelin, että kaiken pitäisi olla ikäänkuin toisin... Sinähän olet ollut kolmetoistavuotias jo kaksi kuukautta, joten lienet päässyt tuosta ensimäisestä, ihmeellisestä tunteesta... Ajatteles, kahden vuoden kuluttua minä tulen oikein täysikasvuiseksi! On ihana asia tietää, että silloin voi käyttää miten suuria sanoja tahansa ilman että ihmiset nauravat.

-- Neljän vuoden kuluttua voimme laittaa tukkamme ylös, sanoi Diana. -- Alice Bell on vain kuusitoistavuotias ja käy tukka ylhäällä, mutta minun mielestäni se on naurettavaa. Minä odotan, kunnes täytän seitsemäntoista.

-- Jos minulla olisi Alice Bellin köyrynenä, niin... Ai, nyt olin sanomaisillani jotain ilkeätä, ja kuten tiedät, pidän nykyään herttaista rouva Allania esikuvanani. Lisäksi vertasin Alicen nenää omaani, ja siinä tein turhamaisesti. Pelkään ajattelevani liian paljon nenääni senjälkeen kun joku kauan sitten sanoi, että se oli oikein laatuunkäypä, kun ei sen ympärillä vain olisi ollut niin paljon kesakkoja... Mutta se ei kai liioin ole nenän vika. Oi, Diana, katsoppas, tuolla on kaniini! Sen voi aina mainita aineessa. Minun mielestäni metsät todellakin ovat yhtä ihania talvella kuin kesälläkin Ne ovat valkeita ja äänettömiä, ikäänkuin lepäisivät nukuksissa ja näkisivät kauniita unia.

-- Niin, siitä aineesta en ole niin peloissani, kun se tulee, huokasi Diana. -- Suoriudun kyllä metsästä, mutta se aine, joka meidän on jätettävä maanantaina, on hirveä. Kuinka neiti Stacy voi vaatia meitä itse keksimään ja sommittelemaan kertomuksen?

-- Oh, se nyt ei liene mikään vaikea temppu, sanoi Anna.

-- Niin, sen kyllä kelpaa, jolla on mielikuvitusta, sanoi Diana -- Mutta mitä sinä tekisit, jos olisit syntynyt ilman sitä? Sinulla on kai aineesi jo valmiina, arvaan minä?

Anna nyökkäsi, innokkaasti ponnistellen ollakseen näyttämättä liian tyytyväiseltä. Mutta hänen vaivannäkönsä epäonnistui täydellisesti.

-- Kirjoitin sen viime maanantai-iltana. Sen nimi on "Mustasukkainen kilpakosija" eli "Kuolemassa yhdistetyt". Luin sen eilen Marillalle, ja hän sanoi sen olevan hirveätä pötyä. Sitten luin sen Matthew'lle, ja hän sanoi, että se oli sekä kaunis että liikuttava... Sellaisesta arvostelusta minä pidän. Se on hyvin surullinen ja mielenkiintoinen kertomus -- itkin itse sitä kirjoittaessani. Siinä kerrotaan kahdesta kauniista nuoresta tytöstä nimeltä Cordelia Montmorency ja Geraldine Seymour, jotka asuivat samassa kylässä ja olivat hyvin kiintyneitä toisiinsa. Cordelia oli komea tumma kaunotar, jonka ohimoita kruunasi sysimusta tukka ja jolla oli synkästi salamoivat silmät. Geraldine oli ihana vaalea neito, jolla oli hiukset kuin kehrättyä kultaa ja sametinpehmeät, purppuranhohteiset silmät.

-- En ole koskaan nähnyt ketään, jolla olisi purppuranväriset silmät, sanoi Diana epäillen.

-- En minäkään. Minä keksin ne. Tahdoin saada jotain -- ikäänkuin vähän tavatonta... Geraldinella oli myöskin alabasteriotsa. Nyt olen päässyt selville siitä, mitä alabasteriotsa on. Oppia ikä kaikki. Tietää niin paljon enemmän kolmetoistavuotiaana kuin ollessaan kaksitoistavuotias.

-- No, kuinka Cordelian ja Geraldinen kävi? kysyi Diana, joka alkoi olla oikein huvitettu mainittujen naisten kohtaloista.

-- Niin, näetkös -- he kehittyivät kauneudessa rinnakkain, kunnes täyttivät kuusitoista vuotta. Silloin tuli Bertram de Vere heidän kotikyläänsä ja rakastui kauniiseen Geraldineen. Hän pelasti Geraldinen hengen, kun eräänä päivänä hänen vaunujaan vetävä hevonen pillastui, ja Geraldine pyörtyi hänen käsivarsilleen, ja hän kantoi hänet kotiin kolmen peninkulman matkan -- sillä vaunut, näetkös, olivat pirstoutuneet sirpaleiksi. Oli hyvin vaikeata kuvata kosimista, sillä minulla ei ollut mitään esikuvaa.

Kysyin Ruby Gillisiltä, tiesikö hän mitään siitä, miten herrat menettelevät kosiessaan, hänellä kun on niin monta naimisissa olevaa sisarta. Ja Ruby kertoi minulle istuneensa piiloutuneena heidän suureen hillokaappiinsa, kun Malcolm Andrews kosi hänen Susan-sisartaan. He istuivat pienellä nurkkasohvalla heidän ruokasalissaan, ja hän sanoi, että Malcolm kertoi Susanille, että hänen isänsä oli ostanut hänelle pienen maatilan, ja sitten hän sanoi: "Oma pikku rakkaani, emmekö voisi muuttaa yhteen syksyllä?" Ja Susan vastasi: "Niin -- ei -- en tiedä -- ehkä", ja niin he olivat kihloissa, ja kaikki muut tulivat onnittelemaan.

Mutta minun mielestäni sellainen kosinta ei ollut hituistakaan romanttinen, niin että sain joka tapauksessa sepustaa uuden omin päin. Tein sen hyvin kaunopuheiseksi ja runolliseksi, ja Bertram laskeutui polvilleen, vaikka Ruby Gillis sanoo, ettei se nykyään ole tapana. Geraldine antoi hänelle myöntävän vastauksen, ja Bertramin vastauksen sepittämisestä minulla oli paljon vaivaa -- se onkin kokonaisen sivun pituinen. Kirjoitin sen viiteen kertaan, mutta nyt se onkin parasta mitä koskaan olen tehnyt. Bertram antoi hänelle timanttisormuksen ja rubiinikaulaketjun ja lupasi hänelle, että hän saisi matkustaa Europaan häämatkalle. Sillä hän oli suunnattoman rikas.

Mutta ah, pian alkoivat varjot synkistää heidän elämäntietään... Cordelia oli salaa itse rakastunut Bertramiin, ja kun Geraldine kertoi hänelle kihlauksesta, joutui hän pois suunniltaan kiukusta -- varsinkin saatuaan nähdä jalokivikaulanauhan ja timanttisormuksen. Koko hänen ystävyytensä Geraldinea kohtaan muuttui katkeraksi vihaksi, ja hän vannoi pyhän valan, että ystävätär ei koskaan menisi naimisiin Bertramin kanssa. Mutta hän teeskenteli joka tapauksessa ystävyyttä Geraldinea kohtaan. Eräänä iltana, kun he seisoivat sillalla hurjana kohisevan joen yläpuolella, luuli Cordelia, että he olivat yksin, ja töytäsi Geraldinen alas sillalta päästäen kaamean pilkkanaurun: "Ha ha ha!" Mutta Bertram näki kaiken, ja hän syöksyi heti virtaan huutaen: "Minä pelastan sinut, verraton Geraldineni."

Mutta hän oli pahaksi onneksi unohtanut, että hän ei osannut uida, ja he hukkuivat molemmat, puristuneina toistensa syleilyyn. Pian senjälkeen laineet huuhtoivat heidän ruumiinsa vihannalle rannalle. Heidät haudattiin samaan hautaan, ja heidän hautauksensa tapahtui mitä suurimmalla loistolla, Diana. On paljon romanttisempaa lopettaa kertomus hautajaisiin -- ja tässähän oli kaksoishautajaiset -- kuin häihin. Mitä tulee Cordeliaan, niin tuli hän hulluksi omantunnontuskista ja hänet täytyi sijoittaa hullujenhuoneeseen. Se oli mielestäni runollisin hyvitys hänen rikoksestaan.

-- Se oli verrattoman kaunista ja jännittävää, sanoi Diana, joka kuului Matthew'n kirjalliseen suuntaan. -- En voi käsittää, kuinka voit sepittää sellaisia asioita omasta päästäsi, Anna. Toivoisin, että minulla olisi yhtä hyvä mielikuvitus kuin sinulla.

-- Sitä sinulla kyllä olisi, kultaseni, jos vain kehittäisit sitä, sanoi Anna lohdutellen. -- Ja minä olen juuri saanut erään tuuman, Diana. Sinä ja minä muodostamme yhdistyksen sommitellaksemme kertomuksia -- vain harjoitukseksi -- ja sen nimi on tietysti kirjallinen klubi. Me kehitämme mielikuvitustamme -- neiti Stacy on sanonut, että se on hyvin hyödyllistä. Mutta me emme laske sitä harhapoluille. Kerroin hänelle kummitusmetsästä, ja silloin hän sanoi, että se ei tehnyt lainkaan hyvää tuollaisille -- tuollaisille -- niin, muistelen hänen sanoneen tuhmeliineille... Mitä sinä arvelet?

Niin siis syntyi "kirjallinen klubi". Jäseninä olivat aluksi vain Diana ja Anna, mutta pian otettiin mukaan myöskin Jane Andrews ja Ruby Gillis sekä vielä pari muuta, jotka tunsivat, että heidän mielikuvituksensa oli kehittämisen tarpeessa. Pojilla ei ollut sisäänpääsyä, vaikka Ruby Gillis omasta puolestaan oli sitä mieltä, että klubille olisi siitä etua ja jokaisen jäsenen oli määrä sepittää kertomus viikossa.

-- Se on kauhean huvittavaa, sen saatte uskoa, Marilla, kertoi Anna kotona keittiössä. -- Jokainen tyttö saa lukea kertomuksensa ääneen, ja sitten keskustelemme siitä. Säilytämme ne kaikki lukkojen ja sinettien takana ja luemme ne sitten jälkeläisillemme. Kaikilla meillä on hienot nimimerkit. Minun on Rosamunda Montmorency. Muilla tytöillä on myöskin aika nokkelia... Ruby Gillisin kertomuksissa on tietysti paljon rakkautta, ja se on sellaista höystettä, jota minun mielestäni olisi käytettävä säästeliäästi... Janella ei ole sitä ensinkään, sillä hän sanoo, että sellainen kuuluu niin idioottimaiselta ääneen lukiessa. Hänen kertomuksensa ovat kauhean järkeviä. Dianan kertomuksissa on liian paljon murhia. Hän sanoo, että hän ei juuri koskaan tiedä, mitä hän tekisi henkilöillään, ja siksi hän antaa heidän kuolla jollain tavoin päästäkseen heistä. Minä saan enimmäkseen antaa heille aiheet, mutta se ei ole vaikeata, sillä minulla on niitä tuhat kertaa enemmän kuin itse tarvitsen...

-- Jos kerran on valittava kahden pahan välillä, niin on minun mielestäni parempi, että luette kertomuksia, sanoi Marilla. -- Mutta jos nyt myöskin itse alatte niitä sepitellä, niin pakenee se vähäinenkin äly, mikä teillä on, tipotiehensä.

-- Oh, niinkö arvelette! sanoi Anna loukkaantuneena. -- Me olemme muuten hyvin tarkkoja siinä, että kertomukseen on aina liitettävä joku opetus -- siitä pidän ankarasti kiinni. Kaikki hyvät saavat palkinnon, ja kaikki pahat oikeudenmukaisen rangaistuksen. Opetushan on pääasia, kuten Marilla ymmärtää... Luin hiljakkoin erään kertomukseni ääneen pastorille ja pastorinrouvalle, ja he sanoivat, että opetus oli mitä oivallisin. Mutta he nauroivat aivan väärissä kohdissa ja sitä olen sittemmin kovasti miettinyt...

XXVII.

TURHAMAISUUDEN RANGAISTUS.

Eräänä iltana huhtikuun lopulla kulki Marilla kotiin ompeluseuran kokouksesta, ja tunne siitä, että talvi viimeinkin oli ohi, synnytti hänessä sellaisen mielihyvän ja toivehikkuuden mielialan, jota kevät ei milloinkaan ole herättämättä sekä vanhoissa ja surullisissa että nuorissa ja hilpeissä.

Marillan mieleen ei juolahtanut panna tunteitaan ja ajatuksiaan minkään tarkemman erittelyn alaisiksi. Hän kulki luultavasti siinä uskossa, että hän ajatteli ompeluseuraa ja sen lähetyskassaa ja sakariston uutta mattoa, mutta näiden mietteitten takana oli miellyttävä tunne punertavista pelloista, jotka häämöittivät kalpeaan purppuraan vivahtavan usvan peitossa laskevan auringon alla, mäntyjen pitkistä, suipoista varjoista, jotka laskeutuivat niitylle joen toisella puolen, liikkumattomista vaahteroista tummanpunaisille, paisuvine nuppuineen peilikirkkaan metsäjärven ympärillä, yleisestä heräämisestä ulkona näkyväisessä maailmassa ja voimakkaasti sykkivästä elämästä mustanharmaassa mullassa. Kevään väkevät siivenlyönnit kohisivat yli maan, ja Marillan tyynet ja vakaat askeleet tulivat iloisemmiksi ja keveämmiksi kevättunnelman vaikutuksesta.

Hänen katseensa lepäsi hellänä pienessä tuvassa, omassa kodissa, joka pilkotti puiden lehtiverkon lomitse ja jonka ikkunoiden kimaltelevista ruuduista auringonpaiste heijastui. Ja jouduttaessaan askeliaan pitkin kosteata oikotietä, ajatteli Marilla, kuinka hauska oli tietää, että kotona odotti iloisesti räiskyvä takka ja somasti katettu teepöytä kolkon autiuden asemasta, joka oli häntä vastassa ennen maailmassa, ennenkuin Anna oli tullut Vihervaaralle.

Voi niinmuodoin hyvin ymmärtää, että kun Marilla astui keittiöönsä ja näki lieden kuolleena ja mustana, sekä Annan olevan tipotiessään, niin hän tunsi sangen suurta pettymystä ja tyytymättömyyttä. Hän oli antanut Annalle määräyksen laittaa varmasti teen kuntoon kello viideksi, ja nyt hänen täytyi kiiruhtaa riisumaan yltään toiseksi paras pukunsa ja itse panemaan pöytään tuo pieni ateria, ennenkuin Matthew tulisi takaisin peltotöistä.

-- Tahdonpa puhua jonkun sanan nuoren neidin kanssa, kun hän tulee kotiin, sanoi Marilla tuikeasti veistäessään uuninsytykelastuja ja tuhlasi tähän työhön suurempaa tarmoa kuin tarkoin otettuna oli tarpeen. Matthew oli tullut sisään ja istui kärsivällisenä nurkassa odotellen teetään.

-- Hän on tietysti ulkona ja juoksentelee Dianan kanssa tai sepittää juttuja tai harjoittelee vuorokeskusteluja, omistamatta ajatustakaan kellolle tai velvollisuuksilleen. Tästä täytyy tosiaankin tulla loppu. En välitä siitä, että rouva Allan sanoo, että hän on älykkäin ja hauskin lapsi mitä hän milloinkaan on tavannut. Sehän on mahdollista, mutta kaikella on oma aikansa. Ja hän on niin täynnä päähänpistoja, ettei koskaan tiedä, minkä muodon ne saavat seuraavalla kerralla... Kas niin, nythän sanon aivan samaa, mitä en millään ehdolla tahtonut kuulla Rakel Lynden suusta päivällä ompeluseurassa. Annalla on monta vikaa, sen tiedän minä parhaiten, mutta Rakel Lynde arvostelisi itse enkeli Gabrieliakin, jos hän asuisi täällä Avonleassa.

Olen oikein mielissäni siitä, että rouva Allan nousi Annaa puoltamaan; muuten pelkään, että Rakel ja minä olisimme törmänneet yhteen kaikkien läsnäollessa... Mutta Annalla ei missään tapauksessa ole lupaa juosta talosta, kun minä kerran sanoin hänelle, että hänen olisi pysyttävä kotona ja pidettävä huolta töistä. Tottelemattomaksi ja epäluotettavaksi en ole todellakaan koskaan häntä huomannut tähän saakka, niin että tämä oli oikein ikävää...

-- Niin, sellaistahan se on... sanoi Matthew, joka oli kärsivällinen ja ymmärtäväinen ja ennen kaikkea nälkäinen ja katsoi viisaimmaksi antaa Marillan päästää kiihtyneet tunteensa purkautumaan. Aika ja kokemus olivat opettaneet hänelle, että hän suoritti käsillä olevan työnsä paljon nopeammin, jos hän rauhassa sai marista ja jurista. -- Ehkä sinä olet liian äkkipikainen tuomiossasi, Marilla. Älä sano häntä tottelemattomaksi, ennenkuin tiedät, kuinka asia on. Ehkä tämän voi hyvin selittää...

-- Hän ei ole täällä, vaikka käskin hänen pysyä kotona, vastasi Marilla. -- Sitä laiminlyöntiä hänen lienee sangen vaikea selittää. Mutta että sinä asettuisit hänen puolelleen, Matthew, sen voi tietysti arvata etukäteen.

Oli tullut pimeä, kun illallinen viimeinkin oli pöydässä, ja vieläkään ei näkynyt mitään Annaa juosta viilettämässä portaan yli ja pitkin polkua, hengästyneenä ja katuvaisin mielin laiminlyötyjen velvollisuuksiensa vuoksi. Marilla pesi astiat ja pani ne pois tuiman näköisenä. Sitten hän tarvitsi kynttilää kellariin mennäkseen ja hän meni ylös itäiseen vinttikamariin hakemaan sitä, joka tavallisesti oli Annan pöydällä. Sytytettyään sen hän kääntyi ympäri ja -- huomasi Annan itsensä vuoteella pitkällään, kasvot haudattuina tyynyihin.

-- Siunaa ja varjele, sanoi hämmästynyt Marilla, oletko nukkunut, Anna?

-- En, kuului tukahtuneesti tyynyjen keskeltä.

-- Oletko sitten sairas? kysyi Marilla huolissaan mennen vuoteen ääreen.

Anna sukelsihe vielä syvempään tyynyihin, ikäänkuin hän ainaiseksi tahtoisi väistyä jokaisen kuolevaisen katseilta.

-- Ah en... Mutta kiltti Marilla, menkää tiehenne älkääkä katsoko minuun. Olen niin epätoivoinen, etten koskaan enää tule iloiseksi, ja minulle on yhdentekevää, kuka pääsee ensimäiseksi luokalla tai kirjoittaa parhaat aineet tai saa laulaa pyhäkoulukuorossa tämän jälkeen... Ne ovat pikkuasioita, jotka eivät enää merkitse minulle mitään, sillä minä en kai enää koskaan voi mennä mihinkään... Urani on katkaistu. Marilla kiltti, menkää tiehenne älkääkä katsoko minuun!

-- En ymmärrä tätä niin hitustakaan! sanoi ällistynyt Marilla. -- Lapsi kulta, mikä sinua vaivaa? Mitä hullutuksia olet taas tehnyt? Nouse heti ylös ja kerro minulle. Heti, kuuletko! Mitä tämä kaikki merkitsee?

Anna liukui alas vuoteelta ja seisoi avuttomana lattialla.

-- Katsokaa minun tukkaani, Marilla, kuiskasi hän. Marilla totteli, kohotti kynttilää ja katsoi tutkivasti Annan tukkaa, joka raskaina kimppuina laskeutui hänen selkäänsä. Se oli kieltämättä sangen omituisen näköinen.

-- Lapsukainen, mitä maailmassa olet tehnyt tukallesi? Sehän on viheriä!

Niin, viheriäksi sitä kai olisi lähinnä voinut sanoa, jos väri olisi sellainen, että sille voi antaa nimeä -- merkillinen, samea pronssinvihreä vivahdus, jossa siellä täällä näkyi juovia alkuperäisestä punaisesta väristä, mitkä yhä enemmän lisäsivät kaameata vaikutusta. Ei koskaan elämässään Marilla ollut nähnyt mitään samalla kertaa niin koomillista ja surkeata kuin Annan tukka tällä hetkellä.

-- Niin, se on viheriä, vaikeroi Anna. -- Luulin, ettei mikään voisi olla niin paha kuin punainen tukka. Mutta nyt tiedän, että viheriä tukka on kymmenen kertaa pahempi... Oi, Marilla, teillä ei ole aavistusta, kuinka rajattoman onneton minä olen...

-- Minulla ei ole aavistusta, kuinka sinä olet tullut tähän kurjuuteen, mutta nyt on tarkoitukseni ottaa siitä selvä, sanoi Marilla. -- Tule heti alas keittiöön -- täällä ylhäällä on liian kylmä -- ja kerro minulle, mitä olet tehnyt. Olen todellakin viime aikoina odottanut jotain. Et ole tehnyt mitään kommellusta kahteen kuukauteen ja sehän on luonnotonta ajan mittaan. Mitä ihmeessä olet tehnyt tukallesi?

-- Olen värjännyt sen.

-- Värjännyt sen! Värjännyt tukan! Mutta Anna -- etkö ymmärtänyt, että se oli pahoin tehty?

-- Kyllä, tiesin kyllä sen olevan vähän pahasti, myönsi Anna. -- Mutta ajattelin, että olkoon vain pahasti, kunhan vain pääse n punaisesta tukastani... Muuten, Marilla, aioin olla niin äärettömän kiltti muissa suhteissa, että toinen kyllä korvaisi toista...

-- Vai niin, sanoi Marilla. -- Niin, kultaseni, jos minä nyt olisin katsonut maksavan vaivaa värjätä tukkani, niin olisin ainakin valinnut säädyllisen värin. Minä en olisi värjännyt sitä viheriäksi.

-- Tarkoitukseni ei ollut värjätä sitä viheriäksi, Marilla, vakuutti Anna kyynelsilmin. -- Jos tein pahasti, niin tahdoin ainakin jotain hyötyä siitä... Hän sanoi, että se tekisi tukkani kauniin sysimustasi -- hän vakuutti sen minulle aivan varmasti. Kuinka olisin voinut epäillä hänen sanojaan, Marilla? Tiedän, miltä tuntuu, kun ei uskota sanoihin... Ja rouva Allan on sanonut, ettei ole oikeutta epäillä kenenkään ihmisen rehellisyyttä, ennenkuin on varmat todisteet siitä, että hän ei puhu totta... Nyt minulla on todistus -- viheriä tukka on kai kylliksi, uhuu!... Mutta minulla ei ollut sitä silloin, ja uskoin sokeasti joka ainoan sanan, minkä hän lausui...

-- Kuka hän? Kenestä sinä puhut?

-- Kaupustelijasta tietenkin, joka oli täällä nyt iltapäivällä. Ostin häneltä värin.

-- Anna, Anna -- kuinka usein olenkaan sanonut sinulle, ettet koskaan saa laskea sisään ketään noita kuljeskelevia italialaisia. Heillä ei ole täällä mitään tekemistä.

-- Ah, en toki laskenut häntä sisään. Muistin kyllä, mitä Marilla on sanonut minulle, ja siksi menin ulos, lukitsin tarkoin oven jälkeeni ja katselin hänen tavaroitaan ulkona kivipaadella. Hän ei muuten ollutkaan italialainen -- hän oli Saksan juutalainen. Hänellä oli selässä suuri laatikko täynnä hyvin hauskoja tavaroita, ja hän kertoi minulle, että hän teki niin kovasti työtä saadakseen kokoon niin paljon rahoja, että hän voisi hakea tänne vaimonsa ja lapsensa Saksasta. Hän puhui heistä niin tunteellisesti, että se liikutti sydäntäni, ja minulle tuli sellainen halu ostaa häneltä jotain ollakseni avullisena niin hyvässä tarkoituksessa...